Vanhan laitteen arvoitus

Jokainen meistä lienee kirjoittanut koulussa – ainakin kerran – aineen aiheesta Vanha ***** muistelee tai Vanhan ***** tarina tai jonkin vastaavan. Tällaisilla aineenaiheilla sai herkutella alemmilla luokilla, mutta myöhemmin – varsinkin lukiossa – aiheet olivat yleensä rutikuivia asia-aiheita, joissa tieto ja tietäminen näyttelivät pääosaa eikä mielikuvitukselle annettu niissä juurikaan sanansijaa.

Viime kevään huippuaineita lukiessa tuli mieleen, mihin ainekirjoituksessa vuosien varrella jää uusien asioiden keksiminen, omien tarinoiden, henkilöhahmojen ja maailmojen luominen. On tietenkin hienoa, että abiturientit pystyvät analysoimaan kirjallisuutta, maailmanpolitiikkaa ja muita tärkeitä asioita hienosti ja monipuolisesti, mutta yhtä tärkeää olisi kannustaa nuoria luomaan jotain ihan omaa ja uutta, sellaista jossa potkitaan hiukan yli laidan, uskalletaan kurkottaa hiekkalaatikon reunojen toiselle puolelle. Uuden luominen ei saisi olla vain poikkeuksellisesti lahjakkaiden ihmisten yksinoikeus, vaan jokaisella tulee olla oikeus omiin tarinoihin.

Lukiossa – mistä ajasta on jo hirmuisen kauan 😉 – kaipasin luovia aineenaiheita, sellaisia kuin Vanha mersu muistelee. Sellaisia joissa sai päästää luovan ja ideoivan lapsen itsessään valloilleen. Mutta sellaisia aiheita ei koskaan tullut. Aina piti olla aikuisen analyyttinen, vaikkei edes vielä ollut aikuinen. Täytyi pukertaa jokin pakkopulla ja jättää intohimoisempi kirjoittaminen ja tarinoiden luominen kouluajan ulkopuolelle.

Mitä niin pelottavaa on luovissa aiheissa, omissa tarinoissa ja maailmoissa, että ne täytyy sulkea koulusta pois? Ja mitä järkeä tällaisessa sulkemisessa on? Sillä nämä tarinat ja maailmathan elävät meissä joka tapauksessa. Ne ovat olemassa; miksi niiden rikkaus ei saisi kukkia, kasvaa ja rehottaa myös koulussa?

Tarinat kunniaan ja annetaan niiden vanhojen esineiden muistella!

Mainokset