Tämä artikkeli ei liity kirjoihin eikä kirjoittamiseen, mutta taiteeseen kyllä. En vain voinut tänään ohittaa tätä, piti pistää ajatukset sanoiksi.
. . . . . . . . . . . . . . . .
Turun Sanomissa 9.6.2013 oli artikkeli, jossa kolme eri alan ihmistä analysoivat kolmea taulua. Yksi tauluista oli Jouko Lehtolan Koira punaisella taustalla (2004) Teoksen nimi ei ehkä herätä muistikuvia, vaikka moni on varmaan nähnyt tämän kuvan, jossa dobermannin pää on tasaisen punaista taustaa vasten. Kuva on kaikessa yksinkertaisuudessaan niin vaikuttava, ettei sitä hevin unohda.
Jouko Lehtola: Koira punaisella taustalla (2004)
Tavalliset reaktiot teoksen äärellä ovat aggressio ja pelko. Kuvan koira koetaan voimakkaan eläimellisenä, pelottavana ja vaarallisena. Pää, asetelma ja taustan vahva väri houkuttelevat jäämään tähän tulkintaan. Myös vaahtoutunut kuola ja silmä koetaan jotenkin vastenmielisinä. Monille jää varmaan sellainen tunne päälle, että tässä on koira suoraan helvetistä. Jonkinlainen Kerberoksen yksipäinen versio.
Minussa kuva herätti aikoinaan ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin keksin syyn tähän. Kuva on niin voimakkaasti latautunut, koiran pää niin mykistävä, ettei ole helppoa ohittaa näitä seikkoja ja huomata, että oikeasti kuvan koira ei ole vihainen, ei pätkääkään. Toki se on pelottavaa rotua ja sillä on vieläpä pystyyn typistetyt korvat, mutta vihainen se ei ole eikä millään tavalla aikeissa hyökätä. Vihainen koira näyttää ihan erilaiselta; sillä on ylähuuli vetäytynyt ylös, niin että yläetuhampaat näkyvät ja kuono on rypistynyt vaakaryppyihin. Sen ilmeen merkityksestä ei voi erehtyä.
Lehtolan koiran ilmettä voisi kuvata valppaaksi ja odottavaksi. Melkein haluaisin lisätä siihen iloisen odottavaksi, mutta joku voisi pitää sitä jo liioitteluna. En kuitenkaan pääse tunteesta, että koiran ilmeessä on jotain positiivisen odottavaa. Kuvassa koiran katseelle on annettu tilaa. Katse ja koiran koko tarkkaavaisuus on suuntautunut jonnekin kuvan ulkopuolelle, siellä on jotain tärkeää, ehkäpä joku koiralle tärkeä ihminen. Ehkä he ovat leikkineet, ihminen heitellyt koiralle frisbeetä ja koira noutanut muovilautasen kerta toisen jälkeen; siksi sen kuola on vaahtoutunut, ja nyt ihminen on ehkä tuomassa koiralle vettä. Sitäkin voi odottaa valppaana. Ja tuo taustan punainen väri. Miksei se voi olla myös rakkauden väri? Sellaisen täysin kyselemättömän, täydellisen antaumisen ja ehdottomuuden, jollaisen vain jokin dobermanni – yhden ihmisen koira – voi omalle ihmiselleen antaa. Siinä on jotain sellaista rajuutta, jota me ihmiset, ikuiset haihattelijat ja sivuille vilkuilijat, emme voi ymmärtää emmekä edes aina pysty ottamaan vastaan.
Mutta mitä Lehtola on loppujen lopuksi ajanut takaa teoksellaan? Miksi hän on tehnyt siitä niin dramaattisen, mutta valinnut nimeksi niin neutraalin? Miksi kuvan koira ei ole vihainen? Miksi punainen on vain punainen, tasainen ja neutraali sekin? Voisiko kuva ilmentää jotain Lehtolan omaa traumaa, jota hän tässä työstää? Vai haluaisiko hän sanoa kuvalla jotain muuta?
Koiran silmässä on nähtävissä salamavalon heijastuma. Muuten näin tummasävyisessä kuvassa mustan koiran silmä olisi jäänyt piiloon. Heijastumakin on vain heijastuma, ei sinällään mitään pahaa tai ilkeää. Silmä heijastaa ulkoa tulevan valon takaisin ja tulee sitä kautta näkyviin. Onko koko kuva vain ulkoa tulevan heijastamista takaisin? Kun katsoja katsoo kuvaa, se heijastaa hänelle hänen omat tunteensa takaisin. Hänen oman pelkonsa. Sen miten pelot syntyvät, ihan neutraaleita osasia yhdistämällä voi saada aikaan peilin, jonka kautta katsoja näkee välähdyksen siitä, joka seisoo hänen selkänsä takana. Joka on hänen itsensä luoma?
Hyvää taideteosta voi kuoria kuin sipulia, aina löytyy uusia kerroksia, aina voi lähteä uusille poluille ja löytää uusia maailmoja itsestään. Teosta katsoessamme olemme sillä lailla tasavertaisia, että jokaisen tulkinta on yhtä oikea. Ei ole olemassa oikeaa vastausta, johon kaikkien pitäisi päätyä. Mutta aina voi asettaa itselle haasteita ja yrittää raivata pois näkemisen tielle kaatuneita puita. Lehtolan dobermanni ei ole haukahtanut vielä viimeistä kertaa – kenenkään meidän kohdalla!
Sanoja, sanoja 