KOHTAAMINEN
Citymarketin parkkipaikalla
kepein askelin kettu
jolkottelee minua vastaan.
Oudoksuen se katsoo
kypäräni häikäisevää tähtinauhaa,
minä sitä.
Hetkeksi katseemme kohtaavat,
kaksi outoa aamuhämärässä,
päämme päällä auki
syvä taivas.
😀
Rauhallista joulunaikaa kaikille oudoille ja ihan tavallisille! 😉
Nainen istuu pienen pöydän ääressä. Hiusten tumma virta yöpaidan lumella. Öljylampun keltainen valo väreilee vielä tyhjällä paperilla. Ikkunan takana hiilenmusta yö. Nainen katsoo kuvaansa lasin pinnalla, katsoo kuvan ja itsensä läpi, näkee lähelle ja kauas, omaa aikaansa kauemmas. Hän kastaa kynän terän musteeseen ja alkaa kirjoittaa:
”If I can stop one heart from breaking,
I shall not live in vain…”
Näin Emily Dickinson (1830–1886) ehkä kirjoitti monet runoistaan, paitsi että hän kirjoitti runot ilmeisesti lyijykynällä paperilappusille ja kirjeet sen sijaan musteella. Hän kirjoitti varmasti myös päiväsaikaan, käsittihän hänen tuotantonsa lähes 1800 runoa. Hänen eläessään näistä runoista julkaistiin vain vajaat 10. Testamentissaan hän pyysi, että runot tuhottaisiin hänen kuoltuaan, mutta onneksi nuorempi sisar Lavinia, joka löysi runot Emilyn kapioarkusta, antoi ne julkaistaviksi.
Emily Dickinson oli kirjoittajana kapinallinen, oman tiensä kulkija. Hän loi oman runomaailmansa, omaperäisen tyylin, joka ei kumartanut perinteille eikä kielioppisäännöille. Hän käytti isoa alkukirjainta ja välimerkkejä sen mukaan, mitä runot vaativat, ja hänen rivinsä olivat modernisti hyvin lyhyitä. Kun hänen runojaan lopulta julkaistiin kokoelmana vuonna 1890, niitä oli muokattu rankasti ajan tyyliin sopivimmiksi, ja vasta vuonna 1955 maailma oli valmis ottamaan vastaan hänen runonsa alkuperäisessä muodossaan.
On mielenkiintoista – ja surullistakin, että runoja kirjoittaessaan Emily Dickinson oli rohkea, peloton oman äänensä ja visionsa toteuttaja ja että hän raivasi itselleen määrätietoisesti sen pienen tilan, jossa hän saattoi kirjoittaa, mutta rohkeus ei riittänyt julkaisukynnyksen ylittämiseen, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Hän ei koskaan saanut tietää, miten tärkeä osa hänen runoillaan on englanninkielisessä ja koko maailmankin runoudessa. Epäilikö hän sittenkin runojaan? Eikö pitänyt niitä tarpeeksi hyvinä? Uskoiko ulkopuolisten – kapeakatseisten – arvioita runoistaan? Vai oliko niin, että yksityisyyttään tarkasti vaalivana ei halunnut paljastaa sisintään muille, ymmärtämättömille? Huomasiko hän, ettei maailma ollut vielä valmis ottamaan vastaan hänen omintakeista, outoa maailmaansa? Tietyllä tavalla Emily taisteli itsensä kanssa saman kysymyksen äärellä kuin me somessa pyörivät nykyihmiset: mitä näyttää toisille julkisuudessa ja mitä pitää kokonaan vain itsellään?
”I’m Nobody! Who are you?
Are you – Nobody – too?
Then there’s a pair of us!
Don’t tell! they’d advertise – you know!…”
Dickinson
Miksi Emily Dickinson on mielessäni erityisesti nyt? No, melkeinpä vahingossa aloin seurata Apple TV+ :ssa Dickinson-sarjaa (2019–), josta on tähän mennessä julkaistu kaksi kautta. Se kertoo nuoresta Emily Dickinsonista, hänen perheestään ja ystävistään. Sarja perustuu niin paljon kuin mahdollista historiallisiin tietoihin, mutta on tehty tietyllä hieman kreisillä twistillä. Sarjan luoja Alena Smith kertoi yhdessä haastattelussaan, ettei hän halunnut luoda historiallista sarjaa, vaan näyttää, mistä olemme tulleet tähän aikaan.
Dickinson-sarja on määritelty Applen suoratoistossa komediaksi, mikä on aika kapea-alainen määritelmä, ja muutamat näyttelijöistäkin ällistyivät tästä leimasta. Itse olisin laittanut sarjan draama-luokkaan. Kyllä, sarjassa on huumoria, mutta se on vain yksi mauste muiden makujen joukossa. Monesti huumori jätetään katsojan hartioille, eikä sitä alleviivata. Useimmat huumorikohdat ovatkin hienovaraisia lyhyitä välähdyksiä, joissa nykyajan sanoja ja eleitä vilautetaan katsojalle. Henkilö saattaa sanoa ”cool” tai ”dude” tai tehdä nykyajan musiikkivideoista tuttuja käsiliikkeitä.
Myös synkempiä, historiallisiin kehyksiin liittyviä teemoja sarjassa on, kuten naisten asema. Esimerkiksi Emilyn isän mielestä nainen ei saa julkaista tekstejään, vaikka kaikin mokomin saa kirjoittaa niitä pöytälaatikkoon. Äiti taas on koko ajan naittamassa Emilyä milloin millekin sikafarmarille. Myös orjakysymystä käsitellään sarjassa, sillä Dickinsonin nuoret – Emily, Austin ja Lavinia – eivät hyväksy orjuutta eivätkä rotusortoa.
Dickinson-sarja rikkoo rajoja vähän samaan tyyliin kuin Emilyn runot aikoinaan. Hailee Steinfeld Emilynä tekee raikasta, intohimoista työtä. Myös muut näyttelijät tuovat hahmoistaan esiin monenlaisia piirteitä: herkkyyttä, huumoria, haavoittuvuutta ja pimeitä puolia. Sarjassa on paljon symboliikkaa, joka voi mennä ohi, jos ei ole tarkkana. Ja muuten, monet hullunkuriset jutut, joita helposti luulee käsikirjoittajan tai ohjaajan mielikuvituksen tuotteiksi, saattavat ollakin sellaisia, jotka ovat tapahtuneet Dickinsonien ehkä hieman erikoisessa perheessä.
Musiikilla on tärkeä osuus Dickinson-sarjassa, ja ehdottomasti upein kappale kaikessa lyhyydessään on Split The Lark, jonka sarjassa laulaa Emilyn rakasta ystävää Sueta esittävä Ella Hunt niin uskomattoman herkästi. Kylmät väreet kulkevat joka kerta, kun tämän kuuntelen, ja jotkut näyttelijätkin itkivät sen kuullessaan. Tähän herkkään lauluun on hyvä lopettaa tämä artikkeli. 🙂
Eilen illalla istahdin TV:n ääreen ja aika sattumalta päätin Areenan sarjojen sijaan katsoa Teemalta tulevan elokuvan Paterson. Mitään muuta en elokuvasta tiennyt kuin Ylen kuvailun, että se olisi lämminhenkinen. Mitään ennakko-odotuksia minulla ei ollut.
Kuvakaappaus elokuvasta
Paterson (2016)
Ohjaus ja käsikirjoitus: Jim Jarmusch
Paterson: Adam Driver
Laura: Golshifteh Farahani
Runot: Ron Padgett
Nähtävissä Yle Areenassa 12 päivää (tästä päivästä 16.5.2020 lukien)
Elokuva kertoo Paterson-nimisessä kaupungissa asuvasta bussikuskista, jonka nimi on myös Paterson. Hän viettää vaatimatonta elämää vaimonsa ja koiransa kanssa, käy töissä, ulkoiluttaa koiraa ja juo paikallisessa pubissa tuopposen olutta. Näemme hänet kävelemässä töihin tai töistä, ajamassa bussia ja aina kun hänellä on hetki aikaa, hän ei suinkaan ala näpelöidä älypuhelinta (hänellä ei sellaista ole), vaan hän kaivaa muistivihkonsa esiin ja kirjoittaa runoja. Välillä hän kirjoittaa runoja päässään ilman paperia. Hänen runonsa nousevat arjesta ja muistoista. Ne ovat eleettömiä ja rauhallisia kuin mies itse.
Bussikuski Paterson on sympaattinen kaveri, joka ei tee itsestään numeroa, mutta joka toimii erittäin vastuuntuntoisesti, kun tapahtuu jotain yllättävää. Hän ei emmi tällaisissa tilanteissa, vaan vastuunottaminen toisista ihmisistä tapahtuu luonnostaan, helposti kuin hengittäminen.
Patersonin vaimo Laura on tietyssä mielessä miehensä vastakohta: siinä missä Paterson on vaatimaton myös suhteessa runoihinsa, hieman erikoinen Laura koko ajan kaipaa menestystä ja kuuluisuutta välillä hyvinkin epärealistisesti. Tästä ei kuitenkaan aiheudu ristiriitoja parin suhteeseen, vaan kumpikin tukee ja kunnioittaa toista ja antaa toiselle tilaa toteuttaa omintaan.
Elokuvan tempo on hidas ja melkeinpä monotoninen, mutta juuri se virittää hienon, rauhallisen, suorastaan meditatiivisen tunnelman. Pienet yksityiskohdat ja pienen pieni, alleviivaamaton huumori palkitsevat tarkkaavaisen katsojan oivalluksilla. Paterson on erittäin hyvä leffa katsoa kiireisen päivän päätteeksi, kun haluaa rauhottua yöunia varten. Elokuvassa on pitkiä pätkiä ilman repliikkejä, ja tämä antaa katsojallekin aikaa ja tilaa omiin ajatuksiin ja tunteisiin. Tuntuukin siltä, että elokuva avaa tilaa joka suuntaan ja laajenee siten itsensä ulkopuolelle. Elokuva on itsessään runo.
Paterson-kaupunki on oikeasti olemassa ja sijaitsee New Jerseyssä. Sen tunnetuin turistikohde on Great Falls -vesiputoukset. Elokuvassa mainitaan myös tuolla alueella asuneita runoilijoita, kuten Allen Ginsberg ja Patersonin oma suosikki William Carlos Williams, jonka runon This is Just to Say Paterson lukee vaimolleen.
Siis, laita puhelin äänettömälle ja vie se toiseen huoneeseen, jätä popcornit nyt paistamatta ja karkkipussit toiseen kertaan, täytä lasisi, niin ettei sitä tarvitse täyttää kahteen tuntiin, himmennä valot, istu mukavasti ja rauhoitu nauttimaan arjen runoudesta ja kauneudesta.
Kuvakaappaus elokuvasta
Viime torstain espanjantunnilla teimme mielenkiintoisesti ravistelevan tehtävän. Saimme eteemme laulunsanat, joista puuttui sanoja. Tyhjiin paikkoihin piti täyttää sanat sitä mukaa kun kuuntelimme laulua. Tällainen tehtävä on minulle aina todella vaikea. Tuottaa suurta tuskaa yrittää ymmärtää, mitä lauluun eläytyvä ja sitä tulkitseva laulaja loppujen lopuksi haluaa sanoa. Mutta yleensä kovasti pinnistellen tunnistan ainakin joitakin sanoja.
Kun musiikki käynnistyi, yritin siis epätoivoisesti kuulostella mahdollisesti tuttuja espanjan sanoja aukkopaikkojen täytteeksi. Tehtävä osoittautui tällä kertaa lähes mahdottomaksi. 12 sanasta onnistuin ymmärtämään yhden varmuudella: computadora on sana, jota käytän itsekin tietokoneesta, vaikka ehkä Espanjassa mieluummin käytetään sanaa ordenador. Latinalaisessa Amerikassa computadora on kuitenkin käytetympi. Yhdessä sanassa olin oikeilla jäljillä (format…?). Kymmenessä muussa sanassa en kuullut mitään tuttua, vaikka kuuntelimme kipaleen kahteen kertaan. Lausemerkityksien perusteella yritin hahmotella muutamaan kohtaan jotain, mutta ne eivät kuulostaneet siltä, mitä laulaja sanoi. Tehtävä lienee ollut monille opiskelutovereillekin aika hankala.
Tehtävän jippo paljastui, kun katsoimme yhdessä opettajan johdolla puuttuvat sanat. Suurin osa oli englanninkielisiä, itselleni tuttuakin tutumpia sanoja: gigabyte, mouse, pc, monitor, modem, diskette jne. Laulaja kaiken lisäksi lausui nämä sanat englanniksi, ei niin kuin espanjan kielen sääntöjen mukaan olisi ”kuulunut” ääntää.
Ällistys oli tosi suuri: miten en voinut ”kuulla” näitä älyttömän tuttuja sanoja? Kun sitten kuuntelimme laulun vielä kerran uudestaan – puuttuvien sanojen ollessa tiedossani – aukkopaikkojen sanat oli ihan helppo kuulla, ne tulivat täysin selvästi laulusta esiin. Ällistys oli vieläkin suurempi, sillä aika usein käy niin, että laulunsanoja on hankala kuulla, vaikka näkee ne kirjoitettuna. Miksi en tunnistanut näitä helppoja sanoja?
Tämä ravisteleva kokemus sai ajattelemaan jälleen kerran tuttua asiaa, jonka helposti unohtaa arjen tohinassa: kuinka omat odotukset ja ennakkoasenteet vaikuttavat ratkaisevasti siihen, mitä loppujen lopuksi ymmärtää ja ”kuulee”. Sellaisessakin tilanteessa, jossa oikeasti panostaa kaikkensa, jotta ymmärtäisi oikein, voi olla ihan pihalla, kun yrittää ymmärtää asiaa kapeasta lähtötilanteesta.
Kun katselee maailmaa ja kaikkia sen värikkäitä ja ah, niin erilaisia kulttuureita ja kieliä, on oikeastaan äärettömän hämmästyttävää, että pystymme ymmärtämään toisiamme. Olemme niin erilaisia ja vaivoin ymmärrämme toistemme kieliä, ja silloinkin nyanssit jäävät usein hämärän peittoon. Usein on vaikea ymmärtää edes suomalaisen motiiveja, saati sitten ihmisen, joka puhuu ihan eri kieltä. Mutta kaikesta huolimatta olemme kurkottaneet rajojen ja erilaisuuden muurien yli: pystymme käymään kauppaa, jakamaan tieteellisiä tietoja ja taidetta keskenämme, tekemään yhdessä työtä, määrittelemään yhteisiä päämääriä ja toteuttamaan niitä, luomaan perheitä ja auttamaan toisiamme.
Kun EU-jäsenyyttä alettiin aikoinaan lanseerata Suomeen, suhtauduin hankkeeseen suurella varauksella ja skeptisyydellä. Tällä hetkellä ajattelen päinvastoin. EU on mielestäni yksi cooleimpia hankkeita, mitä viimeisten sadan vuoden aikana maailmassa on tehty. Se, että eri kulttuuritaustan omaavat, temperamentiltaan ja asioidenhoitotavoiltaan näinkin erilaiset ihmiset pystyvät sopimaan asioista, on oikeasti ällistyttävää ja ihan huikeaa. Jotta tämä on voinut tapahtua, ihmisten on täytynyt kömpiä ylös poteroistaan, tehdä rakoja ennakkoluuloihinsa ja pyrkiä luopumaan edes osittain kyräilystään ja vieraanpelostaan. On tarvittu – ja tarvitaan – paljon tahtoa, taitoa ja työtä sekä kykyä kestää epäonnistumisia menettämättä uskoa yhteiseen päämäärään. Joka kerta kun EU:n sisällä pystytään sopimaan jostain merkittävästä asiasta, pitäisi poksauttaa sampanjapullo auki… tai cava tai sekt tai prosecco tai kuohari. Koska asioista sopiminen on oikeasti juhlimisen arvoinen asia! Ja sama tietenkin myös maailmanlaajuisesti.
Mutta asioista sopiminen ja yhteisen sävelen löytäminen ei ole helppoa; sen olemme saaneet nähdä medioiden kautta tämän vuoden aikana. Espanja ja Katalonia ovat ajautuneet vähä vähältä törmäyskurssille, ja tämän aamun lehdestä luin, että Katalonia on nyt julistautunut itsenäiseksi ja Espanjan keskushallitus aikoo poistaa Katalonialta autonomian ja ottaa sen suoraan keskushallinnon alaisuuteen. Täältä Pohjolasta katsottuna tilanne tuntuu oudolta. Miten paljon on tarvittu kyvyttömyyttä kummallakin puolella, jotta tähän tilanteeseen on jouduttu? Jos johtohenkilöt kummallakin puolella kulkevat ennakkokäsitystensä sokaisemina, miksei heitä ole vaihdettu henkilöihin, joiden yhteistyökyky ja ymmärtämisen taso ovat paremmat? Vai onko tämä yksi askel tiellä, jossa isot valtiot hajoavat pieniksi alueiksi, jotka sitten tarvitsevat kipeästi ja yhä enenemässä määrin isoja liittoutumia (EU!) voidakseen toimia maailmassa jotenkin järkevästi? Mitä pienempiä valtiot ovat, sitä enemmän ne tarvitsevat toisia. Voi olla, että brexitit ja kataloniat ovat vain yksi askel – joko suora tai sivuaskel – kohti yhä suurempia liittoutumia. Aika näyttää. Olen sitä mieltä, että poteroihin kaivautuminen on vanhanaikaista, ja olemme menossa kohti yhä tiiviimpää globalisaatiota. Voi olla, ettei maailman tilanne tältä näytä ja siihen tarvitaan paljon aikaa, mutta kun katsoo nuorisoamme rajojen yli, voiko kukaan käsi sydämellä väittää, että nuori polvi tyytyisi omiin poteroihin? Se oli menoa kun Internet tuli, paluuta entiseen ei ole. Ja kun lohkoketjut yleistyvät, taloudellinen rakenne tulee muuttumaan rajusti ja rajat murenevat entisestään.
Jokin aika sitten luin, että modernista lyriikasta on tullut vain harvojen ja valittujen asia. Sen jälkeen kun lyriikka hylkäsi loppusoinnut ja mitat, kuulemma vain pieni klikki asiaan vihkiytyneitä ammatti-ihmisiä voi ymmärtää sitä. Siksi kuulemma runous on tätä nykyä rankasti tappiota tuottava kirjallisuudenlaji. ”Tavallinen” kansa ei kuulemma halua ostaa runokirjoja, koska runoja ei voi ymmärtää. Hmm…
Siihen aikaan kun kirjoitin runoja säännöllisesti, kirjoitin myös lyhytproosaa ja novelleja. Runo oli kuitenkin ainoa keino, jolla pystyin ilmaisemaan pitkiä ajatuksia ja ajatusten samanaikaisuutta, lomittuneisuutta ja rinnakkaisuutta. Minulle runon kirjoittaminen oli aina ennen kaikkea ajattelemista. Runoissa ajattelin sellaisia ajatuksia, joita en voinut ajatella millään muulla kielellä. Arkikielemme, jota proosakin yleensä on, on lineaarista, ja siinä syy yleensä johtaa seuraukseen. Runossa aika ja kieli eivät ole lineaarisia, runossa asioita tapahtuu yhtä aikaa (niin kuin synestesiassa), seuraus voi olla syyn syy, syyn ja seurauksen suhde voi olla aivan toisenlainen, mihin olemme tottuneet. Kuulostaa hullulta, eikö vain, mutta matemaatikot voivat ehkä ymmärtää tätä. 😉 Voisiko sanoa, että runossa kieli on eräänlaisessa superpositiossa, joka on tosin vielä rutkasti huikeampaa kuin kubitit kvanttitietokoneessa.
”Runossa 1 + 1 on aina enemmän kuin 2. Jos näin ei ole, niin teksti on proosaa, vaikka se näyttäisi runolta.”
Runo on vaarallinen taiteenlaji, sillä se rikkoo sovittuja kieli- ja ajattelunormeja. Runo elää yhtä aikaa normien sisällä ja niiden ulkopuolella. Tämä tekee runoista pelottavia ja usein vaikeita, koska arkielämämme pitää meidät normeissa kiinni. Siksi voi olla tosi vaikeaa hetkeksi irrottautua niistä ja sukeltaa runon oudompaan maailmaan, jota ei voi ymmärtää lineaarisesti, vaan lukijankin tulisi uskaltaa kokea runon ajatusten samanaikaisuus ja pituus, joka avautuu yhtä aikaa joka suuntaan ja ulottuvuuteen, ei vain kahden pisteen välillä. Kun ihmiset sanovat, etteivät he ymmärrä runoa, niin itse asiassa he sanovat, etteivät osaa selittää runoa arkisanoin. Ja siinähän he ovat täysin oikeassa! Ei sitä pystykään. Koska runo ei mahdu niihin selityksiin, se on aina isompi ja aina samanaikaisesti eri ulottuvuuksissa. Mutta aikuisten oikeasti 😉 me kaikki kyllä ”ymmärrämme” runoja. Meissä kaikissa on se ulottuvuuksien ymmärrys. Ja se on löydettävissä, ihan käden ulottuvilla. 🙂
Katkelma 1819 ilmestyneestä kirjasta Praktisk lärobok i tyska språket (af Carl Heinrich). Sulassa sovussa kaksi kieltä ja kaksi kirjasintyyliä. Einverstanden?
Syyskuun Alicanten-reissulla asuimme San Francisco kadun varrella, jota koristelivat kärpässienipatsaat. Korkeimmat patsaat olivat reilusti yli kolme metriä korkeita. Turistin näkökulmasta patsaat ovat hauskoja, mutta Alicantessa niistä – eli niihin uponneesta rahasta – on käyty varmaan vähintäänkin yhtä kiivasta polemiikkia kuin Turussa Kirjastosillasta. No, loistava maamerkki sienet joka tapauksessa ovat. Alicantessa käyneille kun sanoo, että asuimme sillä kadulla, jossa kasvoivat ne sienet, kuulija tietää heti paikan, vaikkei kadun nimeä muistaisikaan. Viikon aikana kadulle tuli työmaa, sienet ympäröitiin kaitein ja sienien juurella olevia laattoja (?) nakuteltiin irti. Taas uutta rahanmenoa alicantelaisille. Kuulostaa tutulta näin turkulaisittainkin…
San Francisco kadusta lähtee pieni sivukuja, josta pitäisi löytyä myös yksi geokätkö. Kävimme kurkistelemassa kätköä sitä kuitenkaan löytämättä. Itse kujanpätkä sen sijaan oli kivasti toteutettu, sillä talon seiniin oli kirjoitettu runoja. Muun muassa Alicanten ehkäpä tunnetuimman kirjailijan Gabriel Mirón runo löytyy täältä. Runoidea on mainio. Nykyisenä kännykkäkamera-aikana runot on helppo kuvata itselleen talteen ja lueskella niitä sitten kotimaassa kaikessa rauhassa. Hiukan huvittavaa näissä runoissa on Alicanten estoton ylistys, mutta sallittakoon tämä. 😉 Runot ovat kauniisti kehystettykin!
Runokuja päättyi värikkääseen seinään, jonne tavallisten kaduntallaajien oli ollut mahdollista laittaa omia tuotoksiaan ohikulkijoiden iloksi. Yllättävän vähän tuolla oli graffititöherryksiä, ei oikeastaan töherryksiä lainkaan, vaan tekstinpätkiä ja sanoja hieman isommalla fontilla. 😀 Mutta myös ihan fiksuja aforismeja, jotka antoivat ajattelemisen aihetta kotimatkallekin.
Loppujuttu:
Luin uusimmasta Tivi-lehdestä (joo, Tietokone-lehti on nyt Tivi), kuinka suomalainen yritys Modti kehittelee älykästä ainetta, älymetallia, joka liikkuu ja voi muuttaa muotoaan sekunnissa. Markkinoille tämä nerokkuus olisi tulossa parin vuoden sisällä. Oikeasti elämme tällä hetkellä scifiä toteen laajalla rintamalla, mutta kun katson omaa kotikaupunkiani Turkua, niin elämme yhä sitä aikaa (60-luku? 70-luku?), jonka ansiosta keskusta on monin paikoin tylsä ja luotaantyöntävä. Tänne tarvittaisiin jotain piristystä. Runoja seinille tai miksei myös raikkaita luonnonkasveja, jotain mikä piristäisi pitkänä, synkkänä aikana ja josta olisi iloa silmälle ja mielelle. Pienin varoin saataisiin ihan uutta ilmettä. Joo, harmaiden muuntajapömpelien maalaus on ollut kiva idea ja pari muutakin kaupunkitaideteosta (Kupittaan puiston kyljessä oleva keramiikkiteos). Mutta ei kai sen tarvitse tähän jäädä!
Kenen suomalaisen runoiljan runoa alla oleva kuva esittää? Mistä runosta on kyse? Tämä runoilija syntyi vuonna 1889. Hän on tunnettu erityisesti luontorunoistaan, joilla kirjoitti itsensä suomalaisten sydämiin. Monet hänen runoistaan ovat edelleen yllättävän moderneja ja ajankohtaisia, niin kuin tämä kuvan lyhyt runo, joka kertoo kepeästi, hiukan leikitellen asiasta, joka nykypäivänäkin on monelle kipeä ja vakava. Tuotteliaan runoilijan runoille on tyypillistä kansanlaulunomaisuus, ja hänen runoihinsa on tehty myös sävellyksiä. Runoissa on monenlaista tunneskaalaa ja vakavaa pohdiskelua, mutta taitava kirjoittaja osasi useita tyylejä ja kirjoitti myös hyvälle tuulelle saavia, huumoria tirskahtelevia runoja.
Mikä runo? Kuka sen kirjoitti?
Vastaus löytyy kommenteista. 😉
Suomi on pieni kielialue, ja vaikka osaisi sujuvasti joitakin vieraita kieliä, kaikkia on mahdotonta osata edes auttavasti. Kirjoja haluaa kuitenkin lukea eri kielialueilta ja kulttuureista. Tähän apuun tulevat kielenkääntäjät. Kääntäjät tekevät työtään usein kiireessä ja tiukkojen aikataulujen puristuksessa. Tästä huolimatta me suomalaiset saamme yleensä nauttia tasokkaista käännöksistä, ainakin suurimpien kustantajien kirjojen suhteen. Kersti Juva, yksi eturivin kääntäjistämme raottaa pikkuesimerkein Kotuksen blogissa asioita, joiden parissa kääntäjät joutuvat painimaan. Eikä painiminen jää kirjan julkaisuun. Kaikki me besserwisserit luulemme tietävämme, miten jokin lause olisi pitänyt kääntää, jotta se olisi oikein tai uskollinen alkuperäisteokselle. Tähän soppaan heitän minäkin kolme lusikkaa, kolme eri näkökulmaa.
Viime kesänä luin Nobel-palkitun perulaisen kirjailijan Mario Vargas Llosan kirjan Paratiisi on nurkan takana (Otava 2007). Kirjan oli suomentanut Sulamit Hirvas. Se kertoo taidemaalari Paul Gauguinin ja hänen isoäitinsä Floran tarinat rinnakkain. Kirja on sivumäärältään paksu järkäle, ja Vargas Llosan tyyli mielenkiintoinen, mutta haastava ja – varovaisesti sanottuna – latinalaisamerikkalaisesti rönsyävä. Niinpä luettuani kirjaa puoleen väliin, minulle tuli tunne – anteeksi nyt vain, nobelkirjailija – että kirjaa olisi voinut hyvinkin editoida ja tiivistää; samat asiat tuntuivat toistuvan uudestaan ja uudestaan eri sanakääntein. En ehkä olisi jaksanut lukea kirjaa loppuun asti, ellei suomennos olisi ollut niin kerta kaikkiaan soljuvaa ja helppolukuista. Mielenkiinto heräsi ja halusin nähdä, millaista alkuperäinen espanjankielinen teksti oli. Onnistuin saamaan lainaksi myös El paraíso en la otra esquina -kirjan ja aloin vertailla tekstejä keskenään. Hakuammunnalla otettujen tekstinpätkien perusteella suomennos oli hyvinkin uskollinen alkuperäiskielelle, mutta siinä missä Vargas Llosan kieli pysähteli ja hypähteli, oli suomentaja ”pyöristänyt” kulmia ja tehnyt suomennoksesta pehmeämmän tuntuisen ja jouhevamman. Hävisikö tällä tavoin jotain tärkeää alkuperäiseen verrattuna? Ehkä jotain, muttei välttämättä mitään tärkeää. Kielet ovat sillä lailla erilaisia, että aina jotain häviää ja muuttuu ja jotain tulee lisää, kun siirrytään kielestä toiseen. Lukijalle suomennos oli kuitenkin mannaa, eikä voi kuin ihmetellä sitä työmäärää, minkä suomentaja oli tehnyt saattaessaan järkälekirjan suomalaisten lukijoiden saataville näin soljuvana suomennoksena.
Viime kesänä piipahdin Puutorin Booktorilla ja käteen tarttui Virginia Woolfin Menomatka (Savukeidas 2012, suomentaja Ville-Juhani Sutinen). Siinä missä Vargas Llosa oli minulle uusi tuttavuus, Woolf oli ja on aina vanha, rakas ystävä. Niinpä sen kummemmin asiaa miettimättä raotin kukkaron nyörejä ja ostaa pämäytin uunituoreen kirjan. Mutta, mutta… kirja on vieläkin lukematta! Olen aloittanut sen kolme kertaa, mutta en pääse tekstiä kovin pitkälle, kun kirja taas ”unohtuu” hyllyyn. Missä vika? Woolfissa? Tuskin. Suomennoksessa? Siinä! En ole verrannut suomenkielistä tekstiä alkuperäiseen, mutta tässä suomennoksessa mättää suomen kieli. Yksinkertaisesti se ei ole hyvää. Se on luvattoman huonoa. Suoraan sanoen harmittaa, että pistin rahani kiinni tähän päällisin puolin tyylikkääseen kovakantiseen kirjaan. Melkein meni usko kaikkiin suomentajiin. Lasken tämän suomennoksen niiden kirjojen joukkoon, joita ei olisi saanut julkaista, vaan laittaa hautumaan ja tehdä kokonaan uudestaan, mutta kuten tiedämme, kustantajilla on usein turhan kiire saada teoksia ulos uunista ja tuottamaan. Harmi!
Tähän väliin on pakko kirjoittaa välihuomautuksen välihuomautus.
Ehkäpä huonoin suomennos, mihin ikinä olen törmännyt, on suomalaisen psykoanalyysin grand old manin Veikko Tähkän englanniksi kirjoittama ja siitä hänen itsensä suomentama opus Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen (WSOY 1996). Kun tähän rinnalle ottaa jonkin Mirja Rutasen suomentamista kirjoista, esimerkiksi sellaisen huikean opuksen kuin Gaetano Benedettin Kliininen psykoterapia (Otava 1977), näkee, mikä on suomentamisen ja ”suomentamisen” ero. Siinä puhutaan ihan eri kieltä! (Harmi, ettei Mirja Rutasta voitu kloonata.)
Kun ihminen oppii jotain uutta kieltä, hänelle alkaa raottua ikkuna uuteen, ihmeelliseen maailmaan. Tällöin saattaa käydä niin, että sairastuu kärsimättömyyden kuumeeseen. Kun haluaa osata jotain paljon, luulee osaavansa sitä enemmän kuin oikeasti osaa. Näin kävi minulle, kun suomentelin runsaat kolme vuotta sitten blogiartikkelissani yhtä lempirunoani eli Federico García Lorcan kuuluisaa runoa Canción de jinete. Silloin en ollut vielä kuullut kuin huhuja subjunktiivista, eikä minulla ollut tietoakaan ”oletuksen futuurista” ja näiden kahden aikamuodon vivahteikkaasta paritanssista, johon kolmanneksi osapuoleksi tunkee vielä konditionaali ja yhdistetty konditionaali… tai niin, espanjan kielessä kaikki verbin aikamuodot tanssivat keskenään mielenkiintoisesti, mutta vieraskieliselle todella haastavasti.
Nyt kun oppia on tullut lisää runsaat kolme vuotta ja kaikki espanjan aikamuodot ja niiden tanssinaskeleet pitäisi olla päässä (paino sanalla pitäisi), kääntäisin yhden kohdan Lorcan runossa uudestaan (muitakin kohtia saattaisin kääntää uudestaan, mutta tämä sattui silmään tässä yhtenä päivänä).
Aunque sepa los caminos
yo nunca llegaré a Córdoba.
Aloittavassa sivulauseessa on subjunktiivin preesens (sepa) ja päälauseessa futuuri (llegaré). Nykyisten tietojeni perusteella olen havaitsevinani näissä lauseissa tiettyä epävarmuutta. Jos ratsastaja olisi tuntenut tiet tasan tarkkaan, hän ehkä olisi sanonut asiansa preesensillä: Aunque sé los caminos – Vaikka tunnen/tiedän tiet. Nyt sivulauseen subjunktiivimuoto saber-sanasta näyttäisi heittävän epävarmuuden myös futuuriin (llegaré), joka muuttuu oletuksen futuuriksi eli seuraus ei ole ihan varmasti tulevaisuudessa tapahtuva, vaan siihen liittyy nyt pieni mahdollisuus siitä, ettei niin tapahtuisikaan. Eli kaikesta huolimatta ratsastajalla on yhden prosentin mahdollisuus saapua kuin saapuakin Cordobaan (vaikka tuskin niin tulee tapahtumaan). Kääntäisin lauseen nyt vaikkapa näin:
Vaikka tuntisin tiet,
minä en koskaan saapune Cordobaan.
————————————–
Loppuhuomautus: Kääntelen tekstejä vain omaksi iloksi ja satunnaisten bloginlukijoiden kiusaksi. Kääntäjää minusta ei varmaankaan koskaan tule. (Huomatkaa oletuksen futuuri; toimii se suomen kielessäkin. Epävarmuuden siemen on jäänyt kytemään…)
Ratsastaja tähyää horisonttiin. Saavuttamattomaan? Hevonen ei ole jaca negra, vaan shetlanninponi. (Kuvattu Second Lifessä, Yolandan Hirvisaarella.)
Pyhäinpäivän ilmastoon sopii hyvin Federico García Lorcan (1898-1936) tummasävyinen runo Canción de jinete (Ratsastajan laulu). Jo vuosia se on kuulunut lempirunoihini; ehkä se vetoaa synkkään goottilaiseen puoleeni, tai ehkä se vain on niin uskomattoman tiheätunnelmainen ja tenhoava. Kerta kaikkiaan ajaton.
Runosta on ainakin nämä kaksi ”virallista” suomennosta: Aale Tynnin ja Matti Rossin. Runo on ollut suosikkejani jo käännöksinä, mutta nyt kun pystyn perusespanjantiedoillani hiukan hahmottamaan kielen rakenteita, se koskettaa vieläkin enemmän, niin tekstinä kuin myös kuultuna (kuuntelepa runo Vicente Morenan lauluna en español: kaunis laulu ja kauniit valokuvat; linkki päivitetty 16.2.2016).
Runo kertoo ratsastajasta, joka on matkalla Córdobaan ja epäilee, ettei koskaan sinne saavu. Matkakaverina hänellä on hevonen, josta Lorca on käyttänyt runossaan feminiinisukuista sanaa la jaca (lausutaan: haakka). Tynni on kääntänyt jacan kahdessa kohdassa sanalla hepo ja yhdessä ratsu. Rossi taas on kääntänyt kaikissa kohdissa ratsuksi. Hepo kuulostaa hiukan lapselliselta ja yltiörunolliselta nykyihmisen korvaan, ja ratsu (varsinkin musta ratsu) taas herättää mielikuvan korskeahkosta, isokokoisesta orista. Mutta mutta… la jaca on feminiinisukuinen sana; miksi Lorca on valinnut juuri sen runoonsa eikä esim. maskuliinisukuista sanaa el caballo, joka tarkoittaisi sekä hevosta että ratsua? Koska runoon ei ylipäätään valita mitään sattumalta, on lähdettävä siitä olettamuksesta, että la jaca on runossa tarkoituksella, vieläpä hyvin painokkaalla tarkoituksella.
Millainen hevonen on siis la jaca? Sanakirjani ei sitä tunne, joten on tehtävä salapoliisin työtä Internetin valtateillä ja sivukujilla. Ratsastajan laulua on käännetty myös muille kielille, ja näiden käännösten pikaselaus tuottaa jacalle mm. tällaisia tuloksia: Pferdchen (saksa), little horse, cob ja nag (englanti).
Pikakierros espanjalaisilla keskustelupalstoilla tuo tulokseksi tiedon, että la jaca on pienikokoinen, rotevarakenteinen hevonen. Jaca ei siis varsinaisesti ole rotu, joskin sellainenkin hevosrotu on olemassa kuin Jaca Navarra.
Kaikissa runoissa ”pelataan” mielikuvilla, jotka kääntäjänkin on otettava huomioon. Sana ratsu herättää (ei hevosihmisen mielessä ainakin) ihan erilaisen kuvan kuin poninkokoinen, roteva hevonen. Ratsu-sanassa on jotain ylvästä ja korskeaa, ehkä hiukan pelottavaakin. Pienessä, maatiaistyyppisessä hevosessa taas on lempeyttä, pehmeyttä ja luoksepäästävyyttä, ja juuri sellaisen hevosen Lorca on runoonsa kirjoittanut. Runon ilmasto muuttuu olennaisesti, kun näkee ratsastajan pienehkön, rotevan hevosen selässä. Runosta tulee jotenkin surullisempi, viiltävämpi ja silti pehmeämpi. Ratsastaja on alistunut kohtaloonsa. Jos hän istuisi ison korskean orin selässä, hänessä olisi vielä taisteluhalua jäljellä. Myös runon huudahdus ¡Ay mi jaca valerosa! tuo kyyneleet silmiin, kun näkee huudahduksen kohteena pienikokoisen, lempeän hevosen. Mutta miten suomentaja runorytmin säilyttäen voisi kääntää jaca-sanan oikein? Meillä on sana pienikokoiselle hevoselle: poni. Mutta mutta… poni-sana ei herätä oikeita mielikuvia; siitä tulee mieleen koiran kokoinen hevonen, jolla vain lapset voivat ratsastaa. Olkoonkin, että poneja olisi aikuisillekin, niin raavas mies ponin selässä ei kuulosta runoon sopivalta. Näky on väärä.
Jatketaan eteenpäin Internetin kujilla. Esiin ponnahtaa tieto, että jaca-sanalla on myös toinen merkitys. Viehättävää naista voi joku karkeasti kutsua sanalla jaca. En tiedä, olisiko jo Lorcan elinaikana jacalla ollut tällainen sivumerkitys, mutta tämä tieto toisi runon hevoseen feminiinisyyden, sen mikä itse sanassa, sen suvussa jo on. Suomen kielessä on mainio sana naaraspuoliselle hevoselle: tamma. Se myös sopisi kaksitavuisena runon rytmiin. Katselen kuvia Jaca Navarra -hevosista, ja minun – ei hevosnaisen – silmissä ne näyttävät tammoilta. Olen siis kääntymässä sille kannalle, että runon jaca negra ja jaca valerosa voidaan kääntää: musta tamma ja urhea tamma.
Mutta onko Lorca tarkoittanut tätä? Onko naisilla hänelle jokin erityismerkitys? Hän oli naisten kasvattama, ja kotiseudullaan Granadassa hänet tunnettiin homoseksuaalina. Mikä merkitys feminiinisukuisella jacalla hänelle oli? Oliko se ratsastajan naisellinen puoli; sekö oli viemässä häntä kohti kuolemaa? Vai oliko ratsastaja viemässä omaa naiseuttaan kohti vaaraa, melko varmaa kuolemaa? Ratsastaja ei puhu omasta rohkeudestaan, vain ja ainoastaan hevosensa. Mitä Córdoba edusti Lorcalle? Córdoba sijaitsee Andaluciassa niin kuin Granadakin. Loppujen lopuksihan Lorca tapettiin kotiseudullaan. Ja miksi Lorca korosti runossa, että minä (yo) en koskaan saavu Córdobaan; Espanjan kielessä ei nimittäin käytetä persoonapronomineja muutoin kuin silloin kun halutaan erityisesti korostaa tekijää. Ehkä ratsastaja arveli, että hevonen kyllä pääsee perille, mutta hän itse ei.
Tämä runo on niin loistava, että sen äärellä pohtien ja tutkien voisi viettää tuntikausia. Ehkä palaan tähän täällä jossain vaiheessa uudestaan. Alla runo ja oma käännökseni, joka ei valitettavasti pysty ottamaan huomioon alkuperäisen runon laulullisuutta muuta kuin ajoittain.
PS. Käännös on niitä lukijoita varten, jotka eivät osaa espanjaa. Itse luen tätä runoa enää vain alkuperäisellä kielellä, ja samaa suosittelen lämpimästi muillekin. :)
——————————-
HUOMAUTUS 17.2.2013
Espanjan kieltä on tullut nyt opiskeltua lisää runsaat kolme vuotta, ja tähän ihka ensimmäiseen käännökseeni olen tehnyt yhden kohdan päivityksen. Se löytyy tästä blogiartikkelistani kohdasta 3. välihuomautus. Suosittelen siihen tutustumista.
Sanoja, sanoja 