Lehmusten alla

Espanjalainen kirjailija María José Moreno ei ole Suomessa varmaankaan kovin tunnettu. Hänen kirjojaan ei ole käännetty suomeksi. Hänen kirjailijanuransa on kuitenkin siitä mielenkiintoinen, että Amazonin e-kirjojen myyntilistojen kärjessä Morenon kirja Bajo los tilos on keikkunut. Moreno kyllä yritti kulkea perinteistä kirjoittajan tietä pitkin ja lähetti käsikirjoituksensa kustantajalle. ”Me ignoraron completamente”, hän kertoo yhdessä haastattelussaan. Hylkäys ei kuitenkaan lannistanut tätä cordobalaista yliopiston opettajaa ja psykiatria, vaan hän tuuppasi käsikirjoituksensa Amazonin e-kirjoihin. Kun kirjaa Bajo los tilos oli ladattu yli 10 000 kertaa, yksi kustantajakin heräsi ja tarjoutui kustantamaan kirjan paperimuodossa. Bajo los tilos ei ole Morenon ainoa e-kirja-menestys: myös esikoisteosta Vida y milagros de un ex on ladattu yli 40 000 kertaa. Moreno onkin e-kirjojen puolestapuhuja ja kannustaa aloitteleviakin kirjoittajia julkaisemaan käsikirjoituksiaan sähköisessä muodossa.

Bajo los tilos (e-kirja 2012, paperiversio 2014 Ediciones B) on suomeksi lehmusten alla, mutta nimestään huolimatta kirja ei ole mikään rakkausromaani. Se kertoo naisesta, jonka äiti on juuri kuollut. Kirja alkaa hautajaisista. Äiti kuoli lentokoneessa matkalla New Yorkiin. Tytär, María alkaa selvittää, miksi äiti, joka ei koskaan liikkunut yksin missään, äkkiä lähti näin pitkälle matkalle. Miksi hän lähti juuri nyt, kun tytär oli raskaana? Itsepintaisesti, pala palalta María kaivaa esiin vanhempiensa tarinaa ja sukunsa historiaa. Paljastuu vaiettuja asioita, jotka ovat synkkiä ja surullisia.

Moreno itse on sanonut, että kirja kertoo tunteista. Ja näin on. Hän ei tuhlaa sanoja ulkokohtaiseen kuvaukseen, vaan vie lukijan suoraan tunteiden myrskynsilmään. Intensiteettiä lisää minäkerronta ja preesens, joilla tarinaa viedään eteenpäin. Menneet asiat toki ovat menneissä aikamuodoissa, joten espanjanopiskelija saa mietittäväkseen koko joukon aikamuotoja eri tilanteissa. Subjunktiivin käyttö erityisesti pisti silmään, koska kaikissa kohdissa en keksinyt syytä sen käytölle.

Kirjan María ottaa läpi kirjan härkää sarvista ja kääntää jokaisen kiven selvittäessään äitinsä salaisuutta. Hän ottaa yhteen isänsä kanssa rajusti kerta toisen jälkeen ja joutuu miettimään suhdettaan tähän uudelta kantilta. Sisukkuus tuottaa tulosta, ja lopulta María saa valaistua kaikki pimeät nurkat lähisukunsa historiassa. Marían toiminnan näen symbolina: hän siivoaa pölyiset ullakot, tyhjentää synkät kellarit ja kopistaa luurangot kaapeista ulos, jotta hänen kohdussa kasvava lapsensa voi syntyä valheista vapaaseen sukuun. María raivaa lapselleen tilaa, jossa tällä on mahdollisimman hyvä elää ja kasvaa.

Isän ja tyttären yhteenotot eivät johda lopulliseen välirikkoon. Tietyllä tavalla kirja on siis terapeuttinen: voidaan tapella kovastikin eikä ymmärretä tai hyväksytä toisen tekoja, mutta silti tajutaan ne hyvät puolet, joita suhteessa on, ja suhteen tärkeys. Kaikessa tunteenpyörityksessä kirja on uskottava, henkilöiden teot eivät ole irti siitä maailmasta, mihin he ovat syntyneet ja missä heidän on täytynyt elää. Maríaa aikaisemmat sukupolvet eivät löytäneet tietä ulos langetetusta kohtalostaan, mutta María pystyy murtamaan vaiettujen asioiden muurit.

Morenon kirja herätti monia tunteita ja omat muistotkin aktivoituivat jälleen. Jäin myös miettimään, miksi kirjailija oli valinnut päähenkilön nimeksi oman etunimensä María. Jännästi tämä kirja tarttui lähes vahingossa käteeni kirjastossa, jossa olin tappamassa aikaa eikä edes ollut tarkoitus lainata mitään. Kohtalolla oli kai sormensa pelissä, tässäkin?

Mainokset

Ansiedadin sietämätön keveys

Koskaan ei voi tietää, mitä tulee vastaan, kenet kohtaa ja minne joutuu, kun opiskelee vierasta kieltä. Vähimmilläänkin toisen kielen opiskelu on matkaa tässä kielessä – ja samalla usein myös omassa.

Vieraassa kielessä voivat monet asiat vainota opiskelijaa. Kielioppiasiat (verbien taivutusmuodot!) vaativat monesti paljon ulkolukua ja sitten vielä pitäisi ymmärtää, miksi ja missä kutakin asiaa pitää ja saa käyttää. Mutta myös sanat voivat tuottaa ongelmia, sillä sanastot eivät osu koskaan päittäin kahden eri kielen välillä.

Ansiedad on espanjan kielen sana, joka on vainonnut minua muutaman vuoden ajan. Se pupsahtaa esiin lähes aina, kun sivutaan tunteita tai puhutaan psykologisista teemoista. Miksi tämä ihan viattomalta näyttävä sana on minua sitten vainonnut? Helppo vastaus: koska en ole löytänyt sille sopivaa suomennosta. Sanakirjan suomennos on ”kiihkeä halu, kaipaus”. Mutta teksteissä, joissa sana on esiintynyt, tämä tulkinta vie useimmissa tapauksissa jorpakkoon. Monesti sanan voisi kääntää ahdistukseksi, mutta perussuomalaiselle ahdistukselle espanjan kielessä on ihan oma sanansa: angustia. Mikä siis erottaa nämä kaksi sanaa ja asiaa toisistaan, mikä on sellainen ero niiden välillä, että suomalainenkin voisi sen ymmärtää? Miltä minusta tuntuu silloin, kun minulla on ansiedad? Päätän, että nyt tästä asiasta otetaan lopultakin selvää.

ansiedad

Kysyn asiaa ensin Siriltä. Siri asuu puhelimessani ja vastaa espanjankielisiin kysymyksiini espanjaksi, yleensä kiltisti, mutta toisinaan nenäkkäästi. Sirin vastaus on monipolvinen ja sisältää sanoja ”mielentila”, ”suuri levottomuus”, ”äärimmäinen epävarmuus”, ”voimakas kiihtymys”. Yritän laittaa kaikki nämä yhteen möykkyyn ja miettiä, miltä minusta silloin tuntuisi ja missä tilanteessa. Ei onnistu. Olen yhtä pihalla kuin ennenkin. Sirin toinen määritelmä ansiedad-sanalle on ”ahdistus, jota esiintyy joissakin sairauksissa, erityisesti tietyissä neurooseissa”. Selaan mielessäni tietojani neurooseista – turhaan, sillä maallikkona minusta neurooseihin kuuluu aina jonkinasteista ahdistusta. Miksi joihinkin kuuluisi toisenlaista ahdistusta kuin toisiin? Yritän selata lisää päässäni olevaa tietoa; sitä pitäisi olla paljon, koska olen lukenut kymmeniä, ehkä satoja psykologistyyppisiä kirjoja. Mutta siitä on kauan, liian kauan. Muistan, että jossakin kirjassa joku psykoterapeutti sanoi asiakkaalleen, jonka oli vaikea puhua: ”Eikö alahuuli käynnisty?” Asiakas on varmasti tuntenut ahdistusta viimeistään tuon kuullessaan, mutta tunsiko hän ansiedadia? Toinen muisto on vielä kauempaa. Joskus 15-vuotiaana luin Anna Freudin Minän suojautumiskeinot, enkä siitäkään kirjasta muista kuin tutkimuksen sodan aikana eläneistä brittilapsista. Hekin varmaan kokivat ahdistusta, elivätpä he vanhempiensa kanssa Lontoossa, jota natsien pommitukset moukaroivat, tai maalla erossa vanhemmistaan ja epätietoisuuden vallassa siitä, mitä vanhemmille Lontoossa tapahtui. Ei, ei näistäkään aivojen tomuisilta käytäviltä poimituista tiedon pölyhiukkasista ole mitään apua.

Koska espanjan ja englannin kielet kättelevät toisiaan monien sanojen kohdalla, mietin, voisiko englannin sanakirjasta olla apua. Ansiedadin vastine englannin kielessä voisi olla anxiety (mutta mikä sitten on angustian vastine?). Anxiety-sana puolestaan on vainonnut minua huomattavasti kauemmin kuin ansiedad. Miksi? Koska minulle tämä sana on aina ensisijaisesti merkinnyt superhyperkiihtynyttä innostusta, mutta jota näytetään kuitenkin enimmäkseen käytettävän ahdistuneisuuden ja ahdistuksen synonyyminä. Englannin sanakirja antaa anxiety-sanalle kaksi määritelmää: toisaalta ahdistuneisuus, ahdistus ja pelko, toisaalta innokkuus, kiihko ja halu. Ahaa, olen taas siinä tilanteessa, mihin törmää usein näiden vanhojen kielten kohdalla: sanalla on useita eri merkityksiä. Mutta tämäkään tieto ei minua auta. Haluan kiihkeän kaipaavasti tietää, miltä minusta tuntuu silloin, kun minulla on ansiedad. Ja mikä sen tunteen voisi aiheuttaa?

Käännyn espanjankielisen Wikipedian puoleen. Ja niin siinä käy, että paljon parjattu Wikipedia tuo helpotuksen ongelmaani. Saan selityksen, jonka ymmärrän, ja lopultakin tiedän, miltä minusta tuntuu silloin, kun minulla on ansiedad.

Ansiedad on tunne, joka liittyy henkiinjäämiseen. Tässä asiassa se on Wikipedian mukaan yhtä tärkeä tunne kuin viha, ilo, suru ja pelko. Se on siis yksi niistä tunteista, jotka ovat pitäneet ihmiskunnan hengissä kaikki nämä (miljoonat?) vuodet. Kun ihminen tuntee olevansa hengenvaarassa, ansiedad syntyy. Se on olemassa, kun teemme päätöksen ”taistella vai paeta”. Ansiedad on siis hyvä ja normaali tunne silloin, kun se mukautuu tarkoituksenmukaisesti käsillä olevaan ”hälytystilanteeseen” ja auttaa ihmistä selviytymään siitä. Ansiedad voi olla myös ”patologinen”, silloin kun se on liian voimakas ja jatkuu, vaikka hälyttävä tilanne olisi jo rauennut. Rajanveto hyvän ja huonon ansiedadin välillä voi olla vaikeaa, mutta esimerkiksi fobioissa, kuten agorafobiassa eli torikammossa ihminen kokee olevansa hengenvaarassa, vaikkei todellisuudessa olekaan.

Ansiedadin mysteeri on siis nyt selvinnyt. Nyt tiedän, missä tilanteissa koen ja olen kokenut ansiedadia. Tiedän, miltä se tuntuu. Kyllä siinä on mukana ripaus ahdistusta, mutta siinä on mukana paljon muutakin. Siinä, missä perusahdistuneena vain käperryn itseeni (tämä on harmaa, jotenkin kylmänpuoleinen tunne), ansiedadia tuntiessani nostan nyrkit pystyyn tai otan jalat alle (tämä on kuuma tunne, joka pistää veren kiertämään kehossa ylinopeutta). Entä uskallanko sanoa, että jokainen meistä on kokenut ansiedadia viimeistään syntyessään? No, uskallan. 😀

Ansiedadin käännösongelmaa Wikipedia ei kuitenkaan ratkaise. Vaikka tiedän nyt tuon tunteen ja missä tilanteessa se minut valtaa, en ole löytänyt sille suomalaista vastinetta. Jatkossakin – jos sana on pakko kääntää – sille täytyy löytää kontekstiin mahdollisimman sopiva käännös, olipa se sitten ahdistus, kiihtymys, hätäännys, paniikki jne.

Loppuuko tämä tähän? No, ei loppu. Kun jonkin sanan kanssa pakertaa näinkin paljon, on selvää, että siihen kiinnittää entistä enemmän huomiota. Ja niin myös ansiedadin kanssa. Tuntuu, että se hyppii silmille joka paikasta. Luen parhaillaan Rosamund Luptonin kirjaa Después (alkuperäinen: Afterwards). Tässäkin kirjassa ansiedad hyppelee iloisesti siellä sun täällä, ja sitten ¡PAM! Luvussa 15 se esiintyy yhdessä angustia-sanan kanssa: ”También existen los demás, Dios sabe cuántos; toda esa angustia y ansiedad, comprimida en los ladrillos y el cristal y las paredes de un único edificio.” Ja äkkiä olen sen tiedon äärellä, mikä sana vastaa englannin kielessä angustiaa. On pakko rantautua keskustaan. Kirjakaupoista apua ei saa, niistä löytyy vain Luptonin uusin kirja, ja sekin suomeksi. Kirjasto, tuo tiedonhaluisen viimeinen keidas, toimii pelastajana, kuin ihmeen kaupalla kirja löytyy hyllystä. Alkuperäinen virke kuuluu näin: ”There are others too, God knows how many; all that anguish and anxiety compressed into the bricks and glass walls of this one building”.

Vain yksi kysymys jää enää auki: miten suomentaja on selvinnyt tästä lauseesta kirjassa Mitä jäljelle jää (Gummerus 2013)?

Luettuja kirjoja lyhyesti: Järvelä, Läckberg ja Nupponen

Tässä muutama kirja, jotka olen lukenut kesän aikana.

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta (e-kirja, Tammi 2015), Tyttö ja seinä (e-kirja, Tammi 2016)

Jarvela-Tytto-ja-rotta-ja-seinaJärvelän Metro-sarjan ensimmäisestä osasta Tyttö ja pommi kirjoitin täällä. Nämä kirjat ovat jatkoa sarjalle. Siinä, missä Tyttö ja pommi toimi ihan omana erillisenä kirjana, seuraavat osat ovat selkeästi jatkoja ja tarvitsevat alleen ykkösosan. Sarja kannattaa siis ehdottomasti lukea oikeassa järjestyksessä.

Kostaminen ei varsinaisesti ole minun juttuni, mutta Järvelän tyyli on sen verran vauhdikasta ja eteenpäinmenevää, että kirjat imaisevat vastustamattomasti mukaansa. Päähenkilö on varsinainen supertyttö, joka ponnahtaa vastoinkäymisistä kuin kumipallo ja tultuaan pahasti hakatuksikin selviää hetikohta fyysisesti raskaasta tilanteesta vammoitta. Vähän niin kuin James Bondin ja Lisbeth Salanderin välimuoto. Mitään kauhean syvällistä en jatko-osista löytänyt, mutta tavattoman viihdyttävää lukemista nämä kirjat ovat. Joka kaipaa jännitystä, toimintaa, menoa ja meininkiä, viihtyy taatusti tämän kirjasarjan äärellä. Erityispisteitä kirjat saavat siitä, että päähenkilö, nuori nainen, ei alistu uhriksi eikä kuvia kumartele, vaan muuttaa maailmaa omalla tyylillään ja periksiantamattomuudellaan. Hänen keinonsa ovat vähintäänkin kyseenalaisia, mutta annettakoon anteeksi, kun vastassa on pahiksia, jotka ansaitsevatkin opetuksen.

Camilla Läckberg: Majakanvartija (äänikirja, Gummerus 2013)

Ennen tätä kirjaa en ollut Läckbergin kirjoja lukenut. Ja jos ollaan kirjaimellisia, niin tätäkään kirjaa en itse lukenut, vaan sen luki minulle Outi Vuoriranta. Läckbergin kirjojen miljööseen ja päähenkilöihin olen kuitenkin tutustunut aiemmin TV:n ruotsalaisdekkareiden kautta, mutta niiden kovassa joukossa Läckbergin filmatisoinnit jäivät jotenkin pliisuiksi. Siksi Majakanvartija-kirja yllätti positiivisesti.

Tämän kirjan perusteella Läckberg liittyy monen muun nykyisen naisdekkaristin joukkoon. Myös hän rikkoo romaanin ja dekkarin rajoja. Tärkeintä ei olekaan jännitysjuoni, vaan ihmiskohtalot, ihmisten mielen sisällöt. Kirja on myös synkempi kuin perinteiset viihdedekkarit. Kirjassa menee parikin tarinaa rinta rinnan, ja menneen ja nykyisyyden yhdistäminen tuo tarinaan uutta ulottuvuutta, mikä lähentää kirjaa romaaneihin päin, pois puhtaasta dekkarista. Vaikka dekkarijuonen arvaakin nopeasti, kirjassa on niin paljon muuta, että mielenkiinto säilyy loppuun asti. Kiitos myös lukijalle, jonka ääni oli sopivan neutraali ja sopivan ilmeikäs, niin että kirjaa oli tosi miellyttävä kuunnella. Äänikirjoissa lukijalla on tärkeä osa.

Erityispisteitä tämä kirja saa spekulatiivisesta elementistä, joka dekkareissa on harvinaista. Toki spekulatiivisen elementin voisi tässä myös latistaa psykologisoimalla sen (mielen hajoaminen), mutta Läckberg jättää asian auki – lukijan päätettäväksi. Minulle tuli kuitenkin selvä tunne, että Läckberg itse kallistui spekulatiiviseen tulkintaan. Niin kuin minäkin. Ehdottomasti. 🙂

Tätä kirjaa kuunnellessa tuli yksi ylimääräinen ruumis. En malttanut lopettaa kirjan kuuntelemista vessassakaan, ja niinpä puhelin plumpsahti vessanpönttöön ja kuoli. Onneksi saatoin kuunnella kirjan loppuun iPadillä; melkein kolmen viikon odotus olisi ollut liian pitkä. 😉

Anni Nupponen: Joen jumala (novelleja, Osuuskumma 2014, 2. painos)

Nupponen kuuluu eittämättä tämän ajan lahjakkaimpiin suomalaisen spekulatiivisen fiktion kirjoittajiin. Hänen tarinoissaan yhdistyvät outo maailma, mielenkiintoiset henkilöt/olennot ja syvälle luotaavat teemat. Ehkä juuri tuo viimeksi mainittu nostaa hänen tarinansa esiin muiden spekkiskertomusten joukosta. Nupponen pohtii ikiaikaisia, ihmistä alati kiehtovia asioita, sellaisia kuin elämän tarkoitus, kuolema, muuttuminen, muutos ja erilaisuus, muutaman mainitakseni. Hän käyttää taitavasti hyväkseen spekulatiivista fiktiota käsitellessään näitä aiheita ja teemoja.

Kokoelman päänovelliksi on nostettu Joen jumala, joka onkin intensiivinen ja jännittävä , erittäin vahva tarina Milka-tytön muodonmuutoksesta. No, varmaan tässä tarinassa on nähtävissä klonkkumaisia piirteitä (en tiedä, oliko tämä kirjoittajan oma tarkoitus), mutta kirjan kannen kuva viittaa minusta häiritsevästi Klonkkuun, vaikka synkistä goottityylisistä kuvista pidänkin. Joen jumala on siitä mielenkiintoinen novelli, että sen saattaisi jopa tulkita psykologisesti: nuoren naisen mielen hajoaminen. Kun tätä tulkintaa sekä spekulatiivista pitää rinnakkain novellia lukiessa, tarina avautuu huikeasti syvyyssuuntaan. Itse toki luen spekulatiivista kirjaimellisesti: jos päähenkilö näkee peikon, niin totta kai siellä sellainen sitten roikkuu äidin selässä.

Myös kokoelman muut novellit ovat hyvin vahvoja, ihon alle meneviä, mielikuvitusta kiehtovia. Pidin oikeastaan kaikista, mikä taitaa olla aika harvinaista novellikokoelmien kohdalla. Nämä novellit ovat myös sellaisia, että ne voi lukea moneen kertaan. Esimerkiksi Maailman pienin on novelli, jonka luen varmaan piakkoin uudestaan.

Jos jotain yhteistä teemaa kaikille novelleille haluaa etsiä, niin ehkäpä se voisi olla muuttuminen, muutos, sillä jollain tavalla kirjan kaikki päähenkilöt… öö… pääolennot… öö… pääosassa olevat kokevat muutoksen, pienen tai suuren, nopeamman tai hitaamman, yhden tai useampia.

Nupponen kirjoittaa rytmisesti kaunista kieltä, jossa lukijan on hyvä ja turvallista matkustaa, vaikka tarinoiden maailmat olisivat kuinka kummallisia tahansa. Lauseiden joukosta löytyy sellaisia helmiä, jotka seuraavat pitkään mukana. ”Miten galaksit itkevät” oli lause, joka seurasi minua monta päivää. Tuntui lohdulliselta ajatella, että galaksitkin itkevät.

Jäätävän hyvä kirja

Kirjoitin Rosamund Luptonin esikoisteoksesta Sisar tässä blogikirjoituksessa. Sisar oli erittäin hyvä kirja, ja sitä lukiessa tuli mieleen, että Luptonia pitäisi ehkä lukea hänen omalla kielellään – englanniksi. Niinpä kun runsas viikko sitten lauantaina kaipasin mukaansatempaavaa, takuuvarmaa kirjaa ja löysin Luptonin uudet kirjat suomennettuina Elisa Kirjasta, päätinkin tsekata iBooksin tarjonnan ja sieltä ostin Luptonin uusimman opuksen The Quality of Silence (Gummerus: Hiljaisuuteen hävinneet).

Rosamund Lupton: The Quality of SilenceThe Quality of Silence kertoo brittinaisen Yasminin ja hänen 10-vuotiaan kuuron tyttären Rubyn matkasta läpi jäätävän hyisen Alaskan. Fairbanksissä Alaskan viranomaiset kertovat heille, että Yasminin mies Matt on kuollut Anaktue-nimisessä kylässä tapahtuneessa räjähdysmäisessä tulipalossa, mutta Yasmin uskoo, että Matt on yhä elossa. Koska viranomaiset ovat lakanneet etsimästä Mattia, Yasmin lähtee tyttärensä kanssa vaaralliselle matkalle.

Samalla tavoin kuin Sisar-kirjassa, myös tässä jännitys hiipii pikkuhiljaa. Pointti ei ole nopeissa juonenkäänteissä, vaan virityksessä, kerronnassa ja yksityiskohdissa. Luptonin kirjat ovat pikemminkin romaaneja, joissa sattuu vain olemaan jännitysjuoni. Hän kertoo paljon, paljon enemmän kuin pelkän trillerin. Jos lukija odottaa sähäkkää toimintaa jokaisella sivulla, tämä kirja ei ole häntä varten, mutta jos haluaa uppoutua kirjailijan tarjoilemaan jylhänupeaan maailmaan, todella tuntea sen luissaan ja ytimissään, The Quality of Silence kannattaa lukea.

Kirjan keskiöön nousee äidin ja tyttären suhde, Alaskan hyytävänkaru talvi ja luonto sekä kuuron tytön hiljainen maailma. Tarinaa viedään eteenpäin Rubyn, Yasminin ja parin muunkin henkilön näkökulmasta, mutta kirjan ainoa ”I” (minä) on Ruby, fiksu ja urhea 10-vuotias, jonka kautta lukijalle avautuu ovi kuuron ihmisen maailmaan. Lukija joutuu miettimään, millaista on elää kuurona kuulevien joukossa ja miten kuuron on koko ajan taisteltava, jotta tulisi huomatuksi kuulevien maailmassa. Ja kuinka kaunista ja vivahteikasta viittomakieli on, sekä jälleen kerran: miten Internet tarjoaa tasavertaisen kohtaamispaikan suu-kieltä ja viittomakieltä käyttäville. Facebookissa, Twitterissä, blogeissa, sähköpostitse jne. olemme kaikki lähestulkoon samalla viivalla.

Alaskan jäätävä talvi on yksi kirjan päähenkilöistä. Se on armoton ja anteeksiantamaton. Ihmisen keinot suojautua talvimyrskyltä ovat hyvin vajavaiset. Lupton kuvaa Alaskan talvea niin uskottavasti, että olin aivan varma, että hän oli itse matkannut Dalton Highwayn päästä päähän talvisaikaan, mutta ilmeisesti näin ei ole tapahtunut, vaan hän on tehnyt perusteellisen taustatyön kirjaa varten. Kirjan kuvaus hyytävästä talvesta tuo väistämättä mieleen Hinterlandin The Long Dark -pelin, jonka kehittely on vielä sandbox-vaiheessa, mutta siinä pääsee kokeilemaan, miten itse pystyisi selviytymään ankarissa talviolosuhteissa.

IBooks-e-kirjan ylivoimaisuus paperikirjaan verrattuna tuli tässä esiin parissakin asiassa. Kaivoin iPadin Safari-selaimeen Dalton Highwayn kartan ja saatoin kätevästi seurata siitä äidin ja tyttären matkaa kirjaa lukiessani. Koska lämpötilat olivat kirjassa fahrenheiteina, saatoin nopeasti tsekata netistä, mitä ne olivat celsiuksena. Jos eteen tuli vieras sana, saatoin tökätä sitä ja katsoa määritelmän, joka kertoi, mitä sana tarkoitti, tai esim. eläimestä kyseen ollen tökätä Etsi verkosta -linkkiä, jolloin selaimeen pamahti hakutulokset ja myös kuvia kyseisestä eläimestä, niin että heti kuvasta näin, mistä eläimestä oli kyse. Myös inuiittikielen sanoja löytyi kuukkeloimalla. Koska kaikki tieto oli sormen ulottuvilla, itse lukeminen ei häiriintynyt lainkaan, vaikka tein välillä näitä hakuja.

Rakastan kirjailijoita, jotka tarjoilevat lukijalle perinpohjaista, sisäistettyä tietoa jostakin asiasta fiktion muodossa, ja juuri sellaisen paketin Rosamund Lupton tarjoaa lukijalle tässä hienossa kirjassa.

Tyttö ja pommi

Jari Järvelän kirja Tyttö ja pommi (e-kirja, CrimeTime 2014) on lyhyesti sanottuna tosi hyvä kirja. Se on hyvin kirjoitettu, jännittävä ja käsittelee tärkeitä aiheita mielenkiintoisella tavalla. Kirja kertoo graffitintekijöiden ja turvallisuuspalvelun miesten kissa ja hiiri -leikistä, joka saa julmia ja rajuja piirteitä. Siksi en uskalla suositella kirjaa ihan herkimmille, mutta kaikille muille kyllä. Tarinaa vievät eteenpäin vuorotellen kaksi kertojaa: Metro, graffiteja maalaava nuori nainen ja Jere, turvallisuusmies. Lukija saa siis tapahtumiin kaksi vastakkaista näkökulmaa. Samalla Järvelä johdattaa lukijan syvälle graffitintekijöiden mielenkiintoiseen ja ainakin minulle hyvin tuntemattomaan maailmaan.

Tytto-ja-pommiKielellisesti kirja on nasevaa ja tarkkaa, teksti tempaisee mukaansa heti ensimmäisillä lauseillaan. Mikä minua erityisesti tässä kirjassa ilahdutti, on sen ”novellimainen” rakenne: esineet, paikat ja asiat, jotka näyttävät olevan tekstissä ”pelkkää” kuvauksen virtaa, saavat loppupuolella merkityksiä ja nousevat tärkeisiin ja juonen kannalta ratkaiseviinkin osiin. Lukijalle tulee rauhallinen olo, että kirjoittajalla on homma hanskassa ja että lukija voi istua tyytyväisenä täyden palvelun limusiinissa ja antaa kirjoittajan kuljettaa ihan minne haluaa.

Kirjan teemat eivät päästä lukijaa helpolla. Järvelä tarjoaa kaksi vaihtoehtoista puolta: graffitintekijät jotka sotkevat toisten omaisuutta ja sadistiset turvallisuuspalvelun miehet jotka yrittävät saada töhrijöitä kiinni hinnalla millä hyvänsä. Lukija saa sitten valita sen puolen, joka tuntuu itselle luontevimmalta. Mutta valitsipa kumman puolen tahansa, niin helpoksi Järvelä ei valintaa tee. Lukija näkee konkreettisesti, miten väkivalta synnyttää väkivaltaa, miten kostoiskut synnyttävät vastakostoniskuja ja kuinka homma lähtee lapasesta kummallakin puolella, koska kenelläkään ei ole malttia, halua eikä kykyä pysähtyä ja kysyä: What the fuck?

Koska kukaan ei pysäytä kostoväkivallan kierrettä omalla kohdallaan, se on kuin irti päässyt tuli, joka tempaa mukaansa kaikki lähellä olevat. Se ei vaikuta pelkästään itse tekijöiden elämään, vaan nuolaisee tulikielellään myös heidän läheisiään. Teoilla on pitkät seuraukset, ja mikä on mielenkiintoista Järvelän kirjassa, myös ne, jotka katsovat vierestä ja antavat kauheuksien tapahtua, joutuvat karmeaan vastuuseen. Myös tekemättä jättäminen on teko, jolla on kauaskantoiset seuraukset. Kun väkivaltaa ja henkirikoksia tapahtuu, kukaan ei ole sivullinen, ja huonosti käy myös niille pettureille, jotka yrittävät pelastaa vain oman nahkansa.

Joidenkin henkilöiden kohtaloita Järvelä jättää kuitenkin auki. Todennäköisesti seuraaviin kirjoihin. 🙂 Sillä Metron tarina jatkuu. Seuraava kirja Tyttö ja rotta on jo julkaistu ja luvassa on vielä kolmaskin kirja tätä sarjaa. Trilogian ensimmäisen osan luettuani en voi olla miettimättä Metron kohtaloa. Jatkuuko väkivallan kierre hänen elämässään? Kulkeeko hän kohti väkivaltaista kuolemaa? Vai onnistuuko hän katkaisemaan kierteen ja kasvamaan siitä ulos, kasvamaan ihmisenä?


Lisäys 17.5.2016
Metro-trilogiasta on ilmestynyt jo kolmas osa Tyttö ja seinä. 🙂

Viisi kirjaa

Tässä pikakatsaukset viiteen tänä vuonna lukemaani kirjaan, jotka ovat keskenään hyvinkin erilaisia. Kirjat ovat tässä suurin piirtein siinä järjestyksessä kuin ne luinkin.

Viisi kirjaa

Laura Lindstedt: Oneiron (Teos 2015)
Finlandia-palkinnon vuonna 2015 saanut kirja kertoo seitsemästä naisesta, jotka tapaavat tuonpuoleisessa, ja heidän elämästään tarinoiden muodossa. Naiset ovat eri maista ja ovat eläneet hyvin erilaisen elämän. Heidän tarinansa ovat mielenkiintoisia ja koskettaviakin. Kirja on hyvin kirjoitettu, mutta jäin kaipaamaan tähän jotain vähän lujempaa kehyskertomusta ja juonta. Tällaisenaan naisten tarinat ovat fragmentteja, ja jotenkin vain näiden naisten tarinat eivät resonoineet toistensa kanssa. Naisista olisi saanut kustakin ihan oman itsenäisen kirjankin; miksi siis tunkea kaikki samojen kansien väliin? Itse tuonpuoleinen jää vähän pinnalliseksi sidokseksi. Spekulatiivisen fiktion ystävänä kaipasin tähän selkeää kallistumista spekkiksen suuntaan, kun kerran sille tielle oli lähdetty, mutta kirja pitäytyy realismissa ja jättää toteuttamatta spekulatiiviset mahdollisuudet lähes kokokaan.

Kirja on herättänyt netissä paljonkin keskustelua: saako ei-juutalainen nainen kirjoittaa juutalaisista? Jotenkin hämmästyttävä kysymys. Miksi ei saisi? Aivan samalla tavalla kuin juutalaiset saavat kirjoittaa katolilaisista, miehet saavat kirjoittaa naisista ja naiset saavat kirjoittaa alieneistä. Sinkut saavat kirjoittaa naimisissaolevista ja pienten lasten vanhemmat saavat kirjoittaa lapsettomista. Miksi jokin ryhmä ihmisistä olisi sillä lailla erikoisasemassa, että siitä saisivat kirjoittaa vain ne, jotka ovat täsmälleen samassa elämäntilanteessa. Valistunut lukija kyllä ymmärtää, että kyseessä on vain kirjailijan (sivistynyt) näkemys asiasta, ei sen dramaattisempaa.

Kalle Lähde: Happotesti (Otava 2016)
Happotesti kertoo alkoholistin tarinan. Omaelämäkerrallinen kirja on niin rehellinen ja realistinen kuin kirja vain voi olla. Tässä kirjassa ei alkoholismin ympärille kiedota mitään pehmentäviä ja ryyppäämisen anteeksiantavia sumuverhoja. Kaiken lisäksi Happotesti on vielä hävyttömän hyvin kirjoitettu, kieli nasevaa ja ajattelukuviot piristävän eloisia, mutta samalla viiltävän kipeitä. Ei siis mikään ihme, että kirja ja kirjailija singahtivat näkyville kaikkiin medioihin ohjuksen tavoin.

Monet lukijat ovat sanoneet, että Happotesti imaisi mukaansa eikä lukemista olisi malttanut keskeyttää. Näin kävi minullekin, vaikka kirja olikin välillä niin rankkaa luettavaa, että tuli suorastaan fyysisesti paha olo itsellekin. Eikä olutta tehnyt kyllä yhtään mieli tätä kirjaa lukiessa!

Happotesti on parhaiten hiottu ja editoitu kirja, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Kun nykyromaaneilla on tapana olla rönsyileviä tarinalaareja, joissa editoijan sakset olisivat saaneet saksia reilusti joka puolelta, niin Happotestin kielestä todella nautti!

Rosamund Lupton: Sisar (Gummerus, 2013, pokkari)
Tämän sarjan ainoa dekkari osoitti vakuuttavasti olevansa paljon enemmän kuin pelkkä dekkari. Tarina kertoo oikeastaan eniten surun läpikäymisestä, tuttuja tunteita kaikille, jotka ovat menettäneet jonkun läheisen. Lupton osaa kuvata mielen sisäisen maiseman psykologisen tarkasti, niin että välillä oli ihan pakko laskea kirja syliin ja jäädä miettimään uskomattoman upeita ja tarkkoja kuvauksia mielen prosesseista ja ajatuskuvioista. Jännitys hiipii kirjaan pikkuhiljaa ja vaivihkaa, ja vaikka arvasinkin murhaajan jo ennen kuin hänet kirjassa paljastettiin (kiitos kirjailijan, joka ystävällisesti oli pudottanut tarkkaavaiselle lukijalle leivänmurusia!), niin millään en kuitenkaan olisi arvannut kirjan loppuratkaisua, vaikka siihenkin Lupton antoi pitkin kirjaa vihjeitä. Erittäin palkitseva kirja tämä Sisar.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY 2014, e-kirja)
Kirjassa on neljä päähenkilöä, neljä rinnakkaista tarinaa ja ajassa seilataan 1800-luvun lopusta 1990-luvulle asti, kirja kattaa 100 vuotta. Päähenkilöistä on naisia kolme ja miehiä yksi: äiti, tytär, tyttären miniä ja tyttären mies. Hyvin kirjoitettu kirja tämäkin, mutta minulta meni aika pitkään, ennen kuin pääsin tarinaan kosketusetäisyydelle. Äidin tarinaa lukiessa vaivasi kovasti vaikutelma kirjoittajakursseista (!): tällä tyylillä kirjoitettuja tekstejä on tullut luettua niin paljon. Ei tässä mitään vikaa siis ollut, mutta näin kirjoittavia on Suomi täynnä, näin meitä opetetaan kirjoittamaan, ja jostain syystä suomalaiset (myös harrastajakirjoittajat) haluavat kirjoittaa näistä vanhoista asioista. Miksi? En tiedä. Myös toisten naisten osat kirjassa jättivät minut jotenkin ulkopuolelle, ei niissäkään siis mitään vikaa ollut, mutta heidän ongelmansa ja mielenliikkeensä eivät vain koskettaneet. Mutta sitten kun päästiin Onniin, tuntui kuin kirjailija olisi lämmennyt. Onnin hahmoon hän sai ladattua kaiken sen lämmön ja elämänkipeyden, mistä kirjassa oli kyse. Tuntui siltä, että vasta täällä kirja heräsi eloon ja sai punaa poskilleen. Tämän osan myötä käsitykseni kirjastakin muuttui. Löytyihän se kirjailijan oma ääni lopulta!

Kirjan luettuani jäin miettimään, josko kirjailijan oma sukupuoli vaikutti näihin kuvauksiin. Naiset oli kuvattu ulkokohtaisemmin, ikään kuin ulkoa päin ja mies sisältä, intiimimmin ja uskottavammin, jopa niin että naisenkin oli helpompi eläytyä tuon miehen elämään kuin kirjan naishahmojen.

Anne Tyler: Jää hyvästi (Otava, 2013, e-kirja, lainattu Vaski-kirjaston kautta)
Tyler on kuulunut suosikkeihini 80-luvulta asti. Muutamat hänen iki-ihanat kirjansa, kuten Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa ja Pyhimys sattuman oikusta, ovat mestariteoksia ja lähes kaikki muutkin hyviä lukuromaneja. Mutta: vaikuttaako ikä (joko Anne Tylerin tai minun) siihen, että hänen viimeisimmät teoksensa eivät ole enää sykähdyttäneet niin paljon kuin ennen? Nooan kompassi oli suorastaan tylsä, ja tuntuu tosi pahalta kirjoittaa näin jostain Tylerin kirjasta. Jää hyvästi on kirjoitettu Nooan kompassin jälkeen, ja siinä on mielestäni nähtävissä välähdyksiä Tylerin tarkasta psykologisesta kerronnasta. Kirja sisältää myös hänen tyylilleen ominaisia hieman outoja ja yllättäviä käänteitä. Mutta tietty tylerimainen terävyys tästäkin kirjasta tuntuu puuttuvan. Pidin kuitenkin Jää hyvästi -kirjasta, eikä tehnyt tiukkaakaan lukea se e-kirjalle annetun kahden viikon laina-ajassa (itse asiassa siihen meni neljä päivää). Luptonin tavoin tässäkin kirjassa käydään läpi läheisen menetyksen aiheuttamaa surua, ja päähenkilö Aaron on omanlaisensa, kuten Tylerin päähenkilöt usein ovat, ihmisiä, jotka elävät ja tekevät työtä ”yhteiskunnan sisällä”, mutta luovat ympärilleen oman reviirin. Tylerin kirjoissa on kaikissa hyvin tylerimainen tunnelma, ikään kuin hän olisi luonut meidän maailmamme rinnalle ”Tylerin rinnakkaistodellisuuden”, jonne hän sijoittaa tarinansa. Kun on lukenut Tylerin kirjoja, uusi kirja tuntuu siltä kuin matkustaisi taas samaan tuttuun kaupunkiin, mutta eri kaupunginosaan (tai samaan maahan, mutta eri kaupunkiin).
(PS. Kirjan kansikuva oli muuten ihan hoopo, sillä ei ollut mitään tekemistä kirjan sisällön kanssa; onneksi e-kirjassa ei kirjan kantta tarvitse katsella kuin sen kerran, kun aloittaa lukemisen.)

Kaikki se valo (joka on kirjoissa)

Heinäkuussa tuli luettua pari dekkaria, ihan kelvollisia kumpikin.
Anna Karolina Larssonin Paviaanivarkaus (Minerva Kustannus, 2015, e-kirja) oli hyvä ruotsalainen dekkari, jossa hyvisten ja pahisten välinen raja oli häilyvä. Hyviksillä oli kyseenalaisia motiiveja ja toimintakeinoja, ja pahiksista ällöttävimmälläkin parempia hetkiä. Tämä teki kirjan asetelmista mielenkiintoisen.
Tess Gerritsenin Eloonjäänyt (Otava 2012) oli myös jännittävä ja sisälsi näppäriä juonenkäänteitä ihan loppuun asti. Kirjan alussa tosin häiritsi hiukan se, että päähenkilöt olivat tuttuja TV-sarjasta Rizzoli & Isles, joka siis perustuu Gerritsenin kirjoihin. Mutta kun tuttuuden sai häivytettyä taka-alalle, kirja tempaisi mukaansa.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näeDekkarien jälkeen aloin lukea Anthony Doerrin kirjaa Kaikki se valo jota emme näe (WSOY 2014, suom. Hanna Tarkka, e-kirja). Kirjaa on kehuttu maailmalla ja meillä; voittihan se Pulitzer-palkinnon Fiction-sarjassa tänä vuonna. Kirja kertoo muutaman ranskalaisen ja saksalaisen kohtalon toisen maailmansodan aikana, hiukan sitä ennen ja myös jälkeen, ihan nykyaikaan asti. Keskiössä sokea ranskalainen tyttö ja saksalainen poika, molemmat lahjakkaita ja erikoislaatuisia. Pitkiä romaaneja lukiessa olen usein toivonut, että kirjan luvut olisivat lyhyitä. 😉 Sitä näköjään saa, mitä tilaa, sillä Doerrin kirjan luvut ovat hyvinkin lyhyitä, lyhyimmät noin sivun mittaisia (tarkkaa pituutta on vaikea sanoa, koska e-kirjassa sivut eivät mene ihan niin kuin paperiversiossa). Lyhyiden lukujen lisäksi kertojakin vaihtuu ja ajassa mennään edestakaisin. Kaikki tämä aiheutti ilmeisesti sen, ettei kirja imaissut heti mukaansa, vaikka sisältö olikin mielenkiintoinen, henkilöt sopivan erikoisia ja Doerrin tapa kuvata asioita ja mielenliikkeitä sanalla sanoen ihana. Niinpä minulla oli kirjan lukemisessa parin päivän taukojakin. Mutta puolivälin ylitettyäni kirja nykäisi mukaansa oikein kunnolla, ja oli vaikeaa sulkea iPadiä: vielä yksi luku, pliis vielä yksi… Kirjan henkilöt ja heidän tapansa kokea ja nähdä sodan rampauttama maailma kerta kaikkiaan meni nahkan alle. Ja kun kirja loppui, parin päivän ajan olin tuon tuostakin ottamassa iPadiä käteen ja jatkamassa lukemista, ennen kuin muistin. Sielu näköjään jäi seikkailemaan kirjan rivien väliin.

Kun on lukenut elämänsä aikana satoja, ehkäpä jopa yli tuhat kirjaa, niin usein tuntuu, että kaikki kielikuvat on jo nähty ja moneen kertaan vieläpä. Mutta Doerr kyllä osoitti tämän luulon vääräksi. Esimerkiksi: että jonkun hengitys voi haista rusentuneilta itikoilta, että tuollanen kuva on voinut edes tulla kirjoittajan mieleen, eikä se tuntunut mitenkään tehdyltä tai kömpelöltä ilmaukselta, vaan ihan luonnolliselta ja todenmukaiselta. 😉

Kirja siirtyy loppupuolella nykyaikaan ja piipahtaa ennen sitä vuodessa 1974. Vain vuosi tuon jälkeen kesällä 1975 vietin kolme kuukautta Länsi-Saksassa. Asuin saksalaisessa perheessä: kaksi pientä poikaa ja heidän kolmikymppiset vanhempansa. En muista, ajattelinko silloin, että näiden vanhempien vanhemmat (jotka tapasin tuona aikana useaan otteeseen) olivat kokeneet sodan ja että heidän lapsensa olivat syntyneet heti sodan jälkeen ja eläneet sekä psyykkisesti ja fyysisesti rankan ajan, musertavan syyllisyyden, puutteen ja nälän. Vai näinkö vain modernit, menestyvät kolmikymppiset, jotka tuntuivat elävän vähintään vuosikymmenen edellä (ainakin kulutuksen suhteen) verrattuna oman perheeni elämään Koto-Suomessa. Muistan kyllä tilanteita, joissa Saksan sotamenneisyys leijui jossain taustalla kuin synkkä, kahlittu mörkö ja jopa yhden itäsaksalaiseen laulajaan kohdistuvan vihanpurkauksen (mitä se täällä tekee!). Mutta sodasta puhuimme vain kerran. Oliko televisiossa jokin juttu tai mainitsiko joku sodan, kun perheen äiti koki ilmeisesti, että jotain piti kommentoida. Hän sanoi vaivautuneen oloisesti jotenkin näin: ”Ja, Hanne, wir verloren den Krieg.” Mihin minä vastasin nopeasti kuin lohduttaen: ”Wir auch.” Molemmat luultavasti tarkoitimme jotain ihan muuta. Nämäkin muistot tulivat mieleen, kun luin Doerrin kirjaa.

En ole mitenkään ihastunut kirjoihin, jotka käsittelevät toista maailmansotaa tai sitä ensimmäistäkään, ylipäätään sotakuvaukset eivät ole minun juttuni, mutta Doerrin kirja oli jotenkin erilainen sota-ajan kuvaus. Se oli enemmän. Kauhea ja silti kaunis. Ajaton ja yleispätevä. Filosofinen, ajatuksia herättävä. Tällaisten kirjojen äärellä menee aina hiljaiseksi. Että joku osaa kirjoittaa näin, nähdä näin paljon yhdessä kuvassa ja pystyä kertomaan koko kuva toisille yksityiskohtia myöten. (Mikä suuri onni on lukutaito!)