Sitten vielä isoäitikin synnytti!

Erilaiset sanonnat ovat jokaisen kielen parhautta ja kielenopiskelun suola ja sokeri!

Espanjanopiskelussa on tällä hetkellä menossa hiihtolomaviikko, joten tässä täytyy järjestää itse itselleen kielellisiä pulmia. 😉 Tänään tuli Facebookin Practicamos español -ryhmässä vastaan hauska sanonta, jonka merkitystä ja vastaavuutta suomen kielessä aloin metsästää. Sanonta on yleisesti käytössä espanjankielisessä maailmassa, joten sen ymmärtäminen on ihan aiheellista.

Éramos pocos… y parió la abuela.

Sananmukainen suomennos tälle lauseelle olisi ”meitä oli (liian) vähän… ja isoäiti synnytti”. Kuulostaa kovin surrealistiselta, vai mitä? Suoraan sanottuna: ei mitään järkeä! Täytyi siis lähteä seikkailemaan Internetin poluille, etsimään natiivien pohdiskeluja asian tiimoilta. Ja sieltähän niitä löytyi: hiukan toisistaan poikkeavia tulkintoja, mutta pääsääntöisesti samantyyppisiä, joista vedin omat johtopäätökseni. Tässä oma tulkintani tästä hauskasta sanonnasta.

Virkkeen alku ”Éramos pocos” – meitä oli liian vähän – on itse asiassa sarkasmia ja tarkoittaa juuri päinvastaista eli meitä oli liian paljon. 😉 Samalla tavallahan me suomalaisetkin usein kuittaamme tapahtumia. Kun joku esimerkiksi törttöilee liikenteessä ja kolhii autoaan, saatamme sanoa ”Ajoitpa hyvin!”, kun tarkoitamme, että ihan pieleen meni.

Espanjan kielisen sanonnan voisi siis suomentaa seuraavasti vapaalla kädellä: ”Meitä oli jo ennestään liian paljon, ja sitten vielä isoäitikin synnytti” tai vielä hauskempi versio ”Meitä oli jo ennestään liian paljon, ja sitten vielä isoäitikin sai pentuja”. 😀 Nyt virkkeessä on jo havaittavissa jonkinlaista loogisuutta. Espanjankieliset selittivät tämän virkkeen merkitystä muun muassa siten, että kun tilanne on jo ennestään huono, niin tapahtuu jotain vielä pahempaa. ”Tämä tästä vielä puuttuikin!”

Löytyykö suomen kielestä vastaavaa sanontaa? En keksinyt muuta kuin ”ojasta allikkoon”. Ehkä täytyy jatkaa metsästämistä oman kielen parissa. Tai sitten otan käyttöön osan tästä espanjankielisestä lausahduksesta. Kun seuraavan kerran huono tilanne ryöpsähtää äkkiä vielä pahempaan suuntaan, tokaisen vain: Ja sitten vielä isoäitikin synnytti! 😀

Kuva on omasta arkistostani. Äitini ristiäiset, äiti on mummonsa sylissä.

Tammikuun mietelause: Kirjat tekevät vapaaksi.

Kylmänä tammikuun päivänä etsin netistä espanjankielistä luettavaa ja jälleen kerran suunnistin valencialaisen kirjailijan María Aixa Sanzin blogin äärelle.  Sieltä poimin tämän Ricardo Corazón de Leónin mietelauseen, jonka alkuperää en pystynyt tarkistamaan netin syövereistä, joten on pakko luottaa Aixa Sanziin:

Los libros me enseñaron a pensar y pensar me hizo libre…

Kirjat opettivat minua ajattelemaan ja ajatteleminen teki minut vapaaksi…

Omalla kohdallani käyttäisin mieluummin preesensiä, sillä yhä kirjat minua opettavat ja yhä ajatteleminen tekee vapaaksi.

Mielenkiintoista espanjan kielessä on se, että sanoilla kirja (libro) ja vapaa (libre) on vain yhden kirjaimen ero. Sen takia mietelause kolahtaa komeammin espanjankielisenä kuin suomeksi. Itselläni sanat libro ja libre yhä silloin tällöin menevät hulvattomasti sekaisin, niin samoja fiiliksiä ne herättävät.

Hauska kuriositeetti espanjan kielessä on vielä se, ettei sana librería suinkaan tarkoita vapautta, vaikka vieraskielisen silmään siltä vähän vaikuttaisi. Vapaus on libertad ja librería taas on kirjakauppa. Tosin monet kirjojen ystävät kokevat ihania vapaudentuulahduksia kirjakaupassa kulkiessaan (tuulahduksia käy silloin myös kukkarossa ja pankkitilillä).

Mitä tulee ajattelemiseen, niin jokainen, joka on lukenut kirjoja, on kokenut myös sen, että kirjat pistävät ajattelemaan. Ja kun ajattelee säännöllisesti ja eri tavoin, oppii ajattelemaan paremmin. Runoilijan ystävä valitti runoilijalle, ettei ymmärrä tämän runoja. Runoilija vastasi: ”Lue kaksi tuntia Wittgensteinia ja yritä uudelleen.” Ystävä teki näin, ja runot alkoivat aueta hänelle.

Joka kerta, kun lukee hyvän kirjan, kasvattaa omaa sieluaan. Jos kaikki lukisivat paljon kirjoja, pikkusieluisia ihmisiä ei enää olisi. Ja miltä maailma silloin näyttäisikään!

PS.
Niin, ja Ricardo Corazón de León oli tietenkin 1100-luvulla elänyt Richard The Lionheart eli Rikhard Leijonamieli.

Magiaa arjessa, arkea magiassa

Voiko spekulatiivisen fiktion ja ns. valtavirtakirjallisuuden rajan piirtää minnekään muualle kuin veteen, lentohiekkaan tai tuuleen? Tarvitaanko tällaista rajaa ylipäätään? Mihin sitä tarvitaan?

Kun haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen.

Lukiessani Paulo Coelhon Alkemisti-kirjaa nämä kysymykset tulivat väistämättä mieleen. Missään ei mainita, että Coelho olisi spekulatiivisen fiktion kirjoittaja. Hänen kirjojaan on käännetty yli 60 kielelle ja myyty yli 130 miljoonaa kappaletta. Tämäkin viittaa siihen, ettei suuri yleisö pidä hänen kirjojaan spekulatiivisena fiktiona, joka maailmanlaajuisestikin jää paljon, paljon pienemmän porukan herkutteluksi. Tavallisestihan ns. valtavirtakirjallisuuden lukijat välttelevät kaikin keinoin spekkikseksi leimattuja kirjoja. Mutta suurmenestykseksi kohonnut Alkemisti on täynnä magiaa, ja fantasiaelementit ovat sen olennainen, tarinaa eteenpäin kuljettava osa. Okei, okei, Coelho kirjoittaa esipuheessaan, että Alkemistilla on myös symbolinen merkitys, mutta kamoon, niinhän kaikilla teksteillä on. Teksti sinällään on jo symbolista, jokainen sana on symboli. Ja useimmat – uskaltaisinko sanoa, parempaa kirjallisuutta olevat – kirjat sisältävät tarinassaan aina myös symbolisia merkityksiä.

Älä luovu koskaan unelmistasi. Seuraa enteitä.

Alkemisti on helponvaikea kirja. Tekstinä ja tarinana se on selkeä. Kiitos suomentajan Sanna Pernun, suomenkielinenkin teos on notkeaa luettavaa. Tarina on yksinkertainen ja helposti seurattava. Nämä seikat aiheuttavat minussa aina sen, että lukunopeus kiihtyy. Ai jai, niin ei saisi käydä tämän kirjan kanssa, sillä paikka paikoin – no, lähes joka sivulla oikeastaan – Coelho  tykittää elämänviisauksia. Lukijalla täytyy olla malttia hidastaa lukemistaan, niin että asioiden pohdiskelu ehtii mukaan tarinan kulkuun. Alkemistin tarina on seikkailu, jonka äärellä lukija jännittää, miten Santiago-paimenelle oikein käy. Mutta päämäärän odottelun ohella se on ennen kaikkea matkantekoa, jossa pysähdellään, tutkaillaan, tiiraillaan, zoomaillaan ja ihmetellään.

Tuskan pelko on pahempi kuin itse tuska. Yksikään sydän ei tunne tuskaa silloin kun se etsii unelmaansa…

Alkemistin vaikutus on rauhoittava. Tulee tunne: ”Kun ottaa rauhallisesti, asioilla on tapana lutviutua.” Toisaalta vaikutus on innostava: kirja haastaa lukijan ajattelemaan ja miettimään elämää vähän syvemmältä kuin ”tarttis ruveta imuroimaan ja pesemään ikkunoita” tai ”mitähän se Kiviniemen hallitus oikein meinaa saada aikaseksi”. Ei siis ihme, että jotkut kriitikot ovat haukkuneet kirjaa vaikeaselkoiseksi itsehoito-oppaaksi. Kirjaa on tosiaan vaikea survoa mihinkään kategoriaan. Se ei ole oikein valtavirtaromaani eikä sitä ole leimattu spekkikseksi. Olisiko se filosofiaa? Tulee mieleen monet Leena Krohnin kirjat; spekulatiivisen fiktion ystävät pitävät niitä selvänä spekkiksenä, osaa kirjoista jopa puhtaana scifinä, mutta valtavirtakirjojen lukijat lukevat niitä filosofisina romaaneina. Johanna Sinisalo taas joutui kuulemaan monilta valtavirtalukijoilta, etteivät he lue Ennen päivänlaskua ei voi -kirjaa, koska heillä ei ole tapana lukea tällaista kirjallisuutta, ja kuitenkin peikkotarinassa ei ollut – muistaakseni – muita fantasiaelementtejä kuin peikko – paljon vähemmän siis kuin Coelhon Alkemistissa tai Krohnin monissa kirjoissa.

Me sydämet puhumme aarteista harvoin, koska ihmiset eivät halua enää etsiä niitä. Puhumme niistä vain lapsille.

Miksi siis tarvitaan rajaa spekulatiivisen fiktion ja valtavirtakirjallisuuden välille? Kuka sitä tarvitsee? Jos kirjoja halutaan lokeroida, niin eikö sitä voisi tehdä niiden ansioiden mukaan? Tässä sitten mennään toiseen ongelmaan… mikä on hyvää kirjallisuutta ja mikä huonoa, ja kuka sen päättää. No, lukija tietysti, jokainen päättää siitä ihan itse omalla kohdallaan.

Jokaisella ihmisellä maan päällä on aarteensa, joka odottaa löytämistään.

– – – – – –

Siniset sitaatit: Paulo Coelho Alkemisti (portugalinkielinen alkuperäisteos O alquimista, 1988, suomentanut Sanna Pernu. Helsinki, Bazar, 2002)

Niin elämä kuin kirjakin ovat ennen kaikkea matkantekoa.