Pikkukylän ihmisiä

Ihanaa, kun on päässyt taas haahuilemaan kirjastoon ja tutkimaan ihan fyysisesti, mitä aarteita hyllyille kätkeytyykään! Voi tehdä kiehtovia löytöjä paikan päällä ja valita lukemista hetken mielijohteesta. Espanjankieliselle kaunokirjallisuudelle ei ole tosin varattu Turun pääkirjastossa kovin runsaita hyllymetrejä, mutta kyllä sieltäkin useimmiten mukaan tarttuu jotain kiinnostavaa. Viimeinen löytö on Manuel Jaboisin tämän vuoden helmikuussa ilmestynyt romaani Miss Marte. Jabois on galicialainen kirjailija ja toimittaja. Wikipedian mukaan Miss Marte on Jaboisin 7. romaani. Vuonna 1978 syntynyt Jabois on työskennellyt eri lehtien palveluksessa.

Manuel Jabois: Miss Marte (Alfaguara 2021)
(suomeksi vaikkapa Neiti Mars)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pieneen Galiciassa sijaitsevaan kylään Xaxebeen. Tiedä sitten, kuinka paljon paikassa on fiktiota, mutta tällainen paikka löytyy kuin löytyykin Galiciasta, Atlantin rannalta. Samoin muutkin kirjassa mainitut paikat, kuten vaarallisena rantana tunnettu Mar de Fóra, näyttäisivät olevan ihan oikeita paikkoja.

Kirjassa on kaksi aikatasoa: 1993-94 ja 2019.
Vuonna 1993 Xaxeben kylään saapuu nuori nainen Mai 2-vuotiaan Yulia-tytön kanssa. Mai on epätavallinen, ristiriitainen henkilö, joka hämmentää pienen kylän elämää. Vuoden päästä Mai menee naimisiin paikallisen nuorukaisen Santin kanssa, mutta hääyön aikana, kun nuoret vielä juhlivat puutarhassa ystäviensä kanssa, sisällä talossa nukkuva Yulia katoaa jälkiä jättämättä. Häntä aletaan etsiä heti, mutta tyttöä ei löydetä.

Kirjan varsinainen juonitaso kulkee vuodessa 2019, jolloin kylään saapuu nuori toimittaja Berta kuvaajan kanssa tekemään dokumenttifilmiä 25 vuoden takaisista tapahtumista. Toimittaja pyytää avukseen toisen toimittajan, Nicon, joka on kotoisin Xaxebestä. Nico myös tunsi aikoinaan Main ja Yulian ja vietti aikaansa silloin parikymppisenä samassa kaveriporukassa. Nico onkin kirjan minä-henkilö, jonka silmin tarkkaillaan ihmisiä. Toimittajat haastattelevat ihmisiä, jotka tunsivat Main ja Yulian, ja yrittävät koota näin saaduista muiston palasista kokonaiskuvaa: kuka oikeastaan oli Mai ja mitä saattoi tapahtua Yulialle? Haastattelu haastattelulta rakentuu kuva siitä ajasta, minkä Mai ja Yulia viettivät tuossa pienessä kylässä. Eikä yllätyksiltäkään vältytä. 🙂

Jaboisin kirja etenee kiireettömästi. Vaikka mysteeri kulkee koko ajan siinä rinnalla, niin pääpaino on kuitenkin tarinoinnissa, ihmisten välisissä suhteissa, ihmisissä. Kirjassa ei piirretä kuvaa vain Maista, vaan myös niistä ihmisistä ja heidän elämästään, jotka muistelevat 25 vuoden takaista aikaa. Kirjassa vilisee myös ajatuksia, joita jäin pohtimaan irrallaan kirjan tapahtumista. Ajatuksia, jotka ovat syvällisiä ja viisaita. Jos kirja olisi omani, olisin varmaankin lukenut tätä kynä kädessä ja alleviivannut lukuisia lauseita, noita hienoja ajatuksia elämästä ja ihmisenä olemisesta. Ja näiden lisäksi kirjassa on myös raikkaita, tuoreita ja tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisten luonteista, piirteistä ja ominaisuuksista. Voi, kunpa osaisin espanjaa paremmin, jotta mikään vivahde tai yksityiskohta ei olisi luikahtanut ymmärrykseni ohi! Mutta Manuel Jaboisin kieli on niin rikasta ja monipolvista, että olisin joutunut plaraamaan sanakirjaa tiuhaan enkä luultavasti olisi edes löytänyt kaikkia sanoja ja sanontoja sieltä.

Toinen harmitus on se, etten kirjoittanut ylös (tai kuvannut kännykällä) niitä hienoja ajatuksia ja lauseita itselleni muistiin, mutta kesälomatyyliin luin tätä kirjaa enimmäkseen pihakeinussa kiikuskellen tai sängyllä oikosenaan. Saattaa olla, että ostan joskus tämän kirjan e-kirjana, jotta voin palata Jaboisin ajatusten ja kielen pariin myöhemmin, saa nähdä. 🙂

Miss Marte on erinomainen, kiehtova kirja kiireettömään lukemiseen, jossa voi aina välillä nostaa katseen kirjasta, katsella luontoa, jäädä pohtimaan kirjailijan oivalluksia ja kulkea myös omien ajatusten mutkikkaita polkuja.

Toden ja fiktion kiehtova tanssi

Carlos del Amor on kulttuuritoimittaja, joka työskentelee Espanjan televisiossa. Hän mm. haastattelee kulttuurialan toimijoita ja julkkiksia. Tämän lisäksi hän on kirjoittanut neljä kirjaa. Ensimmäinen niistä on tarinakokoelma La vida a veces (2013), joka sai hyvän vastaanoton, ja ensimmäinen romaani on vuonna 2015 ilmestynyt El año sin verano. Jälkimmäinen kirja osui kirjastossa käteeni sattumalta, kun olin etsimässä luettavaa tietämättä mitä etsiä. Hyvä löytö! Carlos del Amorin kirjoja ei ole käsittääkseni suomennettu.

Carlos del Amor: El año sin verano (Espasa 2015)
(Suomeksi: vuosi ilman kesää tai kesätön vuosi)

Kirja kertoo TV-toimittajasta, joka viettää elokuuta Madridissa töitä tehden. Hän on myös luvannut kustannusyhtiölle kirjoittaa kirjan isoäitinsä elämästä, mutta asiat eivät menekään suunnitelmien mukaan. Elokuu on espanjalaisten lomakuukausi, ja kaikki kynnelle kykenevät lähtevät pois kaupungista. Niinpä talo, missä toimittaja asuu, on myös tyhjentynyt, ja hän huomaa olevansa ainoa talossa. Myös toimittajan vaimo on matkustanut vanhempiensa luokse.

Eräänä päivänä kun toimittaja palaa kotiin, hän kompastuu portaikossa avainnippuun ja tajuaa, että siinä ovat avaimet kaikkiin talon huoneistoihin. Avainnippu on ilmeisesti pudonnut talonmieheltä – tai tässä tapauksessa talonnaiselta (espanjaksi portera) – joka asuu alimmassa kerroksessa ja joka myös on matkustanut pois. Toimittajaa alkaa kutkuttaa mahdollisuus piipahtaa naapureiden asuntoihin, ja halu saada tietää näistä pintaa syvemmältä voittaa: hän alkaa vierailla iltaisin töiden jälkeen naapurihuoneistoissa. Näin hänelle aukeaa salaisuuksien maailma, johon hän sukeltaa yhä syvemmälle. Isoäidin tarina siirtyy taka-alalle, ja sen sijaan naapureiden tarinat tempaavat mukaansa niin hänet kuin hänen mielikuvituksensa.

Kirjan edetessä lukija ei aina ole varma, mikä on totta, todella tapahtunutta ja mikä päähenkilön luomaa tarinaa. Todellisuus ja fiktio kietoutuvat yhteen ja lomittuvat toisiinsa. Niin myös naapureiden elämät ja kohtalot. Emmehän me koskaan tiedä, miten meidän tekemisemme ja tekemättä jättämisemme vaikuttavat lähellä oleviin ja ohikulkeviin. Emme myöskään tiedä, millaisia kohtaloita kätkeytyy samassa talossa asuvien ihmisten ulkokuoren sisään. Moikkaamme mennessämme ohi, vaihdamme muutaman sanan säästä ja koronasta, mutta toisen suruista ja iloista, huolista ja kaipauksista emme yleensä tiedä yhtään mitään, vielä vähemmän kätketyistä salaisuuksista. Luomme kuvan toisistamme sen pinnallisen tuttavuuden pohjalta, ja tuo kuva voi olla ihan väärä.

El año sin verano on siitä ovela kirja, että loppupuolella lukija luulee tietävänsä, mikä on toimittajan luomaa fiktiota ja mikä kirjan totta, mutta sitten Carlos del Amor vetää maton vielä uudestaan lukijan jalkojen alta. Käy nimittäin ilmi, että yksi kirjan henkilö on ollut ihan oikea, elävä ihminen, ja lukija joutuu jälleen pohtimaan toden ja fiktion piiritanssia. Kun kaiken lisäksi kirjan päähenkilökin on kovin kirjan kirjoittajan eli del Amorin ”näköinen” mies. Jossain haastattelussa Carlos del Amor kuitenkin vakuuttaa, että jopa se, mihin kirjan nimi viittaa, on fiktiota. Kirja on kertovinaan vuodesta 2013, jota fiktiiviset (?), ranskalaiset säätieteilijät kuvasivat vuotena, josta puuttui kesä, sen verran kylmää sitä kesänä oli siinä fiktiivisessä maailmassa.

Summa summarum: lukija saa ihan itse päättää, kuinka paljon totta kirjassa on, tai onko mitään. Ja missä ylipäätään menee toden ja fiktion raja? Onko sitä edes? Koska jokaisella meillähän on oma todellisuutemme, joka eroaa muiden todellisuuksista. Vaikka luulemme, että oma todellisuutemme on se ainoa totuus, niin sekin on vain mielemme luomaa fiktiota todellisesta maailmasta. Tämän opin – tai luulen oppineeni 😉 – NLP:n verkkokurssilla tänä kesänä.

Kirja jonka nimi olisi voinut olla Matria

Kun Fernando Aramburun kirja Patria julkaistiin espanjaksi vuonna 2016, siitä tuli välittömästi polttava puheenaihe erityisesti Baskimaassa. Siitä puhuttiin baareissa, tapaamisissa, kouluissa jne., kirja myytiin loppuun ja lainattiin puhki kirjastoista. Eikä ihme, sillä kirjallaan Aramburu sorkkasi baskien yhä vielä kipeään kohtaan, ETAan ja siihen miten tämä järjestö vaikutti tavallisten baskien elämään. Kirjan julkaisuajankohdan aikoihin ETA oli vielä toiminnassa, joskin vuonna 2011 järjestö oli ilmoittanut lopettavansa aseellisen toiminnan kokonaan, siis viisi vuotta ennen kirjan julkaisua. Vuonna 2018 ETA julisti järjestön lopetetuksi.

ETAlaiset itse pitivät itseään vapaustaistelijoina, jotka ”sotivat” kenraali Francon diktatuuria vastaan sekä Baskimaan itsenäisyyden ja sosialismin puolesta. Mutta muun muassa EU ja YK pitivät ETAa terroristijärjestönä, joka tuhosi ensin infrastruktuuria, mutta siirtyi sitten salamurhiin ja pommi-iskuihin, joiden tarkoitus oli tappaa ihmisiä.

Pääosin Patria-kirja sai hyviä arvosteluja, mutta abertzale-vasemmisto oli sitä mieltä, että kirja antoi valheellisen kuvan ETAsta ja Baskimaan ihmisistä. Jotkut yrittivät vähätellä Aramburun ”asiantuntijuutta” baskien suhteen, koska tämä asuu Saksassa. Aramburu on kyllä syntyjään baski, San Sebastianissa vuonna 1959 syntynyt. Kirjaa on käännetty yli 30 kielelle, myös suomeksi nimellä (yllätys, yllätys!) Äidinmaa. Palaan tähän nimeen myöhemmin tässä artikkelissa.

Syksyllä 2020 HBO julkaisi kirjan pohjalta TV-sarjan, joka myös herätti ristiriitaisia tunteita ja kuohuvia mielipiteitä sekä myrskyn Twitterissä. Erityisesti arvosteltiin sarjan ensimmäistä mainosjulistetta, joka on jakautunut kahteen kuvaan: vasemmalla puolella nainen on polvillaan ETAn murhaaman aviomiehensä ruumiin vieressä ja huutaa tuskaansa kaatosateessa ja oikealla puolella etarra eli ETA-taistelija makaa alastomana ja sidottuna lattialla poliisin kidutuksen jäljiltä/aikana.

Aramburu itse kertoo blogissaan syyskuussa 2020, että tuo sarjan ensimmäinen mainosjuliste oli hänestä erehdys, mutta – päinvastoin kuin monet arvostelijat – hän on katsonut sarjan kaikki kahdeksan jaksoa ja hänen mielipiteensä on, että juoni noudattelee suurin piirtein kirjan ajatuksia ja teemoja, vaikkakin jotkin sarjan kohtaukset ”särähtivät korvaan” (en tiedä, miten suomentaisin ”me chirrían”… ”kirskuivat minulle” 😉 ). Kuten kirjassa, myös sarjassa on selkeä jakolinja niiden välillä, jotka kärsivät, ja niiden, jotka laittoivat muut kärsimään. Aramburu kirjoitti, ettei kannata muodostaa sarjasta mielipidettä ensimmäisen mainosjulisteen perusteella, jonka syntymiseen on ehkä vaikuttanut markkinointistrategia. Hän ei kuitenkaan allekirjoita tuota julistetta, sillä hänen päämääränsä kirjaa kirjoittaessa oli olla unohtamatta terrorismin uhrien tuskaa ja kohdella heitä heidän ansaitsemalla empatialla ja kiintymyksellä. Ja näin myös sarja tekee.

Fernando Aramburu: Äidinmaa

Fernando Aramburu: Äidinmaa (WSOY 2020)
suom. Sari Selander
alkuperäinen teos: Patria (Tusquets Eds 2016)

Kirja kertoo kahden pienessä baskilaisessa kylässä asuvan perheen tarinan useiden vuosikymmenien ajalta. Näkökulmaa vaihdetaan ja asioita katsotaan milloin vanhempien ja milloin lasten silmin. Lapset kasvavat ja vanhenevat, samoin vanhemmat. Kun lapset ovat pieniä ja nuoria, nämä kaksi perhettä ovat hyviä ystäviä keskenään, melkein kuin samaa perhettä. He tekevät yhdessä asioita, kokonaisina perheinä tai vanhemmat ja lapset keskenään.

Sitten kaikki muuttuu, kun ETA ottaa toisen perheen isän Txaton silmätikukseen, uhkailee tätä ja alkaa systemaattisesti mustamaalata tätä. Txatosta tulee persona non grata tuossa pienessä kylässä, naapurit ja ystävät eivät enää uskalla tervehtiä häntä tai hänen perhettään pelätessään itse joutuvansa ETAn hampaisiin. Txaton vaimolle Bittorille ei enää myydä paikallisessa lihakaupassa eikä kukaan halua olla missään tekemisissä Txaton ja Bittorin kanssa. Ollaan sitä mieltä, että näiden pitäisi muuttaa pois kylästä. Kukaan ei näytä enää muistavan, että nämä ovat ihan samanlaisia baskeja kuin kaikki muutkin; mustamaalaus-kampanja on tehnyt tehtävänsä: ystävästä on tullut vihollinen.

Aramburu kuvaa hyvin sitä, kuinka tavalliset ihmiset jäävät ETAn uhkan ja terroritekojen jalkoihin. Pelko hiipii kaikkialle, jokaisen puseron alle. On oltava ETA-mielinen, abertzale, näytettävä se julkisesti, vaikka oikeasti vain haluaisi elää rauhassa ja vaikka pommi-iskut ja salamurhat kauhistuttaisivatkin. On sensuroitava omia sanomisia, oltava varuillaan, sillä aina joku abertzale saattoi kuunnella. Ihmiset elivät Baskimaassa ETAn diktatuurin alla.

Kirjan espanjankielinen nimi on Patria eli isänmaa. Samalla linjalla ovat monet kirjan käännökset, esimerkiksi englanninkielinen teos (Homeland), ruotsinkielinen (Patria) ja saksankielinen (Patria). On tosi mielenkiintoista, että suomennoksen nimeksi on tullut Äidinmaa. Se herätti kyllä heti mielenkiinnon: miksi? Kun olin lukenut kirjaa jonkin matkaa, tulin siihen tulokseen, että tämä nimi on itse asiassa niin hyvä, että alkuperäisenkin kirjan nimi olisi voinut olla Matria (huom. tällaista sanaa ei siis löydy RAEn sanakirjasta). Kirjan keskiössä on kaksi voimanaista: Bittori ja Miren. He ovat ensin hyvät ystävät, mutta sitten ETA tulee väliin ja he siirtyvät (joutuvat?) vastakkaisille puolille. He ovat tiukkoja matriarkkoja, joiden pillin mukaan muu perhe tanssii. Perheenjäsenet eivät halua heitä ärsyttää, eivätkä edes sanoa vastaan. Ei haluta asettua poikittain näiden vahvojen ”amojen” (baskin ama tarkoittaa äitiä) kanssa, mieluummin väistytään takavasemmalle: aikuistuneet lapset muuttavat pois kylästä ja ottavat yhteyttä lapsuudenkotiin harvakseltaan, jos ollenkaan ja miehet pakenevat omiin ympyröihin: työhön, pyöräretkille, kasvimaalle ja baariin pelaaman musia (mus on espanjalainen korttipeli).

Yli 650 sivua käsittävä kirjajärkäle koostuu lyhyehköistä luvuista, joita on 125. Kirja ei etene kronologisessa järjestyksessä, vaan luvut hyppelevät niin henkilöstä toiseen kuin ajanjatkumollakin sinne tänne, mutta yllättävän helppoa on kuitenkin seurata sitä, missä ajankohdassa liikutaan ja kenen pään sisältä maailmaa katsotaan. Ihmisten sisäistä monologia kuvatessaan Aramburulla on puheenomainen tyyli, ja hän tekee varoittamatta nopeita sukelluksia hän-kerronnasta minä-muotoon. Oudoksuin tätä ratkaisua, sillä tyyli noissa kohdissa oli jo muutenkin hyvin henkilökohtainen, tällainen tekninen temppu tuntui turhalta. Mietinkin, mitä varten kirjassa viljeltiin hiukan päälle liitetyn oloista hän-minä-vaihtoa. Olisiko kirjailija halunnut korostaa sitä, että ihminen on ajatustensa subjekti ja sitä kautta myös tekojensa tekijä ja ehdottomasti vastuussa valinnoistaan, mene tiedä. Toinen editoinnin kohta kirjassa olisi voinut olla pituus; kyllä tämän tarinan olisi saanut tiiviimpään ja kompaktimpaan muotoon hyvällä editoinnilla. 😉 Intensiteetti ehkä kärsi paikka paikoin löysähköstä tekstistä.

Vaikka baskien lähihistoria ei hirveästi kiinnostaisikaan, niin kirja on mukaansatempaava, kunnon lukuromaani, jonka ääressä arkiset huolet unohtuvat ja jota ei oikein malta laskea kädestään. Samalla se on tarkkanäköinen kuvaus ihmisistä, pelottava kuvaus kiihkonationalismista ja koskettava kuvaus elämisen kiemuroista, jotka ovat meille kaikille yhteisiä.

Maagista tunnelmaa ja ekokauhua

Kun olin lukenut Samanta Schweblinin kirjan Houreuni, ajattelin, että se täytyykin lukea juuri näin yhdellä kertaa, kertaheitolla. Kun sitten luin ja kuuntelin muiden lukijoiden mietteitä, huomasin, että kirja oli ollut joillekin liikaa ja etteivät kaikki suinkaan olleet pystyneet lukemaan kirjaa kannesta kanteen saman lukusession aikana. Niinpä suosituksena voin sanoa sen, mikä pätee kaikkien kirjojen kohdalla: lue niin kuin sinusta tuntuu hyvältä. 😀

Omalla kohdallani kirja tarttui minuun sellaisella pihtiotteella, ettei ollut oikein mitään muuta tehtävissä kuin jatkaa lukemista viimeiselle sivulle asti. Välissä ehdin vain hätäisesti lämmittää ruokaa mikrossa ja hotkia sen kirjaa lukien. Onneksi oli sunnuntai, ja saatoin laittaa aikataulun lennosta uusiksi, ja onneksi sivuja oli vain 120.

Samanta Schweblin: Houreuni
Like 2018, suomentanut Einari Aaltonen
Alkuperäinen teos: Distancia de rescate (2014)

Samanta Schweblin on argentiinalainen kirjailija, joka asuu Berliinissä. Distancia de rescate on hänen esikoisromaaninsa, ja se oli muun muassa ehdolla Booker-palkinnon saajaksi vuonna 2017. Ennen tätä kirjaa hän oli julkaissut kaksi novellikokoelmaa, ja sen jälkeenkin on kirjoja jo ilmestynyt. Houreuni-kirjan espnajankielinen nimi Distancia de rescate tarkoittaa suomeksi pelastusetäisyyttä, ja niin kuin usein muidenkin kirjojen kohdalla, tässäkin mietin suomennoksen onnistuneisuutta. Teoksen englanninkielinen nimi on Fever dream, joten suomi ja englanti ovat samoilla linjoilla, kun taas ruotsinkielinen nimi Räddningsavstånd on uskollinen alkuperäiselle nimelle. Schweblin itse pitää espanjankielistä nimeä osuvimpana, mutta ymmärtää, että muissa kielissä alkuperäisen nimen suora käännös saattaa saada harhaanjohtavia merkityksiä.

Siinä, missä houreuni viittaa kirjan tunnelmaan, pelastusetäisyys viittaa kirjan sisältöön ja teemaan. Pelastusetäisyys kulkee läpi kirjan, ja sen kireys muuttuu eri kohdissa. Kirjan päähenkilö Amanda kutsuu pelastusetäisyydeksi välimatkaa, joka erottaa hänet Nina-tyttärestä: kuinka kauan häneltä kestäisi pelastaa tytär, jos tämä esimerkiksi päättäisi äkkiä juosta uima-altaalle ja hypätä veteen. Kirja on kirjoitettu niin taitavasti, että myös lukija alkaa tuntea tuon näkymättömän nuoran äidin ja tyttären välillä, miten se välillä kiristyy ja löystyy ja pingottuu taas. Miten pelko täyttää mielen, että jotain pahaa tapahtuu, ja miten hetken kuluttua taas rauhoittuu, kun mitään pahaa ei tapahtunut.

Houreuni on toisaalta myös ihan hyvä nimi; se kuvaa hyvin kirjan tunnelmaa, joka on painajaismainen ja uhkaava, häilyy todellisuuden ja unenomaisuuden rajalla. Mutta se saattaa myös johtaa lukijaa harhaan, sillä kirjassa ei ole kyse mistään houreisesta unesta, vaan rankasta todellisuudesta, joskin spekulatiivisilla elementeillä höystettynä maagisen realismin maanosassa kun ollaan. 😀 Houreuni – näin suomalaiseen korvaan – saattaa kuulostaa kyllä myyvemmältä nimeltä kuin pelastusetäisyys ja on ehkä siksi päätynyt suomennoksen nimeksi.

Kirjaa on joissakin arvioissa luonnehdittu pienoisromaaniksi, ja koskapa sen pystyy lukemaan parissa tunnissa, niin sellaisena sitä voinee pitää, jos nyt välttämättä haluaa ahtaa kirjan johonkin lokeroon. Kirjassa ei ole lukuja, vaan vuoropuhelu aaltoilee jatkuvana virtana sivulta toiselle. Kursiivilla kirjoitetut rivit ovat kesänaapurin pojan Davidin puhetta ja muu teksti Amandan. David yrittää auttaa Amandaa muistamaan ja muistelemaan, mitä viime päivinä oikein on tapahtunut ja miksi. Kirjan edetessä Amanda palauttaa mieleensä pala palalta muistikuvia ja tapahtumia edeltäviltä päiviltä ja siitä, miksi hän on siinä huoneessa keskustelemassa hieman oudon Davidin kanssa.

Tämän enempää en kirjan sisällöstä paljasta; en halua pilata jännittävää ja paljon ajatuksia ja tunteita herättävää lukukokemusta. Tämä kirja putkahti mieleen ensimmäisenä vielä seuraavanakin aamuna, niin vahva ja kiehtova on sen tunnelma ja teema.

Houreuni löytyy Turun kirjastosta, mutta vain suomennoksena. Niiden, jotka haluavat lukea kirjan espanjaksi, täytyy etsiä se muualta. Muun muassa Applen Kirjat/Books-sovelluksen kautta se on mahdollista ostaa e-kirjana. Latasin kirjasta näytteen ja lueskelin läpi nuo 19 ensimmäistä sivua. Teksti on helppolukuista, lauseet selkeitä, kuten suomennoksessakin, joten mikään ei estäne lukea tätä jännittävää kirjaa myös espanjaksi. Koska Schweblin on syntyjään argentiinalainen, hänen sanastonsa saattaa hieman poiketa Espanjan espanjasta, mutta näytteen perusteella tekstissä ei kuitenkaan ole häiriöksi asti vieraita sanoja. Argentiinan espanjassa ei ole monikon toista persoonaa, vaan sen sijaan käytetään monikon kolmatta. Schweblinin kirjassa on myös tuo ah-niin-sympaattinen sinä-sana ”vos”: ”Ese hijo sos vos, David.” (Tuo poika olet sinä, David.) Kuten sos-sanasta näkee, yksikön toisen persoonan verbeissä taivutus on argentiinalainen, mutta ymmärtämistä se ei nähdäkseni hankaloita.

No, lukipa tämän kirjan millä kielellä tahansa, niin se kannattaa tehdä. 😀

Samanta Schweblin vieraili vuonna 2018 pidetyssä Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalissa, ja haastattelussa hän vastaili kysymyksiin, jotka koskivat hänen Distancia de rescate -kirjaansa. Haastattelu on (valitettavasti) englanniksi, ja myös näytteen kirjastaan Schweblin lukee (valitettavasti) englanniksi. Haastattelu on nähtävissä Yle Areenassa. Netistä löytyy kyllä haulla espanjankielisiäkin haastatteluja, jos ne kiinnostavat enemmän.

Äksyilevä korkki

Oletko joskus yrittänyt avata pulloa, jossa on ns. lapsiturvallinen korkki? Väännät korkkia ensin kuten muitakin korkkeja, mutta kun korkki vain pyörii tyhjää ja naksuu, yrität tihrustella korkin päällä olevia ohjeita, että ensin täytyy painaa ja vasta sitten kiertää. Noudatat ohjeita, mutta korkki pyörii edelleen ympäri ja naksuu, ei vain avaudu. Painat yhä enemmän (täysillä!), niin että kämmen on jo punainen ja siinä on korkin aiheuttama painauma, mutta korkki pysyy tiukasti kiinni.

Näin käy uruguyalaisen, Barcelonassa asuvan kirjailijan Cristina Peri Rossin päähenkilölle novellissa Desastres íntimos (kirjassa Te adoro y otros relatos). Kesken arkisten aamukiireiden yksinhuoltajaäiti Patricia yrittää avata valkaisuainetta sisältävän pullon korkkia ja tulee siinä samalla pohtineeksi omaa elämäänsä laajemminkin neljän maskuliinin puristuksessa: pomon, lapsen isän, psykoanalyytikon ja poikavauvan.

Cristina Peri Rossi: Te adoro y otros relatos

Eikö nimi Cristina Peri Rossi soita mitään kelloja muistin lokeroissa? Ei soittanut minullakaan viime keskiviikkoon asti. Silloin nimittäin kuuntelin ja katselin ensimmäisen verkkoluennon Helsingin työväenopiston luentosarjassa Etelä-Amerikan kirjallisuudesta. Tuossa ensimmäisessä luennossa tutkija, FT Auli Leskinen johdatteli katsojan tutustumaan Uruguayn kirjallisuuden vaiheisiin, keskeisiin kirjailijoihin ja hiukkasen myös Uruguayn historiaan. Mielenkiintoinen luento on nähtävissä YouTubessa vielä 16.3.2021 asti. Luentosarja jatkuu maalis-huhtikuun ajan joka keskiviikko.

Uruguayn kirjallisuus on suomalaiselle ehkä melko tuntematonta, koska sitä ei ole käännetty suomeksi paria poikkeusta lukuun ottamatta. Sosiaalisessa mediassa, kuten Facebookissa, saattaa kuitenkin omaan feediin tupsahdella tuon tuostakin Mario Benedetti -sitaatteja espanjaksi ja toisinaan myös tekstinpätkiä Eduardo Galeanolta, jos sattuu kuulumaan sopiviin ryhmiin siellä. 😉

Nopea kurkistus Turun kirjaston tietokantaan paljastaa, että Peri Rossin kirjoja ei löydy sieltä yhtään espanjaksi eikä suomeksi. Vain yhdessä kurdinkielisessä kirjassa on Peri Rossi yhtenä kirjoittajana. Mario Benedettin kirjoja on siellä pari espanjaksi, ja Eduardo Galeanolta löytyy Vaskikirjastoista muutama opus suomeksi, ruotsiksi ja espanjaksi. Muiden uruguyalaisten kirjailijoiden teoksia en sieltä hakenut.

Olen löytänyt aika kivasti espanjankielisiä e-kirjoja Applen Kirjat/iBooks-sovelluksen kautta, mutta pettymyksekseni Cristina Peri Rossin kirjoja ei sieltäkään juuri löytynyt, paitsi tuo pieni viiden novellin kokoelma Te adoro y otros relatos, jonka ostin sieltä pilkkahintaan eli 0,99 eurolla. Etsimääni kirjaa La nave de los locos ei ”haukatusta omenasta” siis valitettavasti löytynyt. Wikipediasta ja muistakin netin tietolähteistä kuitenkin näkee, että Peri Rossilla on erittäin laaja tuotanto eri kirjallisuuden aloilta ja merkittävä vaikutus latinalaisamerikkalaisessa kirjallisuudessa ja myös maailmanlaajuisesti. Meiltä suomalaisilta hän on vain päässyt menemään ohi. No, netin muista kaupoista Peri Rossin kirjoja löytyy sekä kuvia ja jopa videoita yksittäisistä runoista ihan kuuklettamalla. Netistä saattaa löytää jopa kokonaisia kirjoja PDF:nä, kuten vaikkapa Peri Rossin runoteos Condición de mujer.

Patriciaan palatakseni, niin mihin hän oikeastaan tarvitsee valkaisuainetta kiireisenä arkiaamuna, kun lapsi odottaa nälkäisenä tuttipulloaan ja Patricia on jo myöhässä eikä pomo ymmärrä mitään syitä myöhästymiselle. Lukiessani novellia ajattelin, että valkaisuaineella ja korkin kanssa kamppailulla on symbolinen merkitys, mutta tätä kirjoittaessani päähän putkahti synkempiäkin ajatuksia. Ehkä olen kuunnellut viime aikoina liikaa true crime -podcasteja?

Lopuksi vielä yksi Cristina Peri Rossin runo kirjasta Poesia reunida. Harkitsin runon kääntämistä, mutta kun totesin, etten saa väännettyä sitä luontevalle suomen kielelle sävyt säilyttäen, päätin jättää sikseen. Runo tiivistää hyvin tuntemukset, jotka itsellekin ovat tuttuja.

ENFERMEDAD

El médico me preguntó
en qué parte sentía el malestar.
”De aquí, del lado de la vida”,
le dije,
y no señalé ningún lugar.


Linkkejä:
Helsingin työväenopiston luentosarja Etelä-Amerikan kirjallisuutta (maalis-huhtikuu 2021)
Cristina Peri Rossi espanjankielisessä Wikipediassa

Viruksia ja helmisimpukoita

Loppuvuosi 2020 sujui Python-ohjelmointikieltä opiskellessa niin tiiviisti, että fiktion lukeminen ja blogiartikkelien kirjoittaminen jäivät aivan paitsioon. Joululomalla lukaisin suomalaisten naiskirjailijoiden dekkarinovelleja sisältävän kirjan Kylmää kyytiä (Elisa kirja 2020), jossa oli ihan mainioita rikostarinoita. Myös spekulatiivisia novelleja tuli luettua Spin-, Kosmoskynä- ja Portti-lehdistä. Pyhien tienoilla kirjoitin itsekin pitkästä aikaa fiktiota: rikosnovellin. 😀

Anni Kytömäki: Margarita (Gummerus 2020)

Olin ladannut puhelimeen jo marraskuun lopulla Finlandia-palkitun Margaritan tarkoituksenani lukea se joululomalla, mutta pääsin kirjan pariin toden teolla vasta tämän vuoden puolella. Kirja kertoo muutaman ihmisen tarinaa rinnakkain. Yksi tarina kulkee sota-aikana ja toiset tarinat 1950-luvulla. Alussa tarinat kulkevat erillään, mutta pikkuhiljaa ja varsinkin loppupuolella tarinat ja ihmisten kohtalot alkavat kutoutua kiinni toisiinsa mielenkiintoisella tavalla. Lukija saa kokea kutkuttavia yllätyksiä, sen lisäksi että Kytömäen kieli on kaunista ja sukeltaa tuon tuostakin pinnan alle päähenkilöiden, erityisesti Sennin mielessä ja ajatuksissa.

Kirjasta voisi kirjoittaa moneltakin kantilta, sen verran rikas ja monitahoinen se on, jo pelkkä ajankuvaus – 50-luku – tuo jänniä nostalgian tuulahduksia. Miten muun muassa tiedonkulku onkaan muuttunut! Tässä artikkelissa pohdin kuitenkin vain yhtä kirjan aihetta, sillä se osui niin tähän päivään.

1950-luvulla maailma ja Suomi sen mukana koki poliovirusepidemian. Päinvastoin kuin koronavirus, polio tarttui lapsiin 600 kertaa todennäköisemmin kuin aikuisiin (Wikipedia), aikuisilla tauti oli kuitenkin yleensä pahempi. Vaikka suurimmalle osalle sairastuneita virus aiheutti vain tavallisia flunssanoireita, polio myös halvaannutti ja rampautti monia, joista osa kuoli. Virus levisi varsinkin Helsingissä, jossa ihmisiä asui tiheämmin kuin maaseudulla. Suositeltiin, että ihmiset välttäisivät kokoontumisia, jotta virus ei pääsisi leviämään, mutta kuten nytkin, monet vähättelivät vaaraa eivätkä noudattaneet suosituksia.

Päähenkilö Senni työskenteli yhdessä vaiheessa sairaalassa, jossa hoidettiin polion halvaannuttamia lapsia ja nuoria. Hoitohenkilökunta altisti itsensä tartuntavaaralle, ihan niin kuin nyt korona-aikana. Jonas Salkin rokotetta odotettiin vuonna 1955 kuin kuuta nousevaa, aivan samoin kuin me odotimme koronarokotteiden valmistumista ja hyväksymistä ja tällä hetkellä massarokotusten alkamista. Kun rokotetta alettiin saada myös Suomeen, osastonhoitaja toppuutteli, ettei tilanne ollut ohi. Niinpä vuosi 1956 oli polioepidemian synkin ja tartuntoja ilmeni parina seuraavanakin vuonna, mutta vähenemässä määrin.

Viimeisin polioepidemia koettiin Suomessa vuosina 1984-85, jolloin kansa massarokotettiin ns. Sabinin sokeripalarokotteella. Koska täällä meilläkin on rokotevastaisia, vai pitäisikö sanoa tartuntatautimyönteisiä, eivätkä kaikki vanhemmat anna rokottaa lapsiaan poliota vastaan, polioepidemian puhkeaminen saattaa olla mahdollista, jos laumasuoja heikkenee liikaa.

Polio voi tuntua meistä kovin kaukaiselta, niin kuin koronakin voi olla niille, jotka eivät ole itse sairastuneet pahasti ja joiden läheisetkin ovat säästyneet taudin vaikeilta muodoilta. Minä kuitenkin olen tuntenut naisen, joka sairastui lapsena polioon. Muistan, kuinka hän sitkeästi käveli kahden kainalosauvan varassa, vaikka polvet taipuivat taaksepäin. Sen katseleminenkin tuntui tosi pahalta. Koska olen nähnyt omin silmin, mitä poliovirus voi aiheuttaa, se on ollut minulle aina todellinen ja vakava uhka. Sellaisena, hyvin todellisena, koen myös koronan.

Monen muun asian lisäksi Kytömäen Margarita sai siis minut pohtimaan tällaisia virusasioita, vaikka polio on vain oikeastaan sivuosassa kirjassa. Kirjaa ei siis kannata jättää lukematta, vaikkei juuri nyt jaksaisi viruksista enempää lukea. Myös luonnonsuojelulliset teemat uivat teoksessa monella tasolla, ja erityisen sympaattinen on helmisimpukan tarina. Se sai minut ajattelemaan simpukoita uudesta näkökulmasta. Summa summarum: Margarita on kyllä Finlandia-palkintonsa ansainnut ja lukemisen arvoinen.

Pitkää ajattelua

Julio Cortázar (1914-1984) oli argentiinalainen kirjailija, opettaja ja kääntäjä, joka muutti Pariisiin vuonna 1951 ja eli lopun elämäänsä Ranskassa. Cortázar tunnetaan parhaiten novelleista, usein surrealistisista, maagis-realistisista ja fantastisista kertomuksista, vaikka pääteoksena ehkä pidetään Cortázarin toista romaania Rayuela (1963), jota on kutsuttu myös antiromaaniksi (antinovela); kirja on suomennettu nimellä Ruutuhyppelyä.

Julio Cortázar: Todos los fuegos el fuego (1966)
suomeksi: Tuli on kaikki tulet, suom. Anu Partanen (Teos 2015)

Todos los fuegos el fuego sisältää kahdeksan pitkähköä novellia, ja suomennoksessa on vielä bonuksena kääntäjä Anu Partasen jälkisanat, jotka kannattaa myös lukea. Tarinoissaan Cortázar leikittelee niin tekniikalla kuin sisällöllä ja heittelee palloja lukijalle välittämättä siitä, saako lukija pallon kiinni vai huomaako edes annettua syöttiä. Jos erehtyy lukemaan novelleja pelkästään juonitarinoina, voi viimeistään tarinan lopussa tajuta, miten kirjailija on vetänyt maton lukijan jalkojen alta, kuten tarinassa La isla a mediodía (Saari keskipäivän aikaan). Minun piti lukea tämä tarina kahteen kertaan ja etsiä nykäyksiä, jotka viittasivat loppuratkaisuun. 😀 Useimmissa novelleissa nuo lukijan tasapainon horjuttamiset tulevat hyvin esiin jo pitkin tekstiä, esimerkiksi kertojan, paikan tai ajan vaihdoksina, jotka voivat tapahtua missä ja milloin tahansa. Lukijan ei siis kannata laiskotella näiden mainioiden tarinoiden äärellä, vaan olla aktiivinen ajattelija.

Anu Partanen kertoo jälkisanoissa, että Cortázarilla oli ollut pienestä pitäen tunne, että ”todellisuus ei ole kaikki tämä tässä, kuten koulussa opetettiin ja kuten äiti sanoi, vaan on olemassa ulkopuolisia tekijöitä, jotka vaikuttavat näkyvään todellisuuteen ja häiritsevät sitä. On jotain selittämätöntä ja muualta tulevaa, jonkinlainen rinnakkaismaailma, joka puuttuu ja sekaantuu moneen asiaan.” Ja näitä rinnakkaisen todellisuuden sormeiluja Cortázar tuo esiin yllättävästi, kutkuttavasti ja lukijan kanssa leikkien.

Kokoelman kahdesta ensimmäisestä novellista tuli mieleen kesäinen viikko kauan sitten, kun istuin lyriikan jatkokurssilla Oriveden opistossa ja kirjailija Risto Ahti haastoi meitä monin tavoin. Yksi haaste hänen opetuksessaan oli pitkä ajatus, että kun lähtee kuvaamaan jotain, ei päästä ajatuksesta irti, vaan vie sitä eteenpäin ja eteenpäin ja katsoo minne se loppujen lopuksi vie. Muistelen, että Ristolla itsellään on mm. yksi runo, jossa mies alkaa luoda lunta, luo ensin oman pihan, sitten naapurin ja siitä eteenpäin vaikka kuinka kauas; en nyt löydä kyseistä runoa tähän hätään, joten en ole varma, olenko nähnyt unta… vai onko runo olemassa vain jossain rinnakkaistodellisuudessa. 😉

Novelleissaan La autopista del sur (Etelän moottoritie) ja La salud de los enfermos (Sairaiden hyvinvointi) Cortázar kirjoittaa hyvin pitkää ajatusta. Ensin mainittu novelli alkaa sunnuntai-iltapäivästä ja tilanteesta, jossa ihmiset ovat palaamassa viikonlopun vietosta takaisin Pariisiin. Moottoritien kaikki kaksitoista kaistaa ovat ruuhkautuneet ja eteenpäin päästään vain metri kerrallaan ja välillä ei lainkaan. Ihmiset hikoilevat autoissaan ja odottavat. Mitä tapahtuu, kun ruuhka vain kestää ja kestää? Cortázar vie pitkää ajatusta eteenpäin loppuun asti rikkoen herkullisesti ja oivaltavasti todellisuuden ja ”todellisuuden” rajoja. Toisessa novellissa perhe ja lähisuku suojelee heikosta terveydestä kärsivää äitiä surullisilta uutisilta. Äiti elää huoneessaan, jossa perhe käy hänestä huolehtimassa ja viettämässä aikaa, ja samalla muokkaavat äidin todellisuutta, jotta tämä ei järkyttyisi, kun hänen heikko terveytensä ei sitä kestäisi. Miten tässä novellissa loppujen lopuksi käy, kun perheen täytyy venyttää todellisuutta aina vain enemmän? Molemmista novelleista voisi sanoa, että ihminen on kekseliäs eläin. 😉

Omassa päässäni alkoi sytkyttää ajatus, että entä jos tämä korona-aika ei lopu. Tällä hetkellä ihmiset odottavat sen loppumista kuin kuuta taivaalta, mutta entä jos tämä tilanne onkin uusi normaali? Pitkää ajatusta voisi seurata vaikkapa viiden tai seitsemän vuoden päähän, ehkäpä vielä kauemmas tilanteeseen ja aikaan, jossa olisi jo lapsia, joille tämä nyt poikkeukselta tuntuva tila olisi ihan normaalia ja jotka eivät muusta tietäisikään eivätkä osaisi edes kaivata toisenlaista tilaa, jos heidän vanhempansa olisivat onnistuneet sopeutumaan uuteen normaaliin eivätkä toitottaisi joka käänteessä, miten ennen oli kaikki paremmin. 😉 Mieleen tulee parikin kuvitteellista henkilöä, joiden yhtä elämäntilannetta voisi seurata ajassa, jossa karanteenit ja rajoitukset aaltoilevat ihmisten elämässä kuin vuorovesi. Ihan normaalina ilmiönä, siis. Jään miettimään tätä. Ja jatkan novellien lukemista. 🙂

Sara ilman Sallia, tuuliajolla

Sitä voi singahdella maanosasta toiseen kuin itseään tuhoava mannerten välinen ohjus. Milano, Intia, Pariisi, mikä tahansa paikka, joka on poissa. Kolmekin vuotta pysähtymättä. Tajuamatta että on koko ajan ollut samassa paikassa. Istunut saman pöydän toisella puolella ja väistellyt pöydän yli singottuja tikariniskuja tekeytymällä ohueksi, lähes läpinäkyväksi. Olemalla olematta.

Ja sitten joku jäärä saa äkkiä päähänsä kuskata tämän kuumeen näännyttämän ruumiin ja rakkauden puutteesta riutuvan sielun, hauraan saraheinän, valoon eksyneen yöperhosen, jonnekin jorpakkoon, kaukaista kauemmas, keskelle ei mitään. Elämään tuntemattomien repaleisten perhosten kanssa, jotka liikkuvat todellisuudesta toiseen, niin kuin talviturkkiset kaupunginosien välillä.

Paikassa, joka sijaitsee ei-missään ja silti lähellä rajaa. Ihmisten kanssa, joiden rajat ja ääriviivat muuttuvat alati, eikä koskaan voi tietää, mikä ääni vastaa, kun luolaan huudetaan sielu avoinna. Vastaako kukaan?

Mitä tahansa voi tapahtua, kaikella on kuitenkin suuntansa, jokainen suunta kertoo valinnasta. Sara ilman Sallia, tuuleen heitetty siemen, kukaan ei usko, että näin ohut saavuttaa joskus maan. Aina ilmassa, vilkkuu näkyviin, näkymättömiin, on, ei ole, kukaan ei näe, mutta joku aavistaa, tuntee, perhosen siipi hipaisee syvintä arpea, särkynyttä.

Niin lähellä, niin kaukana, ei perillä, vaan matkalla, jonka suunta on valittu ensimmäistä kertaa. Ei voi pysäyttää. Tässä.

Maritta Lintunen: Hulluruohola (WSOY 2014)

Kesän toiseksi viimeinen päivä

Tämä on kesäkauden viimeinen bloggaus. Paljon on tullut luettua, niin kotimaista kuin ulkolaista kirjallisuutta. Kaikista en ole ehtinyt kirjoittaa tänne. Hyviä kirjoja, matkoja monenlaisiin maailmoihin, tutunoloisiin ja myös hiukan outoihin. Vanhoja tuttuja kirjailijoita ja ihan uusia tuttavuuksia mahtuu tähän kirjavaan, taitavaan ja mielenkiintoiseen joukkoon.

Mitähän jänniä kirjoja syksy tuo tullessaan? 😀

Seison meren rannalla, muistan

Merituuli riepoo hiuksiani, nuolee karhealla kielellään ihoni kananlihalle. Lokkien huudot viiltävät ilmaan teräväsärmäisiä railoja. Tuoksuu suolalta, kalalta, märältä hiekalta ja mudalta niin voimakkaasti, että kieleni kärkeä alkaa kihelmöidä. Aallot törmäävät karuihin särkkiin, vyöryvät niiden yli, purevat maata ahnaan nälkäisinä.

Vaikka on kesä, minua viluttaa hiukan. Olen riisunut kengät ja sukat, käärinyt housunlahkeet ylös. Varpaani ovat jääkylmät. Merivesi nousee syvänteistä pinnalle, ja tuuli työntää vettä hiekan, mudan ja kivien päälle. Aallot kietoutuvat kuin liaanit nilkkojen ympärille.

Siristän silmiäni. Aurinko ei paista, mutta meri ja taivas luovat niin laajan valon, että se on silmilleni melkein liikaa.

Kaukana, laguunin ja meren välissä näen tönön. Sen seinät ovat vinot, romahtamaisillaan, olkikatto jo hajalla, syvällä kuopalla, niin kuin talo olisi haukannut katon suuhunsa, ja suupielistä voisi vielä nähdä olkia ja hentoja rakenteita.

Haistan märän sementin ja maatuvan paperin. Muistan.

Olen ollut täällä ennenkin, seisonut tällä rannalla, uhmannut tuulta, joka yrittää kaataa minut kumoon, riepotella mukaansa kuin räsynuken. Kahlaan lähemmäs tönöä. Minun ei tarvitse katsoa tarkasti, sillä tiedän. Siellä täällä tönön ympärillä, osittain hiekan ja mudan peitossa on sementillä sinetöityjä, tönön seinistä irronneita kirjoja. Vaikka tuuli ja vesi ovat nuolleet sementtiä pois, näitä kirjoja ei enää voi avata. Niiden sanat, lauseet ja ajatukset on suljettu ikuisesti.

Niin syvälle hulluuteen ihminen voi vajota, että käyttää kirjojaan tiiliskivinä, rakentaa niistä ja sementistä talon seinät. Ja sitten hetken mielijohteesta moukaroi seiniä, kunnes löytää yhden kirjan, Joseph Conradin Varjolinjan, jonka lähettää valtameren, tuhansien aaltojen toiselle puolelle. Naiselle, joka on ostanut soholaisesta kirjakaupasta Emily Dickinsonin Runoja-kirjan ja sitä kadulla lukiessaan, ensimmäisessä risteyksessä jää auton alle eikä koskaan ehdi saada sementin ja kalkin murusia tiputtelevaa kirjanrepaletta.

Ja niin hullu voi hullu olla, että tietää etukäteen, valtameren toiselta puolelta, naisen joskus tulevan kuolemaan auton yliajamana lukiessaan Emily Dickinsonin runoja Lontoossa.

Olen ollut tällä karulla ja tuulisella rannalla, kirjojen hautausmaalla ennenkin, katsonut tätä maisemaa, palellut kahlatessani jääkylmässä merivedessä. Toisella puolella merta, Rochan La Palomassa. Silloinkin tulin tänne lauseiden pitkospuita pitkin, kahlasin sanojen väleissä kulkevia polkuja, jotka luikertelivat kirjan lehdillä ylhäältä alas ja sivulta sivulle. Olen haistanut märän paperin, kuolevan kirjan, kuullut lokkien itkun ja ollut surullinen.

Carlos María Dominguez: Paperitalo (La casa de papel)
suom. Einari Aaltonen
Basan Books 2006

Dominguesin Paperitalon bongasin Anne Leinosen Kirjanoita-Noitakirja-sarjasta (monien siinä mainittujen kirjojen joukosta), ja se johdattelikin minut tuttuun paikkaan. Niin voimakas on kirjojen mahti ja taika, että niitä lukiessamme luomme maisemia ja maailmoja, joihin astumme sisään. Ja vaikka kirja loppuu, suljemme sen, ehkä unohdammekin, maailma, jonka olemme luoneet, ei katoa minnekään. Se odottaa meitä valmiina, kun taas haluamme palata sinne, tuntea tutut tuoksut, nähdä saman maiseman, kokea vanhat ja uudet tunteet.

Miten monta maailmaa lukija luokaan elämänsä aikana! 😀

Lintusen timanttiset novellit

Pari viikkoa sitten selasin säästämieni lehtien laihaa pinoa, ja käteen osui kolme vuotta vanha Parnasso. Lehden tummanpuhuvassa kannessa oli katseenvangitsijana kirjailija Maritta Lintusen vaaleat kasvot ja niillä monalisamainen hymy. En muistanut lukeneeni koskaan Lintusen kirjoja ja päätin siltä istuimelta korjata tilanteen ja lainata seuraavalla kirjastokäynnillä jonkun Lintusen novellikokoelman. Parnassossa ollutta artikkelia luin vain sieltä täältä, sillä huomasin riittävän ajoissa, että toimittaja oli innostunut selostamaan Lintusen kirjojen ja novellien sisältöä turhan tarkasti, suoraan sanoen spoilaavasti.

Eräänä päivänä kävelin siis Turun pääkirjaston vanhalle puolelle, missä suomenkielisen kaunokirjallisuuden hyllyt kiersivät tutusti kehää. Mutta vaikka vaski.finna näytti, että haluamani kirjan – Ovisilmän – olisi pitänyt olla hyllyssä, sitä ei siellä näkynyt. Tutkin vielä siitä ympäriltä, josko kirja olisi sujahtanut väärään väliin, mutta ei. Oli käännyttävä kirjastonhoitajan puoleen, ja kävi ilmi, että novellit oli sijoitettu kokonaan omalle hyllylle, aika pieneen sellaiseen. Sieltä se Ovisilmäkin löytyi.

Tuntui aika surulliselta, että massiivisten romaanirivistöjen rinnalla novellikokoelmat oli rutistettu niin ahtaaseen tilaan ikään kuin seinäruusuksi, toisen luokan kirjallisuudeksi, ja osa niistä oli viety vielä lähivarastoon tilan puutteen takia (kertoi kirjastonhoitaja), niin että niitä saattoi lainata vain, jos tiesi, mitä oli hakemassa.

Toisaalta on aika mielenkiintoista, että novellit eivät ole nousseet uuteen kukoistukseen kiireisten ja kärsimättömien ihmisten käsissä. Nehän ovat juuri omiaan tähän hektiseen maailmaan, joka on täynnä keskittymistä häiritseviä ja elämää pilkkovia elementtejä. Hyvän, kompaktin novellin lukee puolessa tunnissa, jopa 15 minuutissa, novellin pituudesta ja tekstin tyylistä riippuen. Sen jälkeen voikin taas kurkistaa some-maailmaan tai tehdä punttitreenin, ilman että tarina jäisi kesken. Novellin lukaisee linja-autossa työmatkalla, odotushuoneessa, perunoiden kypsymistä odotellessa tai illalla sängyssä.

Maritta Lintunen:
Ovisilmä (WSOY 2006)
Mozartin hiukset (WSOY 2011)
Takapiru (WSOY 2016)

Niin kuin tenhoava romaani myös novellikokoelma voi imaista mukaansa, ja näin minulle kävi Lintusen Ovisilmä-kirjan kanssa. Yhden novellin luettuani halusin lisää, ja niinhän siinä sitten kului 15 minuutin sijaan koko ilta, kun en vain pystynyt laskemaan kirjaa käsistä. Kiitin myös itseäni, etten ollut lukenut Parnasson juttua sen tarkemmin. Lintusen novellit kannattaa lukea juonesta mitään etukäteen tietämättä, sillä luvassa on mielenkiintoisia ja yllättäviä käänteitä, jotka saavat lukijan hyrisemään tyytyväisenä ja yllätettynä.

Ovisilmän luettuani suunnistin suorinta tietä kirjastoon, jo tutulle novellihyllylle ja lainasin Lintusen novellikokoelmat Mozartin hiukset ja Takapiru. Lintusen novelleista ei vaan saa tarpeekseen!

Lintusen novellien henkilöt ovat tavallisia ihmisiä jossain elämänsä käännekohdassa, isommassa tai pienemmässä. On naisia, miehiä, tyttöjä ja poikia. Pääsääntöisesti novellien päähenkilöt ovat aktiivisia, subjekteja, loppujen lopuksi juuri he tekevät päätöksen, joka muuttaa heidän elämänsä suuntaa. Joskus päätös voi olla iso, joskus se tuntuu pieneltä, mutta pitkässä juoksussa – novellin ulkopuolella – lukija voi nähdä, miten ratkaiseva se pienikin nytkähdys, itsensä hetkellinen alttiiksi paneminen tai valinta jossain yksittäisessä asiassa on ja voi johtaa päähenkilön kokonaan uudelle polulle. Novelleista näkee, että ihminen voi aina valita tiensä, ei ole pakko tuputella sitä samaa polkua ajasta ikuisuuteen, vaan voi olla rohkea ja valita sen, mikä on oikea juuri itselle, vaikkei se toisille sitä olekaan. Useimmat Lintusen novellit ovat suorastaan voimaannuttavia. Kun joku päähenkilö tekee rohkean vedon – pienenkin – niin lukijan tekee mieli tuulettaa, nostaa nyrkki pystyyn ja hihkaista: JESS!

Lintusen kieli on kuulasta ja täsmällistä. Rytmi kannattelee ja tekee lukemisen helpoksi. Sanat, lauseet, virkkeet soljuvat eteenpäin vastustamattomalla tavalla, ja lukija haluaa soljua tekstin ja tarinoiden mukana. Novelleissa ei ole mitään liikaa eikä liian vähän, niissä on tilaa hengittää, ilmanvaihto toimii: lukija voi hengittää raikasta ilmaa sisäänsä joka riviltä.

Suosittelen näitä ajattomia, iättömiä, humanistisia novelleja kaikille! 😀