Voiko spekulatiivisen fiktion ja ns. valtavirtakirjallisuuden rajan piirtää minnekään muualle kuin veteen, lentohiekkaan tai tuuleen? Tarvitaanko tällaista rajaa ylipäätään? Mihin sitä tarvitaan?
Kun haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen.
Lukiessani Paulo Coelhon Alkemisti-kirjaa nämä kysymykset tulivat väistämättä mieleen. Missään ei mainita, että Coelho olisi spekulatiivisen fiktion kirjoittaja. Hänen kirjojaan on käännetty yli 60 kielelle ja myyty yli 130 miljoonaa kappaletta. Tämäkin viittaa siihen, ettei suuri yleisö pidä hänen kirjojaan spekulatiivisena fiktiona, joka maailmanlaajuisestikin jää paljon, paljon pienemmän porukan herkutteluksi. Tavallisestihan ns. valtavirtakirjallisuuden lukijat välttelevät kaikin keinoin spekkikseksi leimattuja kirjoja. Mutta suurmenestykseksi kohonnut Alkemisti on täynnä magiaa, ja fantasiaelementit ovat sen olennainen, tarinaa eteenpäin kuljettava osa. Okei, okei, Coelho kirjoittaa esipuheessaan, että Alkemistilla on myös symbolinen merkitys, mutta kamoon, niinhän kaikilla teksteillä on. Teksti sinällään on jo symbolista, jokainen sana on symboli. Ja useimmat – uskaltaisinko sanoa, parempaa kirjallisuutta olevat – kirjat sisältävät tarinassaan aina myös symbolisia merkityksiä.
Älä luovu koskaan unelmistasi. Seuraa enteitä.
Alkemisti on helponvaikea kirja. Tekstinä ja tarinana se on selkeä. Kiitos suomentajan Sanna Pernun, suomenkielinenkin teos on notkeaa luettavaa. Tarina on yksinkertainen ja helposti seurattava. Nämä seikat aiheuttavat minussa aina sen, että lukunopeus kiihtyy. Ai jai, niin ei saisi käydä tämän kirjan kanssa, sillä paikka paikoin – no, lähes joka sivulla oikeastaan – Coelho tykittää elämänviisauksia. Lukijalla täytyy olla malttia hidastaa lukemistaan, niin että asioiden pohdiskelu ehtii mukaan tarinan kulkuun. Alkemistin tarina on seikkailu, jonka äärellä lukija jännittää, miten Santiago-paimenelle oikein käy. Mutta päämäärän odottelun ohella se on ennen kaikkea matkantekoa, jossa pysähdellään, tutkaillaan, tiiraillaan, zoomaillaan ja ihmetellään.
Tuskan pelko on pahempi kuin itse tuska. Yksikään sydän ei tunne tuskaa silloin kun se etsii unelmaansa…
Alkemistin vaikutus on rauhoittava. Tulee tunne: ”Kun ottaa rauhallisesti, asioilla on tapana lutviutua.” Toisaalta vaikutus on innostava: kirja haastaa lukijan ajattelemaan ja miettimään elämää vähän syvemmältä kuin ”tarttis ruveta imuroimaan ja pesemään ikkunoita” tai ”mitähän se Kiviniemen hallitus oikein meinaa saada aikaseksi”. Ei siis ihme, että jotkut kriitikot ovat haukkuneet kirjaa vaikeaselkoiseksi itsehoito-oppaaksi. Kirjaa on tosiaan vaikea survoa mihinkään kategoriaan. Se ei ole oikein valtavirtaromaani eikä sitä ole leimattu spekkikseksi. Olisiko se filosofiaa? Tulee mieleen monet Leena Krohnin kirjat; spekulatiivisen fiktion ystävät pitävät niitä selvänä spekkiksenä, osaa kirjoista jopa puhtaana scifinä, mutta valtavirtakirjojen lukijat lukevat niitä filosofisina romaaneina. Johanna Sinisalo taas joutui kuulemaan monilta valtavirtalukijoilta, etteivät he lue Ennen päivänlaskua ei voi -kirjaa, koska heillä ei ole tapana lukea tällaista kirjallisuutta, ja kuitenkin peikkotarinassa ei ollut – muistaakseni – muita fantasiaelementtejä kuin peikko – paljon vähemmän siis kuin Coelhon Alkemistissa tai Krohnin monissa kirjoissa.
Me sydämet puhumme aarteista harvoin, koska ihmiset eivät halua enää etsiä niitä. Puhumme niistä vain lapsille.
Miksi siis tarvitaan rajaa spekulatiivisen fiktion ja valtavirtakirjallisuuden välille? Kuka sitä tarvitsee? Jos kirjoja halutaan lokeroida, niin eikö sitä voisi tehdä niiden ansioiden mukaan? Tässä sitten mennään toiseen ongelmaan… mikä on hyvää kirjallisuutta ja mikä huonoa, ja kuka sen päättää. No, lukija tietysti, jokainen päättää siitä ihan itse omalla kohdallaan.
Jokaisella ihmisellä maan päällä on aarteensa, joka odottaa löytämistään.
– – – – – –
Siniset sitaatit: Paulo Coelho Alkemisti (portugalinkielinen alkuperäisteos O alquimista, 1988, suomentanut Sanna Pernu. Helsinki, Bazar, 2002)
Niin elämä kuin kirjakin ovat ennen kaikkea matkantekoa.
Sanoja, sanoja 