Kaikki se valo (joka on kirjoissa)

Heinäkuussa tuli luettua pari dekkaria, ihan kelvollisia kumpikin.
Anna Karolina Larssonin Paviaanivarkaus (Minerva Kustannus, 2015, e-kirja) oli hyvä ruotsalainen dekkari, jossa hyvisten ja pahisten välinen raja oli häilyvä. Hyviksillä oli kyseenalaisia motiiveja ja toimintakeinoja, ja pahiksista ällöttävimmälläkin parempia hetkiä. Tämä teki kirjan asetelmista mielenkiintoisen.
Tess Gerritsenin Eloonjäänyt (Otava 2012) oli myös jännittävä ja sisälsi näppäriä juonenkäänteitä ihan loppuun asti. Kirjan alussa tosin häiritsi hiukan se, että päähenkilöt olivat tuttuja TV-sarjasta Rizzoli & Isles, joka siis perustuu Gerritsenin kirjoihin. Mutta kun tuttuuden sai häivytettyä taka-alalle, kirja tempaisi mukaansa.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näeDekkarien jälkeen aloin lukea Anthony Doerrin kirjaa Kaikki se valo jota emme näe (WSOY 2014, suom. Hanna Tarkka, e-kirja). Kirjaa on kehuttu maailmalla ja meillä; voittihan se Pulitzer-palkinnon Fiction-sarjassa tänä vuonna. Kirja kertoo muutaman ranskalaisen ja saksalaisen kohtalon toisen maailmansodan aikana, hiukan sitä ennen ja myös jälkeen, ihan nykyaikaan asti. Keskiössä sokea ranskalainen tyttö ja saksalainen poika, molemmat lahjakkaita ja erikoislaatuisia. Pitkiä romaaneja lukiessa olen usein toivonut, että kirjan luvut olisivat lyhyitä. 😉 Sitä näköjään saa, mitä tilaa, sillä Doerrin kirjan luvut ovat hyvinkin lyhyitä, lyhyimmät noin sivun mittaisia (tarkkaa pituutta on vaikea sanoa, koska e-kirjassa sivut eivät mene ihan niin kuin paperiversiossa). Lyhyiden lukujen lisäksi kertojakin vaihtuu ja ajassa mennään edestakaisin. Kaikki tämä aiheutti ilmeisesti sen, ettei kirja imaissut heti mukaansa, vaikka sisältö olikin mielenkiintoinen, henkilöt sopivan erikoisia ja Doerrin tapa kuvata asioita ja mielenliikkeitä sanalla sanoen ihana. Niinpä minulla oli kirjan lukemisessa parin päivän taukojakin. Mutta puolivälin ylitettyäni kirja nykäisi mukaansa oikein kunnolla, ja oli vaikeaa sulkea iPadiä: vielä yksi luku, pliis vielä yksi… Kirjan henkilöt ja heidän tapansa kokea ja nähdä sodan rampauttama maailma kerta kaikkiaan meni nahkan alle. Ja kun kirja loppui, parin päivän ajan olin tuon tuostakin ottamassa iPadiä käteen ja jatkamassa lukemista, ennen kuin muistin. Sielu näköjään jäi seikkailemaan kirjan rivien väliin.

Kun on lukenut elämänsä aikana satoja, ehkäpä jopa yli tuhat kirjaa, niin usein tuntuu, että kaikki kielikuvat on jo nähty ja moneen kertaan vieläpä. Mutta Doerr kyllä osoitti tämän luulon vääräksi. Esimerkiksi: että jonkun hengitys voi haista rusentuneilta itikoilta, että tuollanen kuva on voinut edes tulla kirjoittajan mieleen, eikä se tuntunut mitenkään tehdyltä tai kömpelöltä ilmaukselta, vaan ihan luonnolliselta ja todenmukaiselta. 😉

Kirja siirtyy loppupuolella nykyaikaan ja piipahtaa ennen sitä vuodessa 1974. Vain vuosi tuon jälkeen kesällä 1975 vietin kolme kuukautta Länsi-Saksassa. Asuin saksalaisessa perheessä: kaksi pientä poikaa ja heidän kolmikymppiset vanhempansa. En muista, ajattelinko silloin, että näiden vanhempien vanhemmat (jotka tapasin tuona aikana useaan otteeseen) olivat kokeneet sodan ja että heidän lapsensa olivat syntyneet heti sodan jälkeen ja eläneet sekä psyykkisesti ja fyysisesti rankan ajan, musertavan syyllisyyden, puutteen ja nälän. Vai näinkö vain modernit, menestyvät kolmikymppiset, jotka tuntuivat elävän vähintään vuosikymmenen edellä (ainakin kulutuksen suhteen) verrattuna oman perheeni elämään Koto-Suomessa. Muistan kyllä tilanteita, joissa Saksan sotamenneisyys leijui jossain taustalla kuin synkkä, kahlittu mörkö ja jopa yhden itäsaksalaiseen laulajaan kohdistuvan vihanpurkauksen (mitä se täällä tekee!). Mutta sodasta puhuimme vain kerran. Oliko televisiossa jokin juttu tai mainitsiko joku sodan, kun perheen äiti koki ilmeisesti, että jotain piti kommentoida. Hän sanoi vaivautuneen oloisesti jotenkin näin: ”Ja, Hanne, wir verloren den Krieg.” Mihin minä vastasin nopeasti kuin lohduttaen: ”Wir auch.” Molemmat luultavasti tarkoitimme jotain ihan muuta. Nämäkin muistot tulivat mieleen, kun luin Doerrin kirjaa.

En ole mitenkään ihastunut kirjoihin, jotka käsittelevät toista maailmansotaa tai sitä ensimmäistäkään, ylipäätään sotakuvaukset eivät ole minun juttuni, mutta Doerrin kirja oli jotenkin erilainen sota-ajan kuvaus. Se oli enemmän. Kauhea ja silti kaunis. Ajaton ja yleispätevä. Filosofinen, ajatuksia herättävä. Tällaisten kirjojen äärellä menee aina hiljaiseksi. Että joku osaa kirjoittaa näin, nähdä näin paljon yhdessä kuvassa ja pystyä kertomaan koko kuva toisille yksityiskohtia myöten. (Mikä suuri onni on lukutaito!)

Mainokset