Heijastuksia

Joitakin vuosia sitten valokuvasin äidinisänäidin Eva Mehtosen (o.s. Ståhlberg) kaksi maalausta ja yhden lyijykynäpiirroksen sähköiseen muotoon. Tehtävä osoittautui yllättävän vaikeaksi. Koska halusin värien tulevan oikein esiin, halusin kuvaustilanteeseen luonnonvalon, mikä käytännössä tarkoitti ikkunoista tulevaa valoa. Aloin etsiä asunnosta paikkaa, jossa valoa olisi riittävästi. Sellaisia löytyi, mutta koska kaksi taulua oli lasitettu, lasin pintaan tuli ikäviä heijastumia ikkunoista ja huonekaluista. Ja aina näin myös itseni taulussa: siellä seisoin kamera kädessä punaisessa… valkoisessa… mustassa puserossa.

Lukuisten kokeilujen jälkeen sain rakennettua keittiöön pikkuisen studion, jonne tuli luonnonvalo ikkunasta, mutta ikkunan edessä oleva valkoinen rullaverho esti heijastukset. Taulut seisoivat vuoronperään kirjoista tekemälläni alustalla keittiötuolin päällä ja katsoivat tyhjää, valkoista seinää. Kamera seisoi valkoisen pakastimen päällä, ja itse kuvaus tapahtui ajastimella, jotta sain eliminoitua itsenikin pois heijastuksia heittämästä. Photoshopilla täytyi sitten jälkikäteen syvätä kuvista taustat pois, ja muistaakseni nelikulmaisissa tauluissa piti vielä korjata perspektiiviäkin. Mutta ikävät heijastukset sain poistettua jo kuvaustilanteessa.

Monesti taidenäyttelyissä minua häiritsee suunnattomasti kohdevaloista ja ikkunoista tulevat heijastukset lasitettujen taideteosten pinnassa. Usein on tosi hankalaa jopa löytää sellaista paikkaa, mistä voisi tarkastella tauluja, kun heijastukset tuntuvat syövän tauluista kaiken pois tai tunkevat tauluihin kaikkea siihen kuulumatonta. Niissä tilanteissa huomaan aina kiukuttelevani hiljaa mielessäni, mikseivät näytteilleasettajat ole kiinnittäneet asiaan huomiota. Miksei isoja ikkunoita ole peitetty valkoisilla liinoilla? Miksi spottivalot on asetettu niin, että valot kimpoavat taulujen lasipintaan? Eikö muka ole keksitty kattoon asennettavaa valopaneelitasoa, josta valo tulisi mattana ja tasaisena? Tai jotain? No, totta kai tiedän, että näytteilleasettajat ovat ajatelleet valoja ja jatkuvasti taistelevat niiden kanssa. Milloin valoa on liikaa, milloin liian vähän, milloin se tulee väärästä suunnasta ja milloin se muuttaa ja vääristää värejä.

Viikko takaperin olin Ars Novassa Tiina Pyykkisen näyttelyssä, joka oli silloin viimeistä päivää esillä. Pyykkinen itse oli vetämässä yleisökierrosta. Minulta meni hetken aikaa tajuta, että Pyykkisen maalauksia katsellessa täytyi mennä pintaa syvemmälle, ihan konkreettisesti. Kiiltäväpintaisille tauluille heijastuimme me katsojat, vastapäisellä seinällä olevat maalaukset, spottivalot ja koko huone. Kaikki tämä oli osa taideteosta. Taulut eivät olleet tasoja, vaan niihin avautui huoneita ja käytäviä, joissa ihmiset kuljeksivat, tulivat, pysähtyivät ja jatkoivat taas matkaa. Tai seisoivat rivissä kuin ihmismuuri. Pohdimme muun muassa, miltä seinänkokoinen taulu olisi näyttänyt, jos me olisimme tummien vaatteiden sijasta pukeutuneet valkoisiin kaapuihin.

Tiina Pyykkisen maalaus Ars Novan näyttelyssä

Mieleen pupsahti vanha tarina*, jossa ihminen maalasi taulun. Kun taulu oli valmis, hän taputti käsiään ja astui tauluun. Me näyttelyssä olijat myös astuimme tauluihin ja samalla saimme konkreettisesti huomata, kuinka havainnontekijä aina vaikuttaa itse havaintoon. Havaintomme ovat aina sidoksissa meihin itseemme eivätkä koskaan voi olla ainoa totuus. Kaksi ihmistä katsoo samaa maalausta, toinen näkee vihreän värin liilana, toinen sinisenä. Kumpi on oikeassa? Kumpikin ja ei kumpikaan! Kenties vihreä värikin on jotain ihan muuta.

Jos kukaan ei näe maalausta, voiko se silloin olla taidetta? Vai onko se vain pinta, jolla on maalia? Jos kukaan ei koskaan näe (eikä siis ole arvottamassa) Mona-Lisaa, onko se siltikin arvokas taideteos, vaiko vain maalattua kangasta? Jos kukaan ei näkisi värejä, olisivatko värit silti olemassa vai olisivatko ne jotain muuta? Tarvittaisiinko niitä? Aistittaisiinko ne jollain toisella tavalla, esimerkiksi musiikkina, kuten jotkut synesteetikot aistivat?

Jos mennään uudestaan zeniin (tarina maalaukseen astuvasta ihmisestä saattaa olla zen-tarina), yhdessä kōanissa kysytään: jos puu kaatuu metsässä eikä kukaan ole sitä kuulemassa, kuuluuko silti ääni? Länsimaissa ihmiset vastaavat tähän usein hätäisesti: totta kai kuuluu, koska ääniaallothan siitä lähtevät joka tapauksessa. Mutta kysymystä pitäisi ehkä tarkastella toiselta kantilta. Onko kuuleminen sittenkin jotain, mikä tapahtuu vain päämme sisällä? Ja ääniaallot ovat sitten ihan eri juttu; me vain satumme aistimaan ne ”kuulemalla”?

Kun havainnoimme maailmaa ympärillämme, ovatko havaintomme itse asiassa vain oman pääkoppamme sisällä, meitä itseämme? Ja todellisuus ympärillämme ihan jotain muuta, jonka voisi aistia ja kokea ihan eri tavallakin. Tai voiko ylipäätään vetää rajaa meidän ja ympärillämme olevan maailman väliin? 😉

———-
* Tarina on luultavasti kiinalainen. Olen lukenut sen joskus 80-luvulla, enkä muista mistä. Mutta luulisin, että se on yksi zen-buddhalaisuuteen kuuluvia tarinoita. Yritin etsiskellä tarinaa netistä, mutta eipä osunut nyt haarukkaani.

Osa Tiina Pyykkisen maalausta Ars Novan näyttelyssä

Mainokset

Rikkaruohoja tekstissä

Lukiessani Javier Sierran kirjaa El maestro del Prado y las pinturas proféticas (Planeta 2013) mieleen tulvahti muistoja takavuosilta. Kirjoittelin aikoinaan ahkerasti novelleja ja kuuluin kirjoittajapiiriin, jossa lähiluimme toistemme tekstejä. Piirissä sain kuulla suorasukaisia – ja monesti ah niin terveellisiä kommentteja – helmasynneistäni. Yksi niistä oli hullun lailla. Jonkun kaverin mielestä tämä oli minulle tyypillinen ilmaus, eikä – kaverin ilmeestä ja äänensävystä päätellen – mitenkään suotava sellainen. No, luultavasti käytin ilmausta korkeintaan kerran per novelli, mutta kaverin kommentin jälkeen kiinnitin siihen kyllä huomiota ja saatoin vaihtaa toiseen ilmaukseen. Selvästikään sanonta ei minun korvissani ollut niin vahva kuin lukijoiden, joten editointi oli paikallaan.

Toinen helmasyntini oli siihen aikaan koirat. Niillä oli tärkeä rooli melkein jokaisessa novellissani, runoista puhumattakaan. Lähilukijani esittivätkin yhdessä vaiheessa toiveen, että kirjoittaisin edes yhden novellin, jossa ei olisi koiria. Se oli vaikeaa, koska koirilla oli tapana tepsutella teksteihini heti kun silmä vältti. Ja jos koira asettuu taloksi novelliin, sitä ei pysty sieltä enää ulos häätämään. Ihmisiä on paljon helpompi heittää teksteistä huitsin nevadaan kuin koiria!

Jokaisella kirjoittajalla on omat helmasyntinsä, ja ne olisi hyvä tietää. Yleensä ne ovat pieniä mitättömiä sanoja, joita popsahtelee tekstiin huomaamatta. Tyypillisiä rikkaruohoja ovat sellaiset sanat ja ilmaukset kuin niin kuin, ja, kun, ehkä, jopa, myös, sillä ja muut vastaavat. Ja-sana lauseen edessä on turha, ja silti me sitä käytämme. Lukion äidinkielenopettajani sai helposti raivon partaalle, jos kirjoitti pisteen jälkeen ja-sanan. Toivottavasti hän ei näe näitä tekstejäni, en haluaisi pahoittaa hänen mieltään, hän oli symppis ja luotettava opettaja, meillä synkkasi tosi hyvin (näin hänet tänään Citymarketissa, eikä hän ollut muuttunut paljoakaan, sama pitkänhuiskea, vaaleahiuksinen mies). Kuin-sanan poistaminen tekstistä on yleensä aika helppoa; teksti vain jäntevöityy ja tiivistyy. Samoin muut pikkusanat voi poistaa, korvata toisella sanalla tai rakentaa lause uudella tavalla.

Omat helmasyntini pikkusana-alueella ovat tämä, tuo, se ja niiden monikkomuodot sekä mutta. Ensinmainitut on helppo poistaa tekstistä, ja jopa kirjoittamisvaiheessa pystyn niitä blokkaamaan – ainakin aika ajoin. Mutta on hankalampi tapaus. Sen poistaminen yleensä muuttaa ajatuksenkulkua. Siinä, missä kuin-sana vie ajatusta eteenpäin kuin lempeillä laineilla, mutta-sana on aina hyppy sivuun ja suunnanmuutos. Varomattomassa käytössä sillä voi olla myös vähättelevä merkitys tai vaikutus kuin mattoa vedettäisiin jalkojen alta. Monetkaan lukijat eivät pidä siitä, että heidän jalkojensa alta jatkuvasti vedetään mattoa. Kukapa pitäisi! Mutta-sanalla kuitenkin saa tekstiin nopeasti ja helposti syvyyttä, olipa se sitten aitoa tai näennäistä. Mutta-sanoja käyttäen voi myös kuvata kompleksisen ihmisen sisäistä ajatuksenjuoksua. Kun henkilölle elämän yksinkertaisetkaan asiat eivät ole helppoja. Kun neuroosit, ujous ja ihmisarkuus pitävät pihdeissään. Jos mutta-sanat jättää näistä kuvauksista pois, tekstistä tulee dynaamisempaa ja vahvempaa, mutta se ei välttämättä enää kuvaa henkilön sisäistä maailmaa oikein. Mutta-sana auttaa kuvaamaan sitä, kuinka ristiriitaiset ajatukset ja tunteet kuluttavat ja heikentävät henkilön energiaa, syövät elämänvoimaa. Mutta liika on liikaa. 😉

Mikä sitten olisi Sierran helmasynti, koska hänen kirjastaanhan nämä assosiaationi lähtivät liikkeelle? El maestro del Prado -kirjassa se on como si, mikä suomeksi tarkoittaa ikään kuin. Como si tulee espanjanopiskelijoille tutuksi siinä vaiheessa, kun opiskellaan subjunktiivia, sillä como si vaatii aina ja ikuisesti subjunktiivin imperfektin tai pluskvamperfektin. Jopa sanakirjassa on tästä huomautus! Como si toistuu Sierran kirjassa niin tiheään, että aivoihini on nyt syöpynyt ikuisiksi ajoiksi, mitkä verbimuodot seuraavat como si:tä: hubiera, tuviera, estuviera, ocurriera, uniera jne. Tämä subjunktiivin menneiden muotojen tykitys aiheuttikin aivoihin hetkellisesti vuoren korkuisen blokin ja jouduin miettimällä miettimään, millaisia olivatkaan subjunktiivin preesensmuodot… Como si kyllä sopii ajatuksellisesti Sierran kirjaan, sillä siinä liikutaan hyvinkin paljon ”ikään kuin”-alueella. Pradon museossa roikkuvia mestariteoksia tutkitaan tässä kirjassa aavistuksen verran oudosta vinkkelistä: niistä etsitään salaisia viestejä, joita taidemaalarit niihin mahdollisesti piilottivat aikana, jolloin monia arkaluontoisia asioita ei voinut sanoa ääneen. Ja paljon niistä kummallisia asioita löytyykin! (Niin kuin kielestä.)

Muuten: sekä puhutussa että kirjoitetussa espanjassa lempisanani näyttäisi olevan pero, mikä suomeksi tarkoittaa – yllätys, yllätys – mutta. 😀

Kaksi kärpästä yhdellä museokäynnillä

Mitä tarvitaan, että turkulaisen saa lähtemään johonkin oman kaupungin museoon. No, ensinnäkin museokortti on hyvä kannustin. Ja ikävystynyt, hieman yksinäinen olotila voi toimia joskus kuin potkuna istumalihaksiin. Ei siihen näköjään sitten sen kummempaa tarvita. 😉

Sateentihkuinen, harmaa pääsiäislauantai sopi hyvin tarkoitukseen, kun päätin karistaa kodin bittipölyt harteilta ja singahtaa Aboa Vetus & Ars Novan kiertoradalle. Tähtäimessä oli osua sinne opaskierron alkuun. Tuskinpa siellä kovin paljoa väkeä olisi. Eivätkö kaikki ole pääsiäisenä matkoilla tai mökillä? Jo Itäisellä Rantakadulla tämä ajatus näytti menevän jotakuinkin pieleen: porukkaa lappoi tasaista tahtia museon ovesta, ja sisällä vallitsi varsinainen hälinä ja pölinä ja ruoantuoksu kätteli heti ensimetreillä ärsyttävän houkuttelevasti. Kassalle oli jo pienoinen jononpoikanenkin. Kiilauduin kahden perheen muodostaman ryhmän perään, jossa ihmiset puhuivat kotoisasti suomea, englantia ja espanjaa, eniten tuota jälkimmäistä. Hih!

Opaskierros alkoi museon historiallisesta osasta, ja siellä vaaleanpunahiuksiselta oppaalta pääsi ”oho”, kun hän totesi kierrokselle tulleiden ihmisten määrän. Hän oli arvellut, ettei pääsiäisenä tulisi paljonkaan porukkaa paikalle. Toisin kävi; olisiko ollut peräti kolmisenkymmentä. Oli kaikenikäisiä ihmisiä ja vieläpä yksi avustajakoirakin, kermanvaalea rauhallinen labradori, joka myös kuunteli tarkkaavaisesti, sen jälkeen kun oli nuuhkaissut opasta ja todennut, että tällä oli kissa kotona.

Opas osasi mainiosti elävöittää kivisiä raunioita ja herätti ne henkiin mielenkiintoisilla tarinoilla ja hauskoilla yksityiskohdilla. Ehdottomasti kierroksesta sai enemmän irti oppaan kanssa kuin jos olisin lähtenyt kiertämään raunioita yksin. Suosittelen siis opaskierrosta, vaikka museossa olisi käynyt ennenkin. Oman lisänsä kierrokseen toivat tietenkin ihmiset. Espanjalaisen perheen teini-ikäinen tytär simultaanitulkkasi hiljaisella äänellä muille perheenjäsenille oppaan juttujen pääpiirteet. Niinpä sain kuunnella samaan hintaan myös espanjankielisen selostuksen aina, kun satuin seisomaan heidän lähellään. Ei voi muuta kuin nostaa hattua tytölle, joka ymmärsi suomen kieltä niin hyvin, että pystyi kääntämään ja tiivistämään kieltä lennosta. Perheen isä ehdotti vähän joka paikkaa keittiöksi, mutta tytär joutui tuottamaan pettymyksen isälleen, kunnes sitten löytyi vihdoin ja viimein kellarikeittiön paikka. 😉 Myös lapset toivat kierrokseen oman hauskan lisänsä. Oppaan lapsille suunnattuihin kysymyksiin saimme kuulla kursailemattoman suorasukaisia vastauksia. Nyt siis tiesimme, missä perheessä oli ollut täitä (no, aika monessa lapsiperheessä varmaan) ja missä perheessa nukuttiin alasti (ei kai harvinaista tämäkään).

Jos oli museokierroksella ollut jo hiukan tungosta, niin nukkekotinäyttelyn kierrokselle porukkaa liittyi mukaan vähintäänkin toinen mokoma, joten kaikkia pikkukoteja ei päässyt kauheasti tsiigailemaan. Onneksi oppaan ääni oli kantava ja kuului hyvin toiseenkin huoneeseen tiiviin ihmismassan yli. Myös nukkekodeista saimme kuulla jännittäviä yksityiskohtia. Esimerkiksi miksi yhdessä nukkekodissa oli kampi? No, sitä veivaamalla hissi nousee. 😉

Puolentoista tunnin kierroksen jälkeen ei ollut enää paukkuja sulattaa mitään lisää, joten Ars Novan 2. kerrokseen täytyy mennä toiste, kun kuparinen tämän museon kohdalla on nyt vihdoin ja viimein rikottu. Juu, tämä oli ensimmäinen kerta, kun vierailin tässä museossa, sijaitsee varmaan liian lähellä kotia. 😉  Ja ensimmäinen kerta myös kun sain vinguttaa upouutta museokorttia. Vanha, pahvinen kortti meni vanhaksi viikko takaperin, eikä se edes olisi kelvannut Aboa Vetukseen. Myös nukkekotinäyttelyssä pitäisi ehtiä piipahtaa uudestaan silloin, kun siellä ei ole ruuhkaa. Voisi ottaa muutaman valokuvankin.

Niin, ikävystynyt olotila häipyi tuossa hälisevässä porukassa hyvinkin äkkiä. Vasta kotona huomasin, että silmätipat olivat kuivuessaan muodostaneet vasemman silmän ripsiin hämähäkinseitin näköisen virityksen. No, tämä ”meikki” sopi oikein hyvin museokäynnille. 😀

Abo Vetus & Ars Nova 2016

Alkemia-näyttelyssä kaksi kertaa

Muutama viikko sitten piipahdin Wäinö Aaltosen museossa katsomassa Saara Ekströmin Alkemia-näyttelyn, joka koostuu valokuvista, videoista ja installaatioista. Näyttely on levittäytynyt kaikkiin museon ”huoneisiin”, joissa vaeltaessaan katsojan ympäröi kiiretön rauhallisuus. Kyseisenä lauantaipäivänä museossa oli vain vähän ihmisiä, ja niinpä hämärissä huoneissa vallitsi suorastaan suggestiivinen ja meditatiivinen tunnelma, joka tarttui ja valtasi katsojan kokonaan. Kaikki kiire ja hermostuneisuus kaikkosi, ja olo oli kuin uudestisyntyneellä. Ulos tullessa mielessä oli, että tuonne täytyy päästä uudestaan.

Tänään sunnuntain päiväkävely suuntautui kuin suuntautuikin Alkemia-näyttelyyn toistamiseen. Tiedossa oli, että Saara Ekström tulisi itse kertomaan teoksistaan ja työskentelytavoistaan. Tilanne oli ihan erilainen kuin ensimmäisellä kerralla. Museo kihisi ja kuhisi kaikenkokoista ja -ikäistä väkeä. Lapsia vaelsi isona laumana ohjaajien johtamana, ja Ekströmin esitystä kuulemaan oli tullut iso joukko taiteenharrastajia. Luvassa oli siis jotain ihan muuta kuin rauhaa.

Ekströmin taide toimii ja puhuttelee loistavasti ihan sellaisenaan, ilman selityksiä ja taustatietoa, mutta kun taiteilija itse avasi teoksiaan kertoen niiden taustoista samoin kuin omista ajatuksistaan yleensäkin, tuntui kuin kokonaan uusi, ihmeellinen maailma olisi auennut katsojalle. Valokuvia ja videoita katsoi (ja kuunteli!) ihan toisesta näkökulmasta, kun tiesi, miten ne oli tehty. Että valkoiset vettä täynnä olevat astiat olivat (kuin) uurnia ja niihin tippuva punainen väri verta. Että asetelmallisissa Stillleben-kuvissa oli värimaailma lopultakin syntynyt lähes spontaanisti. Että Inventory-lehden sai katsoja napata mukaansa suoraan taideteoksesta (hih!). Että mystinen scifi-kasvi, joka vangitsi minut pitkäksi aikaa ensimmäisellä katselukerralla, on ihan oikeastikin varsinainen scifi-kasvi eli ihmeellinen jerikonruusu, josta tehty video oli toteutettu time lapse -tekniikalla. Ja niin edelleen.

Tunnin kierros taiteilijan seurassa hujahti niin nopeasti, etteivät jalatkaan ehtineet väsyä. Entä jälkikäteen… oliko rauhallinen olo? Vielä mitä! Aivoissa säkenöi ja sihisi kaikki se tieto ja ne taideteokset, varpusten tsirpitys ja pöllön rävähtämätön katse. Paljon ideoita pulpahteli myös omiin tuleviin valokuva- ja videokokeiluihin.

Entä vieläkö pitäisi mennä näyttelyyn kolmannen kerran? No, varmaan pitää, kyllä! Sillä yhteen videoteokseen on tulossa vielä musiikkia. Sekin täytyy kokea. Onneksi on tullut hankittua museokortti! 🙂

Saara Ekströmin Pöllö-videosta kännykällä ottamani kuva (rajattu).

Saara Ekströmin Pöllö-videosta kännykällä ottamani kuva (rajattu).