Ymmärtäminen on vaikea taitolaji

Viime torstain espanjantunnilla teimme mielenkiintoisesti ravistelevan tehtävän. Saimme eteemme laulunsanat, joista puuttui sanoja. Tyhjiin paikkoihin piti täyttää sanat sitä mukaa kun kuuntelimme laulua. Tällainen tehtävä on minulle aina todella vaikea. Tuottaa suurta tuskaa yrittää ymmärtää, mitä lauluun eläytyvä ja sitä tulkitseva laulaja loppujen lopuksi haluaa sanoa. Mutta yleensä kovasti pinnistellen tunnistan ainakin joitakin sanoja.

Kun musiikki käynnistyi, yritin siis epätoivoisesti kuulostella mahdollisesti tuttuja espanjan sanoja aukkopaikkojen täytteeksi. Tehtävä osoittautui tällä kertaa lähes mahdottomaksi. 12 sanasta onnistuin ymmärtämään yhden varmuudella: computadora on sana, jota käytän itsekin tietokoneesta, vaikka ehkä Espanjassa mieluummin käytetään sanaa ordenador. Latinalaisessa Amerikassa computadora on kuitenkin käytetympi. Yhdessä sanassa olin oikeilla jäljillä (format…?). Kymmenessä muussa sanassa en kuullut mitään tuttua, vaikka kuuntelimme kipaleen kahteen kertaan. Lausemerkityksien perusteella yritin hahmotella muutamaan kohtaan jotain, mutta ne eivät kuulostaneet siltä, mitä laulaja sanoi. Tehtävä lienee ollut monille opiskelutovereillekin aika hankala.

Tehtävän jippo paljastui, kun katsoimme yhdessä opettajan johdolla puuttuvat sanat. Suurin osa oli englanninkielisiä, itselleni tuttuakin tutumpia sanoja: gigabyte, mouse, pc, monitor, modem, diskette jne. Laulaja kaiken lisäksi lausui nämä sanat englanniksi, ei niin kuin espanjan kielen sääntöjen mukaan olisi ”kuulunut” ääntää.

Ällistys oli tosi suuri: miten en voinut ”kuulla” näitä älyttömän tuttuja sanoja? Kun sitten kuuntelimme laulun vielä kerran uudestaan – puuttuvien sanojen ollessa tiedossani – aukkopaikkojen sanat oli ihan helppo kuulla, ne tulivat täysin selvästi laulusta esiin. Ällistys oli vieläkin suurempi, sillä aika usein käy niin, että laulunsanoja on hankala kuulla, vaikka näkee ne kirjoitettuna. Miksi en tunnistanut näitä helppoja sanoja?

Tämä ravisteleva kokemus sai ajattelemaan jälleen kerran tuttua asiaa, jonka helposti unohtaa arjen tohinassa: kuinka omat odotukset ja ennakkoasenteet vaikuttavat ratkaisevasti siihen, mitä loppujen lopuksi ymmärtää ja ”kuulee”. Sellaisessakin tilanteessa, jossa oikeasti panostaa kaikkensa, jotta ymmärtäisi oikein, voi olla ihan pihalla, kun yrittää ymmärtää asiaa kapeasta lähtötilanteesta.

EU ja Katalonia

Kun katselee maailmaa ja kaikkia sen värikkäitä ja ah, niin erilaisia kulttuureita ja kieliä, on oikeastaan äärettömän hämmästyttävää, että pystymme ymmärtämään toisiamme. Olemme niin erilaisia ja vaivoin ymmärrämme toistemme kieliä, ja silloinkin nyanssit jäävät usein hämärän peittoon. Usein on vaikea ymmärtää edes suomalaisen motiiveja, saati sitten ihmisen, joka puhuu ihan eri kieltä. Mutta kaikesta huolimatta olemme kurkottaneet rajojen ja erilaisuuden muurien yli: pystymme käymään kauppaa, jakamaan tieteellisiä tietoja ja taidetta keskenämme, tekemään yhdessä työtä, määrittelemään yhteisiä päämääriä ja toteuttamaan niitä, luomaan perheitä ja auttamaan toisiamme.

Kun EU-jäsenyyttä alettiin aikoinaan lanseerata Suomeen, suhtauduin hankkeeseen suurella varauksella ja skeptisyydellä. Tällä hetkellä ajattelen päinvastoin. EU on mielestäni yksi cooleimpia hankkeita, mitä viimeisten sadan vuoden aikana maailmassa on tehty. Se, että eri kulttuuritaustan omaavat, temperamentiltaan ja asioidenhoitotavoiltaan näinkin erilaiset ihmiset pystyvät sopimaan asioista, on oikeasti ällistyttävää ja ihan huikeaa. Jotta tämä on voinut tapahtua, ihmisten on täytynyt kömpiä ylös poteroistaan, tehdä rakoja ennakkoluuloihinsa ja pyrkiä luopumaan edes osittain kyräilystään ja vieraanpelostaan. On tarvittu – ja tarvitaan – paljon tahtoa, taitoa ja työtä sekä kykyä kestää epäonnistumisia menettämättä uskoa yhteiseen päämäärään. Joka kerta kun EU:n sisällä pystytään sopimaan jostain merkittävästä asiasta, pitäisi poksauttaa sampanjapullo auki… tai cava tai sekt tai prosecco tai kuohari. Koska asioista sopiminen on oikeasti juhlimisen arvoinen asia! Ja sama tietenkin myös maailmanlaajuisesti.

Mutta asioista sopiminen ja yhteisen sävelen löytäminen ei ole helppoa; sen olemme saaneet nähdä medioiden kautta tämän vuoden aikana. Espanja ja Katalonia ovat ajautuneet vähä vähältä törmäyskurssille, ja tämän aamun lehdestä luin, että Katalonia on nyt julistautunut itsenäiseksi ja Espanjan keskushallitus aikoo poistaa Katalonialta autonomian ja ottaa sen suoraan keskushallinnon alaisuuteen. Täältä Pohjolasta katsottuna tilanne tuntuu oudolta. Miten paljon on tarvittu kyvyttömyyttä kummallakin puolella, jotta tähän tilanteeseen on jouduttu? Jos johtohenkilöt kummallakin puolella kulkevat ennakkokäsitystensä sokaisemina, miksei heitä ole vaihdettu henkilöihin, joiden yhteistyökyky ja ymmärtämisen taso ovat paremmat? Vai onko tämä yksi askel tiellä, jossa isot valtiot hajoavat pieniksi alueiksi, jotka sitten tarvitsevat kipeästi ja yhä enenemässä määrin isoja liittoutumia (EU!) voidakseen toimia maailmassa jotenkin järkevästi? Mitä pienempiä valtiot ovat, sitä enemmän ne tarvitsevat toisia. Voi olla, että brexitit ja kataloniat ovat vain yksi askel – joko suora tai sivuaskel – kohti yhä suurempia liittoutumia. Aika näyttää. Olen sitä mieltä, että poteroihin kaivautuminen on vanhanaikaista, ja olemme menossa kohti yhä tiiviimpää globalisaatiota. Voi olla, ettei maailman tilanne tältä näytä ja siihen tarvitaan paljon aikaa, mutta kun katsoo nuorisoamme rajojen yli, voiko kukaan käsi sydämellä väittää, että nuori polvi tyytyisi omiin poteroihin? Se oli menoa kun Internet tuli, paluuta entiseen ei ole. Ja kun lohkoketjut yleistyvät, taloudellinen rakenne tulee muuttumaan rajusti ja rajat murenevat entisestään.

Modernia lyriikkaa ei ymmärrä kuin muutama hassu?

Jokin aika sitten luin, että modernista lyriikasta on tullut vain harvojen ja valittujen asia. Sen jälkeen kun lyriikka hylkäsi loppusoinnut ja mitat, kuulemma vain pieni klikki asiaan vihkiytyneitä ammatti-ihmisiä voi ymmärtää sitä. Siksi kuulemma runous on tätä nykyä rankasti tappiota tuottava kirjallisuudenlaji. ”Tavallinen” kansa ei kuulemma halua ostaa runokirjoja, koska runoja ei voi ymmärtää. Hmm…

Siihen aikaan kun kirjoitin runoja säännöllisesti, kirjoitin myös lyhytproosaa ja novelleja. Runo oli kuitenkin ainoa keino, jolla pystyin ilmaisemaan pitkiä ajatuksia ja ajatusten samanaikaisuutta, lomittuneisuutta ja rinnakkaisuutta. Minulle runon kirjoittaminen oli aina ennen kaikkea ajattelemista. Runoissa ajattelin sellaisia ajatuksia, joita en voinut ajatella millään muulla kielellä. Arkikielemme, jota proosakin yleensä on, on lineaarista, ja siinä syy yleensä johtaa seuraukseen. Runossa aika ja kieli eivät ole lineaarisia, runossa asioita tapahtuu yhtä aikaa (niin kuin synestesiassa), seuraus voi olla syyn syy, syyn ja seurauksen suhde voi olla aivan toisenlainen, mihin olemme tottuneet. Kuulostaa hullulta, eikö vain, mutta matemaatikot voivat ehkä ymmärtää tätä. 😉 Voisiko sanoa, että runossa kieli on eräänlaisessa superpositiossa, joka on tosin vielä rutkasti huikeampaa kuin kubitit kvanttitietokoneessa.

”Runossa 1 + 1 on aina enemmän kuin 2. Jos näin ei ole, niin teksti on proosaa, vaikka se näyttäisi runolta.”

Runo on vaarallinen taiteenlaji, sillä se rikkoo sovittuja kieli- ja ajattelunormeja. Runo elää yhtä aikaa normien sisällä ja niiden ulkopuolella. Tämä tekee runoista pelottavia ja usein vaikeita, koska arkielämämme pitää meidät normeissa kiinni. Siksi voi olla tosi vaikeaa hetkeksi irrottautua niistä ja sukeltaa runon oudompaan maailmaan, jota ei voi ymmärtää lineaarisesti, vaan lukijankin tulisi uskaltaa kokea runon ajatusten samanaikaisuus ja pituus, joka avautuu yhtä aikaa joka suuntaan ja ulottuvuuteen, ei vain kahden pisteen välillä. Kun ihmiset sanovat, etteivät he ymmärrä runoa, niin itse asiassa he sanovat, etteivät osaa selittää runoa arkisanoin. Ja siinähän he ovat täysin oikeassa! Ei sitä pystykään. Koska runo ei mahdu niihin selityksiin, se on aina isompi ja aina samanaikaisesti eri ulottuvuuksissa. Mutta aikuisten oikeasti 😉 me kaikki kyllä ”ymmärrämme” runoja. Meissä kaikissa on se ulottuvuuksien ymmärrys. Ja se on löydettävissä, ihan käden ulottuvilla. 🙂

Katkelma 1819 ilmestyneestä kirjasta Praktisk lärobok i tyska språket (af Carl Heinrich). Sulassa sovussa kaksi kieltä ja kaksi kirjasintyyliä. Einverstanden?

 

Mainokset

Pitkä suomalainen päivä

Me suomalaiset tykkäämme lukea ja kuulla, mitä muut meistä ja meidän maastamme ajattelevat. Onko se epävarmuutta, ylpeyttä vai luonnollista uteliaisuutta; sen saa jokainen päättää ihan itse.

Lauantaina yhteen Facebookissa seuraamaani ryhmään ilmestyi saksankielinen runo, jonka suomennoksen perään viestin kirjoittaja huhuili. Runon kirjoittaja ei kuitenkaan ollut saksalainen, vaan baski Bernardo Atxaga. Niinpä aloin etsiä Internetin ihmelaarista espanjankielistä versiota samaisesta runosta, vaikka arvelinkin – ja ihan oikein – että baskikirjailija varmaan kirjoittaa ensisijaisesti baskin kielellä. Espanjankielinen runo Un largo día finlandés (Pitkä suomalainen päivä) löytyi tästä huolimatta muutamastakin paikasta, ja lopulta eräästä espanjankielisestä blogista löytyi myös tieto, missä kirjassa runo on julkaistu: Poemas & Híbridos (luvussa Canciones XI).

Un largo día finlandés – Bernardo Atxaga

Necesito un día finlandés,
necesito un largo día finlandés,
tan largo como 40 días corrientes.

Quiero un largo día finlandés
para seguir hablando contigo;
tus palabras me ayudan mucho.

Te comenté algo del paraíso
y tú me dijiste, ten cuidado con el paraíso
el infierno puede estar allí.

¿Es posible cambiar de vida?
¿Cuántas veces se puede empezar de cero?
Tú eres mi amiga, te quiero.

El cielo de Finlandia siempre es azul
y en verano el sol parece una naranja,
y la luna lo mismo, otra naranja.

Quiero un largo día finlandés
con dos naranjas en el cielo,
quiero seguir hablando contigo.

Runo on yksinkertaisuudessaan ja koruttomuudessaan tosi kaunis, ja siinä käytetty kieli sen verran helppoa, että vähemmälläkin espanjan osaamisella ymmärtää hyvin, mistä on kyse. Suomeksi, sana sanalta, kääntäessä tuli kuitenkin tenkkapoo pariinkiin kertaan: ilmaukselle, joka on espanjan kielessä luonnollinen (”seguir hablando contigo”), ei ihan vastaavaa samansävyistä ilmausta suomen kielestä löydä. Myös quiero-sana on ongelmallinen, koska se voi tarkoittaa ”haluan” ja ”rakastan”, ja tässä runossa runoilija näyttäisi leikittelevän näillä kahdella merkityksellä. Ihan varma ei voi olla, kumpaa runoilija on missäkin kohdassa tarkoittanut, tai onko tehnyt ”runoilijan temput” ja tarkoittanut molempia asioita samalla kertaa. 😉 Runo on siis paljon moni-ilmeisempi espanjaksi kuin suomeksi, mutta tässä kuitenkin suomennos, jonka runosta tein. Tällaisena baski näkee suomalaisen kesäpäivän/-yön. 🙂

Pitkä suomalainen päivä

Tarvitsen suomalaisen päivän,
tarvitsen pitkän suomalaisen päivän
niin pitkän kuin 40 tavallista päivää.

Haluan pitkän suomalaisen päivän,
jotta voin jatkaa puhumista kanssasi;
sanasi auttavat minua paljon.

Sanoin sinulle jotain paratiisista
ja sinä sanoit minulle: ole varovainen paratiisin kanssa
helvetti voi olla siellä.

Onko mahdollista muuttaa elämää?
Kuinka monta kertaa voi aloittaa nollasta?
Sinä olet ystäväni, rakastan sinua.

Suomen taivas on aina sininen
ja kesällä aurinko on kuin appelsiini,
ja kuu samanlainen, toinen appelsiini.

Haluan pitkän suomalaisen päivän
kaksi appelsiinia taivaalla,
haluan puhua kanssasi aina vaan.

(Suom. Hannele Hakala)

———————————–
Bernardo Atxaga
(syntynyt 1951, oikealta nimeltään José Irazu Garmendia) on tämän hetken tunnetuin baskikirjailija. Hän on kirjoittanut muun muassa romaaneja, novelleja, runoja ja esseitä. Joitakin hänen teoksiaan on myös suomennettu, ja niitä voi löytää kirjastoista.

Alicante: runoja seinällä, sieniä kadulla

Syyskuun Alicanten-reissulla asuimme San Francisco kadun varrella, jota koristelivat kärpässienipatsaat. Korkeimmat patsaat olivat reilusti yli kolme metriä korkeita. Turistin näkökulmasta patsaat ovat hauskoja, mutta Alicantessa niistä – eli niihin uponneesta rahasta – on käyty varmaan vähintäänkin yhtä kiivasta polemiikkia kuin Turussa Kirjastosillasta. No, loistava maamerkki sienet joka tapauksessa ovat. Alicantessa käyneille kun sanoo, että asuimme sillä kadulla, jossa kasvoivat ne sienet, kuulija tietää heti paikan, vaikkei kadun nimeä muistaisikaan. Viikon aikana kadulle tuli työmaa, sienet ympäröitiin kaitein ja sienien juurella olevia laattoja (?) nakuteltiin irti. Taas uutta rahanmenoa alicantelaisille. Kuulostaa tutulta näin turkulaisittainkin…

Alicante ja sieni

San Francisco kadusta lähtee pieni sivukuja, josta pitäisi löytyä myös yksi geokätkö. Kävimme kurkistelemassa kätköä sitä kuitenkaan löytämättä. Itse kujanpätkä sen sijaan oli kivasti toteutettu, sillä talon seiniin oli kirjoitettu runoja. Muun muassa Alicanten ehkäpä tunnetuimman kirjailijan Gabriel Mirón runo löytyy täältä. Runoidea on mainio. Nykyisenä kännykkäkamera-aikana runot on helppo kuvata itselleen talteen ja lueskella niitä sitten kotimaassa kaikessa rauhassa. Hiukan huvittavaa näissä runoissa on Alicanten estoton ylistys, mutta sallittakoon tämä. 😉 Runot ovat kauniisti kehystettykin!

Alicante: Gabriel Mirón runo

Alicante: runoja seinällä

Runokuja päättyi värikkääseen seinään, jonne tavallisten kaduntallaajien oli ollut mahdollista laittaa omia tuotoksiaan ohikulkijoiden iloksi. Yllättävän vähän tuolla oli graffititöherryksiä, ei oikeastaan töherryksiä lainkaan, vaan tekstinpätkiä ja sanoja hieman isommalla fontilla. 😀 Mutta myös ihan fiksuja aforismeja, jotka antoivat ajattelemisen aihetta kotimatkallekin.

Alicante: runoja muurissa

Loppujuttu:

Luin uusimmasta Tivi-lehdestä (joo, Tietokone-lehti on nyt Tivi), kuinka suomalainen yritys Modti kehittelee älykästä ainetta, älymetallia, joka liikkuu ja voi muuttaa muotoaan sekunnissa. Markkinoille tämä nerokkuus olisi tulossa parin vuoden sisällä. Oikeasti elämme tällä hetkellä scifiä toteen laajalla rintamalla, mutta kun katson omaa kotikaupunkiani Turkua, niin elämme yhä sitä aikaa (60-luku? 70-luku?), jonka ansiosta keskusta on monin paikoin tylsä ja luotaantyöntävä. Tänne tarvittaisiin jotain piristystä. Runoja seinille tai miksei myös raikkaita luonnonkasveja, jotain mikä piristäisi pitkänä, synkkänä aikana ja josta olisi iloa silmälle ja mielelle. Pienin varoin saataisiin ihan uutta ilmettä. Joo, harmaiden muuntajapömpelien maalaus on ollut kiva idea ja pari muutakin kaupunkitaideteosta (Kupittaan puiston kyljessä oleva keramiikkiteos). Mutta ei kai sen tarvitse tähän jäädä!

Mikä runo? Kuka sen kirjoitti?

Kenen suomalaisen runoiljan runoa alla oleva kuva esittää? Mistä runosta on kyse? Tämä runoilija syntyi vuonna 1889. Hän on tunnettu erityisesti luontorunoistaan, joilla kirjoitti itsensä suomalaisten sydämiin. Monet hänen runoistaan ovat edelleen yllättävän moderneja ja ajankohtaisia, niin kuin tämä kuvan lyhyt runo, joka kertoo kepeästi, hiukan leikitellen asiasta, joka nykypäivänäkin on monelle kipeä ja vakava. Tuotteliaan runoilijan runoille on tyypillistä kansanlaulunomaisuus, ja hänen runoihinsa on tehty myös sävellyksiä. Runoissa on monenlaista tunneskaalaa ja vakavaa pohdiskelua, mutta taitava kirjoittaja osasi useita tyylejä ja kirjoitti myös hyvälle tuulelle saavia, huumoria tirskahtelevia runoja.

Mikä runo? Kuka sen kirjoitti?

Mikä runo? Kuka sen kirjoitti?

 

 

Vastaus löytyy kommenteista. 😉

Kolme välihuomautusta kääntämisestä

Suomi on pieni kielialue, ja vaikka osaisi sujuvasti joitakin vieraita kieliä, kaikkia on mahdotonta osata edes auttavasti. Kirjoja haluaa kuitenkin lukea eri kielialueilta ja kulttuureista. Tähän apuun tulevat kielenkääntäjät. Kääntäjät tekevät työtään usein kiireessä ja tiukkojen aikataulujen puristuksessa. Tästä huolimatta me suomalaiset saamme yleensä nauttia tasokkaista käännöksistä, ainakin suurimpien kustantajien kirjojen suhteen. Kersti Juva, yksi eturivin kääntäjistämme raottaa pikkuesimerkein Kotuksen blogissa asioita, joiden parissa kääntäjät joutuvat painimaan. Eikä painiminen jää kirjan julkaisuun. Kaikki me besserwisserit luulemme tietävämme, miten jokin lause olisi pitänyt kääntää, jotta se olisi oikein tai uskollinen alkuperäisteokselle. Tähän soppaan heitän minäkin kolme lusikkaa, kolme eri näkökulmaa.

1. välihuomautus: kun suomennos toimii

Viime kesänä luin Nobel-palkitun perulaisen kirjailijan Mario Vargas Llosan kirjan Paratiisi on nurkan takana (Otava 2007). Kirjan oli suomentanut Sulamit Hirvas. Se kertoo taidemaalari Paul Gauguinin ja hänen isoäitinsä Floran tarinat rinnakkain. Kirja on sivumäärältään paksu järkäle, ja Vargas Llosan tyyli mielenkiintoinen, mutta haastava ja – varovaisesti sanottuna – latinalais­amerikkalaisesti rönsyävä. Niinpä luettuani kirjaa puoleen väliin, minulle tuli tunne – anteeksi nyt vain, nobelkirjailija – että kirjaa olisi voinut hyvinkin editoida ja tiivistää; samat asiat tuntuivat toistuvan uudestaan ja uudestaan eri sanakääntein. En ehkä olisi jaksanut lukea kirjaa loppuun asti, ellei suomennos olisi ollut niin kerta kaikkiaan soljuvaa ja helppolukuista. Mielenkiinto heräsi ja halusin nähdä, millaista alkuperäinen espanjankielinen teksti oli. Onnistuin saamaan lainaksi myös El paraíso en la otra esquina -kirjan ja aloin vertailla tekstejä keskenään. Hakuammunnalla otettujen tekstinpätkien perusteella suomennos oli hyvinkin uskollinen alkuperäiskielelle, mutta siinä missä Vargas Llosan kieli pysähteli ja hypähteli, oli suomentaja ”pyöristänyt” kulmia ja tehnyt suomennoksesta pehmeämmän tuntuisen ja jouhevamman. Hävisikö tällä tavoin jotain tärkeää alkuperäiseen verrattuna? Ehkä jotain, muttei välttämättä mitään tärkeää. Kielet ovat sillä lailla erilaisia, että aina jotain häviää ja muuttuu ja jotain tulee lisää, kun siirrytään kielestä toiseen. Lukijalle suomennos oli kuitenkin mannaa, eikä voi kuin ihmetellä sitä työmäärää, minkä suomentaja oli tehnyt saattaessaan järkälekirjan suomalaisten lukijoiden saataville näin soljuvana suomennoksena.

2. välihuomautus: kun suomennos ei toimi

Viime kesänä piipahdin Puutorin Booktorilla ja käteen tarttui Virginia Woolfin Menomatka (Savukeidas 2012, suomentaja Ville-Juhani Sutinen). Siinä missä Vargas Llosa oli minulle uusi tuttavuus, Woolf oli ja on aina vanha, rakas ystävä. Niinpä sen kummemmin asiaa miettimättä raotin kukkaron nyörejä ja ostaa pämäytin uunituoreen kirjan. Mutta, mutta… kirja on vieläkin lukematta! Olen aloittanut sen kolme kertaa, mutta en pääse tekstiä kovin pitkälle, kun kirja taas ”unohtuu” hyllyyn. Missä vika? Woolfissa? Tuskin. Suomennoksessa? Siinä! En ole verrannut suomenkielistä tekstiä alkuperäiseen, mutta tässä suomennoksessa mättää suomen kieli. Yksinkertaisesti se ei ole hyvää. Se on luvattoman huonoa. Suoraan sanoen harmittaa, että pistin rahani kiinni tähän päällisin puolin tyylikkääseen kovakantiseen kirjaan. Melkein meni usko kaikkiin suomentajiin. Lasken tämän suomennoksen niiden kirjojen joukkoon, joita ei olisi saanut julkaista, vaan laittaa hautumaan ja tehdä kokonaan uudestaan, mutta kuten tiedämme, kustantajilla on usein turhan kiire saada teoksia ulos uunista ja tuottamaan. Harmi!

Tähän väliin on pakko kirjoittaa välihuomautuksen välihuomautus.
Ehkäpä huonoin suomennos, mihin ikinä olen törmännyt, on suomalaisen psykoanalyysin grand old manin Veikko Tähkän englanniksi kirjoittama ja siitä hänen itsensä suomentama opus Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen (WSOY 1996). Kun tähän rinnalle ottaa jonkin Mirja Rutasen suomentamista kirjoista, esimerkiksi sellaisen huikean opuksen kuin Gaetano Benedettin Kliininen psykoterapia (Otava 1977), näkee, mikä on suomentamisen ja ”suomentamisen” ero. Siinä puhutaan ihan eri kieltä! (Harmi, ettei Mirja Rutasta voitu kloonata.)

3. välihuomautus: kun yrittää ihan itse

Kun ihminen oppii jotain uutta kieltä, hänelle alkaa raottua ikkuna uuteen, ihmeelliseen maailmaan. Tällöin saattaa käydä niin, että sairastuu kärsimättömyyden kuumeeseen. Kun haluaa osata jotain paljon, luulee osaavansa sitä enemmän kuin oikeasti osaa. Näin kävi minulle, kun suomentelin runsaat kolme vuotta sitten blogiartikkelissani yhtä lempirunoani eli Federico García Lorcan kuuluisaa runoa Canción de jinete. Silloin en ollut vielä kuullut kuin huhuja subjunktiivista, eikä minulla ollut tietoakaan ”oletuksen futuurista” ja näiden kahden aikamuodon vivahteikkaasta paritanssista, johon kolmanneksi osapuoleksi tunkee vielä konditionaali ja yhdistetty konditionaali… tai niin, espanjan kielessä kaikki verbin aikamuodot tanssivat keskenään mielenkiintoisesti, mutta vieraskieliselle todella haastavasti.

Nyt kun oppia on tullut lisää runsaat kolme vuotta ja kaikki espanjan aikamuodot ja niiden tanssinaskeleet pitäisi olla päässä (paino sanalla pitäisi), kääntäisin yhden kohdan Lorcan runossa uudestaan (muitakin kohtia saattaisin kääntää uudestaan, mutta tämä sattui silmään tässä yhtenä päivänä).

Aunque sepa los caminos
yo nunca llegaré a Córdoba.

Aloittavassa sivulauseessa on subjunktiivin preesens (sepa) ja päälauseessa futuuri (llegaré). Nykyisten tietojeni perusteella olen havaitsevinani näissä lauseissa tiettyä epävarmuutta. Jos ratsastaja olisi tuntenut tiet tasan tarkkaan, hän ehkä olisi sanonut asiansa preesensillä: Aunque sé los caminos – Vaikka tunnen/tiedän tiet. Nyt sivulauseen subjunktiivimuoto saber-sanasta näyttäisi heittävän epävarmuuden myös futuuriin (llegaré), joka muuttuu oletuksen futuuriksi eli seuraus ei ole ihan varmasti tulevaisuudessa tapahtuva, vaan siihen liittyy nyt pieni mahdollisuus siitä, ettei niin tapahtuisikaan. Eli kaikesta huolimatta ratsastajalla on yhden prosentin mahdollisuus saapua kuin saapuakin Cordobaan (vaikka tuskin niin tulee tapahtumaan). Kääntäisin lauseen nyt vaikkapa näin:

Vaikka tuntisin tiet,
minä en koskaan saapune Cordobaan.

————————————–

Loppuhuomautus: Kääntelen tekstejä vain omaksi iloksi ja satunnaisten bloginlukijoiden kiusaksi. Kääntäjää minusta ei varmaankaan koskaan tule. (Huomatkaa oletuksen futuuri; toimii se suomen kielessäkin. Epävarmuuden siemen on jäänyt kytemään…)

Ratsastaja

Ratsastaja tähyää horisonttiin. Saavuttamattomaan? Hevonen ei ole jaca negra, vaan shetlanninponi. (Kuvattu Second Lifessä, Yolandan Hirvisaarella.)

Hevostakin on karvoihin katsominen (ainakin runossa)

Ajatuksia Lorcan runon äärellä

Pyhäinpäivän ilmastoon sopii hyvin Federico García Lorcan (1898-1936) tummasävyinen runo Canción de jinete (Ratsastajan laulu). Jo vuosia se on kuulunut lempirunoihini; ehkä se vetoaa synkkään goottilaiseen puoleeni, tai ehkä se vain on niin uskomattoman tiheätunnelmainen ja tenhoava. Kerta kaikkiaan ajaton.

Runosta on ainakin nämä kaksi ”virallista” suomennosta: Aale Tynnin ja Matti Rossin. Runo on ollut suosikkejani jo käännöksinä, mutta nyt kun pystyn perusespanjantiedoillani hiukan hahmottamaan kielen rakenteita, se koskettaa vieläkin enemmän, niin tekstinä kuin myös kuultuna (kuuntelepa runo Vicente Morenan lauluna en español: kaunis laulu ja kauniit valokuvat; linkki päivitetty 16.2.2016).

Runo kertoo ratsastajasta, joka on matkalla Córdobaan ja epäilee, ettei koskaan sinne saavu. Matkakaverina hänellä on hevonen, josta Lorca on käyttänyt runossaan feminiinisukuista sanaa la jaca (lausutaan: haakka). Tynni on kääntänyt jacan kahdessa kohdassa sanalla hepo ja yhdessä ratsu. Rossi taas on kääntänyt kaikissa kohdissa ratsuksi. Hepo kuulostaa hiukan lapselliselta ja yltiörunolliselta nykyihmisen korvaan, ja ratsu (varsinkin musta ratsu) taas herättää mielikuvan korskeahkosta, isokokoisesta orista. Mutta mutta… la jaca on feminiinisukuinen sana; miksi Lorca on valinnut juuri sen runoonsa eikä esim. maskuliinisukuista sanaa el caballo, joka tarkoittaisi sekä hevosta että ratsua? Koska runoon ei ylipäätään valita mitään sattumalta, on lähdettävä siitä olettamuksesta, että la jaca on runossa tarkoituksella, vieläpä hyvin painokkaalla tarkoituksella.

Millainen hevonen on siis la jaca? Sanakirjani ei sitä tunne, joten on tehtävä salapoliisin työtä Internetin valtateillä ja sivukujilla. Ratsastajan laulua on käännetty myös muille kielille, ja näiden käännösten pikaselaus tuottaa jacalle mm. tällaisia tuloksia: Pferdchen (saksa), little horse, cob ja nag (englanti).

Pikakierros espanjalaisilla keskustelupalstoilla tuo tulokseksi tiedon, että la jaca on pienikokoinen, rotevarakenteinen hevonen. Jaca ei siis varsinaisesti ole rotu, joskin sellainenkin hevosrotu on olemassa kuin Jaca Navarra.

Kaikissa runoissa ”pelataan” mielikuvilla, jotka kääntäjänkin on otettava huomioon. Sana ratsu herättää (ei hevosihmisen mielessä ainakin) ihan erilaisen kuvan kuin poninkokoinen, roteva hevonen. Ratsu-sanassa on jotain ylvästä ja korskeaa, ehkä hiukan pelottavaakin. Pienessä, maatiaistyyppisessä hevosessa taas on lempeyttä, pehmeyttä ja luoksepäästävyyttä, ja juuri sellaisen hevosen Lorca on runoonsa kirjoittanut. Runon ilmasto muuttuu olennaisesti, kun näkee ratsastajan pienehkön, rotevan hevosen selässä. Runosta tulee jotenkin surullisempi, viiltävämpi ja silti pehmeämpi. Ratsastaja on alistunut kohtaloonsa. Jos hän istuisi ison korskean orin selässä, hänessä olisi vielä taisteluhalua jäljellä. Myös runon huudahdus ¡Ay mi jaca valerosa! tuo kyyneleet silmiin, kun näkee huudahduksen kohteena pienikokoisen, lempeän hevosen. Mutta miten suomentaja runorytmin säilyttäen voisi kääntää jaca-sanan oikein? Meillä on sana pienikokoiselle hevoselle: poni. Mutta mutta… poni-sana ei herätä oikeita mielikuvia; siitä tulee mieleen koiran kokoinen hevonen, jolla vain lapset voivat ratsastaa. Olkoonkin, että poneja olisi aikuisillekin, niin raavas mies ponin selässä ei kuulosta runoon sopivalta. Näky on väärä.

Jatketaan eteenpäin Internetin kujilla. Esiin ponnahtaa tieto, että jaca-sanalla on myös toinen merkitys. Viehättävää naista voi joku karkeasti kutsua sanalla jaca. En tiedä, olisiko jo Lorcan elinaikana jacalla ollut tällainen sivumerkitys, mutta tämä tieto toisi runon hevoseen feminiinisyyden, sen mikä itse sanassa, sen suvussa jo on. Suomen kielessä on mainio sana naaraspuoliselle hevoselle: tamma. Se myös sopisi kaksitavuisena runon rytmiin. Katselen kuvia Jaca Navarra -hevosista, ja minun – ei hevosnaisen – silmissä ne näyttävät tammoilta. Olen siis kääntymässä sille kannalle, että runon jaca negra ja jaca valerosa voidaan kääntää: musta tamma ja urhea tamma.

Mutta onko Lorca tarkoittanut tätä? Onko naisilla hänelle jokin erityismerkitys? Hän oli naisten kasvattama, ja kotiseudullaan Granadassa hänet tunnettiin homoseksuaalina. Mikä merkitys feminiinisukuisella jacalla hänelle oli? Oliko se ratsastajan naisellinen puoli; sekö oli viemässä häntä kohti kuolemaa? Vai oliko ratsastaja viemässä omaa naiseuttaan kohti vaaraa, melko varmaa kuolemaa? Ratsastaja ei puhu omasta rohkeudestaan, vain ja ainoastaan hevosensa. Mitä Córdoba edusti Lorcalle? Córdoba sijaitsee Andaluciassa niin kuin Granadakin. Loppujen lopuksihan Lorca tapettiin kotiseudullaan. Ja miksi Lorca korosti runossa, että minä (yo) en koskaan saavu Córdobaan; Espanjan kielessä ei nimittäin käytetä persoonapronomineja muutoin kuin silloin kun halutaan erityisesti korostaa tekijää. Ehkä ratsastaja arveli, että hevonen kyllä pääsee perille, mutta hän itse ei.

Tämä runo on niin loistava, että sen äärellä pohtien ja tutkien voisi viettää tuntikausia. Ehkä palaan tähän täällä jossain vaiheessa uudestaan. Alla runo ja oma käännökseni, joka ei valitettavasti pysty ottamaan huomioon alkuperäisen runon laulullisuutta muuta kuin ajoittain.

Canción de jinetePS. Käännös on niitä lukijoita varten, jotka eivät osaa espanjaa. Itse luen tätä runoa enää vain alkuperäisellä kielellä, ja samaa suosittelen lämpimästi muillekin.  :)
——————————-

HUOMAUTUS 17.2.2013

Espanjan kieltä on tullut nyt opiskeltua lisää runsaat kolme vuotta, ja tähän ihka ensimmäiseen käännökseeni olen tehnyt yhden kohdan päivityksen. Se löytyy tästä blogiartikkelistani kohdasta 3. välihuomautus. Suosittelen siihen tutustumista.