Mikko Rimmisen kirja Nenäpäivä herätti ristiriitaisia tunteita koko lukuprosessin ajan, mikä kesti yli kaksi kuukautta. Kirja voitti Finlandia-palkinnon, mutta oliko tämä tosiaan sen vuoden paras suomalainen romaani?
Rimmisen kieli on rikasta, paikka paikoin hauskaa ja nokkelaa sekä kerronta psykologisesti tarkkanäköistä. Kirjan aihekin herkullinen: yksinäinen, keski-ikäinen nainen tekeytyy taloustutkimuksen tekijäksi ja pääsee siten osallistumaan vieraiden ihmisten arkipäivään ja elämään. Hyvinkin suunnittelemattomasta toiminnasta kasvaa pakkomielle, joka ajaa naisen yhä uudestaan rimputtamaan keravalaisia ovikelloja ja jopa tunkeutumaan hautajaisiinkin.
Mutta parikymmentä sivua luettuani aloin odotella jotain muuta: käännettä, yllätyksiä, rytminvaihdosta, kielen uudistumista, enemmän tapahtumia, ilmavia dialogeja… Jotain, ihan mitä vain, joka olisi rikkonut raikkaalla tuulahduksella puuromaiseksi käyvän kerronnan. Sillä kielelliset nokkeluudetkin alkavat tympiä, jos koko teksti on sitä ja vain sitä. Kaurapuuro on hyvää, mutta jos sitä työnnetään kauhalla suuhun, niin siitä on nautinto kaukana.
Sain luettua eilen Nenäpäivän loppuun ja jäin miettimään. Vaikka kaunokirjallisessa teoksessa kieli on tärkeää, niin yhtä tärkeää on, että kirjoittaja jättää aukkoja, joita lukija voi omalla mielikuvituksellaan ja elämänkokemuksellaan täyttää. Jos kirjoittaja kertoo kaiken, ihan kaiken, lukijan osa on vain olla passiivinen vastaanottaja. Eri ihmiset tietenkin kestävät passiivista vastaanottamista eri tavoin, toiset kauemmin, toiset vain hetken, ennen kuin jokin mielenkiintoisempi asia ajaa pakkosyötön tilalle.
Nenäpäivä olisi ollut erinomainen kirja, jos siinä olisi ollut enemmän ilmaa ja paljon enemmän tilaa lukijan omille ajatuksille ja oivalluksille. Jos kieli olisi ollut vain yksi elementti eikä kaiken muun alleen hukuttava hyökyaalto.
Sanoja, sanoja 