Viileää juhannusta, haaleaa scifiä

(HUOM! Teksti sisältää juonispoilereita elokuvasta Europa Report ja ehkä hiukan myös Gravitystä.)

Kolean juhannuksen karkoittamiseksi ajattelin katsoa kuumaa scifiä, mutta aina ei saa sitä, mitä tilaa. Elokuva Europa Report osoittautui pettymykseksi, sillä se loppui siihen, mistä sen oikeastaan olisi pitänyt alkaa – scifin ystävän mielestä. 😉 Näin olen se ei juurikaan ehdi kurkottelemaan sen pidemmälle kuin joitakin viikkoja sitten katsomani Gravity.

Sekä Gravity että Europa Report kertovat avaruuslennosta. Gravity jää turvallisesti pyörimään maapallon kupeelle, mutta Europa reportissa tavoitellaan Jupiterin Europa-kuuta, minne myös päästään. Europa-kuuhan on jään peitossa, ja arvellaan, että jään alla on vettä ja siten suotuisat olosuhteet ainakin yksisoluisille eliöille. Tähän olettamukseen perustuu elokuvakin. Ryhmä astronautteja ja tutkijoita lähetetään tutkimaan Jupiterin kuuta, minne he myös pääsevät.

Europa-kuulle laskeutumisessa tulee ongelmia ja sitten kun alas asti päästään, siellä esiintyy outoja valoilmiöitä jään alla. Jäästä saadaan näyte, joka todistaa, että mikrobeja löytyy tältä Jupiterin pieneltä kylkiäiseltä. Vettä löytyy myös, jään alta, joka onkin oletettua ohuempaa. Yksi toisensa jälkeen astronautit kuolevat, mutta Europan kummallisuudet jäävät vain outojen valoilmiöiden tasolle, kunnes koko sukkula vajoaa jään läpi ja viimeinen henkiinjäänyt avaa ilmalukot, niin että viestintälaitteiden avulla voi näyttää, mitä Europan jäänalaisesta vedestä oikein löytyy. Viimeinen kuva ennen kuin sisään tunkeutuva vesi katkaisee sukkulan ja maan välisen yhteyden. Sitten ”täti” (maassa oleva avaruuslennon johtohahmo) tulee selittämään, kuinka astronautit uhrautuivat, jotta maapallolla saatiin tietää, että Europa-kuussa on vieläkin jännempää elämää kuin oltiin uskottu. Joo-o. Katsojalle nämä selitykset ovat laiha lohtu. Joskaan se viimeinen kuvakaan ei kauheasti innosta. Siinä on sellainen mekaanisen näköinen lonkeroeläin, jolla on valoja ”päässä”. Siitä tuli mieleen: tämähän on jo niin nähty. Missäkö? No, Matrixissä.

Siinä missä Gravity kertoo simppelin tarinan suoraviivaisesti A:sta Ö:hön, Europa Report kertoo melkein yhtä simppelin tarinan epäkronologisesti, hypellen sinne tänne, niin että katsojan täytyy pysyä valppaana ja hän saa pohdiskeltavakseen muun muassa, miten päähenkilöille lopulta käy, kuka selviää hengissä, kuka ei. Kieltämättä Europa Reportin käsittelytapa on mielenkiintoisempi, mutta Gravityn rehellinen intensiteetti pitää ehkä otteessaan paremmin kuin Europa Reportin käsikirjoituksessa, kuvauksessa ja leikkauspöydällä tehdyt kikkailut. Molemmissa kuitenkin on ansiokkaasti kuvattu avaruuslennon kiemuroita, jotka maallikon silmissä näyttävät hyvinkin aidoilta; ammattilainen tietenkin löytää näistäkin virheitä. 😉

Gravity ei ole scifielokuva eikä sitä sellaisena ole edes mainostettu. Europa Report sen sijaan on scifiä, mutta eikö siinä olisi voitu käyttää hieman mielikuvitustakin? Voisivatko scifielokuvien tekijät jo vähitellen ymmärtää, ettei siinä ole enää mitään niin kauhean ihmeellistä, että jotain ”hämärää” löydetään ja päähenkilöt tuijottavat kaukaisuuteen silmät ymmyrkäisinä ja huokailevat: Ooh, ihmeellistä! Varsinainen jännähän on vasta siinä, mitä sen löydön jälkeen tapahtuu, miten sen kanssa eletään ja miten se vaikuttaa ihmiskuntaan ja elämään. Siitä haluaisin nähdä elokuvia. Summa summarum: taas tuli niin maan kauhian ikävä Matrix 1:stä.

EDIT: Nyt itse asiassa huomasin, että Gravitystäkin mainitaan, että se olisi scifielokuva. 😯 Se sijoittuu avaruuteen, mutta ei se mitään scifiä ole, ei.

 

Mainokset

Maailmat rakentuvat pala palalta

Tässä eräänä iltana sängyssä unta odotellessa mietin, mikä olisi se ihmiselle yliluonnollinen kyky, jonka haluaisin itselleni, jos se olisi mahdollista ja jos saisin valita vain yhden. Haluaisinko nähdä pimeässä? Kävellä seinien läpi? Muuttua näkymättömäksi niin halutessani? Lukea ajatuksia? Kyetä hengittämään veden alla? Nähdä tulevaisuuteen? Liikutella esineitä tahdonvoimalla? Muuttaa muotoani? Teleportata itseni tarvittaessa minne vain?

Aikani pyöriteltyäni erilaisia vaihtoehtoja — niiden hyviä ja huonompia puolia — yksi taito nousi ylitse muiden, ihan kirjaimellisesti. Lentämisen taito. Sen lisäksi että se olisi ekologinen tapa siirtyä paikasta toiseen rasittamatta luontoa, uskoisin, että se olisi hauskaa vielä senkin jälkeen, kun siitä olisi hävinnyt uutuuden viehätys. Yhtä hauskaa kuin käveleminen ja pyöräily, mutta voisi liikkua laajemmalla alueella ja nähdä enemmän. Käväistä ehkä ulkomaillakin. Joskin vieraiden valtioiden ilmatilojen loukkaukset voisivat aiheuttaa ongelmia. Ellei sitten lennä riittävän alhaalla, tutkan alapuolella (tai jotain). Lentäminen toisi puhdasta iloa elämään. Tosin sorsastuksen aikaan pitäisi pukeutua kirkkaan oranssiin kokohaalariin ja vetää perässä vaikkapa mainosbanneria, jottei tulisi ammutuksi alas sorsana (todella noloa). Muitakin vaaratilanteita saattaisi tulla eteen, muttei pyöräilykään ihan vaaratonta ole. Tai sängystä ylösnouseminen, jonka sain kipeästi kokea kolme kuukautta sitten ja saan tuntea yhä vielä murtuneen varpaan vaivana (yhä teipattu ja kävellessä kipeä). Jos osaisin lentää, murtunut varvas ei rajoittaisi liikkumistani!

Jos virtuaalimaailma Second Lifen asukkailta kysyy, mikä siellä on parasta, monet vastaavat, että lentäminen. Voi ponnahtaa milloin vain ilmaan ja lähteä tutkimaan aluetta lintuperspektiivistä. Kun näkee jotain mielenkiintoista alhaalla, voi tipauttaa itsensä maan kamaralle ja mennä lähemmin tutkailemaan jännittäviä paikkoja. Tai lentää johonkin ilmassa leijuvaan rakennukseen tai ilmasaareen.

Ilmassa leijuvia saaria Second Lifessä

Ilmassa leijuvia saaria Second Lifessä

Jos ykköselämässä pääsee lentämään tai ylipäätään korkealle, voi nähdä kilometrien päähän. Second Lifessä näkee kuitenkin paljon vähemmän: riippuu niistä asetuksista, mitä viewer-ohjelmaansa on määritellyt. Itselläni näkyy olevan Firestormissa oletusasetuksena 128 metriä. Sen verran näen joka suuntaan.

Kun lähtee lentämään Second Lifessä, maailma alkaa rakentua pala palalta. Veden päälle tulee maata, tyhjän maan päälle ilmestyy puita, teitä, autoja, pihoja, avaruusaluksia, toreja, lohikäärmeitä, siltoja, rakennuksia. Lentäminen Second Lifessä muistuttaa tässä mielessä kirjoittamista. On kirjoittajia, jotka tietävät hyvin vähän etukäteen siitä, mitä tulevat kirjoittamaan (esim. Isabel Allende). Useimmat kirjoittajat rakentavat jonkinlaisen juonikuvion, ennen kuin lähtevät kirjoittamaan mitään. Jotkut tekevät hyvinkin yksityiskohtaisia suunnitelmia. Mutta käyttipä millaista tekniikkaa tahansa, vasta kirjoittamisen aikana maailma alkaa toden teolla rakentua. Pihalle ilmestyy puu, johon liittyy muistoja. Naapuriin ilmaantuu ihminen, joka näyttelee ratkaisevaa osaa juonessa. Juoni tekee mutkan, jota ei ollut suunnitelmassa. Päähenkilö on kokenut tai kokee asioita, joista kirjoittajalla ei ollut aavistustakaan silloin, kun laski sormensa näppäimille tai tabletin lasille. Vaikka tarinan henkilöt ja heidän maailmansa tuntuvat hyvinkin eläviltä oman pään sisällä, niin vasta kun alkaa kirjoittaa — ja sitä kautta oikeasti elää — tarinaa, se muuttuu todeksi. Se lakkaa leijumasta mielen pilvipalvelussa ja ottaa oman paikan todellisuudessa. Pala palalta, maisema maisemalta siitä tulee jotain konkreettista, totta.

Sama asia kiehtoo kirjoittamisessa ja SL:ssä lentämisessä: edessä näkyy vain tyhjää, mutta tieto siitä, että siellä on jotain odottamassa löytäjää, aiheuttaa vatsanpohjaan kutkuttavan tunteen, on pakko mennä katsomaan, mitä siellä oikein on. Second Lifessä se käy helpommin, kirjoittaminen taas on työläämpää, palkinto ei tule heti, mutta on varmasti tyydyttävämpi. Yksi erokin näissä on. Aika usein lentäjä törmää Second Lifessä ärsyttäviin virtuaalisiin estonauhoihin, jotka estävät pääsemästä jollekin alueelle. Niitten läpi ei ole menoa. Myös kirjoittaja törmää moniin esteisiin, joita oma mieli rakentaa arkojen alueiden ympärille; näiden suhteen kirjoittajalla on kuitenkin valinnanmahdollisuus: poistaa nauhat tai antaa niiden olla. Päätös on oma.

Laskeutuminen on lennon vaikein kohta. Usein myös kirjoittamisessa. Se voi olla pehmeä, töyssähtelevä, rähmälleen mätkähtävä tai sitten sekin voi tarjota jonkin ihan uuden näköalan kirjoittajalle – ja lentäjälle – itselleenkin. Video näyttää yhden pikkuyllätyksen. 😉

PS. Jos haluaa saada nopeasti unen päästä kiinni, ei kannata ruveta ajattelemaan sellaisia jänniä asioita kuin lentäminen. Ei tiedä, minne joutuu, mutta uneen ei ainakaan.

Scifiä, steampunkia ja kantria

Kesäkauden aloitan kevyellä kuvapainotteisella blogijutulla. Antaa Thelman itsensä kertoa omista touhuistaan:

”On tullut käytyä taas muutaman kerran virtuaalimaailma Second Lifessä. Tänäänkin. Joo, tunnustan: pelailtu on Zyngoa enemmän kuin olisi tardis. Juu, luit oikein: Tardis. Siihen nimittäin törmäsin heti, kun raaskin irrottautua pirun syleilystä. Alla muisto kohtaamisesta. Vanha vitsi, tiedän, mutta se oli ainoa, mikä tuli mieleen, kun koputtelin Tardiksen oveen. Doctor Who ei kuitenkaan ollut kotona, tai sitten hän oli tekemässä jotain niin tärkeää, ettei joutanut ovea avaamaan. Sen sijaan olisin voinut ostaa Tardiksen – halvalla vieläpä – mutta jätin shoppailut toiseen kertaan.”

Tardis - aina yhtä tyylikkäänä, mystisen sinisenä

Tardista tapaamassa Second Lifessä

”Doctor Who -kaupan jälkeen suunnistin synkempiin maisemiin. Olin väärin pukeutunut, mutta teleporttaus on niin nopeaa Second Lifessä, ettei vaatteita kerta kaikkiaan ehdi siinä putkessa vaihtaa. Tömähdin Unzipped Steampunk -saarelle, ja siellä minulle hymyili tämä valloittava metallinen lohikäärme. Veitikalla oli pituutta muillekin jakaa, ja sen maagisesta katseesta oli vaikea päästää irti. Kävin tsekkaamassa sen hammaskalustonkin todella läheltä. (Onneksi tämä ei purrut, niin kuin taannoinen krokotiili, jota Khiira erehtyi taputtelemaan. Second Lifessäkään ei kannata taputella ihan mitä sattuu.)”

Lauhkeasti hymyilevä lohikäärme.

”Unzipped Steampunk -saaren taivaalla roikkui myös komea ilmalaiva, jonka kannelle lennähdin hetkeksi ihailemaan maisemia. Meri kimmelsi hopeisena horisonttiin asti. Ilmassa oli ruosteisen metallin ja konerasvan aina yhtä vastaanpanematon tuoksu.”

Astu laivaan, ilmalaivaan, se sinut kuljettaa läpi taivaan.

 

”Eilen sen sijaan tutkin vanhoja maamerkkejäni. Teleporttasin itseni yhteen ja jouduin taivaalle, jossa oli kantrihenkinen mesta. Rivitanssia tai jotain sen suuntaista siellä oli mahdollista jammailla. Varmaan hienonnäköistä, kun sali on täynnä porukkaa tanssimassa. Nyt sain tanssia ihan yksin, mutta haittaakse? Ei haittaa.

Tanssin jälkeen tein sen, minkä aina teen. Hyppään alas. Vapaa pudotus. Sätkyttelevät raajat. Ilmavirran suhinat korvissa. Ja sitten kun luulee jääneensä ikuisesti putoamaan alas, alhaalla alkaa häämöttää jotain maan tapaista. Tällä kertaa tipahdin rähmälleni rantaveteen. Hiekka hieman pehmensi alastuloa. Taas selvittiin mustelmilla. Eivät edes farkut repeytyneet, eikä villapuseron kyynärpäihin tullut uusia reikiä. Tästä on hyvä laskeutua arkeen.”

Rakkaudella, Thelma 🙂