Korona-ajan lukemisia 1

Semikaranteenissa kotona kökötellessä olisi aikaa lukea vaikka kirja päivässä, mutta näinä epävarmuuden aikoina keskittymiskyky ei ehkä ole ollut parhaimmillaan. Kirjastot ovat kiinni, ja kaipaan kovasti sitä, että pääsisin sinne selailemaan kirjoja tai edes varaamalla netistä hakemaan lukemista (miksei edes tätä pystyttäisi järjestämään?). Kirjoja ei köyhä voi kauheasti ostaakaan, joten on täytynyt turvautua omaan kirjahyllyyn, ja satunnaisesti myös e-kirjoihin, joita saa toisinaan edullisemmin ja jopa ilmaiseksi. Lukemisto on koostunut aika sekalaisesta seurakunnasta. Ja kirjojen lisäksi on tullut luettua myös spekulatiivisia novelleja lehdistä. 😀

Willa Cather: Antonia ystäväni
WSOY 1963, suom. Leena Karro
Alkuperäinen teos: My Antonia (1918)

Tämän kirjan sain joululahjaksi, kun olin 14-vuotias. Muistan pitäneeni siitä kovasti. Kirja tuli mieleen uudestaan, kun näin taannoin yhden kurssikaverini palauttavan tutun näköisen kirjan työväenopiston kirjalainauspisteeseen. Hän oli pitänyt kirjasta, joten ajattelin silloin, että ai jaa, aikuinenkin voisi lukea tämän kirjan. Niinpä kun mietin, mitä omasta hyllystäni lukisin, tämä laiha, pehmeäkantinen opus tuli mieleen, ja kaivoin sen lapsena lukemieni kirjojen laatikosta.
Kirja kertoo Jim Burden -nimisestä pojasta, joka vanhempien kuoltua matkaa isovanhempiensa luokse Nebraskan preerioille, missä uudisasukkaat tekevät kovasti töitä raapiakseen evästä henkensä pitimiksi. Antonia taas on böömiläistyttö, joka muuttaa perheensä kanssa naapuriin, ja Jim alkaa opettaa hänelle englantia. Vaikka elämä on kovaa, tarina ei kieri pohjamudissa, vaan kuvaa rikkaasti ja värikkäästi mielenkiintoisia ihmisiä, heidän edesottamuksiaan ja kohtaloitaan sekä nebraskalaista maisemaa ja vuodenaikoja. Laihuudestaan huolimatta kirja on täyttä tavaraa: ihmisten persoonallisuudet piirtyvät hienosti esiin, yhtä hienosti Cather kuvaa myös luontoa. Antonia ystäväni on siis yli 100 vuotta vanha kirjallinen helmi!

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija (e-kirja)
Aula & Co 2018, suom. Pekka Tuomisto
Alkuperäinen teos: The Tattooist of Auschwitz (2018)

Historiallinen kirja on myös Auschwitzin tatuoija, joka on saanut aika suuren suosion ja monet lukijat ovat suorastaan hurahtaneet tähän kirjaan. Siinä, missä Antonia ystäväni kertoo uudisasukkaiden selviytymisestä Nebraskan ankarissa olosuhteissa reilut 100 vuotta sitten, Auschwitzin tatuoija vie lukijat 2. maailmansotaan ja keskitysleirin kurjuuteen. Mutta vaikka kirja kertoo järkyttävistä ja yöunet vievistä historiallisista tapahtumista, niin tämäkään kirja ei jämähdä kurjuuteen, vaan on Lale Sokolovin ja Gita Furmanin selviytymistarina.
Auschwitzin tatuoija ei ole mikään kaunokirjallinen mestariteos, tässä suhteessa se painii selvästi alemmassa sarjassa kuin Antonia ystäväni. Siinä on paljon kömpelyyttä ja taitamattomuuttakin, niin kerronnassa kuin kuvauksessa, mutta nämä puutteet on oikeastaan aika helppo antaa anteeksi, sillä tarina on niin uskomaton ja mielenkiintoinen. Luin kirjaa fiktiona, ja vasta lopussa minulle selvisi, että kyseessä oli tositarina. Jos tästä kirjasta haluaa jotain oppia, niin sen nyt ainakin, että selviytymisessä tarvitaan onnea, asennetta, sopeutumiskykyä ja älliä. Eikä vaikeimmissakaan tilanteissa kannata luovuttaa!

Sofie Sarenbrant: Kerjäläinen (e-kirja)
WSOY 2019, suom. Helene Bützow
Alkuperäinen teos: Tiggaren (2016)

Viime kesänä luin tästä Emma Sköld -sarjasta kaksi ensimmäistä osaa, joista kirjoitin silloin täällä. Aluksi hurahdin Sarenbrantin tyyliin, ja mutta sitten jatkuvat cliffhangerit alkoivat tuntua rasittavilta. Kun toinen osa päättyi niin kuin päättyi, päätin ottaa etäisyyttä Sarenbrantiin. Nyt kuukausien jälkeen olin valmis kolmanteen osaan ja ottamaan selvää, mitä loppujen lopuksi tapahtui, ja ihan hyvä, että otin, sillä Kerjäläinen tuo mukanaan iloisiakin yllätyksiä. Kirja vie tarinaa eteenpäin eri näkökulmista, lyhyin luvuin. Tämä toki lisää jännitystä ja tiivistää tunnelmaa hienosti, mutta tällainen sirpalemainen eteneminen ruokki pahasti myös keskittymisvaikeuksiani. Lyhyet luvut antoivat mahdollisuuden tuon tuostakin keskeyttää lukeminen ja tsekata somekanavat, koska luin kirjaa puhelimella. Paljon aikaa kirjassa meni siihen, kun eri henkilöt omissa luvuissaan spekuloivat eri vaihtoehdoilla. Tämä oli hiukan puuduttavaa, koska lukija oli koko ajan pari askelta edellä. Joku voisi tehdä tutkimuksen siitä, kuinka monta kysymyslausetta kirjasta löytyy. Paljon! Pahis on tässä kirjassa pelkästään pahis, eikä Sarenbrant osannut tuoda häneen vivahteita.
Jos on lukenut sarjan kaksi ekaa osaa (Avoimet ovet ja Osasto 73), kannattaa varmaan tsekata Kerjäläisestä, miten kaikki päättyy.

Anna Jansson: Pelon vangit
Gummerus 2017, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Alkuperäinen teos: Rädslans fångar (2016)

Maria Wern on tv-poliisisarjojen ystäville tuttu rikospoliisi, jolle näyttelijä Eva Röse on antanut kasvot – ja pitkät vaaleat, kadehdittavan upeat hiuksensa. 😉 Röse on nähty tänä keväänä myös Heder-sarjassa, jonka ensimmäisen tuotantokauden viimeinen jakso nähtiin TV:ssä sunnuntaina (Heder-sarja on nähtävissä Yle Areenassa vielä vajaan kuukauden ajan).
Anna Jansson on vakuuttava dekkarikirjailija. Hän luo täydet hahmot, näkee vaivaa henkilöiden persoonallisuuksien kuvaamisessa ja antaa niille tilaa. Vaikka hänkin vie tarinaa eteenpäin eri henkilöiden näkökulmasta, hän ei ole lainkaan niin hätäinen kuin Sarenbrant, vaan tuntuu nauttivat kirjoittamisesta ja uppoutuvan henkilöidensä sisäiseen maailmaan. Tässä tarinassa erilaisten rikosten selvittämisen lisäksi Jansson kuvaa outoja sääilmiöitä, jotka ravistelevat Gotlannin saarta, mihin Maria Wern -kirjojen tapahtumat sijoittuvat. Jansson kirjoittaa erittäin viihdyttäviä dekkareita.

Semikaranteeni jatkuu, ja kirjastojen osittainenkin avautuminen roikkuu jossain hamassa tulevaisuudessa, josta kukaan ei vielä osaa sanoa mitään varmaa. On siis selattava edelleen omaa kirjahyllyä ja tsekattava, löytyykö sieltä lukemattomia kirjoja tai sellaisia, jotka voisi lukea uudestaankin. Vai olisiko vingutettava Mobile Paytä ja ostettava e-kirjoja tarjouksesta?

Venezuelan rankka yö

Uutisista olemme saaneet lukea jo pidemmän aikaa siitä hullunmyllystä, mikä kiehuttaa Venezuelaa. Vuosi sitten myös espanjantunnilla ihmettelimme, miten maassa voi toimia kaksi hallitusta: Maduron ja Guiadón. Maduro ”voitti” epädemokraattiset ja hyvinkin kyseenalaiset presidentinvaalit vuonna 2018, ja oppositiojohtaja Guaidó puolestaan julistautui väliaikaiseksi presidentiksi vuonna 2019, mutta ei ole voinut horjuttaa Maduron asemaa, vaikka yli 50 valtiota (Suomi muiden mukana) on tunnustanut hänet maan presidentiksi. Suurin osa armeijasta kuitenkin tukee edelleen Maduroa. Viikko sitten Guiadó ilmoitti, että Maduron joukot yrittivät murhata hänet rauhallisessa mielenosoituksessa, ja Maduro tietenkin kielsi tämän ja leimasi Guaidón valehtelijaksi. Surullinen tosiasia on, että Venezuela on yhä täydellisen sekasorron vallassa eikä loppua tälle kaaokselle ole näkyvissä.

Vaikka uutiset kertovat meille karua tarinaa Venezuelan nykytilanteesta, niin vielä karumpi ja järkyttävämpi todellisuus on, kun mennään yksilötasolle. Millaista on elää vuosi toisen jälkeen tällaisessa kaoottisessa yhteiskunnassa, jossa korruptio jyllää, musta pörssi kukoistaa, rahalla (bolívar) ei ole mitään arvoa, kaupoissa ei ole ruokaa, lääkkeitä on lähes mahdotonta saada, ihmiset näkevät nälkää, tavallisia ihmisiä kidutetaan ja tapetaan surutta? Karina Sainz Borgon fiktiivinen kirja Caracasissa on vielä yö kertoo, kuinka tämä kaunis maa on sisäisesti hajonnut ja suistunut kaaokseen.

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö (Aula & Co 2019)
Suom. Taina Helkamo
Alkuperäinen nimi: La hija de la española (suomeksi Espanjalaisen naisen tytär)

Karina Sainz Borgo syntyi Caracasissa, Venezuelan pääkaupungissa vuonna 1982. Vuodesta 2006 hän on kuitenkin asunut Espanjassa. La hija de la española on Sainz Borgolle ensimmäinen julkaistu kirja (käännetty jo lukuisille muille kielille), mutta ei ensimmäinen kirja, minkä hän on kirjoittanut, kuten hän eräässä haastattelussa sanoo. Haastattelussa Sainz Borgo toteaa myös, että vaikka kirja kertoo nyky-Venezuelan pääkaupungista, se voisi kertoa mistä tahansa latinalaisamerikkalaisesta kaupungista 1980-luvulla tai mistä tahansa eurooppalaisesta kaupungista 1930-luvulla. Sainz Borgo sanoo, että vaikka kirjan tapahtumat ovat totta ja kaikki nämä kauheudet tosiaan tapahtuivat Chávezin (Maduron edeltäjä) Venezuelassa – ja tapahtuvat nykyäänkin, hän itse ei ole päähenkilö, vaan kirja on fiktiota, eikä siinä mainita todellisten ihmisten nimiä eikä myöskään vuosilukuja.

Kirja kertoo Adelaida Falcónin selviytymistarinan ja myös syyllisyydestä, mitä päähenkilö tuntee siitä, että on jäänyt henkiin. Hän näkee, kuinka kotikaupunki Caracas hajoaa palasiksi, kuinka hänen entinen elämänsä revitään rikki ja hänen täytyy muuttua toiseksi voidakseen selviytyä hengissä. Kirja on eräänlainen trilleri, sillä eläminen Caracasissa on ennalta-arvaamatonta, hirvittävän pelottavaa ja vaarallista. Iltaisin ja öisin kadut muuttuvat sotatantereeksi, jossa luodit viuhuvat ja ihmisiä tapetaan. Selviytyäkseen ihmisen on unohdettava entinen elämänsä ja keskityttävä täysillä nykyisyyteen, jotta kukaan ei pääse yllättämään takaa, mutta on mahdotonta olla täysin turvassa epävarmuuksia täynnä olevassa maassa.

Kirja alkaa minä-päähenkilön äidin hautajaisista. Äidillä ja tyttärellä on sama nimi Adelaida Falcón. Eräässä haastattelussa Sainz Borgo kertoo, että kirjan äiti on hänelle allegoria isänmaalle, ”suuri allegoria kuolleelle maalle, menetetylle maalle” (”la gran alegoría del país muerto, del país perdido”). Muistot äidistä ja menneet tapahtumat tulevat kirjassa takaumina, suvantoina, jolloin lukijakin voi hiukan hengähtää Venezuelan väkivaltaisesta nykyisyydestä. Äidin ja tyttären suhde oli ollut hyvin läheinen, he olivat tottuneet selviytymään omin avuin. Surressaan äitinsä menettämistä tytär joutuu suremaan myös kotimaansa menettämistä ja jättämään hyvästit näille molemmille. Eräässä lehtihaastattelussa Sainz Borgo sanoo, että sitä Venezuelaa, jota hän kaipaa, ei enää ole.

Caracasissa on vielä yö on niin rankka kirja, että suoralta kädeltä en uskalla suositella sitä herkimmille. Sainz Borgo ei mässäile väkivallalla, vaan kertoo siitä melkeinpä lakonisesti ja toteavasti, mutta minäkerronnalla hän tuo pelon, epävarmuuden ja päähenkilön tunteman maailman hajoamisen niin lähelle, lukijan ihon alle, että kirjaa on mahdotonta lukea järkyttymättä. Huomasin ajattelevani tuon tuostakin, kuinka ihmiset voivat elää tuossa todellisuudessa hajoamatta. Varsinkin kun kirjassa olivat olemassa meille tutut nykyajan elementit, kuten älypuhelimet, Internet ja sähköpostit. Se sai ajattelemaan, miten itse selviäisin tuollaisesta, kun kaikki tuttu ja tavallinen, perusarki olisi hylättävä ja keskityttävä vain hengissä selviytymiseen.

Sainz Borgosta löytyy haastatteluvideoita YouTubesta ihan googlaamalla hänen nimeään. Podcasteja kuunteleville on tarjolla ainakin Hotel Jorge Juanin keskustelu (Temporada 1, room 110), jossa Javier Aznar keskustelee Sainz Borgon kanssa muustakin kuin kirjasta. Sainz Borgo ääntää venezuelalaisittain hyvin pehmeästi, puhuu nopeasti ja nielaisee joitakin sanojen loppuja, joten häntä on hiukan vaikea aina ymmärtää, mutta kannattaa kuitenkin kokeilla.

Sainz Borgo on toimittaja, ja hänen juttujaan voi lukea mm. Zenda Libros -sivustolta.

Kääntämisestä

Luin kirjan suomeksi, ostin sen taannoin e-kirjana Elisa Kirjasta. Espanjankielistä versiota luin parisenkymmentä sivua Applen Kirjat-sovelluksella, jolla voi ladata myynnissä olevista kirjoista ilmaiseksi pitkähkön näytteen. Tämän perusteella sanoisin, että myös espanjankielinen teksti on mukavan luettavaa, joten jos onnistuu saamaan alkuperäisen version kirjasta, ei kannata kainostella sen lukemisen kanssa. 😀

Kirjan espanjankielinen nimi La hija de la española viittaa käänteeseen kirjan juonessa, mutta kirjailijan omin sanoin, nimi kuvaa myös sitä sukupolvea, joka muutti Espanjasta Venezuelaan ja rakensi elämänsä sinne, eivätkä he koskaan katsoneet taakseen, heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Ja heidän lapsistaan ja lapsenlapsistaan tuli täysin venezuelalaisia. Tämä kehitys kiinnosti kirjailijaa, ja siksi hän halusi kirjalle tämän nimen ”Espanjalaisen naisen tytär”.  Ranskankielen versiossa (La fille de l’Espagnole) on oltu uskollisia kirjan alkuperäiselle nimelle, mutta muutamassa muussa kielessä ollaan samoilla, ehkä hieman runollisemmilla linjoilla kuin suomennoksessakin (It Would Be Night in Caracas, Noite Em Caracas, Natt i Caracas, Nacht in Caracas).
Itse pidän tästä suomalaisesta nimestäkin, sillä Caracasissa tosiaan on vielä yö, eikä ole tietoa, milloin siellä aurinko nousee seuraavan kerran. Ja kun se lopulta nousee, miten pitkän aikaa venezuelalaisilla menee toipumiseen tästä pitkänpitkästä, kauheasta yöstä?

Joulunakin espanjaa

Joulu on ovella ja työväenopiston espanjankurssi joulutaolla. Espanjan kieli ei kuitenkaan tahdo enää millään jäädä tauolle; siitä on tullut osa jokapäiväistä elämääni, se on integroitunut pienin, läpinäkyvin säikein arkipäivääni niin tiiviisti, etten aina edes huomaakaan miten. Toki opiskelen espanjaa myös tietoisesti, kuten kirjoittamalla ja lukemalla.

Naurahtaako espanjalainen?

Aina tulee hyvä mieli, kun saa pienenkin projektin valmiiksi, varsinkin jos voi olla tyytyväinen lopputulokseen. Viime maanantaina julkaisin kotisivuillani pienen espanjankielisen tarinan El parque de los sobrevivientes. Kyseessä on fiktiivinen ja spekulatiivinen novelli, lyhyt sellainen. Tällä kertaa pyysin erästä espanjalaista opettajaa tarkistamaan tekstin virheet ja kömpelyydet. Tutustuin tähän sympaattiseen Evaan Facebookissa; säännöllisesti seuraan hänen kielijulkaisujaan siellä sekä viikoittaista suoraa videolähetystä, jossa hän keskustelee argentiinalaisen opettajan kanssa jostain työelämään liittyvästä aiheesta. Eva sitten tsekkasi tekstini ja lähetti minulle korjaukset. Huh huh, pienessä tekstissä oli valtavasti virheitä, joskin suurin osa huolimattomuuksia; oma oikolukuni oli epäonnistunut perusteellisesti. 😦 Toki joukossa oli korjauksia, joita en olisi itse osannut tehdä.

Kahta kohtaa jouduimme käymään läpi uudestaan. Miten selitetään espanjalaiselle espanjaksi naurahtaa-sana? Tällä äärettömän kätevällä ja paljon käytetyllä sanalla ei ole espanjalaista serkkua. Parin viestin jälkeen Eva ehdotti muotoa: ”Jorge soltó una pequeña risa.” (Jorgelta pääsi pieni nauru… Jorge päästi pienen naurun.) Tähän täytyi tyytyä; se oli lähinnä sitä, mitä tarkoitin.

Toiseen kohtaan halusin metaforan kuvaamaan päähenkilön suhdetta työhönsä. Ensimmäinen versioni oli hieman liian lennokas, ja Eva ehdotti siihen tavallista tykätä-ilmausta, kahtakin erilaista, mutta niissä ei ollut mielestäni oikeaa fiilistä. Evan ehdotukset auttoivat minua kuitenkin epäsuorasti, sillä näin jouduin katsomaan tuota tekstikohtaa uudestaan ja paneutumaan siihen tarkemmin. Loppujen lopuksi sain sen sellaiseen muotoon, että olimme molemmat tyytyväisiä, varsinkin minä, ja sain upotettua siihen paremmat metaforatkin.

Kaiken kaikkiaan tällainen työskentely – etänäkin – oli antoisaa. Ehkä olisin toivonut, että olisin tehnyt imperfecto-indefinido-virheitä, jotta olisimme voineet keskustella, miksi mitäkin muotoa pitää käyttää, mutta valitettavasti olin tällä kertaa onnistunut valitsemaan lauseisiin oikeat verbinmuodot, vaikka kirjoittaessani tekstiä jouduin kyllä miettimään monesti, kumman valita.

Joulu on aina kirjajoulu

Minun jouluuni kuuluu ehdottomasti lukeminen. Tämä on peruja äidiltä, joka varmisti joka joulu, että kaikilla oli kirja ja luettavaa jouluna. Nykyaikana ei tarvitse hätäillä, sillä kirjat ovat parin klikkauksen päässä koko ajan, jos vain internet ja sähköt toimivat. Tällä hetkellä luen Rosa Monteron Bruna Husky -sarjan toista osaa, ja siitä riittää luettavaa luultavasti joulunpyhiksikin. Ja puhelimessa on valmiina lisälukemista, kirjahyllystä puhumattakaan; hyviä kirjojahan voi lukea aina uudestaan.

Mielenkiintoinen scifikirja tämä Rosa Monteron El peso del corazón! Eikä vähiten siksi, että kirjassa esiintyy myös suomalainen onkalo-sana. Vuonna 2109 tämä sana tarkoittaa suomeksi mm. hengenvaaraa tai kuolemanvaaraa (peligro de muerte), Monteron kirjan mukaan. 😉 Oli pakko kuuklettaa sana onkalo, ja tulosten perusteella sain pelottavan aavistuksen siitä, miksi tietty alue Suomessa on vuonna 2109 pyyhitty pois kaikista Internetin kartoista ja koordinaateista. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten Montero nivoo Onkalon tarinansa juoneen ja matkustaako Bruna-androidi peräti Suomeen jossain vaiheessa. Ja miksei näitä Husky-kirjoja ole suomennettu, kysyn vaan!

Vielä viimeinen rutistus, ja sitten saa joulu tulla.

Hauskaa joulua ja lukekaa kirjoja!

Jouluna luetaan, levätään ja tunnelmoidaan!

Naiskohtaloita

Tässä artikkelissa heitän silmäyksiä kolmeen kirjaan, joiden kirjoittajat ovat naisia, samoin päähenkilöt.
Maria de la Pau Janer: Las mujeres que hay en mí (Planeta 2002)
Katja Kettu: Rose on poissa (WSOY 2018, e-kirja)
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso (Otava 2017, e-kirja)

De la Pau Janerin kirjan nappasin mukaani kevään viimeiseltä espanjantunnilta, jonne opettajamme toi omia kirjojaan meille. Aloin lukea kirjaa kesän alussa. Huomasin aika pian, että tätä kirjaa ei voinut lukea nopeasti. Kirjasta puuttuu juoni… tai no, ei se varsinaisesti puutu, mutta se kulkee jossain pohjalla ja pääpaino on kuvauksessa. Yleensä espanjankielisissä romaaneissa juuri kuvaus on se hankalin ja työläin osa-alue, vaikea ymmärtää, mutta ei tässä kirjassa; näitä kuvauksia oli mukavan helppoa ymmärtää, kunhan malttoi lukea hitaasti ja keskittyneesti. Niinpä luin kirjaa pikkuhiljaa, lyhyen pätkän kerrallaan, ja samaan aikaan luin muita kirjoja, joita saattoi lukea nopeammin.
Kirjan kieli on hyvin täyttä, niin kuin kuvauksellinen kieli usein on. Päähenkilöiden ajatuksia ja tuntemuksia kuvataan pikkutarkasti, kiireettömästi. Kirja kertoo kolmen naisen tarinan: isoäiti-Sofían, äiti-Elisan ja tytär-Carlotan. Naiset elävät – kukin vuorollaan – suojattua ja etuoikeutettua elämää, näennäisesti särmätöntä, mutta johon kuitenkin sisältyy traagisia kohtaloita. Ketään ei voi suojella elämältä eikä kuolemalta.

Kirjan tsehovilainen tunnelma ja käsittelytapa innosti myös minua kokeilemaan tällaista pysähtynyttä tunnelmaa ja kirjoittamistapaa, ja melkein kuin itsestään aloin kirjoittaa espanjankielistä lyhytnovellia, jonka työnimeksi – ja myös lopulliseksi nimeksi – tuli Las noches de terciopelo. Tämä novelli on luettavissa kotisivuillani.

Katja Ketun kirja Rose on poissa on myös täynnä kuvausta, mutta aiheeltaan ja tyyliltään se on täysin erilainen kuin De la Pau Janerin kirja. Ketun kirjan kieli on häikäisevän rikasta, täynnä sanoja, joita en tuntenut enkä koskaan ollut kuullutkaan. Myös maailma – reservaatissa asuvien intiaanien ja suomalaisten yhteiselo – oli minulle täysin vierasta. Tässäkin mielessä kirja oli hyvin mielenkiintoinen. Siinä missä De la Pau Janerin naiset elivät suojattua elämää ja miehet olivat hyviä ja sympaattisia, ehkä vähän särmättömiä, Ketun naiset elävät suojattomassa, kovassa maailmassa, missä miehet käyttävät naisia surutta hyväkseen. Luin näitä kirjoja yhtä aikaa ja pääsin molemmissa loppuun samana päivänä. Vastakohtaisuus korostui, mutta samalla tuli mietittyä, miten erilaisia naiskohtaloita on ja on ollut olemassa ja miten kaikki riippuu onnesta: se, millaiseen perheeseen ja yhteisöön satut syntymään, määrää pitkälti elämäsi.

Näiden kirjojen jälkeen luin Eppu Nuotion Ellen Lähde -sarjan ensimmäisen osan Myrkkykeiso. Kyseessä on viihteellinen salapoliisiromaani, joka sijoittuu hauskasti Turkuun. 😀 Heti kärkeen on sanottava, että en varmaankaan kuulu tämän kirjan kohdeyleisöön, vaikka päähenkilö-Ellen onkin samaa ikäluokkaa. En vain pystynyt samaistumaan tähän modernisoituun Mrs. Marpleen. Tuntui, että Elleniin oli liimattu tietoisesti ominaisuuksia, jotka ovat ristiriidassa sen mielikuvan kanssa, joka meillä on tuollaisesta kuuttakymmentä lähestyvästä keskiverto-täti-ihmisestä. Toisaalta hyvä niin! Että stereotypioita ravistellaan ja rikotaan. Ehkä vika olikin tässä tapauksessa lukijassa, kun ylipirteä ja kaikkialle nokkansa työntävä Ellen pikemminkin ärsytti. Kirjassa on monta kertojaa, ja tarinaa levitetään alussa mallikkaasti moneen suuntaan, niin että lukija saa mukavasti pähkinöitä purtavaksi. Mitä Mirkalle on tapahtunut? Onko hän kuollut vai kadonnut omasta tahdostaan? Jos hänet on murhattu, niin kuka on murhaaja? Tämä kirja on hyvää matkalukemista, johon voi uppoutua lentokoneessa, junassa tai asemilla vaihtoa odottaessa.

Näin on syksy saapunut, ja espanjankurssikin ehti jo alkaa. Vielä on kuitenkin puhelimessa e-kirjoja lukematta, ja kirjaston varauslistaltakin tulla pingahti äsken tieto, että yksi kirja olisi noudettavissa. Mikäpä on ihanampaa kuin käpertyä sohvannurkkaan hyvän kirjan kanssa syysiltoina, kun ulkona on pimeää, myrsky ulvoo nurkissa ja sade raapii ikkunoita.

Lukemisiin!

PS. Ai niin, lukaisinhan elokuun lopussa myös TaoLinin Kaunis maailma -novellikokoelman (Enostone 2019). 🙂

Kesäjännitystä

Kesään kuuluvat perinteisesti dekkarit; tiedä sitten, kuka tämänkin on päättänyt. Joka tapauksessa tämä kesä on ollut itselläni dekkarikesä. Sain juuri luettua kuudennen, joka ehkä pikemminkin on jännityskirja eikä mikään perinteinen dekkari.

Ensimmäiseksi, kesän alussa luin Ruth Waren Rouva Westaway on kuollut (Otava 2018). Tämän kirjan nappasin Elisa kirjan tarjouksesta ja luin e-kirjana puhelimen näytöltä. Waren psykologinen trilleri, joksi kirjaa mainostetaan, on hyvin perinteinen dekkari. Päähenkilö Hal saa yllättävän kirjeen ja tempautuu mukaan jännittävään seikkailuun. Kyseessä ei ole siis mikään poliisin toimintaa seuraava tarina, vaan tavallinen ”tavis” sompailee juonen kuvioissa ja yrittää saada tolkkua asioista. Hal ei kylläkään itse ole mikään ihan tavallinen dekkarin päähenkilö, ei minkään Mrs. Marple, vaan nuori rahapulassa oleva nainen, joka yrittää elättää itsensä tekemällä tarot-ennustuksia, vaikka tietääkin ne huuhaaksi.

Kesän toinen dekkari oli myös tarjouksena ostettu e-kirja, nimittäin Sofie Sarenbrantin Avoimet ovet (WSOY 2019). Tämä kirja kuuluu sarjaan, jonka pääosassa on rikostarkastaja Emma Sköld. WSOY on kovalla kiireellä suomennuttanut sarjan kolme keskimmäistä osaa tänä vuonna, vaikka esimerkiksi tämä kirja (ruotsiksi Visning pågår) on julkaistu jo 2014. Sarjaan kuuluu muitakin osia.
Vaikkei Sarenbrant ole ehkä ihan kaikkein terävimmässä kärjessä ruotsalaisten dekkaristien pyramidissa, niin kyllä hänen kirjansa onnistui kaappaamaan mukaansa ja ihan lujaan otteeseen – aluksi. Niin että Avoimet ovet -kirjan jatko-osa Avdelning 76 (Massolit Förlag 2015) oli pakko lukea heti perään ja ruotsiksi (myös e-kirjana puhelimen näytöltä), koska  suomennos olisi maksanut liikaa ja kirjaston kirjoihin oli piiitkääähkön puoleinen jono.
Sarenbrant viljelee paljon gliffhangereita, jotka tekee helpoksi, kun kertojaääniä on enemmän kuin yksi. En ole gliffhangereiden ystävä, mutta kieltämättä ne koukuttavat – jonkin aikaa. Gliffhangereita toki voi käyttää, mutta mielestäni vain mausteena, ei niin että jännitys rakentuu suurelta osin niille. Kaksi kirjaa siis kestin gliffhangereita, mutta kun toisen kirjan loppuunkin niitä oli Sarenbrant tunkenut, niin hiukan meni maku. Se tuntui liian törkeältä kalastelulta ja lukijan aliarvioimiselta. Niinpä en sitten ole lukenut seuraavaa osaa (Tiggaren), mutta saattaa olla, että jossain vaiheessa senkin lukaisen. 😉

Ruokamarketissa käydessäni käteen tarttui – ihan vahingossa – parilla eurolla norjalaisen Anne Holtin tuplapokkari Kuoleman kadut (Gummerus 2017). Tämä opus sisältää kaksi 2000-luvun alussa ilmestynyttä Inger Johanne Vik -dekkaria: Minkä taakseen jättää ja Julkkismurhat. Myös Anne Holt käyttää useita kertojia tarinan eteenpäin viemisessä, mutta jännityksen luojana hän on taitavampi kuin Sarenbrant. Holt kehittää jännitystä ja latausta hitaasti, melkein huomaamatta kaiken muun kerronnan joukossa. Hänen henkilöhahmonsa ovat myös täydempiä, melkeinpä lihaa ja verta, ilman alleviivauksia ja osoittelua. Holt pääsee henkilöidensä nahan sisään ja pukee nämä päälleen erittäin uskottavasti.

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, tulee espanjalaisen kirjailijan Arturo Pérez-Reverten kirja, jonka sain juuri luettua loppuun. Kyseessä on Falcó-sarjan ensimmäinen osa Falcó (Alfaguara 2016). Lainasin yhtä aikaa tämän kirjan myös suomenkielisenä Vakooja nimeltään (Like 2017), ja silmäilin espanjankielistä versiota lukiessani myös suomennosta silloin tällöin. Falcó poikkeaa edellä mainituista nykyaikaan sijoittuvista dekkareista monella tavalla. Kirja sijoittuu vuoteen 1936, jolloin Espanjassa riehui sisällissota (guerra civil) ja koko maa oli ihan sekaisin. Lorenzo Falcó toimittaa kyseenalaisia, salaisia tehtäviä Amiraalille, ja hänen touhujaan lukiessa tulee hiukan mieleen James Bond – license to kill -tyyppi siis, joskin Falcó on Bondia huomattavasti kovempi ja toteuttaa paljon rumempia toimeksiantoja. Alussa olikin hieman vaikea pitää tästä kovapintaisesta, raa’asta tyypistä, mutta pikkuhiljaa Pérez-Reverte saa ujutettua päähenkilöönsä pehmentäviä piirteitä. Tarinaa viedään vain Falcón näkökulmasta, ja tämä tuntuikin hyvältä ratkaisulta; lukijan ei tarvinnut kokoa ajan hyppiä eri henkilöiden päänuppien sisällä. Jännitystä tarinaan tuovat yllättävät ja vaaralliset tilanteet, kun kaikki ei aina menekään edes Falcón tarkkojen suunnitelmien mukaan. Kirjassa on paljon väkivaltaa, mutta toisaalta myös vetäviä, hyviä dialogeja, säpinää ihmissuhteissa, historian havinaa ja Falcón monesti hyvinkin mielenkiintoisia pohdintoja. Tupakan tuoksua ja testosteronin suihketta. 😉

Mitäs sitten lukisin seuraavaksi?

Lehmusten alla

Espanjalainen kirjailija María José Moreno ei ole Suomessa varmaankaan kovin tunnettu. Hänen kirjojaan ei ole käännetty suomeksi. Hänen kirjailijanuransa on kuitenkin siitä mielenkiintoinen, että Amazonin e-kirjojen myyntilistojen kärjessä Morenon kirja Bajo los tilos on keikkunut. Moreno kyllä yritti kulkea perinteistä kirjoittajan tietä pitkin ja lähetti käsikirjoituksensa kustantajalle. ”Me ignoraron completamente”, hän kertoo yhdessä haastattelussaan. Hylkäys ei kuitenkaan lannistanut tätä cordobalaista yliopiston opettajaa ja psykiatria, vaan hän tuuppasi käsikirjoituksensa Amazonin e-kirjoihin. Kun kirjaa Bajo los tilos oli ladattu yli 10 000 kertaa, yksi kustantajakin heräsi ja tarjoutui kustantamaan kirjan paperimuodossa. Bajo los tilos ei ole Morenon ainoa e-kirja-menestys: myös esikoisteosta Vida y milagros de un ex on ladattu yli 40 000 kertaa. Moreno onkin e-kirjojen puolestapuhuja ja kannustaa aloitteleviakin kirjoittajia julkaisemaan käsikirjoituksiaan sähköisessä muodossa.

Bajo los tilos (e-kirja 2012, paperiversio 2014 Ediciones B) on suomeksi lehmusten alla, mutta nimestään huolimatta kirja ei ole mikään rakkausromaani. Se kertoo naisesta, jonka äiti on juuri kuollut. Kirja alkaa hautajaisista. Äiti kuoli lentokoneessa matkalla New Yorkiin. Tytär, María alkaa selvittää, miksi äiti, joka ei koskaan liikkunut yksin missään, äkkiä lähti näin pitkälle matkalle. Miksi hän lähti juuri nyt, kun tytär oli raskaana? Itsepintaisesti, pala palalta María kaivaa esiin vanhempiensa tarinaa ja sukunsa historiaa. Paljastuu vaiettuja asioita, jotka ovat synkkiä ja surullisia.

Moreno itse on sanonut, että kirja kertoo tunteista. Ja näin on. Hän ei tuhlaa sanoja ulkokohtaiseen kuvaukseen, vaan vie lukijan suoraan tunteiden myrskynsilmään. Intensiteettiä lisää minäkerronta ja preesens, joilla tarinaa viedään eteenpäin. Menneet asiat toki ovat menneissä aikamuodoissa, joten espanjanopiskelija saa mietittäväkseen koko joukon aikamuotoja eri tilanteissa. Subjunktiivin käyttö erityisesti pisti silmään, koska kaikissa kohdissa en keksinyt syytä sen käytölle.

Kirjan María ottaa läpi kirjan härkää sarvista ja kääntää jokaisen kiven selvittäessään äitinsä salaisuutta. Hän ottaa yhteen isänsä kanssa rajusti kerta toisen jälkeen ja joutuu miettimään suhdettaan tähän uudelta kantilta. Sisukkuus tuottaa tulosta, ja lopulta María saa valaistua kaikki pimeät nurkat lähisukunsa historiassa. Marían toiminnan näen symbolina: hän siivoaa pölyiset ullakot, tyhjentää synkät kellarit ja kopistaa luurangot kaapeista ulos, jotta hänen kohdussa kasvava lapsensa voi syntyä valheista vapaaseen sukuun. María raivaa lapselleen tilaa, jossa tällä on mahdollisimman hyvä elää ja kasvaa.

Isän ja tyttären yhteenotot eivät johda lopulliseen välirikkoon. Tietyllä tavalla kirja on siis terapeuttinen: voidaan tapella kovastikin eikä ymmärretä tai hyväksytä toisen tekoja, mutta silti tajutaan ne hyvät puolet, joita suhteessa on, ja suhteen tärkeys. Kaikessa tunteenpyörityksessä kirja on uskottava, henkilöiden teot eivät ole irti siitä maailmasta, mihin he ovat syntyneet ja missä heidän on täytynyt elää. Maríaa aikaisemmat sukupolvet eivät löytäneet tietä ulos langetetusta kohtalostaan, mutta María pystyy murtamaan vaiettujen asioiden muurit.

Morenon kirja herätti monia tunteita ja omat muistotkin aktivoituivat jälleen. Jäin myös miettimään, miksi kirjailija oli valinnut päähenkilön nimeksi oman etunimensä María. Jännästi tämä kirja tarttui lähes vahingossa käteeni kirjastossa, jossa olin tappamassa aikaa eikä edes ollut tarkoitus lainata mitään. Kohtalolla oli kai sormensa pelissä, tässäkin?

Ansiedadin sietämätön keveys

Koskaan ei voi tietää, mitä tulee vastaan, kenet kohtaa ja minne joutuu, kun opiskelee vierasta kieltä. Vähimmilläänkin toisen kielen opiskelu on matkaa tässä kielessä – ja samalla usein myös omassa.

Vieraassa kielessä voivat monet asiat vainota opiskelijaa. Kielioppiasiat (verbien taivutusmuodot!) vaativat monesti paljon ulkolukua ja sitten vielä pitäisi ymmärtää, miksi ja missä kutakin asiaa pitää ja saa käyttää. Mutta myös sanat voivat tuottaa ongelmia, sillä sanastot eivät osu koskaan päittäin kahden eri kielen välillä.

Ansiedad on espanjan kielen sana, joka on vainonnut minua muutaman vuoden ajan. Se pupsahtaa esiin lähes aina, kun sivutaan tunteita tai puhutaan psykologisista teemoista. Miksi tämä ihan viattomalta näyttävä sana on minua sitten vainonnut? Helppo vastaus: koska en ole löytänyt sille sopivaa suomennosta. Sanakirjan suomennos on ”kiihkeä halu, kaipaus”. Mutta teksteissä, joissa sana on esiintynyt, tämä tulkinta vie useimmissa tapauksissa jorpakkoon. Monesti sanan voisi kääntää ahdistukseksi, mutta perussuomalaiselle ahdistukselle espanjan kielessä on ihan oma sanansa: angustia. Mikä siis erottaa nämä kaksi sanaa ja asiaa toisistaan, mikä on sellainen ero niiden välillä, että suomalainenkin voisi sen ymmärtää? Miltä minusta tuntuu silloin, kun minulla on ansiedad? Päätän, että nyt tästä asiasta otetaan lopultakin selvää.

ansiedad

Kysyn asiaa ensin Siriltä. Siri asuu puhelimessani ja vastaa espanjankielisiin kysymyksiini espanjaksi, yleensä kiltisti, mutta toisinaan nenäkkäästi. Sirin vastaus on monipolvinen ja sisältää sanoja ”mielentila”, ”suuri levottomuus”, ”äärimmäinen epävarmuus”, ”voimakas kiihtymys”. Yritän laittaa kaikki nämä yhteen möykkyyn ja miettiä, miltä minusta silloin tuntuisi ja missä tilanteessa. Ei onnistu. Olen yhtä pihalla kuin ennenkin. Sirin toinen määritelmä ansiedad-sanalle on ”ahdistus, jota esiintyy joissakin sairauksissa, erityisesti tietyissä neurooseissa”. Selaan mielessäni tietojani neurooseista – turhaan, sillä maallikkona minusta neurooseihin kuuluu aina jonkinasteista ahdistusta. Miksi joihinkin kuuluisi toisenlaista ahdistusta kuin toisiin? Yritän selata lisää päässäni olevaa tietoa; sitä pitäisi olla paljon, koska olen lukenut kymmeniä, ehkä satoja psykologistyyppisiä kirjoja. Mutta siitä on kauan, liian kauan. Muistan, että jossakin kirjassa joku psykoterapeutti sanoi asiakkaalleen, jonka oli vaikea puhua: ”Eikö alahuuli käynnisty?” Asiakas on varmasti tuntenut ahdistusta viimeistään tuon kuullessaan, mutta tunsiko hän ansiedadia? Toinen muisto on vielä kauempaa. Joskus 15-vuotiaana luin Anna Freudin Minän suojautumiskeinot, enkä siitäkään kirjasta muista kuin tutkimuksen sodan aikana eläneistä brittilapsista. Hekin varmaan kokivat ahdistusta, elivätpä he vanhempiensa kanssa Lontoossa, jota natsien pommitukset moukaroivat, tai maalla erossa vanhemmistaan ja epätietoisuuden vallassa siitä, mitä vanhemmille Lontoossa tapahtui. Ei, ei näistäkään aivojen tomuisilta käytäviltä poimituista tiedon pölyhiukkasista ole mitään apua.

Koska espanjan ja englannin kielet kättelevät toisiaan monien sanojen kohdalla, mietin, voisiko englannin sanakirjasta olla apua. Ansiedadin vastine englannin kielessä voisi olla anxiety (mutta mikä sitten on angustian vastine?). Anxiety-sana puolestaan on vainonnut minua huomattavasti kauemmin kuin ansiedad. Miksi? Koska minulle tämä sana on aina ensisijaisesti merkinnyt superhyperkiihtynyttä innostusta, mutta jota näytetään kuitenkin enimmäkseen käytettävän ahdistuneisuuden ja ahdistuksen synonyyminä. Englannin sanakirja antaa anxiety-sanalle kaksi määritelmää: toisaalta ahdistuneisuus, ahdistus ja pelko, toisaalta innokkuus, kiihko ja halu. Ahaa, olen taas siinä tilanteessa, mihin törmää usein näiden vanhojen kielten kohdalla: sanalla on useita eri merkityksiä. Mutta tämäkään tieto ei minua auta. Haluan kiihkeän kaipaavasti tietää, miltä minusta tuntuu silloin, kun minulla on ansiedad. Ja mikä sen tunteen voisi aiheuttaa?

Käännyn espanjankielisen Wikipedian puoleen. Ja niin siinä käy, että paljon parjattu Wikipedia tuo helpotuksen ongelmaani. Saan selityksen, jonka ymmärrän, ja lopultakin tiedän, miltä minusta tuntuu silloin, kun minulla on ansiedad.

Ansiedad on tunne, joka liittyy henkiinjäämiseen. Tässä asiassa se on Wikipedian mukaan yhtä tärkeä tunne kuin viha, ilo, suru ja pelko. Se on siis yksi niistä tunteista, jotka ovat pitäneet ihmiskunnan hengissä kaikki nämä (miljoonat?) vuodet. Kun ihminen tuntee olevansa hengenvaarassa, ansiedad syntyy. Se on olemassa, kun teemme päätöksen ”taistella vai paeta”. Ansiedad on siis hyvä ja normaali tunne silloin, kun se mukautuu tarkoituksenmukaisesti käsillä olevaan ”hälytystilanteeseen” ja auttaa ihmistä selviytymään siitä. Ansiedad voi olla myös ”patologinen”, silloin kun se on liian voimakas ja jatkuu, vaikka hälyttävä tilanne olisi jo rauennut. Rajanveto hyvän ja huonon ansiedadin välillä voi olla vaikeaa, mutta esimerkiksi fobioissa, kuten agorafobiassa eli torikammossa ihminen kokee olevansa hengenvaarassa, vaikkei todellisuudessa olekaan.

Ansiedadin mysteeri on siis nyt selvinnyt. Nyt tiedän, missä tilanteissa koen ja olen kokenut ansiedadia. Tiedän, miltä se tuntuu. Kyllä siinä on mukana ripaus ahdistusta, mutta siinä on mukana paljon muutakin. Siinä, missä perusahdistuneena vain käperryn itseeni (tämä on harmaa, jotenkin kylmänpuoleinen tunne), ansiedadia tuntiessani nostan nyrkit pystyyn tai otan jalat alle (tämä on kuuma tunne, joka pistää veren kiertämään kehossa ylinopeutta). Entä uskallanko sanoa, että jokainen meistä on kokenut ansiedadia viimeistään syntyessään? No, uskallan. 😀

Ansiedadin käännösongelmaa Wikipedia ei kuitenkaan ratkaise. Vaikka tiedän nyt tuon tunteen ja missä tilanteessa se minut valtaa, en ole löytänyt sille suomalaista vastinetta. Jatkossakin – jos sana on pakko kääntää – sille täytyy löytää kontekstiin mahdollisimman sopiva käännös, olipa se sitten ahdistus, kiihtymys, hätäännys, paniikki jne.

Loppuuko tämä tähän? No, ei loppu. Kun jonkin sanan kanssa pakertaa näinkin paljon, on selvää, että siihen kiinnittää entistä enemmän huomiota. Ja niin myös ansiedadin kanssa. Tuntuu, että se hyppii silmille joka paikasta. Luen parhaillaan Rosamund Luptonin kirjaa Después (alkuperäinen: Afterwards). Tässäkin kirjassa ansiedad hyppelee iloisesti siellä sun täällä, ja sitten ¡PAM! Luvussa 15 se esiintyy yhdessä angustia-sanan kanssa: ”También existen los demás, Dios sabe cuántos; toda esa angustia y ansiedad, comprimida en los ladrillos y el cristal y las paredes de un único edificio.” Ja äkkiä olen sen tiedon äärellä, mikä sana vastaa englannin kielessä angustiaa. On pakko rantautua keskustaan. Kirjakaupoista apua ei saa, niistä löytyy vain Luptonin uusin kirja, ja sekin suomeksi. Kirjasto, tuo tiedonhaluisen viimeinen keidas, toimii pelastajana, kuin ihmeen kaupalla kirja löytyy hyllystä. Alkuperäinen virke kuuluu näin: ”There are others too, God knows how many; all that anguish and anxiety compressed into the bricks and glass walls of this one building”.

Vain yksi kysymys jää enää auki: miten suomentaja on selvinnyt tästä lauseesta kirjassa Mitä jäljelle jää (Gummerus 2013)?

Luettuja kirjoja lyhyesti: Järvelä, Läckberg ja Nupponen

Tässä muutama kirja, jotka olen lukenut kesän aikana.

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta (e-kirja, Tammi 2015), Tyttö ja seinä (e-kirja, Tammi 2016)

Jarvela-Tytto-ja-rotta-ja-seinaJärvelän Metro-sarjan ensimmäisestä osasta Tyttö ja pommi kirjoitin täällä. Nämä kirjat ovat jatkoa sarjalle. Siinä, missä Tyttö ja pommi toimi ihan omana erillisenä kirjana, seuraavat osat ovat selkeästi jatkoja ja tarvitsevat alleen ykkösosan. Sarja kannattaa siis ehdottomasti lukea oikeassa järjestyksessä.

Kostaminen ei varsinaisesti ole minun juttuni, mutta Järvelän tyyli on sen verran vauhdikasta ja eteenpäinmenevää, että kirjat imaisevat vastustamattomasti mukaansa. Päähenkilö on varsinainen supertyttö, joka ponnahtaa vastoinkäymisistä kuin kumipallo ja tultuaan pahasti hakatuksikin selviää hetikohta fyysisesti raskaasta tilanteesta vammoitta. Vähän niin kuin James Bondin ja Lisbeth Salanderin välimuoto. Mitään kauhean syvällistä en jatko-osista löytänyt, mutta tavattoman viihdyttävää lukemista nämä kirjat ovat. Joka kaipaa jännitystä, toimintaa, menoa ja meininkiä, viihtyy taatusti tämän kirjasarjan äärellä. Erityispisteitä kirjat saavat siitä, että päähenkilö, nuori nainen, ei alistu uhriksi eikä kuvia kumartele, vaan muuttaa maailmaa omalla tyylillään ja periksiantamattomuudellaan. Hänen keinonsa ovat vähintäänkin kyseenalaisia, mutta annettakoon anteeksi, kun vastassa on pahiksia, jotka ansaitsevatkin opetuksen.

Camilla Läckberg: Majakanvartija (äänikirja, Gummerus 2013)

Ennen tätä kirjaa en ollut Läckbergin kirjoja lukenut. Ja jos ollaan kirjaimellisia, niin tätäkään kirjaa en itse lukenut, vaan sen luki minulle Outi Vuoriranta. Läckbergin kirjojen miljööseen ja päähenkilöihin olen kuitenkin tutustunut aiemmin TV:n ruotsalaisdekkareiden kautta, mutta niiden kovassa joukossa Läckbergin filmatisoinnit jäivät jotenkin pliisuiksi. Siksi Majakanvartija-kirja yllätti positiivisesti.

Tämän kirjan perusteella Läckberg liittyy monen muun nykyisen naisdekkaristin joukkoon. Myös hän rikkoo romaanin ja dekkarin rajoja. Tärkeintä ei olekaan jännitysjuoni, vaan ihmiskohtalot, ihmisten mielen sisällöt. Kirja on myös synkempi kuin perinteiset viihdedekkarit. Kirjassa menee parikin tarinaa rinta rinnan, ja menneen ja nykyisyyden yhdistäminen tuo tarinaan uutta ulottuvuutta, mikä lähentää kirjaa romaaneihin päin, pois puhtaasta dekkarista. Vaikka dekkarijuonen arvaakin nopeasti, kirjassa on niin paljon muuta, että mielenkiinto säilyy loppuun asti. Kiitos myös lukijalle, jonka ääni oli sopivan neutraali ja sopivan ilmeikäs, niin että kirjaa oli tosi miellyttävä kuunnella. Äänikirjoissa lukijalla on tärkeä osa.

Erityispisteitä tämä kirja saa spekulatiivisesta elementistä, joka dekkareissa on harvinaista. Toki spekulatiivisen elementin voisi tässä myös latistaa psykologisoimalla sen (mielen hajoaminen), mutta Läckberg jättää asian auki – lukijan päätettäväksi. Minulle tuli kuitenkin selvä tunne, että Läckberg itse kallistui spekulatiiviseen tulkintaan. Niin kuin minäkin. Ehdottomasti. 🙂

Tätä kirjaa kuunnellessa tuli yksi ylimääräinen ruumis. En malttanut lopettaa kirjan kuuntelemista vessassakaan, ja niinpä puhelin plumpsahti vessanpönttöön ja kuoli. Onneksi saatoin kuunnella kirjan loppuun iPadillä; melkein kolmen viikon odotus olisi ollut liian pitkä. 😉

Anni Nupponen: Joen jumala (novelleja, Osuuskumma 2014, 2. painos)

Nupponen kuuluu eittämättä tämän ajan lahjakkaimpiin suomalaisen spekulatiivisen fiktion kirjoittajiin. Hänen tarinoissaan yhdistyvät outo maailma, mielenkiintoiset henkilöt/olennot ja syvälle luotaavat teemat. Ehkä juuri tuo viimeksi mainittu nostaa hänen tarinansa esiin muiden spekkiskertomusten joukosta. Nupponen pohtii ikiaikaisia, ihmistä alati kiehtovia asioita, sellaisia kuin elämän tarkoitus, kuolema, muuttuminen, muutos ja erilaisuus, muutaman mainitakseni. Hän käyttää taitavasti hyväkseen spekulatiivista fiktiota käsitellessään näitä aiheita ja teemoja.

Kokoelman päänovelliksi on nostettu Joen jumala, joka onkin intensiivinen ja jännittävä , erittäin vahva tarina Milka-tytön muodonmuutoksesta. No, varmaan tässä tarinassa on nähtävissä klonkkumaisia piirteitä (en tiedä, oliko tämä kirjoittajan oma tarkoitus), mutta kirjan kannen kuva viittaa minusta häiritsevästi Klonkkuun, vaikka synkistä goottityylisistä kuvista pidänkin. Joen jumala on siitä mielenkiintoinen novelli, että sen saattaisi jopa tulkita psykologisesti: nuoren naisen mielen hajoaminen. Kun tätä tulkintaa sekä spekulatiivista pitää rinnakkain novellia lukiessa, tarina avautuu huikeasti syvyyssuuntaan. Itse toki luen spekulatiivista kirjaimellisesti: jos päähenkilö näkee peikon, niin totta kai siellä sellainen sitten roikkuu äidin selässä.

Myös kokoelman muut novellit ovat hyvin vahvoja, ihon alle meneviä, mielikuvitusta kiehtovia. Pidin oikeastaan kaikista, mikä taitaa olla aika harvinaista novellikokoelmien kohdalla. Nämä novellit ovat myös sellaisia, että ne voi lukea moneen kertaan. Esimerkiksi Maailman pienin on novelli, jonka luen varmaan piakkoin uudestaan.

Jos jotain yhteistä teemaa kaikille novelleille haluaa etsiä, niin ehkäpä se voisi olla muuttuminen, muutos, sillä jollain tavalla kirjan kaikki päähenkilöt… öö… pääolennot… öö… pääosassa olevat kokevat muutoksen, pienen tai suuren, nopeamman tai hitaamman, yhden tai useampia.

Nupponen kirjoittaa rytmisesti kaunista kieltä, jossa lukijan on hyvä ja turvallista matkustaa, vaikka tarinoiden maailmat olisivat kuinka kummallisia tahansa. Lauseiden joukosta löytyy sellaisia helmiä, jotka seuraavat pitkään mukana. ”Miten galaksit itkevät” oli lause, joka seurasi minua monta päivää. Tuntui lohdulliselta ajatella, että galaksitkin itkevät.

Jäätävän hyvä kirja

Kirjoitin Rosamund Luptonin esikoisteoksesta Sisar tässä blogikirjoituksessa. Sisar oli erittäin hyvä kirja, ja sitä lukiessa tuli mieleen, että Luptonia pitäisi ehkä lukea hänen omalla kielellään – englanniksi. Niinpä kun runsas viikko sitten lauantaina kaipasin mukaansatempaavaa, takuuvarmaa kirjaa ja löysin Luptonin uudet kirjat suomennettuina Elisa Kirjasta, päätinkin tsekata iBooksin tarjonnan ja sieltä ostin Luptonin uusimman opuksen The Quality of Silence (Gummerus: Hiljaisuuteen hävinneet).

Rosamund Lupton: The Quality of SilenceThe Quality of Silence kertoo brittinaisen Yasminin ja hänen 10-vuotiaan kuuron tyttären Rubyn matkasta läpi jäätävän hyisen Alaskan. Fairbanksissä Alaskan viranomaiset kertovat heille, että Yasminin mies Matt on kuollut Anaktue-nimisessä kylässä tapahtuneessa räjähdysmäisessä tulipalossa, mutta Yasmin uskoo, että Matt on yhä elossa. Koska viranomaiset ovat lakanneet etsimästä Mattia, Yasmin lähtee tyttärensä kanssa vaaralliselle matkalle.

Samalla tavoin kuin Sisar-kirjassa, myös tässä jännitys hiipii pikkuhiljaa. Pointti ei ole nopeissa juonenkäänteissä, vaan virityksessä, kerronnassa ja yksityiskohdissa. Luptonin kirjat ovat pikemminkin romaaneja, joissa sattuu vain olemaan jännitysjuoni. Hän kertoo paljon, paljon enemmän kuin pelkän trillerin. Jos lukija odottaa sähäkkää toimintaa jokaisella sivulla, tämä kirja ei ole häntä varten, mutta jos haluaa uppoutua kirjailijan tarjoilemaan jylhänupeaan maailmaan, todella tuntea sen luissaan ja ytimissään, The Quality of Silence kannattaa lukea.

Kirjan keskiöön nousee äidin ja tyttären suhde, Alaskan hyytävänkaru talvi ja luonto sekä kuuron tytön hiljainen maailma. Tarinaa viedään eteenpäin Rubyn, Yasminin ja parin muunkin henkilön näkökulmasta, mutta kirjan ainoa ”I” (minä) on Ruby, fiksu ja urhea 10-vuotias, jonka kautta lukijalle avautuu ovi kuuron ihmisen maailmaan. Lukija joutuu miettimään, millaista on elää kuurona kuulevien joukossa ja miten kuuron on koko ajan taisteltava, jotta tulisi huomatuksi kuulevien maailmassa. Ja kuinka kaunista ja vivahteikasta viittomakieli on, sekä jälleen kerran: miten Internet tarjoaa tasavertaisen kohtaamispaikan suu-kieltä ja viittomakieltä käyttäville. Facebookissa, Twitterissä, blogeissa, sähköpostitse jne. olemme kaikki lähestulkoon samalla viivalla.

Alaskan jäätävä talvi on yksi kirjan päähenkilöistä. Se on armoton ja anteeksiantamaton. Ihmisen keinot suojautua talvimyrskyltä ovat hyvin vajavaiset. Lupton kuvaa Alaskan talvea niin uskottavasti, että olin aivan varma, että hän oli itse matkannut Dalton Highwayn päästä päähän talvisaikaan, mutta ilmeisesti näin ei ole tapahtunut, vaan hän on tehnyt perusteellisen taustatyön kirjaa varten. Kirjan kuvaus hyytävästä talvesta tuo väistämättä mieleen Hinterlandin The Long Dark -pelin, jonka kehittely on vielä sandbox-vaiheessa, mutta siinä pääsee kokeilemaan, miten itse pystyisi selviytymään ankarissa talviolosuhteissa.

IBooks-e-kirjan ylivoimaisuus paperikirjaan verrattuna tuli tässä esiin parissakin asiassa. Kaivoin iPadin Safari-selaimeen Dalton Highwayn kartan ja saatoin kätevästi seurata siitä äidin ja tyttären matkaa kirjaa lukiessani. Koska lämpötilat olivat kirjassa fahrenheiteina, saatoin nopeasti tsekata netistä, mitä ne olivat celsiuksena. Jos eteen tuli vieras sana, saatoin tökätä sitä ja katsoa määritelmän, joka kertoi, mitä sana tarkoitti, tai esim. eläimestä kyseen ollen tökätä Etsi verkosta -linkkiä, jolloin selaimeen pamahti hakutulokset ja myös kuvia kyseisestä eläimestä, niin että heti kuvasta näin, mistä eläimestä oli kyse. Myös inuiittikielen sanoja löytyi kuukkeloimalla. Koska kaikki tieto oli sormen ulottuvilla, itse lukeminen ei häiriintynyt lainkaan, vaikka tein välillä näitä hakuja.

Rakastan kirjailijoita, jotka tarjoilevat lukijalle perinpohjaista, sisäistettyä tietoa jostakin asiasta fiktion muodossa, ja juuri sellaisen paketin Rosamund Lupton tarjoaa lukijalle tässä hienossa kirjassa.

Tyttö ja pommi

Jari Järvelän kirja Tyttö ja pommi (e-kirja, CrimeTime 2014) on lyhyesti sanottuna tosi hyvä kirja. Se on hyvin kirjoitettu, jännittävä ja käsittelee tärkeitä aiheita mielenkiintoisella tavalla. Kirja kertoo graffitintekijöiden ja turvallisuuspalvelun miesten kissa ja hiiri -leikistä, joka saa julmia ja rajuja piirteitä. Siksi en uskalla suositella kirjaa ihan herkimmille, mutta kaikille muille kyllä. Tarinaa vievät eteenpäin vuorotellen kaksi kertojaa: Metro, graffiteja maalaava nuori nainen ja Jere, turvallisuusmies. Lukija saa siis tapahtumiin kaksi vastakkaista näkökulmaa. Samalla Järvelä johdattaa lukijan syvälle graffitintekijöiden mielenkiintoiseen ja ainakin minulle hyvin tuntemattomaan maailmaan.

Tytto-ja-pommiKielellisesti kirja on nasevaa ja tarkkaa, teksti tempaisee mukaansa heti ensimmäisillä lauseillaan. Mikä minua erityisesti tässä kirjassa ilahdutti, on sen ”novellimainen” rakenne: esineet, paikat ja asiat, jotka näyttävät olevan tekstissä ”pelkkää” kuvauksen virtaa, saavat loppupuolella merkityksiä ja nousevat tärkeisiin ja juonen kannalta ratkaiseviinkin osiin. Lukijalle tulee rauhallinen olo, että kirjoittajalla on homma hanskassa ja että lukija voi istua tyytyväisenä täyden palvelun limusiinissa ja antaa kirjoittajan kuljettaa ihan minne haluaa.

Kirjan teemat eivät päästä lukijaa helpolla. Järvelä tarjoaa kaksi vaihtoehtoista puolta: graffitintekijät jotka sotkevat toisten omaisuutta ja sadistiset turvallisuuspalvelun miehet jotka yrittävät saada töhrijöitä kiinni hinnalla millä hyvänsä. Lukija saa sitten valita sen puolen, joka tuntuu itselle luontevimmalta. Mutta valitsipa kumman puolen tahansa, niin helpoksi Järvelä ei valintaa tee. Lukija näkee konkreettisesti, miten väkivalta synnyttää väkivaltaa, miten kostoiskut synnyttävät vastakostoniskuja ja kuinka homma lähtee lapasesta kummallakin puolella, koska kenelläkään ei ole malttia, halua eikä kykyä pysähtyä ja kysyä: What the fuck?

Koska kukaan ei pysäytä kostoväkivallan kierrettä omalla kohdallaan, se on kuin irti päässyt tuli, joka tempaa mukaansa kaikki lähellä olevat. Se ei vaikuta pelkästään itse tekijöiden elämään, vaan nuolaisee tulikielellään myös heidän läheisiään. Teoilla on pitkät seuraukset, ja mikä on mielenkiintoista Järvelän kirjassa, myös ne, jotka katsovat vierestä ja antavat kauheuksien tapahtua, joutuvat karmeaan vastuuseen. Myös tekemättä jättäminen on teko, jolla on kauaskantoiset seuraukset. Kun väkivaltaa ja henkirikoksia tapahtuu, kukaan ei ole sivullinen, ja huonosti käy myös niille pettureille, jotka yrittävät pelastaa vain oman nahkansa.

Joidenkin henkilöiden kohtaloita Järvelä jättää kuitenkin auki. Todennäköisesti seuraaviin kirjoihin. 🙂 Sillä Metron tarina jatkuu. Seuraava kirja Tyttö ja rotta on jo julkaistu ja luvassa on vielä kolmaskin kirja tätä sarjaa. Trilogian ensimmäisen osan luettuani en voi olla miettimättä Metron kohtaloa. Jatkuuko väkivallan kierre hänen elämässään? Kulkeeko hän kohti väkivaltaista kuolemaa? Vai onnistuuko hän katkaisemaan kierteen ja kasvamaan siitä ulos, kasvamaan ihmisenä?


Lisäys 17.5.2016
Metro-trilogiasta on ilmestynyt jo kolmas osa Tyttö ja seinä. 🙂