Hajanaisia ajatuksia kirjoittamisesta

Ilman esipuheita. Kenelle kirjoittajan täytyy olla uskollinen: syntymässä olevalle tarinalle vai lukijoille? Vastaus tuntuisi ilmiselvästi olevan, että ensi kädessä tarinalle. Tärkeintä on kirjoittaa ehyt tarina, auttaa tarinaa syntymään kokonaisena ja elinkelpoisena, omana itsenään. Ja antaa sen nousta siivilleen.

Silloin kun kirjoittaa muillekin kuin pelkästään itselleen, kirjoittajan täytyy ottaa huomioon myös ”tarjoilu”, se että teksti on hyvää ja ymmärrettävää. Mutta tässäkin liikutaan hyvin nopeasti harmaalle alueelle: minkä toinen ymmärtää vaivatta, voi toiselle olla klingonia. Mikä on toisesta hyvää, on toiselle silkkaa skräbälämököä.

Miettiessään rakenteita, tekstityyliä, juonta ja kaikkea syntymässä olevaan kirjaan tai novelliin liittyvää, kirjoittajan on aina päätettävä itse, minkä painoarvon hän antaa kaikelle tälle. Teknisiä erikoisuuksia pohtiessaan hänen on päätettävä – kliseisesti: kuunneltava sydämensä, mutta myös aivojensa ääntä – missä menee raja teknisen kikkailun ja tarinalle tarpeellisen ratkaisun välillä. Mitä epätavallisempi ratkaisu on, sitä tarkemmin on mietittävä, onko kyseessä vain erikoisuuden tavoittelua, sisäpiirin vitsi vai oikeasti tarinalle tarpeellinen yksityiskohta. Esimerkin tarjoaa vaikkapa Steven Hallin kirjassa Haiteksti sanoista muodostettu hain hahmo. Sivu sivulta tämä kasarirunouden tyyliä mukaileva hai ui lukijaa kohti. Kikkailua vai tarpeellinen efekti? Ainakin erittäin tehokas ja uhkaava.

Entä missä menee ymmärrettävyyden raja? Kenen ymmärryksellä tekstiä mitataan? Tarvitaanko lisää selityksiä vai pitäisikö niitä karsia? Kirjoittajan, joka ui syvällä omassa tekstissään, voi olla vaikea nähdä, puuttuuko tekstistä tärkeitä palasia vai onko tekstiä väännetty rautalangasta ala-asteikäiselle.

Kirjoittaja joutuu myös miettimään, missä menee hyvän maun ja tökeryyden raja. Mikä on hyvä maku? Kenen mittapuun mukaan? Voisiko mittapuu olla kirjoittajan oma? Mutta entä jos tarina vaatii räväkämpää lähestymistapaa? Miten paljon kirjoittaja uskaltaa rikkoa oman hyvän maun rajojaan ja säilyttää silti uskottavuutensa? Miten pitkälle voi kulkea pois omilta mukavuusalueiltaan eksymättä?

Kirjoittajan on siis aina käytävä Jaakobin painia itsensä kanssa: vaatiiko tarina tietyn ratkaisun vai vaatiiko sitä oma ego, ylisuuri tai ylipieni minä, lommoilla kuitenkin? Kirjoittaja kirjoittaa omien lommojensa kautta ja läpi. Ei ole sattumaa, miksi samat teemat pyörivät vuosi vuoden jälkeen kirjoittajan päässä tai tietynlaiset henkilöhahmot seikkailevat tekstiriveillä. Mutta tärkeää olisi oppia tuntemaan omat lommonsa niin hyvin, ettei ole niiden vietävänä eivätkä ne pääse jyräämään itse tarinaa. Lommot ovat soittimia, eivät itse sävelmä.

Viime kädessä kirjoittajan on mietittävä, millaisiin kompromisseihin hän on valmis saadakseen tekstilleen lukijoita. Silloin ollaan kuitenkin kaltevalla ja liukkaalla alustalla, jos kirjoittaja pyrkii vain miellyttämään lukijaa, kaiken muun kustannuksella. Aito ja hyvä teksti aiheuttaa aina hankausjälkiä lukijan iholla.

 

SPOILERIVAROITUS! Alla olevassa tekstissä on yksi juonipaljastus Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen Hiekkasotilaat-kirjasta. Jos et ole kirjaa vielä lukenut etkä halua spoilaantua, lopeta lukeminen tähän.

 

Lukijan vastuu on paljon helpompi. Voi klikata Tykkää-nappia tai sitten kääntää peukku osoittamaan alaspäin. Tai ei tarvitse olla mitään mieltä, jos ei halua. Mutta kirjoja lukemalla voi oppia myös tuntemaan itsensä paremmin. Harva kirja jättää kylmäksi, kirja yleensä vihastuttaa tai ihastuttaa tai herättää ristiriitaisia tunteita. Miksi jokin kohta ärsyttää, pelottaa, huimaa? Mikä siinä osui omaan arkaan kohtaan? Mikä se arka kohta voisi olla? Mistä alun alkaen syntynyt?

HiekkasotilaatLukija voi kapinoida, miksi kirjoittaja päätyi tähän ratkaisuun eikä tuohon (kivempaan). Kun Hiekkasotilaiden lopussa Utu menetti Muinaisen, olin pettynyt. Ei, ei, ei näin voi tehdä! Olin ollut niin Utun pään sisällä ja niin ihastunut Muinaiseen, että tunnereaktionikin oli samanlainen kuin Utulla. Mutta kun astuin askeleen taaksepäin, ulos Utusta, tajusin, kuinka oikea ratkaisu se oli. Kuinka psykologisesti oikea. Kuinka viisas. Pettymystähän tämä ymmärrys ei vie pois. Tunne on tunne on tunne. Mutta kirjoittajille – Annelle ja Eijalle – olen kiitollinen siitä, että heillä oli rohkeutta, taitoa ja pollaa tehdä tämä kipeä ratkaisu. Ehkä se ei ollut heillekään helppo. Tai sitten ratkaisu kypsyi tekstiä kirjoittaessa ja tuli tarinaan luonnostaan, luonnollisena kasvuna. Joskushan tekstiä kirjoittaessa käy näin: se mikä alussa tuntuu mahdottomalta, kypsyy tekstin edetessä luonnolliseksi ratkaisuksi. Ei sen silti tarvitse olla kirjoittajallekaan helppo.

Loppuun pitäisi saada jokin viisas mietelmä, mutta nyt ei tule muuta mieleen kuin tämä: kirjoittajan tehtävä on kirjoittaa se tarina, joka tekstistä on kasvamassa esiin – myötäilemättä kenenkään lommoja, ei lukijan eikä omiaan.

 

Mainokset