Äänikirjoja – kun korvat lukevat

Satunnaisesti eli aika harvoin kuuntelen äänikirjoja, mutta nyt maaliskuussa kuuntelin peräkanaa kaksi kirjaa: Anna Janssonin Vääriin käsiin (Gummerus 2016, kääntäjä Sirkka-Liisa Sjöblom) ja Elina Hirvosen Kun aika loppuu (WSOY 2015). Janssonin kirjan ostin Elisa Kirjan tarjouksesta sillä ajatuksella, että sairaalassa leikkauksesta toipuessa ei jaksaisi lukea, mutta kuunnella kyllä. Hirvosen kirjan lainasin ex tempore Vaski-kirjaston kautta ja kuuntelin sitä tabletilla, kun taas Janssonia kuuntelin puhelimella.

Yhteistä näille kirjoille sattui ihan vahingossa olemaan se, että lukija oli kummassakin Krista Putkonen-Örn. Lukijalla on äänikirjassa tosi tärkeä osa. Jos lukijan ääni ja tyyli (maneerit!) ärsyttävät, voi hyväkin kirja mennä piloille. Olen myös huomannut kuuntelijoiden arvioita lukiessani, että sama lukija voi toisesta olla tosi hyvä ja toisesta ärsyttävä. Siksi on järkevää rauhassa kuunnella lukunäyte ennen ostopäätöksen tekemistä.

Krista Putkonen-Örn on lukija minun mieleeni. Hänellä ei ole häiritseviä maneereita, hänen äänensä on luja, varma ja lämmin, lukutyyli selkeä, hän eläytyy tekstiin pienin vivahtein, ei tuo kuitenkaan itseään lukijan ja tekstin väliin. Häntä kuunnellessa mietin, olisivatko nämä kirjat näin hyviä, jos olisin itse ne lukenut.

Toinen tärkeä seikka äänikirjaa kuunnellessa on tekstin selkeys ja ytimekkyys sekä hyvä rytmi. Lukija toki voi paikata rytmillisiä puutteita, mutta jos virkkeet ovat monimutkaisia ja rakenteeltaan hankalia, lukijakaan ei voi sellaisia loputtomiin korjata. Sekä Jansson että Hirvonen kirjoittavat kuitenkin kuunteluunkin hyvin sopivaa tekstiä, ja näitä kirjoja oli helppo seurata pelkän korvan varassa.

Äänikirjaa kuunnellessa ikään kuin palaa lapsuuteen, siihen aikaan kun itse ei osannut vielä lukea – tai vaikka osasikin. Kun äiti luki satuja meille. Kuunnellessa omat kädet ja silmät ovat vapaat. Lapsena saattoi samalla piirtää tai kammata nuken hiuksia. Aikuisenakin voi puuhata jotain tai olla puuhaamatta. Voi maata sängyllä ja laittaa aparaatti tyynylle korvan viereen supisemaan, ja sulkea silmät. Tai voi puuhata keittiössä, mapittaa papereita, pelata pasianssia tai tehdä käsitöitä. Jotkut kuuntelevat äänikirjoja pelkästään autossa. Äänikirjalla on paikkansa, mutta yleensä niiden jälkeen kaipaan kovasti sanojen muodostamia rivejä, sitä kun silmät vaeltavat riviltä toiselle ja näkevät sanat. Lukeminen on – ehkä hieman yllättävästi – myös visuaalinen nautinto.

Pitäisi varmaan sanoa jotain näiden kirjojen sisällöstä. Vai riittäisikö, kun sanon, että tykkäsin? Molemmissa kirjoissa pyöriteltiin samoja teemoja, sitä kuinka lapsuuden kovat kokemukset voivat johtaa väkivaltaan tai kuinka toisinaan on nähtävissä, että syrjäytyminen ja väärät valinnat voivat olla seurausta edellisten sukupolvien teoista, tekemättä jättämisistä, välinpitämättömyydestä tai kyvyttömyydestä.

Janssonin kirja rakentuu eri kertojien tarjoamista palasista, jotka pikkuhiljaa alkavat yhdistyä osaksi samaa kokonaisuutta. Tämä rakenne tuntuu olevan dekkarigenressä tällä hetkellä hyvin suosittu. Janssonin kirjassa rakenne toimii ja vyyhti on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen. Kirja saa myös pohtimaan, miten eri henkilöiden elämät olisivat muuttuneet, jos yksikin aikuinen olisi ollut heille tukena, puolustanut heitä, kun he olivat lapsia ja nuoria.

Hirvosen Kun aika loppuu on ehdottomasti yksi parhaimpia kirjoja, mitä olen pitkään aikaan ”lukenut”. Hän ei pelkästään kerro mielenkiintoisia tarinoita eikä pelkästään syväluotaa henkilöidensä psyykeä äärettömän tarkasti ja selvänäköisesti, ymmärtäen, vaan hänen kielensä! Ah, ah, ah! Suomessa on paljon hyvin kirjoittajia, jotka kirjoittavat hyvää tekstiä, hyvärytmisiä lauseita, mutta joiden tyyli ei kauheasti erotu toisista. Ja sitten tulee tällainen kirja, joka tykittää tasaiseen tahtiin kielellisiä orgasmeja niin vaivattomasti ja helpontuntuisesti. Ihan järkyttävää, miten joku voi kirjoittaa näin upeasti läpi kirjan. Novellin mittaisena voisin vielä ymmärtää, mutta että kokonainen kirja tällaista syväuimista sekä kielessä että mielessä. Olen mykistynyt.

Lopuksi hieman tekniikkaa. Elisa Kirjan äänikirjasovellus toimii hyvin. Äänite ladataan omaan laitteeseen, ja sitä voi kuunnella häiriöttä, vaikkei nettiyhteys toimisi hyvin tai ollenkaan. Sen sijaan Vaski-kirjastojen käyttämä Ellibs-palvelu tökki ja tuhersi. Tässä kirjaa kuunnellaan selaimella, mitään erillisohjelmaa ei tarvita. Ohjelma lataa luvun kerrallaan, ja lukujen välillä joutui odottelemaan turhankin kauan. Välillä koko homma jäätyi paikoilleen, ei päässyt eteen eikä taakse, välillä ohjelma pakotti kuuntelemaan saman kappaleen uudestaan. Ja välillä kaikki toimi ihan hyvin. Ainoa, mikä tässä ohjelmassa toimi koko ajan moitteettomasti, oli että se muisti, mihin kappaleeseen olin jäänyt. Jos äänikirjan olisi ostanut ja joutunut kuuntelemaan näin hankalasti, olo olisi ollut vähintäänkin pettynyt, mutta ilmaisena kirjastoversiona tekniikan kangertelulle antaa paljon anteeksi. Toivoisin kuitenkin, että tätäkin tekniikkaa kehitettäisiin niin, että kuuntelu sujuisi kompuroimatta eikä siihen tarvittaisi mitään teknistä taituruutta. Eikä kilokaupalla pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä.

Äänikirjojen jälkeen onkin hyvä syventyä taas omaan lukuprosessiin paperisen kirjan äärellä. 🙂

Mainokset

Luettuja kirjoja lyhyesti: Järvelä, Läckberg ja Nupponen

Tässä muutama kirja, jotka olen lukenut kesän aikana.

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta (e-kirja, Tammi 2015), Tyttö ja seinä (e-kirja, Tammi 2016)

Jarvela-Tytto-ja-rotta-ja-seinaJärvelän Metro-sarjan ensimmäisestä osasta Tyttö ja pommi kirjoitin täällä. Nämä kirjat ovat jatkoa sarjalle. Siinä, missä Tyttö ja pommi toimi ihan omana erillisenä kirjana, seuraavat osat ovat selkeästi jatkoja ja tarvitsevat alleen ykkösosan. Sarja kannattaa siis ehdottomasti lukea oikeassa järjestyksessä.

Kostaminen ei varsinaisesti ole minun juttuni, mutta Järvelän tyyli on sen verran vauhdikasta ja eteenpäinmenevää, että kirjat imaisevat vastustamattomasti mukaansa. Päähenkilö on varsinainen supertyttö, joka ponnahtaa vastoinkäymisistä kuin kumipallo ja tultuaan pahasti hakatuksikin selviää hetikohta fyysisesti raskaasta tilanteesta vammoitta. Vähän niin kuin James Bondin ja Lisbeth Salanderin välimuoto. Mitään kauhean syvällistä en jatko-osista löytänyt, mutta tavattoman viihdyttävää lukemista nämä kirjat ovat. Joka kaipaa jännitystä, toimintaa, menoa ja meininkiä, viihtyy taatusti tämän kirjasarjan äärellä. Erityispisteitä kirjat saavat siitä, että päähenkilö, nuori nainen, ei alistu uhriksi eikä kuvia kumartele, vaan muuttaa maailmaa omalla tyylillään ja periksiantamattomuudellaan. Hänen keinonsa ovat vähintäänkin kyseenalaisia, mutta annettakoon anteeksi, kun vastassa on pahiksia, jotka ansaitsevatkin opetuksen.

Camilla Läckberg: Majakanvartija (äänikirja, Gummerus 2013)

Ennen tätä kirjaa en ollut Läckbergin kirjoja lukenut. Ja jos ollaan kirjaimellisia, niin tätäkään kirjaa en itse lukenut, vaan sen luki minulle Outi Vuoriranta. Läckbergin kirjojen miljööseen ja päähenkilöihin olen kuitenkin tutustunut aiemmin TV:n ruotsalaisdekkareiden kautta, mutta niiden kovassa joukossa Läckbergin filmatisoinnit jäivät jotenkin pliisuiksi. Siksi Majakanvartija-kirja yllätti positiivisesti.

Tämän kirjan perusteella Läckberg liittyy monen muun nykyisen naisdekkaristin joukkoon. Myös hän rikkoo romaanin ja dekkarin rajoja. Tärkeintä ei olekaan jännitysjuoni, vaan ihmiskohtalot, ihmisten mielen sisällöt. Kirja on myös synkempi kuin perinteiset viihdedekkarit. Kirjassa menee parikin tarinaa rinta rinnan, ja menneen ja nykyisyyden yhdistäminen tuo tarinaan uutta ulottuvuutta, mikä lähentää kirjaa romaaneihin päin, pois puhtaasta dekkarista. Vaikka dekkarijuonen arvaakin nopeasti, kirjassa on niin paljon muuta, että mielenkiinto säilyy loppuun asti. Kiitos myös lukijalle, jonka ääni oli sopivan neutraali ja sopivan ilmeikäs, niin että kirjaa oli tosi miellyttävä kuunnella. Äänikirjoissa lukijalla on tärkeä osa.

Erityispisteitä tämä kirja saa spekulatiivisesta elementistä, joka dekkareissa on harvinaista. Toki spekulatiivisen elementin voisi tässä myös latistaa psykologisoimalla sen (mielen hajoaminen), mutta Läckberg jättää asian auki – lukijan päätettäväksi. Minulle tuli kuitenkin selvä tunne, että Läckberg itse kallistui spekulatiiviseen tulkintaan. Niin kuin minäkin. Ehdottomasti. 🙂

Tätä kirjaa kuunnellessa tuli yksi ylimääräinen ruumis. En malttanut lopettaa kirjan kuuntelemista vessassakaan, ja niinpä puhelin plumpsahti vessanpönttöön ja kuoli. Onneksi saatoin kuunnella kirjan loppuun iPadillä; melkein kolmen viikon odotus olisi ollut liian pitkä. 😉

Anni Nupponen: Joen jumala (novelleja, Osuuskumma 2014, 2. painos)

Nupponen kuuluu eittämättä tämän ajan lahjakkaimpiin suomalaisen spekulatiivisen fiktion kirjoittajiin. Hänen tarinoissaan yhdistyvät outo maailma, mielenkiintoiset henkilöt/olennot ja syvälle luotaavat teemat. Ehkä juuri tuo viimeksi mainittu nostaa hänen tarinansa esiin muiden spekkiskertomusten joukosta. Nupponen pohtii ikiaikaisia, ihmistä alati kiehtovia asioita, sellaisia kuin elämän tarkoitus, kuolema, muuttuminen, muutos ja erilaisuus, muutaman mainitakseni. Hän käyttää taitavasti hyväkseen spekulatiivista fiktiota käsitellessään näitä aiheita ja teemoja.

Kokoelman päänovelliksi on nostettu Joen jumala, joka onkin intensiivinen ja jännittävä , erittäin vahva tarina Milka-tytön muodonmuutoksesta. No, varmaan tässä tarinassa on nähtävissä klonkkumaisia piirteitä (en tiedä, oliko tämä kirjoittajan oma tarkoitus), mutta kirjan kannen kuva viittaa minusta häiritsevästi Klonkkuun, vaikka synkistä goottityylisistä kuvista pidänkin. Joen jumala on siitä mielenkiintoinen novelli, että sen saattaisi jopa tulkita psykologisesti: nuoren naisen mielen hajoaminen. Kun tätä tulkintaa sekä spekulatiivista pitää rinnakkain novellia lukiessa, tarina avautuu huikeasti syvyyssuuntaan. Itse toki luen spekulatiivista kirjaimellisesti: jos päähenkilö näkee peikon, niin totta kai siellä sellainen sitten roikkuu äidin selässä.

Myös kokoelman muut novellit ovat hyvin vahvoja, ihon alle meneviä, mielikuvitusta kiehtovia. Pidin oikeastaan kaikista, mikä taitaa olla aika harvinaista novellikokoelmien kohdalla. Nämä novellit ovat myös sellaisia, että ne voi lukea moneen kertaan. Esimerkiksi Maailman pienin on novelli, jonka luen varmaan piakkoin uudestaan.

Jos jotain yhteistä teemaa kaikille novelleille haluaa etsiä, niin ehkäpä se voisi olla muuttuminen, muutos, sillä jollain tavalla kirjan kaikki päähenkilöt… öö… pääolennot… öö… pääosassa olevat kokevat muutoksen, pienen tai suuren, nopeamman tai hitaamman, yhden tai useampia.

Nupponen kirjoittaa rytmisesti kaunista kieltä, jossa lukijan on hyvä ja turvallista matkustaa, vaikka tarinoiden maailmat olisivat kuinka kummallisia tahansa. Lauseiden joukosta löytyy sellaisia helmiä, jotka seuraavat pitkään mukana. ”Miten galaksit itkevät” oli lause, joka seurasi minua monta päivää. Tuntui lohdulliselta ajatella, että galaksitkin itkevät.

Vilpittömasti suosittelen Hiltusen Pekkaa

Mikä silloin avuksi, kun flunssa lataa täyden laidallisen ja kaataa sänkyyn… tai sohvaan. Kun ei jaksa pitää kirjaa kädessä eikä silmiä auki? Kun olo on kaikin puolin kurja ja väsynyt, ei voi nukkua ja tarvitsisi jotain, mikä veisi ajatukset pois sairaasta olosta?

Vastaus on yksiselitteinen: mielenkiintoinen äänikirja. Sellaisen löysin iPadistäni kuin taivaan lahjan. Olin ladannut äänikirjan joskus syksyllä Elisa Kirjan alennusmyynnistä, maksanut siitä 3,50 €. Ajatellut, että ehkäpä tuollekin joskus käyttöä löytyy, vaikka itse lukemisprosessi – katseen ja ajatusten liikkuminen kirjainten, sanojen ja lauseiden kiemurtelevilla poluilla – on sen verran nautinnollista jo sinänsä, ettei siitä hevin halua luopua. Mutta joskus on pakko. Ainakin silloin kun silmät ovat niin väsyneet, etteivät jaksa pysyä auki kirvelemättä.

Pekka Hiltunen Vilpittömästi sinun

Pekka Hiltusen esikoisteos Vilpittömästi sinun (Gummerus 2011) nappasi otteeseen heti. Eikä pelkästään tekstin takia, vaan todella suuri osuus tässä koukuttavuudessa oli myös lukijalla näyttelijä Pinja Flinkillä, jonka ääni oli sympaattinen ja riittävän eloisa, jotta kuuntelijan oli helppo seurata tekstiä ja eri henkilöiden repliikkejä, ja josta puuttuivat kaikki ikävät maneerit. Niin siis kyhjötin kipeänä sohvannurkassa, iPad korvan juuressa ja annoin Hiltusen ja Flinkin johdattaa minut Lontooseen seuraamaan kahden mielenkiintoisen suomalaisen naisen elämää ja edesottamuksia.

Vilpittömästi sinun on luokiteltu dekkariksi tai psykologiseksi trilleriksi, mutta tämä kirja kaikessa jännittävyydessään on enemmän kuin dekkari. Se on Älyttömän Mielenkiintoinen Tarina. Jopa kohdat, joissa ei ollut mitään fyysistä jännittävyyttä, olivat kiinnostavan jännittäviä. Kirjasta ei oikeastaan haluaisi kertoa mitään, sillä luulen, että paras nautinto on lukea sitä niin kuin minä ”luin”: ilman mitään ennakko-odotuksia. Heittäytyä tarinan vietäväksi ja luottaa siihen, ettei kirjailija kompastele omiin jalkoihinsa.

Tässä kirjassa oli vain yksi huono puoli: jossain vaiheessa tuli eteen viimeinen lause ja kirjasta oli erottava.


Äänikirja voi tuottaa myös pettymyksen eikä tekniikka pelaa. Kun yritin kuunnella iPadiltä vuosi sitten lataamani espanjankielisen äänikirjan, niin sepäs ei enää auennutkaan. Siinä oli aina ollut hiukan eksoottinen käyttöliittymä, joka ilmeisesti iOS-päivitysten takia on jossain vaiheessa lakannut toimimasta. Tai sitten kirja jotenkin arvasi, että aioin käyttää sitä unilääkkeenä eikä suostunut alistumaan moiseen tehtävään. Mikä ihan oikein onkin! 😉