Kirjoittaminen on joukkuelaji

Syksy on hujahtanut sellaista vauhtia, että blogikin on jäänyt kerrassaan kesannolle. Tämä ei suinkaan tarkoita, ettenkö olisi kirjoittanut. Päinvastoin. On tullut kirjoitettua aika lailla.

Kuulun kirjoittajapiiriin, ja tapaamme kerran viikossa Teamsissä. Tämä innostava ja kannustava porukka on antanut ihan uudenlaista boostia kirjoittamiseeni ja nostanut työskentelyni uudelle tasolle: säännöllisyyteen ja pyrkimykseen kehittyä. Ryhmässä saan lukea hienoja ja hyvin erilaisia tekstejä, saan kannustavia kommentteja, uusia näkökulmia ja ideoita omiin teksteihini ja sen lisäksi käymme aina mielenkiintoisia keskusteluja kirjoittamiseen liittyvistä pulmista ja tekniikoista. Jaamme toisillemme tietoa, jota yksin voisi olla työlästä löytää.

On äärettömän hyödyllistä kuulla toisten kommentteja omista teksteistä, mutta hyötyä saa myös siitä, kun kertoo ääneen tekstistä, sen sisällöstä, tavoitteista ja ongelmista. Usein jo toisille kertominen saa itsen tajuamaan, mistä homma kiikastaa, mitä oikeastaan olen kirjoittamassa, mikä itse asiassa on tarinan teema ja tarkoitus. Muistan ohjelmoinninkurssilta vastaavanlaisen ilmiön: jos joku tehtävä ei auennut opiskelijalle ja kun hän kysyessään neuvoa siihen joutui selittämään, mikä hänen ongelmansa oli, kävi usein niin, että heti kysymyksen lähetettyään hän tajusi, miten tehtävä piti ratkaista.

Innostuneen ja kannustavan kirjoittajapiirin ansiosta osallistuin kesällä piiiiitkääääästä aikaa myös yhteen kirjoituskilpailuun. Kyseessä oli Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston ja Oulun kirjailijaseuran järjestämä spekulatiivisen fiktion kilpailu. Työstin siihen yhden vanhan idean, joka oli jäänyt pölyttymään kovalevylle muutaman rivin mittaiseksi aloitukseksi. Niin siinä sitten kävi, että 3. sija napsahti minulle. 😀
Kilpailun tulokset ja palkitut tekstit voi käydä lukemassa tältä sivulta.

Espanjan opiskelua kirjoittaen

Toinen piristävä kirjoittamisjuttu tänä syksynä on itse asiassa monivuotinen unelmani, joka nyt toteutui. Osallistun Vantaan aikuisopiston espanjan kirjoituskurssille. Kyseessä on verkkokurssi: opettaja laittaa maanantaiaamuisin yhden tai kaksi aihetta, joita opiskelija voi sitten aika vapaasti käsitellä omissa teksteissään. Toinen teksti lähetetään opettajan tarkistettavaksi ja toisen voi halutessaan kirjoittaa Itslearning-alustalla olevalle kurssin alueelle. Olen käsitellyt aiheita tosi vapaasti ja aina kun on ollut mahdollista, olen kirjoittanut fiktiivisen tarinan, koska minua kiinnostaa espanjan kielessä juuri fiktiivinen kirjoittaminen. Asiakirjoittaminen lähinnä pitkästyttää; tuttu ilmiö jo kouluajoilta. 😉

Kieltä oppii ihan eri tavalla, kun yrittää ilmaista asioita kirjoittamalla. Koska olen opiskellut espanjaa niin kauan, tekstien kirjoittaminen helpolla kielellä ei tuota suuriakaan vaikeuksia, mutta koska haluan oppia lisää, haastan itseäni käyttämään rakenteita ja ilmauksia, joista en ole ollenkaan varma. Samoin pyrin käyttämään rakenteita, jotka ovat jääneet minulle hämäräksi. Opettaja tarkistaa tekstin ja antaa siitä palautteen, josta näen, missä tein virheitä ja missä onnistuin. Erittäin hyödyllistä!

Yhden espanjankielisen tekstin laitoinkin kotisivulleni. Kyseessä on uusi versio H. C. Andersenin sadusta Punaiset kengät. Tämä oli minulle entuudestaan vieras satu, mutta kun luin siitä yhden version espanjaksi, olin aika järkyttynyt, koska oikeasti sen moralismi ja asenteet olivat ihan syvältä. Tehtävämme oli siis kirjoittaa jokin vanha satu uusiksi. Ja todella uusiksi sadun pistinkin. Nautin suunnattomasti, kun sain tuulettaa pölyistä satua kunnon girl powerilla. 😀 Las zapatillas rojas löytyy täältä.

Kielet resonoivat keskenään

Ja sitten kävi niin, että kirjoittamiseni alkoivat keskustella keskenään ja tästä vuoropuhelusta syntyi kuin syntyikin uutta tarinaa.

Espanjan kirjoituskurssilla meillä oli yhtenä tehtävänä kirjoittaa teksti käyttäen taikanoppien antamia kuvia. Noppia käytiin siis heittämässä täällä. Minulle nopat antoivat seuraavat kuvat: sateenvarjo, paperit, robotti, hiiri ja kirjekuori. Kun aloin kirjoittaa tekstiä espanjaksi, huomasin, että se väen väkisin alkoi mennä säemuotoon. Ämpyilin ensin vastaan, mutta hävisin 0-6. Teksti halusi syntyä säeproosana. Piste. Yksi kirjoittajapiirimme jäsen kirjoittaa hienoa säeproosaa, ja luettuani näitä tekstejä ehkä jotain siis tarttui minuunkin.

Niinpä sitten kirjoitin kahden ihmisen fiktiivisen kohtaamisen espanjaksi vapaaseen säemuotoon (ei siis mitään riimityksiä). Kun olin saanut tekstin valmiiksi ja lähettänyt sen espanjanopettajalle, päätin käännättää sen kuukkelilla englanniksi, ja työstäessäni enkkuversiota ja korjatessa kuukkelin virheitä päätinkin äkkiä kirjoittaa tekstin myös suomeksi ja säemuotoon senkin. Pistin suomiversion kirjoittajapiirille, ja luultavasti juuri kannustavien kommenttien ansiosta tarina alkoi elää minussa, ei tyytynyt siis jäämään neljän sivun mittaiseksi, vaan on nyt kasvanut 30 liuskan pituiseksi (muiden kirjoittamisprojektien ohella). Ja tarinan jatkollekin alkaa olla jo raameja pääni sisällä. 🙂

Otsikkoon palatakseni

Kirjoittamista pidetään usein yksinäisten susien yksilölajina. Ja sitäkin se varmasti on. Täytyy sietää yksinäisyyttä, ja siitä täytyy myös pystyä nauttimaan. Kirjoittaja tarvitsee tilaa ympärilleen ja pään sisälle. Mutta samalla huomaan, että itse tarvitsen myös samanhenkisiä ihmisiä, jotta ylipäätään jaksan tuottaa tekstiä ja tarinoita. Täytyy olla yhteyksissä ihmisiin, jotka kamppailevat samojen pulmien ja asioiden kanssa. Tämähän pätee kaikkeen, ja myös kirjoittamiseen.

Solamente, enemmän kuin vain

Työväenopiston kurssit ovat pyörähtäneet käyntiin joululoman jälkeen. Kaikki kolme, joihin osallistun, pidetään toistaiseksi etäopetuksena. Oikeastaan etäopetus ei ole hassumpaa sekään, varsinkaan näin rospuuttona, kun pyörän selkään ei uskalla ihan kevein perustein hypätä. Kevyenliikenteenväylät ovat aika pelottavia: välillä paksun sohjon tai lumen peitossa, välillä jäisiä ja roukkeloisia. Turvallisempaa on jäädä kotiin, vaikka kävelylenkit nastakengillä sujuvatkin yllättävän hyvin. Sitten asiaan… 😉

Kieliä opiskelevalta kysytään usein, mikä on tuon kielen kaunein sana. Kysymys on oikeastaan aika absurdi. Millä perusteella kaunein? Merkityksensä puolesta vai fonetiikan kannalta? Vai molempien? Monesti opiskelijat valitsevat sanan, jonka he voisivat valita mistä kielestä tahansa, kuten rakkaus, amor, love, kärlek jne. Sanan kauneudella ei välttämättä ole mitään tekemistä juuri kyseisen kielen kanssa, vaan sanan merkitys on opiskelijalle tärkeä millä kielellä tahansa.

Espanjanopiskelun alkutaipaleella valitsin hätäpäissäni espanjan kielen kauneimmaksi sanaksi solamente. Tuohon aikaan sanavarastoni käsitti vain muutamia kymmeniä sanoja. Jostain syystä tykästyin heti kättelyssä tähän soljuvaan sanaan, ja edelleen se taitaa olla rakkain sanani espanjan kielessä. Vaikka sillä on hyvin vaatimaton merkitys (= vain), ylpeästi se sisältää neljä tavua, yhdeksän kirjainta ja piilotettuja merkityksiä. Suomen kielessä lähes huomaamaton vain-sana varmasti ohitetaan tekstissä pysähtymättä; sillä on jotenkin vähättelevä, pois sulkeva tai eristävä merkitys. ”Hän oli vain yksi monien joukossa.” ”Hän osasi puhua vain omaa äidinkieltään.” ”Vain Milla tiesi miehen salaisuuden.”

Minulta on joskus vaadittu perusteluja siihen, miksi pidän niin paljon solamente-sanasta, jonka merkitys on niin vähäinen. Olen vastannut, että se tuo mieleen laineiden lempeän liplatuksen kesäpäivänä järvenrannalla. Mutta solamentessä voi nähdä muitakin puolia. Espanjan kielessä on helppo muodostaa adverbejä. Yksinkertaistettuna: otetaan jostakin adjektiivista feminiinimuoto ja lisätään perään -mente. Sincero – sincera (rehellinen, vilpitön, avoin) ja sinceramente (rehellisesti, vilpittömästi, avoimesti). Solamente-sanassa voi siis nähdä solo-sanan feminiinimuodon sola yhdistettynä mente-päätteeseen. Solo tarkoittaa sanakirjan mukaan yksinäinen, yksin, omin päin, itsestään. Väen väkisin tästä pukkaa mieleen suomennos, jota ei taida olla olemassa: yksinäisesti. 😉 Sen sijaanhan käytämme sanaa yksin. Täytynee siis tyytyä viralliseen suomennokseen ”vain”.

Nyt kun lähdettiin sananpilkkomisen tielle, voidaan hiukan katsoa näitä kahta sanaa sola ja mente. Solan merkityksen jo tiedämme ja mente (fem.) tarkoittaa mieltä, järkeä, ymmärrystä. Sanan solamente voimme siis lennokkaasti suomentaa vaikkapa näin: yksinäinen mieli. Tämä merkitys saattaa herättää ihmisissä surullisia, apeita tai muita tummemman värisiä mielikuvia ja tunteita, mutta jostain syystä minussa herää jonkinlainen rauha: rauhallinen, tyyni tila, jossa on toisten ihmisten vaatimusten, arvotusten, toiveiden ja odotusten ulottumattomissa, siis ihan ikiomassa tilassa ja rauhassa.

Minulle solamente-sanassa on kuitenkin vielä yksi puoli: näen sen väreinä. Solamente alkaa harmaana, tuikahtaa punaisena ja täyttyy hennon vaaleanvihreällä, niin kuin maisema puhkeaa pikkuhiljaa vihreään keväällä pitkän talven jälkeen.

Solamente on siis aivan ihana, rakastettava sana, jota ei pidä vähätellä eikä ohittaa. Siitä ei voi olla pitämättä, kun se solahtelee lempeästi suussa ja maistuu hennosti mintulta. Pienilläkin sanoilla voi olla suuri merkitys. Tai erilaisia merkityksiä aisteillemme. 😀

Neljää kissaa etsimässä

Marraskuu vetelee viimeisiään ja niin myös syyslukukausi työväenopistolla. Italian alkeissa olemme edenneet 3. kappaleeseen Si parte! 1 -oppikirjassa. Viimeksi olemme opiskelleet värejä, verbien preesenstaivutuksia ja numeroita. 3. kappaleen viimeiseltä sivulta löytyy ilmauksia, joissa käytetään numeroita. Esimerkiksi kun suomalaiset vaihtavat ystävän kanssa pari sanaa, italialaiset vaihtavat kaksi sanaa (scambiare due parole).

Mielenkiintoni herätti erityisesti sanonta Siamo quattro gatti, jonka suora käännös olisi ”olemme neljä kissaa”, mutta jonka merkitys on ”meitä on vähän”. Kiinnostukseni heräsi, koska myös espanjan kielessä käytetään neljää kissaa (cuatro gatos) samassa merkityksessä. Mistä tämä sanonta on tullut näihin kieliin? Onko niillä samat juuret?

Kun etsii sanontojen juuria internetistä, joutuu yleensä kahlaamaan sivuja alkuperäisellä kielellä. Suomeksi ei näitä selityksiä löydy, joskus harvoin voi löytää englanniksi. Koska olen opiskellut italiaa nyt seitsemän kuukauden ajan (aloitin viime vappuna), päätin rohkaista mieleni ja yrittää tutkia italiankielisiä lähteitä, josko löytäisin neljän kissan alkulähteen. Luotin siihen, että espanja ja englanti täydentäisivät alkeellista italian osaamistani, sillä näistä kielistä on ihan oikeasti apua, kun opiskelee italiaa.

Siamo quattro gatti

Vaikka kuuklettelin erilaisilla sanayhdistelmillä, en löytänyt kuin yhden sivun, jossa selitettiin tämän sanonnan alkuperää. Jotkut tulokset jäivät kyllä ärsyttävästi mainoksen alle; olisi pitänyt tilata palvelu, että olisi nähnyt artikkelin. Tässä ainoassa lähteessä kerrottiin, että italiankielinen sanonta johtaisi juurensa siitä, että ennen vanhaan villikissojen laumat olivat tosi suuria luultavasti siksi, että näin ne pystyivät puolustautumaan, jos joutuivat hyökkäyksen kohteeksi. Jos laumaan kuului vain neljä kissaa, se oli tosi pieni ja siksi haavoittuva. Siamo quattro gatti sisältää sen ajatuksen, että meitä on liian vähän, meitä pitäisi olla enemmän.

Tämä selitys tuntui minusta jotenkin päälleliimatulta, ikään kuin se olisi keksitty jälkikäteen. Miksi juuri neljä, eikä esimerkiksi kolme tai viisi? Ja miksi espanjan ja italian kielessä on täsmälleen sama luku tarkoittamassa samaa asiaa, sitä että paikalla on tosi vähän ihmisiä? Siksi päätin tutkia sanonnan juuria myös espanjan kielessä, ja näin löytyikin huomattavasti mielenkiintoisempia selityksiä.

Solo cuatro gatos había allí

Tiesitkö, että neljännen polven madridilaista kutsutaan gatoksi? Minä en tiennyt. Gato on siis ihminen, joka on syntynyt Madridissa, ja myös hänen vanhempansa, isovanhempansa ja isovanhempien vanhemmat (bisabuelos) ovat kaikki syntyperäisiä madridilaisia. Neljännen polven madridilaisia on tosi vähän, sillä on hyvin harvinaista, että kaikki esivanhemmatkin olisivat syntyneet Madridissa. Sama suunta on nähtävissä meillä Suomessakin: kaupungit vetävät puoleensa ihmisiä muilta alueilta.

Luku neljä tulee siis tähän sanontaan neljännen polven madridilaisesta, mutta miksi näitä ihmisiä sitten kutsutaan gatoiksi. Tällepä löytyi mielenkiintoinen selitys.

Mennään ajassa taaksepäin, keskiaikaan asti. Tuolloin Madridia hallitsivat arabit, ja sen nimikin oli Mayrit. Kaupunkia ympäröi korkea muuri, joka esti tehokkaasti espanjalaisten valloitusyritykset. Tilanne muuttui kuitenkin vuonna 1083. Legendan mukaan, eräänä toukokuun päivänä kristittyjen kuningas Alfonso VI:n sotajoukot olivat jälleen muurin luona, tällä kertaa hipihiljaa. Sotilaat nimittäin seurasivat, kuinka yksi heistä kiipesi uhkarohkeasti 12 metriä korkeaa muuria ylöspäin. Apunaan nuorukaisella oli vain tikari ja kissamainen notkeutensa. Kun hän pääsi muurin päälle, hän otti arabien lipun pois ja laittoi sen tilalle kristittyjen lipun.
Kerrotaan, että kun Alfonso VI näki nuorukaisen kiipeämässä, hän huudahti, että tämähän oli kuin kissa. Paljon myöhemmin sanaa gato alettiin käyttää neljännen polven madridilaisista.

Toinen versio gaton alkuperästä tässä ”madridilaismerkityksessä” vie meidät myös keskiajalle ja muurin luo. Siihen aikaan kun kristityt jo hallitsivat Madridia, kaupungin porteilla piti maksaa veroa, jos halusi päästä muurien sisäpuolelle. Monet eivät kuitenkaan halunneet maksaa mitään siitä ilosta, että vain pääsi kulkemaan porteista, joten he kiipesivät muurin yli kuin kissat. 😉

Arvoitukseksi jää, kumpi versio pitää paikkansa. Hauskoja tarinoita molemmat. Mieleen puikahtaa epäilys, olisiko neljän kissan sanonta sittenkin polskutellut Välimeressä ja uinut jossain vaiheessa historiaa Espanjasta Italiaan, sillä nämä espanjalaisten versiot ovat paljon konkreettisempia ja täsmällisempiä kuin tuo italialainen selitys. Ehkä jossain tulevaisuudessa, kun italia taipuu päässäni notkeammin, jatkan neljän kissan etsimistä.

Alkuperäinen kuva: Pixabay. Kuvankäsittely: Hannele

On vielä ihan pakko kertoa, että kun kirjoittelin tämän jutun luonnosta, silmään pisti tuo vuosiluku 1083. Miksikö? No, samaan aikaan Harry Potter: Puzzles & Spells -pelissä minulla oli kolikoita täsmälleen sama määrä 1083. Ja normaalistihan minulla on aina paljon vähemmän, koska käytän kolikot heti kun vain mahdollista. 😀

Melissan sohvalla

Oikaisen kadun yli ja käännyn varjoisalle sivukadulle. Siinä, melkein kadun kulmassa se on, avarat ikkunat, yhteen niistä on kirjoitettu vaalein kaunokirjaimin kahvilan nimi El Confidente de Melissa. Melkein kompastun oven vieressä, maassa istuvaan gitanaan, kuluneet vaatteet, vihreissä silmissä intensiivinen tuli. En tiedä hänen nimeään, kutsun häntä mielessäni Esmeraldaksi. Hän tuijottaa minua rävähtämättä. Jos haluaisin, hän katsoisi tulevaisuuteeni ja kertoisi minulle näkemänsä pientä maksua vastaan. En taida uskaltaa, hymyilen hänelle epävarmasti ja astun kahvilaan.

Vastaan leijailee kutkuttavia tuoksuja, kahvin ja eksoottisten mausteiden, joita Asier sirottelee valmistamiinsa annoksiin pienessä keittiössään. Tuoksut kietoutuvat ympärilleni kuin seitsemän huntua. Baaritiskin takaa Miguel tervehtii ystävällisesti hymyillen, melkeinpä liian lämpimästi. Tämän hymyn saa jokainen naisasiakas ikään ja ulkonäköön katsomatta.

Katselen ympärilleni. Asiakkaita ei ole liikaa, mutta jokaisessa pöydässä istuu joku. Paitsi yhdessä. Epäröin. Tohdinko mennä istumaan tuohon ihastuttavaan, vanhanaikaiseen sohvaan? Minä farkkuasussani, reppu selässä. Sohva on kuin taide-esine menneiltä vuosilta. Kauniisti kaareutuva selkänoja, puuosien taidokkaat leikkaukset ja yksityiskohdat, jotka on veistetty tyylitietoisesti, kullan ja ruskean raidallinen kangas istuimessa ja selkänojassa. Joku on laittanut koko sydämensä tähän sohvaan sitä valmistaessaan. Ei mikään sieluton tehdastuote.

Lähestyn sohvaa varovasti. Äkkiä leveästi hymyilevä Miguel on vieressäni:
– Loistava valinta! Kahvilan paras paikka!
– Voiko siihen istua? varmistan vielä.
– Totta kai!

Laitan repun lattialle ja istuudun sohvan keskimmäiseen osaan. Hauskat sivuistuimet osoittavat minusta poispäin. Jos joku istuutuisi niihin, hänen selkänsä osoittaisi vinosti minuun päin. Miguel siirtää sohvan edessä olevaa pöytää minua lähemmäs. Tilaan cappuccinon ja jonkin makean leivonnaisen, jota Miguel suosittelee. Aikani kuluksi googletan, mitä muuta confidente voisi tarkoittaa kuin uskottua ja poliisin vasikkaa. Vaikka miksei kahvilan nimi voisi ollakin ”Melissan uskottu”? Onhan kahvila usein paikka, missä ihmiset kertovat toisilleen intiimeitäkin asioita. Juuri ennen kuin Miguel tuo minulle kahvin ja leivonnaisen, tajuan, että sohva, jolla istun, on confidente.

Miguel on tehnyt maitovaahdosta kauniin pyöreäposkisen sydämen kahvin päälle. Kiitän häntä siitä. Hän iskee minulle silmää ja sanoo, että se on ainoa kuvio, jonka hän osaa. Hymyilemme toisillemme kuin salaliittolaiset. Makea leivonnainen osoittautuu kolmion muotoiseksi suklaakakun palaksi, jonka päällä on kaksi tummanpunaista kirsikkaa ja ohut, valkoinen tomusokerihuntu. En muista, milloin viimeksi olen syönyt kirsikoita. Juon varovasti kahvia, etten rikkoisi sydäntä heti. Maistan makeaa kakkua. Suklaan ja kahvin makuja suussa pyöritellessäni katselen muita asiakkaita.

Lähimmässä pöydässä istuu kaksi naista. He ovat niitä hyvin hoidettuja, tyylikkäästi ja kalliistikin pukeutuvia naisia, joiden ikää on vaikea arvioida, ehkä 30:n ja 40:n välillä. Heistä henkii menestys ja nousujohteinen ura. Heissä on jotain pelottavaa, tuossa ilmeiden ja katseiden kovuudessa, mutta jos heitä katsoo ilman pelkoa ja kateutta, voi nähdä vilaukselta hiuksenhienoja säröjä kauniisti ehostetussa ulkokuoressa ja häivähdyksen tuskaa ja epätoivoa katseessa, kun se luiskahtaa alas sivulle, missä tunteet sijaitsevat.

Yksinäisessä pöydässä osittain isojen kasvien takana istuu nuori nainen, kaksikymppinen. Hän on niitä, jotka etsivät vielä itseään, ei uskalla tulla näkyviin edes itselleen. Hän kätkeytyy väärään asenteeseen itseään kohtaan eikä osaa tulkita oikein kahvilan ilmassa risteileviä viestejä. Miten paljon turhaa tuskaa ja kärsimystä aiheutammekaan itsellemme!

Juon kahvia, syön suklaakakkua ja katselen ihmisiä. Joku lukee kirjaa, toinen selaa uutisia puhelimen näytöllä, joku käsi poskella vain katselee ulos ikkunasta tai ehkä omaan sisimpäänsä. Kaikki omissa maailmoissaan. Isoisän näköinen mies keskustelee hiljaisella äänellä vakavailmeisen lapsenlapsensa kanssa, joka piirtelee paperille ajatuksiaan, omaa maailmaansa. Näen paljon kirkkaita värejä, mutta yllättävän paljon myös mustaa. Nainen, jolla on pitkät harmaat hiukset ja hippimäiset, mielikuvitusta tihkuvat vaatteet, katsoo ohimennen minua. Katseemme kohtaavat keskellä kahvilaa. Hymyilemme. Jos minulla olisi sisar, hän voisi olla tämä nainen.

Maksan laskun ja vaihdan Miguelin kanssa vielä pari sanaa. Sitten olen jo kadulla. Esmeraldan vihreä katse tarttuu minuun. En voi ohittaa häntä ja pyydän häntä kertomaan, mitä tulevaisuuteni on tuomassa minulle. Odotan jotain pahaenteistä hänen hymyttömiltä kasvoiltaan, mutta hän näyttääkin toisenlaisen polun. Annan hänelle viimeisen kymppini, heitän repun selkään ja jatkan matkaa. Hieman keveämmin askelin.

Nieves García Bautista: El amor huele a café (Suma de letras 2015)
(suomeksi suora käännös: Rakkaus tuoksuu kahvilta)

Nieves García Bautista (synt. 1977) on kolmas espanjalainen toimittaja, jonka kirjan olen lukenut tänä kesänä. Hän on työskennellyt radiossa, televisiossa ja lehdissä aiheinaan talous, politiikka, energia, yhteiskunta ja matkat. El amor huele a café on hänen esikoisromaaninsa.

Kirja kertoo ihmissuhteista, ihmisistä, joiden elämät ja kohtalot kietoutuvat toisiinsa löyhästi, ohimenevästi, kulmikkaasti, pehmeästi koskettaen tai kiihkeästi tarrautuen kuin takiainen. Yhteisenä keskipisteenä heillä on pieni kahvila El Confidente de Melissa. Lukija pääsee kurkistamaan näiden ihmisten elämään, heidän menneisyyteensä, siihen polkuun, mitä pitkin he ovat tulleet nykyhetkeen, ja kulkemaan jonkin matkaa heidän kanssaan nähdäkseen, mihin heidän polkunsa suuntaavat.

Vaikka kirjan nimessä on amor, rakkaus, mikään varsinainen rakkausromaani tämä ei ole. Toki rakkautta tai ihastumista on ilmassa, mutta ennen kaikkea kirja kertoo ihmisten keskinäisistä suhteista ja ihmisen suhteesta itseensä. Mielenkiintoisen tarkasti ja silti jotenkin lempeästi ja ymmärtävästi García Bautista tarkkailee ja kuvailee kirjansa henkilöitä. On lasten ja vanhempien suhteita, ystävien suhteita, miehen ja naisen välisiä suhteita, elävien suhteita kuolleisiin.

Kirja tempaa mukaansa, houkuttelee lukemaan eteenpäin ja viekoittelee lukijankin astumaan tuohon tunnelmalliseen kahvilaan 😉 , sen ihmisten elämään. Heidän tarinansa kiehtovat ja pistävät miettimään myös omia valintoja. Teksti on soljuvaa, ja vieraskielinenkin pysyy vaivattomasti kärryillä. Oikeastaan hyvinkin hyvä kirja espanjanopiskelijalle, kieli on modernia ja mukavia sanontoja täynnä. Kirja löytyy Turun kaupunginkirjaston kokoelmasta.

Matkustaminen on pandemian johdosta vielä hiukan hankalaa eikä edes kauheasti houkuttele tällä hetkellä, mutta mielikuvituksessaan kuka tahansa voi matkata minne vain, myös kirjojen luomaan fiktiiviseen maailmaan se käy todella helposti. 😀

Pikkukylän ihmisiä

Ihanaa, kun on päässyt taas haahuilemaan kirjastoon ja tutkimaan ihan fyysisesti, mitä aarteita hyllyille kätkeytyykään! Voi tehdä kiehtovia löytöjä paikan päällä ja valita lukemista hetken mielijohteesta. Espanjankieliselle kaunokirjallisuudelle ei ole tosin varattu Turun pääkirjastossa kovin runsaita hyllymetrejä, mutta kyllä sieltäkin useimmiten mukaan tarttuu jotain kiinnostavaa. Viimeinen löytö on Manuel Jaboisin tämän vuoden helmikuussa ilmestynyt romaani Miss Marte. Jabois on galicialainen kirjailija ja toimittaja. Wikipedian mukaan Miss Marte on Jaboisin 7. romaani. Vuonna 1978 syntynyt Jabois on työskennellyt eri lehtien palveluksessa.

Manuel Jabois: Miss Marte (Alfaguara 2021)
(suomeksi vaikkapa Neiti Mars)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pieneen Galiciassa sijaitsevaan kylään Xaxebeen. Tiedä sitten, kuinka paljon paikassa on fiktiota, mutta tällainen paikka löytyy kuin löytyykin Galiciasta, Atlantin rannalta. Samoin muutkin kirjassa mainitut paikat, kuten vaarallisena rantana tunnettu Mar de Fóra, näyttäisivät olevan ihan oikeita paikkoja.

Kirjassa on kaksi aikatasoa: 1993-94 ja 2019.
Vuonna 1993 Xaxeben kylään saapuu nuori nainen Mai 2-vuotiaan Yulia-tytön kanssa. Mai on epätavallinen, ristiriitainen henkilö, joka hämmentää pienen kylän elämää. Vuoden päästä Mai menee naimisiin paikallisen nuorukaisen Santin kanssa, mutta hääyön aikana, kun nuoret vielä juhlivat puutarhassa ystäviensä kanssa, sisällä talossa nukkuva Yulia katoaa jälkiä jättämättä. Häntä aletaan etsiä heti, mutta tyttöä ei löydetä.

Kirjan varsinainen juonitaso kulkee vuodessa 2019, jolloin kylään saapuu nuori toimittaja Berta kuvaajan kanssa tekemään dokumenttifilmiä 25 vuoden takaisista tapahtumista. Toimittaja pyytää avukseen toisen toimittajan, Nicon, joka on kotoisin Xaxebestä. Nico myös tunsi aikoinaan Main ja Yulian ja vietti aikaansa silloin parikymppisenä samassa kaveriporukassa. Nico onkin kirjan minä-henkilö, jonka silmin tarkkaillaan ihmisiä. Toimittajat haastattelevat ihmisiä, jotka tunsivat Main ja Yulian, ja yrittävät koota näin saaduista muiston palasista kokonaiskuvaa: kuka oikeastaan oli Mai ja mitä saattoi tapahtua Yulialle? Haastattelu haastattelulta rakentuu kuva siitä ajasta, minkä Mai ja Yulia viettivät tuossa pienessä kylässä. Eikä yllätyksiltäkään vältytä. 🙂

Jaboisin kirja etenee kiireettömästi. Vaikka mysteeri kulkee koko ajan siinä rinnalla, niin pääpaino on kuitenkin tarinoinnissa, ihmisten välisissä suhteissa, ihmisissä. Kirjassa ei piirretä kuvaa vain Maista, vaan myös niistä ihmisistä ja heidän elämästään, jotka muistelevat 25 vuoden takaista aikaa. Kirjassa vilisee myös ajatuksia, joita jäin pohtimaan irrallaan kirjan tapahtumista. Ajatuksia, jotka ovat syvällisiä ja viisaita. Jos kirja olisi omani, olisin varmaankin lukenut tätä kynä kädessä ja alleviivannut lukuisia lauseita, noita hienoja ajatuksia elämästä ja ihmisenä olemisesta. Ja näiden lisäksi kirjassa on myös raikkaita, tuoreita ja tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisten luonteista, piirteistä ja ominaisuuksista. Voi, kunpa osaisin espanjaa paremmin, jotta mikään vivahde tai yksityiskohta ei olisi luikahtanut ymmärrykseni ohi! Mutta Manuel Jaboisin kieli on niin rikasta ja monipolvista, että olisin joutunut plaraamaan sanakirjaa tiuhaan enkä luultavasti olisi edes löytänyt kaikkia sanoja ja sanontoja sieltä.

Toinen harmitus on se, etten kirjoittanut ylös (tai kuvannut kännykällä) niitä hienoja ajatuksia ja lauseita itselleni muistiin, mutta kesälomatyyliin luin tätä kirjaa enimmäkseen pihakeinussa kiikuskellen tai sängyllä oikosenaan. Saattaa olla, että ostan joskus tämän kirjan e-kirjana, jotta voin palata Jaboisin ajatusten ja kielen pariin myöhemmin, saa nähdä. 🙂

Miss Marte on erinomainen, kiehtova kirja kiireettömään lukemiseen, jossa voi aina välillä nostaa katseen kirjasta, katsella luontoa, jäädä pohtimaan kirjailijan oivalluksia ja kulkea myös omien ajatusten mutkikkaita polkuja.

Toden ja fiktion kiehtova tanssi

Carlos del Amor on kulttuuritoimittaja, joka työskentelee Espanjan televisiossa. Hän mm. haastattelee kulttuurialan toimijoita ja julkkiksia. Tämän lisäksi hän on kirjoittanut neljä kirjaa. Ensimmäinen niistä on tarinakokoelma La vida a veces (2013), joka sai hyvän vastaanoton, ja ensimmäinen romaani on vuonna 2015 ilmestynyt El año sin verano. Jälkimmäinen kirja osui kirjastossa käteeni sattumalta, kun olin etsimässä luettavaa tietämättä mitä etsiä. Hyvä löytö! Carlos del Amorin kirjoja ei ole käsittääkseni suomennettu.

Carlos del Amor: El año sin verano (Espasa 2015)
(Suomeksi: vuosi ilman kesää tai kesätön vuosi)

Kirja kertoo TV-toimittajasta, joka viettää elokuuta Madridissa töitä tehden. Hän on myös luvannut kustannusyhtiölle kirjoittaa kirjan isoäitinsä elämästä, mutta asiat eivät menekään suunnitelmien mukaan. Elokuu on espanjalaisten lomakuukausi, ja kaikki kynnelle kykenevät lähtevät pois kaupungista. Niinpä talo, missä toimittaja asuu, on myös tyhjentynyt, ja hän huomaa olevansa ainoa talossa. Myös toimittajan vaimo on matkustanut vanhempiensa luokse.

Eräänä päivänä kun toimittaja palaa kotiin, hän kompastuu portaikossa avainnippuun ja tajuaa, että siinä ovat avaimet kaikkiin talon huoneistoihin. Avainnippu on ilmeisesti pudonnut talonmieheltä – tai tässä tapauksessa talonnaiselta (espanjaksi portera) – joka asuu alimmassa kerroksessa ja joka myös on matkustanut pois. Toimittajaa alkaa kutkuttaa mahdollisuus piipahtaa naapureiden asuntoihin, ja halu saada tietää näistä pintaa syvemmältä voittaa: hän alkaa vierailla iltaisin töiden jälkeen naapurihuoneistoissa. Näin hänelle aukeaa salaisuuksien maailma, johon hän sukeltaa yhä syvemmälle. Isoäidin tarina siirtyy taka-alalle, ja sen sijaan naapureiden tarinat tempaavat mukaansa niin hänet kuin hänen mielikuvituksensa.

Kirjan edetessä lukija ei aina ole varma, mikä on totta, todella tapahtunutta ja mikä päähenkilön luomaa tarinaa. Todellisuus ja fiktio kietoutuvat yhteen ja lomittuvat toisiinsa. Niin myös naapureiden elämät ja kohtalot. Emmehän me koskaan tiedä, miten meidän tekemisemme ja tekemättä jättämisemme vaikuttavat lähellä oleviin ja ohikulkeviin. Emme myöskään tiedä, millaisia kohtaloita kätkeytyy samassa talossa asuvien ihmisten ulkokuoren sisään. Moikkaamme mennessämme ohi, vaihdamme muutaman sanan säästä ja koronasta, mutta toisen suruista ja iloista, huolista ja kaipauksista emme yleensä tiedä yhtään mitään, vielä vähemmän kätketyistä salaisuuksista. Luomme kuvan toisistamme sen pinnallisen tuttavuuden pohjalta, ja tuo kuva voi olla ihan väärä.

El año sin verano on siitä ovela kirja, että loppupuolella lukija luulee tietävänsä, mikä on toimittajan luomaa fiktiota ja mikä kirjan totta, mutta sitten Carlos del Amor vetää maton vielä uudestaan lukijan jalkojen alta. Käy nimittäin ilmi, että yksi kirjan henkilö on ollut ihan oikea, elävä ihminen, ja lukija joutuu jälleen pohtimaan toden ja fiktion piiritanssia. Kun kaiken lisäksi kirjan päähenkilökin on kovin kirjan kirjoittajan eli del Amorin ”näköinen” mies. Jossain haastattelussa Carlos del Amor kuitenkin vakuuttaa, että jopa se, mihin kirjan nimi viittaa, on fiktiota. Kirja on kertovinaan vuodesta 2013, jota fiktiiviset (?), ranskalaiset säätieteilijät kuvasivat vuotena, josta puuttui kesä, sen verran kylmää sitä kesänä oli siinä fiktiivisessä maailmassa.

Summa summarum: lukija saa ihan itse päättää, kuinka paljon totta kirjassa on, tai onko mitään. Ja missä ylipäätään menee toden ja fiktion raja? Onko sitä edes? Koska jokaisella meillähän on oma todellisuutemme, joka eroaa muiden todellisuuksista. Vaikka luulemme, että oma todellisuutemme on se ainoa totuus, niin sekin on vain mielemme luomaa fiktiota todellisesta maailmasta. Tämän opin – tai luulen oppineeni 😉 – NLP:n verkkokurssilla tänä kesänä.

Eläviä sanoja, silmukoita

Kesällä huomasin, kuinka joidenkin sanojen merkitys oli muuttunut minulle. Nyt en puhu koronasta enkä pandemiasta, vaan ihan muista asioista. 😀 Ja kun muutama päivä sitten eksyin sivulle, jossa kerrottiin parista espanjan kielen sanasta ja niiden merkityksistä, ajattelin, että siinähän olisi kiva aihe blogiin. Tässä artikkelissa käyn läpi pari sanaa espanjan, suomen ja englannin kielestä.

Maailma muuttuu koko ajan ja sen mukana syntyy uusia sanoja ja entisiä painuu unholaan. Myös olemassa olevat sanat saavat uusia merkityksiä, esimerkiksi tekniikan kehityksen myötä.

Avión

Avión on tuttu sana espanjan opiskelijoille. Tämä lentokonetta ilmaiseva sana opitaan yleensä ihan ensimmäisillä oppitunneilla. Mutta avión-sana on ollut olemassa espanjan kielessä jo ennen lentokoneita. Sana esiintyy jo vuoden 1611 sanakirjassa merkityksessä vencejo eli tervapääsky. Voisi ajatella, että saman sana käytöllä lentokoneelle ja tervapääskylle on looginen yhteys, mutta ihan näin se ei mene. Pääskyn avión tulee latinasta (gavia), ja lentokone lentää ranskan kielen sanasta avion, joka kylläkin juontaa juurensa latinan sanaan avis.
Enää tänä päivänä avión ei tarkoita tervapääskyä (apus apus), mutta kylläkin räystäspääskyä (delichon urbicum).

Bombilla

Tekniikan kehitys on vaikuttanut myös espanjan sanaan bombilla. Tämä sana opitaan yleensä ensimmäiseksi merkityksessä hehkulamppu. Bombilla-sana on ollut kuitenkin olemassa jo ennen kuin Edison lampun keksi, se löytyy ainakin Salván sanakirjasta vuodelta 1846. Ja edelleenkin bombillalla on tämä toinen merkitys. Se on eräänlainen pilli, jolla juodaan mate-juomaa esimerkiksi Argentiinassa, missä mate on suorastaan kansallisjuoma. Mate on vähän niin kuin tee, mutta lehti- ja varsisilppu lilluu vapaana juomassa, ja jotta silppua ei tulisi ikävästi suuhun, juomaa imetään bombillan kautta. Sen alapäässä on pieni ”pallukka”, jossa on pikkuruisia reikiä: neste pääsee rei’istä pilliin ja suuhun, mutta lehtirouhe jää kuppiin. Tästä on se hyöty, että kuumaa vettä voi lisätä kuppiin ja näin hyödyntää sama yerba mate uudestaan.

Formidable

Yksi espanjan kielen haasteita on se, että sama sana voi merkitä päinvastaisia asioita. Tämä voi aiheuttaa harmaita hiuksia opiskelijalle, joka yrittää kääntää vaikeaa lausetta suomeksi. Jos lauseen avain-sanalle löytyy sanakirjasta useita vaihtoehtoja, jotka ovat vieläpä toistensa vastakohtia, minkä niistä valita?

Formidable on sana, jonka olen oppinut huudahduksessa ¡Formidable! eli Mahtavaa! Hieno juttu! Sen synonyymi voisi siis olla vaikkapa genial. Vuodelta 1732 löytyy kuitenkin myös toisenlainen merkitys: jotain pelottavaa tai kauheaa.
Formidable voi siis merkitä jotain valtavaa ja mahtavaa, mutta myös jotain hyvin pelottavaa, johon liittyy jotain hirveää. RAEn sanakirjassa tämä pelottava-merkitys on edelleen ensimmäisenä vaihtoehtona, mutta esimerkiksi suomi-espanja-suomi-sanakirjassani se roikkuu hännänhuippuna. Jos rohkenee käyttää tätä sanaa puheessa, kannattaa ilmeillä ja äänenpainoilla osoittaa, kummasta merkityksestä on kyse, ettei tule väärinkäsityksiä. 😉

Vuori

Myös suomen kielessä sama sana voi merkitä hyvinkin erilaisia asioita. Lempiesimerkkini on sana vuori, joka voi olla korkea kohouma maastossa, mutta se voi olla myös vaatteessa, kuten takissa, sisäpuolella oleva kangas. Aikaisemmin vuori-sanaa taivutettiin eri tavoin eri merkityksessä. Mäki-merkityksessä: vuori, vuoren, vuorta, vuorellinen. Vaatteen osana: vuori, vuorin, vuoria, vuorillinen. Nykyään vaatteen vuoria saa taivutella myös vuoren, vuorta, mutta ompelualan ammatti-ihmisten ja puoliammattilaisten käyttöön lienee vakiintunut i-taivutusmuoto. 😀

Sikapaljon, sikahieno

Facebookin yhdessä kielitieteellisessä ryhmässä pohdiskeltiin tässä taannoin, mistä kielestä suomeen tuli 80-luvulla sika-sanonta (sikahieno, sikapaljon jne.). Englanti hylättiin, vaikka John Steinbeck kirjoitti jo vuonna 1939 ”We was pig lucky”. Myös saksan vaikutusta pohdittiin. Se saattoi tulla ruotsistakin, jossa svin-alkuisia sanoja on käytetty 1900-luvun alusta lähtien (svindum merkitty muistiin 1913, svindyr 1948 jne.). Tai sitten sika-etuliite intensiteettiä ilmaisevana on tullut suomen kieleen sisäsyntyisesti jossain pääkaupunkilaisten porukassa, mistä se on levinnyt nuorisokulttuurin myötä koko Suomeen. Mene tiedä.

For ja while silmukoissa

Sanat merkitsevät eri ihmisille erilaisia asioita. Suurin piirtein olemme samalla kartalla, vaikka sävyeroissa löytyy. Sanat herättävät meissä erilaisia tunteita, muistoja, ajatuksia, mielikuvia, mielleyhtymiä ja jopa värejä. Sanojen merkitys myös muuttuu, se voi saada uusia sävyjä, siihen voi liittyä uusia muistoja ja tunteita elämän mukanaan tuomien tapahtumien myötä. Ja niinkin voi käydä, että vaatimaton, lähes huomaamaton sana, jolla ei ole ollut itselle suurempaa merkitystä ja jota tuskin on huomannut lauseissa ja sanojen virroissa, saa äkkiä aivan uuden merkityksen. Se kasvattaa siivet ja saa voimaa ja valtaa. Näin kävi englannin sanoille for ja while.

Viime kesäkuussa aloin opiskella Python-ohjelmointia Helsingin avoimessa yliopistossa. Tällä kurssilla tutustuin muiden mielenkiintoisten asioiden lisäksi sanoihin for ja while. Ohjelmoinnissa ne ovat kaikkea muuta kuin heikkoja, nopeasti ohitettavia kirjainjonoja. Niillä voi tehdä mitä jännittävämpiä silmukoita, niitä voi laittaa sisäkkäin, jolloin ne tuottavat vieläkin uskomattomampia juttuja. Niillä on valtaa ja niissä on voimaa. Ne ovat mielettömän hienoja työkaluja oikein käytettynä, mutta jos käyttäjä ei niitä hallitse, ne voivat pistää pipariksi koko algoritmin tai jäädä kiertämään ikuiseen silmukkaan, kunnes tietokone väsähtää. Kun pelaamme tietokonepelejä ja käytämme ohjelmia ja mobiilisovelluksia, niin voimme olla varmoja, että siellä taustalla pyörii silmukoita, ehkäpä juuri forilla ja whilellä luotuja.

Enää en siis voi olla huomaamatta näitä kahta pikkusanaa, jos ne sattumalta pupsahtavat jossain sanojen metsässä eteeni. Nyt ne saavat kaiken kunnioitukseni! Myös lista- ja ehtosanoihin on Pythonin myötä tullut uutta punerrusta poskiin ja rotevuutta hartioihin.

Suhteemme sanoihin muuttuvat alati, sanat hengittävät, tekevät pyrähdyksiä ja silmukoita, elävät meidän kanssamme.

Syödä täpösen täyteen espanjaksi

Hauskat ”modismot” espanjan kielessä ovat ehtymätön aarreaitta, ihan niin kuin muutkin kielet ovat täynnä huvittavia puhekielen sanontoja. Pari päivää sitten törmäsin kahteen ilmaukseen, jotka tarkoittavat sitä, että syö itsensä ähkyyn. Toinen oli minulle tuttu, toista en tietääkseni ollut koskaan nähnytkään. Kummankin kohdalla minua alkoi kiinnostaa, mistä nämä hauskalta kuulostavat ilmaukset olivat puhekieleen tulleet. Ja tietoa etsiessäni löysin kolmannenkin sanonnan.

Ponerse morado/-a

Tulla violetin väriseksi on ponerse morado -sanonnan sananmukainen käännös, mutta se tarkoittaa siis syödä liikaa. Mitä violetilla ja syömisellä on tekemistä toistensa kanssa? Itse violetti eli ”morado” tulee sanasta mora, joka tarkoittaa suomeksi karhunvatukkaa, mutta tämä reitti oli umpikuja eikä selittänyt sanonnan juuria.

Täytyi mennä pöyhimään Internetin arkistoja, ja sieltä sitten löytyi selityksenpoikasta. Tietyissä sairauksissa ja tilanteissa ihmisen ihon väri muuttuu sinertävän violetiksi. Tämä ilmiö on espanjaksi cianosis ja suomeksi syanoosi. Näistä sanoista on helppo poimia sinisenvihreää ilmaiseva kohta cyan (syaani); juuri eilen asensin mustesuihkutulostimeeni cyan-patruunan tyhjenneen tilalle. Joissakin sairauksissa, kuten keuhkojen ja sydämen vajaatoiminnassa ihmisen ihoon saattaa tulla sinertävän liila sävy. Myös silloin kun ihminen on kylmissään, hänen huulensa voivat esimerkiksi sinertää. Muistan lapsuuden kesistä, kun vietimme järvessä tuntikausia, joku aikuisista tuli huutamaan: ”Ylös sieltä vedestä! Teidän huuletkin jo sinertää!” Ja hytisten, mutta edelleen vastentahtoisesti, noustiin sitten kuivalle maalle auringon lämmitettäväksi.

Suomenkielisistä lähteistä en kuitenkaan löytänyt syytä, miten ponerse morado voisi liittyä syömiseen, vaikka kaksi potilastapausta Internet minulle tarjosi. Toinen potilas oli muuttunut siniseksi ja toinen vihreäksi; molemmat olivat syöneet anissalmiakkeja kolme askia päivässä. No, ilmeisesti salmiakki ei ollut värimuutoksia aiheuttanut, vaan ehkä karamellien tuotannossa oli niiden joukkoon eksynyt jokin ainesosa, joka tämän aiheutti, mene tiedä. Salmiakin nauttiminen tuollaisia määriä päivässä ei liene kuitenkaan terveellistä. Verenpainekin siitä jo nousee, eikö?

Espanjankielisen lähteen mukaan syanoosi voi tulla ihmiselle myös tilanteessa, jossa hän syö liikaa. Tällöin hänelle voi tulla hengitysongelmia, jotka tekevät hänen ihonsa violetiksi.

Ruoka, mitä on syöty liikaa, liittyy ilmaukseen de-prepositiolla. ”Pedro se ha puesto morado de galletas que ha hecho su abuela.” Pedro söi itsensä täpösen täyteen isoäidin tekemiä pikkuleipiä.

Ponerse como el Quico

Ihan varmoja ei olla siitä, onko Quico-nimistä heppua ollut olemassa, mutta tarina kertoo, että tämän niminen mies eli 1940-luvun tienoilla. Kerrotaan, että hän oli joutunut sairaalaan syötyään ihan liikaa ja saatuaan sen johdosta vakavan ruoansulatushäiriön.

Ponerse las botas

Kolmas ilmaus on sananmukaisesti suomeksi käännettynä laittaa saappaat jalkaan. Tämä on vähintäänkin yhtä arvoituksellinen ilmaus tässä syömistilanteessa kuin tuo violetti tapaus. Mutta tällekin löytyi ihan järkeenkäypä selitys.

Täytyy mennä ajassa taaksepäin siihen aikaan, jolloin rikkailla oli ruokaa enemmän kuin kylliksi, kun taas muilla ihmisillä oli pikemminkin ruoasta pula, tai ainakaan sitä ei riittänyt ylensyöntiin. Tämä tavallinen kansa kulki sandaalit jalassa, sillä nahkasaappaat olivat liian kalliit, kun taas paremmalla väellä (¡los caballeros!) oli varaa suojata jalkansa kylmältä vetämällä nahkaiset saappaat jalkaansa. Siitä tämä hauska sanonta on saanut alkunsa.

Ponerse las botas -sanonnalla on toinenkin merkitys liikasyömisen ohella. Se voi tarkoittaa myös yltäkylläistä rikastumista tai sitä että käyttää hyväkseen jotain asiaa ”runsain mitoin” (abundantemente).

Summa summarum: kohtuus kaikessa, myös syömisessä ja varsinkin salmiakin syömisessä. 😉

En el ajo – valkosipulin tuoksuinen sanonta

Nyt kun Python-peruskurssi on suoritettu ja tentistäkin läpi päästy, voin rauhassa kääntää katseen kielestä toiseen, Pythonista espanjaan. Aika päivittää hiukan tätä blogia. 😀

Espanjan kieli on täynnä puhekielen ilmauksia, joissa popsahtelee hedelmiä, vihanneksia, kasviksia ja muita ruokaan liittyviä sanoja. Ehkäpä se kertoo jotain siitä, kuinka tärkeitä ruoka ja ruokakulttuuri espanjalaisille ja espanjankielisille on. Heille ei varmaankaan kelpaa mummini sanonta: ”Oljpa tuota kielen pittuuven verran mittee tahhaasa.” 😀

Jo espanjan peruskurssilta vuosien takaa on jäänyt mieleeni sanonta Me importa un pepino. Tässä siis kurkku on päässyt kyseenalaiseen kunniaan, sillä sanonta tarkoittaa suomeksi ”viis veisata” tai ”ei välittää”. Me importa un pepino lo que piensen tarkoittaisi Viis veisaan, mitä he ajattelevat tai En välitä pätkääkään, mitä he ajattelevat. Että kurkun verran minua kiinnostaa muiden mielipiteet. Tästä olen kuullut myös version Me importa un pimiento, joka tarkoittaa samaa viisveisaamista, mutta paprikan kera.

Tämän artikkelin teemakasvis on kuitenkin tuoksuvampi kuin kurkku tai paprika, nimittäin valkosipuli, espanjaksi ajo, ja aika yleisesti espanjankielisessä maailmassa pyörivä sanonta: estar en el ajo, jonka suora suomennos olisi ”olla valkosipulissa”. 😀 Ja juuri näin Google sen kääntääkin. 😉 Hätäinen suomalainen saattaisi olettaa – ja ihan väärin, että sanonta tarkoittaisi olla liemessä, mutta vaikka valkosipuli antaa liemeen kuin liemeen ihanan säväyksen, niin estar en el ajo tarkoittaa jotain ihan muuta.

Hiukan historiaa

Pöyhiskelin Internetin arkistoja saadakseni selvyyttä, millaisessa mullassa tämän maukkaan sanonnan juuret oikein muhivat. Erään lähteen mukaan täytyy kurkottaa jopa muutamia vuosisatoja taaksepäin.

Melchor de Santa Cruz de Dueñas kirjoitti teoksessaan Floresta española vuodelta 1574, kuinka kerjäläinen pyysi vastahakoiselta mieheltä almua, mutta tämä kieltäytyi sanoen, että mies haisi valkosipulilta, mihin kerjäläinen vastasi: ”El negocio huele a ajos, que yo no.” (Kaupankäynti haisee valkosipulilta, en minä.)

Toinen juuri liiketoimen ja kaupankäynti-sanan (negocio) sekä valkosipulin välillä saattaa olla Juan de Timonedan teoksessa El sobremesa y alivio de caminantes (1562-1569) oleva tarina naisesta, joka inhosi valkosipulia eikä kukaan uskaltanut tarjota sitä hänelle missään ruoassa. Mutta yksi uhkarohkea päätti uhmata rouvan vaatimusta ja pyysi kokkia valmistamaan ruokaa, niin että rouva joutuisi tavalla tai toisella ikään kuin vahingossa ja tietämättään syömään valkosipulia. Kokki murskasi morttelissa valkosipulia, otti murskan pois, mutta valmisti samassa morttelissa vihreän kastikkeen, jota tarjoiltiin rouvalle. Petos paljastui tälle heti ensimmäisellä suullisella, ja reaktio oli sen mukainen: ”¡Oh, hideputa el villano!” (Tätä haistattelua en käännä. 😀 )

Jossain vaiheessa alkuperäinen sana negocio korvattiin sen metaforalla ajo, merkityksessä kaupankäynti, liiketoimi. Real Academia Españolan (RAE) sanakirja vuodelta 1783 onkin tallentanut sanalle ajo merkityksen ”Negocio, ó asunto que se está tratando entre varios: y así suele decirse: andar en el AJO, entrar en el AJO, menear el AJO.” Mutta RAEn nykyisestä sanakirjasta tätä negocio-merkitystä ei enää ajolle löydy, sanonta estar en el ajo kylläkin on siellä.

Mitä estar en el ajo sitten tarkoittaa suomeksi?

RAEn määrityksen mukaan tämä sanonta tarkoittaa olla ajan tasalla, tietää jostain luottamuksellisesta asiasta. Mutta erään toisen lähteen mukaan sanonnassa on yleensä hieman negatiivinen sävy, joka on yhteydessä synkkiin tai ainakin hämäriin salaisuuksiin, joihin henkilö on osallinen. Toisin sanoen jos joku sanoo näin sinulle, hän ei sano sitä ehkä positiivisena asiana, vaan lauseessa saattaa olla hieman syyttävä sävy. Tätä sanontaa ei siis kannata käyttää kepeästi kenestäkään toisesta juuri tämän synkemmän merkityksen takia. Kirjailijat sen sijaan käyttävät sanontaa mielellään, koska sillä saadaan aikaan sopivia sävyjä tekstiin. Carmen Mola kuvailee jotain henkilöä dekkarissaan esimerkiksi näin: ”Le gusta mucho estar en el ajo, meter la cuchara en todo lo que pasa en su alrededor.” (Tässä virkkeessä on selvästi negatiivinen sävy; kyseistä ihmistä kuvataan tyyppinä, joka pistää nokkansa kaikkeen, mitä hänen ympärillään tapahtuu.)

Estar en el ajo -sanonnalle on espanjan kielessä synonyymejä, jotka ovat neutraalimpia ja joita käytettäessä ei tarvitse pelätä, että loukkaa ketään. Tällaisia ovat esim. estar al corriente ja estar al tanto de un asunto.

Muita ajo-sanontoja

Valkosipuliin kun jäin hiukan koukkuun, niin tsekkailin muitakin ajo-sanontoja.

Pelar el ajo eli kuoria valkosipulia tarkoittaisi RAEn sanakirjan mukaan kuolla (”tulla elämänsä loppuun”). Eräässä toisessa lähteessä pelar el ajo tarkoittaisi raataa, paiskia töitä. (No, eihän noissa kahdessa merkityksessä niin kauhean suuri ero ole. 😀 )

Bueno anda el ajo on ironinen ilmaus, jolla viitataan asioihin, kun nämä ovat ongelmallisia tai järkyttäviä.

Muuten, kun suomalainen sanoo valkosipulinkynsi, niin espanjaa puhuva sanookin valkosipulin hammas (diente de ajo). Makuasia on, muistuttaako tuo ”palanen” enemmän kynttä vai hammasta. Riippunee siitä kenen tai minkä kynsi ja hammas on kyseessä.

Nyt on ihan sellainen tunne, että pitäisi saada valkosipulilla maustettua ruokaa. Saisiko kesäkurpitsasta, tomaatista, valkosipulista ja juoksevasta juustosta jonkin helpon ja maukkaan uunipaistoksen? Sitä jään miettimään, tai jospa tekisin Python-harjoituksia kesäpäivän ratoksi. 😀

Espanjalaisia noir-dekkareita

Carmen Mola on salanimi, jonka taakse kätkeytyy madridilainen yliopistonopettaja ja kirjailija. Sen vielä sain selville, että hän on syntynyt vuonna 1973. Muuta tietoa tästä henkilöstä ei tähän hätään irronnut, paitsi että hänen lempivärinsä on punainen, lempilaulunsa kaikki Mina Mazzinin laulut, kuten Il cielo in una stanza ja lempielokuvansa Kun Harry tapasi Sallyn. Carmen Molalta on ilmestynyt kolme dekkaria, uusin tänä vuonna ja ainakin ensimmäinen kirja on jo suomennettukin (Verimorsian). Eräässä haastattelussa hän kertoo, että kirjoittaa salanimellä, koska haluaa elää rauhassa.

Pohdin tätä salanimellä kirjoittamista lukiessani Molan kahta ensimmäistä kirjaa. Mietin sitä, antaako salanimi mahdollisuuden kirjoittaa vapaammin, kun ei tarvitse pelätä, että joku ihmisryhmä tai yksittäinen henkilö ottaa kirjasta herneen nenäänsä. Näissä kahdessa kirjassa Mola sorkkii mm. Madridin romaniyhteisöä ja Internetin syvää verkkoa. Hän sivuaa kuvauksissaan myös Madridin alamaailmaa, huumekatuja ja prostituutiota. Vaikka kirjailija ei edes sorkkisi vaikeita aiheita, aina joku silti saattaa hermostua ja lähettää vihapostia tai nokkavia kommentteja milloin mistäkin yhdyssanavirheestä tai väärinkäytetystä välimerkistä. Tai tuttava epäilee olevansa ikävänpuoleisen henkilöhahmon esikuva. 😉 Salanimen käyttäminen mahdollistaa kirjoitusrauhan eikä aikaa tuhraannu triviaaleihin väittelyihin lukijoiden, arvostelijoiden ja satunnaisten ohikulkijoiden kanssa. Toisaalta siinä menettää myös kaikki positiiviset ja kivat yhteydenotot. Ja sitten on myös luotettava, että kirjat myyvät ilman kasvoja, ihan itsenään. Carmen Molan kirjat myyvät.

Carmen Mola:
La novia gitana (2018, Alfaguara)
La Red Púrpura (2019, Alfaguara)

Molan kahden ensimmäisen kirjan keskushahmo on pienen erikoispoliisiyksikön pomo Elena Blanco. Hän on viisikymppinen nainen, joka yrittää unohtaa kokemansa trauman juomalla grappaa, laulamalla italialaisia Mina Mazzinin lauluja karaokessa ja harrastamalla yhden yön suhteita. Samalla hän on määrätietoinen, pelkäämätön ja älykäs rikosetsivä, joka vaatii itseltään ja alaisiltaan paljon.

Erikoisyksikössä työskentelee Blancon lisäksi Chesca, ärhäkkä, hieman lyhytpinnainen nainen, joka pitää vauhdikkaista lajeista ja äksönistä. Miespoliisi Orduño on Chescan vastakohta: rauhallinen, harkitseva ja sovitteleva. Buendía hoitelee ruumiiden ja fyysisten todisteiden tutkimisen. Tavallinen rivipoliisi Zárate tulee yksikköön hieman yllättävää reittiä. Ja pisteenä iin päällä on Mariajo, kuusikymppinen, hieman isoäitimäinen hahmo, joka on porukan hakkeri ja it-guru. Hän tuntee Internetin syvän verkon, osaa hakkeroida itsensä, minne haluaa, ja avaa kovalevyjen salasanatut tiedostot helposti kuin yleisavaimella. Kaiken kaikkiaan ihan mielenkiintoinen poppoo. 😀

Kirjojen rikokset ovat raakoja ja järkyttäviä. Kieltämättä olisin toivonut osaavani espanjaa hieman huonommin, jotta en olisi ymmärtänyt ihan kaikkia kammottavia yksityiskohtia. Jotkut niistä ovat nyt jääneet kummittelemaan mieleeni – valitettavasti. Ehkäpä raakojen, suunnitelmallisten rikosten ja raakalaismaisten rikollisten takia Molan kirjoja pidetään noir-trillereinä (novela negra). Mola itse myös luokittelee ne sellaisiksi, ja eräässä haastattelussa kertoo lukevansa aika paljon tätä kirjallisuudenlajia, vaikka sanookin olevansa kaikkiruokainen lukijana. Rikoksien kuvaus muodostaa kuitenkin pienen osan kirjoista; suurin osa on poliisityöskentelyn kuvausta, kun Blanco ja yksikön muut poliisit yrittävät selvittää rikokset mahdollisimman nopeasti, jotta vältytään uusilta uhreilta.

Madridin tunteville Molan kirjat ovat varmasti antoisia, sillä hän kuvaa paljon Madridin katuja ja paikkoja ihan nimeltä. La Red Púrpura -kirjassa poliisit vierailevat pikaisesti myös Gran Canarialla, Andalusiassa ja parissa muussakin paikassa.

Kumpikin kirja kertoo yhden rikoskokonaisuuden, mutta Elena Blancon henkilökohtaiseen elämään liittyvä juonikaari on (ainakin) näiden kahden kirjan mittainen. Siltä kannalta ne kannattaa lukea järjestyksessä. Kolmas, tänä vuonna julkaistu kirja La nena sijoittuu La Red Púrpuran jälkeiseen aikaan, joten erikoisosastoon liittyvä juonikaari etenee myös kirja kirjalta. Tätä uusinta en ole vielä lukenut. Turun kaupunginkirjastosta löytyy ensimmäinen suomennoksena Verimorsian ja toinen espanjankielisenä.

Molan kieli on mukavan rullaavaa espanjaa opiskelevalle. Niin kuin dekkareissa yleensäkin, niin nämäkin kirjat ovat täynnä repliikkejä, joista löytää kivoja puhekielen ilmauksia myös omaan käyttöön. Repliikkien ulkopuolellakin kieli on suht helppoa ja ymmärrettävää, joten lukeminen sujuu ihan sutjakkaasti ilman suuria ponnisteluja. Jos siis miettii, lukeako tuo ensimmäinen kirja suomeksi vai espanjaksi, niin jos dekkareiden lukeminen sujuu muuten, sitten tämäkin varmasti.

Carmen Molan kirjat on ihan viihdyttäviä ja jännittäviä dekkareita, vaikka rikosten kuvaukset olivatkin minulle hiukkasen liikaa. 🙂