Tammikuun mietelause: Kirjat tekevät vapaaksi.

Kylmänä tammikuun päivänä etsin netistä espanjankielistä luettavaa ja jälleen kerran suunnistin valencialaisen kirjailijan María Aixa Sanzin blogin äärelle.  Sieltä poimin tämän Ricardo Corazón de Leónin mietelauseen, jonka alkuperää en pystynyt tarkistamaan netin syövereistä, joten on pakko luottaa Aixa Sanziin:

Los libros me enseñaron a pensar y pensar me hizo libre…

Kirjat opettivat minua ajattelemaan ja ajatteleminen teki minut vapaaksi…

Omalla kohdallani käyttäisin mieluummin preesensiä, sillä yhä kirjat minua opettavat ja yhä ajatteleminen tekee vapaaksi.

Mielenkiintoista espanjan kielessä on se, että sanoilla kirja (libro) ja vapaa (libre) on vain yhden kirjaimen ero. Sen takia mietelause kolahtaa komeammin espanjankielisenä kuin suomeksi. Itselläni sanat libro ja libre yhä silloin tällöin menevät hulvattomasti sekaisin, niin samoja fiiliksiä ne herättävät.

Hauska kuriositeetti espanjan kielessä on vielä se, ettei sana librería suinkaan tarkoita vapautta, vaikka vieraskielisen silmään siltä vähän vaikuttaisi. Vapaus on libertad ja librería taas on kirjakauppa. Tosin monet kirjojen ystävät kokevat ihania vapaudentuulahduksia kirjakaupassa kulkiessaan (tuulahduksia käy silloin myös kukkarossa ja pankkitilillä).

Mitä tulee ajattelemiseen, niin jokainen, joka on lukenut kirjoja, on kokenut myös sen, että kirjat pistävät ajattelemaan. Ja kun ajattelee säännöllisesti ja eri tavoin, oppii ajattelemaan paremmin. Runoilijan ystävä valitti runoilijalle, ettei ymmärrä tämän runoja. Runoilija vastasi: ”Lue kaksi tuntia Wittgensteinia ja yritä uudelleen.” Ystävä teki näin, ja runot alkoivat aueta hänelle.

Joka kerta, kun lukee hyvän kirjan, kasvattaa omaa sieluaan. Jos kaikki lukisivat paljon kirjoja, pikkusieluisia ihmisiä ei enää olisi. Ja miltä maailma silloin näyttäisikään!

PS.
Niin, ja Ricardo Corazón de León oli tietenkin 1100-luvulla elänyt Richard The Lionheart eli Rikhard Leijonamieli.

Elämän kokoista draamaa

Martin Sheen - West Wing, Kaksi katedraalia

Näyttelijä Martin Sheen ja James Lipton totesivat aikoinaan jälkim­mäisen luotsaamassa TV-sarjassa Inside the Actors Studio, että West Wing -sarjan 2. tuotantokauden päätösjakso Two Cathedrals oli yksi parhaimmista jaksoista amerikka­laisen television historissa. Vaikka Sheenillä oli tuossa oma lehmä ojassa – näyttelihän hän West Wingissä presidentti Bartletia eli yhtä keskei­simmistä rooleista – on helppo tode­ta, että myös Suomen TV:n historias­sa Kaksi katedraalia on yksi vaikutta­vim­mista jaksoista. Sen kanssa riti­rinnan parhaimman titte­listä kamp­pai­lee mm. Babylon 5:n 3. tuo­tan­tokauden lopettava Z’ha’dum-jakso, jossa Sheridan hyppää syvyyteen.

Väittäisin, että scifissä ja fantasiassa on helpompi luoda ns. Suuri Jakso kuin realismiin pitäytyvässä, vaikkei se helppoa ole milloinkaan. Niissä kuitenkin ihmisille, olennoille ja maailmoille voi luoda spektaakkelimaiset puitteet ja päätähuimaavat  juonikuviot ihan eri tavalla kuin arkitodellisuuteen pitäytyvissä sarjoissa. En siis jaksa lakata ihmettelemästä, miten niinkin tylsästä asiasta kuin politiikasta on West Wingin isä ja käsikirjoittaja Aaron Sorkin saanut luotua uskomattoman uhkeaa ja dynaamista draamaa, jossa liikutaan tunneskaalan molemmissa päissä yhtä luontevasti.

Suuren, käänteentekevän ja koskettavan TV-jakson täytyy täyttää tietyt perusedellytykset.

1) Koko sarjan täytyy olla niin hyvä, että katsoja asettautuu katsomaan sitä uteliaana ja virkeänä. Ajantapposarjoissa ei Suuria Jaksoja nähdä. Sarjan täytyy olla sen verran pitkä, että katsoja on päässyt tarinaan sisään, henkilöt ja heidän edesottamuksensa ovat tärkeitä; katsoja haluaa tietää, mitä henkilöille tapahtuu.

2) Ennen Suurta Jaksoa sarjan juonta ja tapahtumia on täytynyt kehitellä ja kasvattaa aikaisemmissa jaksoissa. Sävyjä on niissä jo hieman tummennettu, tunnelmaa tihennetty. On luotu katsojalle odotusta.

3) Suuren Jakson käännekohta vaikuttaa kaikkiin sarjan päähenkilöihin ja heidän tulevaisuuteensa, ei vain primus motoriin. Parasta olisi, ettei katsoja tiedä, mitä tulee tapahtumaan, mihin suuntaan ja miten tapahtumat etenevät. Yllätykset – pienetkin – lisäävät jännitystä, tihentävät tunnelmaa, kasvattavat odotusta. Suuressa Jaksossa saa olla myös paatosta, elämän kokoisia tunteita. Katsojalla saa nousta pala kurkkuun, pulssi tihentyä ja iho kihemöidä kananlihalla. Vaikuttavuutta tehostetaan myös muilla keinoilla, kuten musiikilla, ja pääteemaa tukevilla asioilla, draamallisilla metaforilla.

Miten West Wingin Kaksi katedraalia täyttää edellä mainittuja edellytyksiä?

1) Sarja on hyvin tehty. Aaron Sorkinin käsikirjoitus on kultakynästä lähtenyttä. Ne, jotka West Wingiin tykästyivät, eivät ole seuranneet sarjaa puolella korvalla, vaan keskittyen. Ahmien jopa. Tapahtumat ovat dynaamisia, tarina on täyttä draamaa myös muissa jaksoissa. Henkilöt kaikkine ominaisuuksineen, luonteenpiirteineen, vikoineen ja hölmöilyineenkin ovat hyvin todellisia, lihaa ja verta. Sarjan aikana he tulevat tutuiksi kuin ystävät.

2) Käännöskohtaan on luotu odotuksia edellisissä jaksoissa, joissa alaiset ovat saaneet kuulla presidentin sairastavan MS-tautia ja salanneen sen siis myös äänestäjiltä. Kukaan ei tiedä, miten tämä tieto vaikuttaa siihen, lähteekö presidentti yrittämään seuraavalle kaudelle tai kannattaako hänen edes tehdä sitä. Miten se vaikuttaa alaisiin? Mitkä ovat juridiset toimenpiteet? Miten kaikki vaikuttaa loppukauteen? Sitten keskellä tätä kaoottista tilannetta – juuri edellisessä jaksossa – presidentin sihteeri kuolee auto-onnettomuudessa. Presidentti on tuntenut Mrs. Landinghamin opiskeluajoistaan asti ja on pitänyt tätä melkeinpä isona siskona. Tummat sävyt valtaavat alaa yhä enemmän.

3) Kaksi katedraalia -jaksossa Valkoisen talon henkilökunta tekee näennäisesti töitä niin kuin ennenkin. Katsojan huomio kiinnittyy asujen tummuuteen, surupukuihin, ja myös vakaviin, surullisiin ilmeisiin. Valmistaudutaan kahteen raskaaseen asiaan: Mrs. Landinghamin hautajaisiin ja presidentin TV-haastatteluun ja sen jälkeiseen lehdistötilaisuuteen. Samaan aikaan presidentti Bartlet käy yksin sisäistä kamppailua. Hän muistaa tilanteita, kun hän kohtasi Mrs. Landinghamin ensimmäisiä kertoja ja kävi tämän kanssa teräviä keskusteluja. Alusta asti Mrs. Landingham näki Bartletissa jotain erityistä eikä päästänyt tätä vähällä. Hautajaisten jälkeen syvästi katolilainen presidentti uskonkriisissään kyseenalaistaa Jumalan oikeudenmukaisuuden vaikuttavassa kohtauksessa, joka on kuvattu National Cathedralissa, Washington D.C:ssä. Bartlet on katkera Jumalalle, joka ei ole estänyt kaikkia niitä turhia kuolemia ja väkivaltaisia tilanteita, jotka ovat tapahtuneet hänen kaudellaan. ”You get Hoynes”, hän tuhahtaa lopuksi Jumalalle, ja katsoja ymmärtää, että Bartlet on heittämässä pyyhkeen kehään ja luopumassa toisesta kaudesta. Myöhemmin omassa työhuoneessaan presidentti käy toisen yksinpuhelun Mrs. Landinghamin ”haamun” kanssa. Tällöin hän muistaa, miksi aikoinaan lähti mukaan presidenttikilpaan, kuinka paljon on vielä tekemättä; asiat palaavat taas oikeisiin mittasuhteisiin Bartletin pään sisällä (kohtaus YouTubessa). Kun Mrs. Landingham sulkee oven viimeisen kerran, tulevat ensimmäiset sävelet Dire Straitsin biisistä Brothers In Arms, joka on pelkästään musiikkinakin vaikuttava. Se soi koko loppuosan ajan, ja samanaikaisesti vuodenaikaan nähden epätyypillinen trooppinen myrsky kurittaa Washingtonia ja koko itärannikkoa. Matkalla lehdistötilaisuuteen, jossa Bartlet on kertova, jatkaako uudelle kaudelle vai ei, hän antaa sateen kastella itsensä. Koko loppuosa onkin kuvattu tunteella: Bring it on!

Kyllä, millä mittapuulla tahansa mitattuna Kaksi katedraalia on yksi vaikuttavimmista TV-jaksoista, jonka jaksaa katsoa uudestaan ja uudestaan. Siitä oli monta vuotta, kun olin nähnyt jakson viimeksi. Tässä välissä omassa elämässäni oli ehtinyt tapahtua paljon asioita, jotka ovat muuttaneet minua, mutta Kaksi katedraalia kosketti edelleen yhtä paljon kuin vuosia sitten. Koskettaa.

Kirjoittajalle tämä TV-jakso on myös oiva oppitunti siitä, kuinka draamaa rakennetaan ja kehitetään, kuinka jännitettä pidetään yllä. Kuinka tehdään elämän kokoista ja näköistä fiktiota.

I rest my case.