Pääsiäisestä tuli Pascua

Pääsiäinen on hyvä hetki tehdä kaikenlaisia omia juttuja. Siihen ei liity mitään joulun kaltaista hässäkkää ja tohotusta, vaan rauhallista oleilua ilman paineita. Aurinko paistaa ulkona ja on lämmintä, mutta kun murtuneen varpaan kanssa ei pääse metsälenkille, voi tehdä muita juttuja.

Vaikka espanjanopiskelu on nyt tauolla, koska työväenopiston kurssit ovat tältä lukuvuodelta saatu päätökseen, on tämä pääsiäinen sujunut vielä espanjan kielen merkeissä. Ensin sain väännettyä kauan työn alla olleen ”sarjakuvansarjan” ensimmäisen tuotoksen Ola – Hola. Näitä vitsejä, sana- ja sanontaleikkejä on muistikirjassani jo aika kasa, mutta koska en ole piirtäjä, kuvien saaminen teksti-ideoihin on työn ja tuskan takana. Nyt keksin käyttää Second Lifessä ottamiani valokuvia tähän Aalto-sarjikseen, ja sain kuin sainkin sanottavani tuotua esiin myös kuvina. Tosin alkuperäinen idea oli rankempi, mutta koska monelle saattaa tulla jo tästäkin ikävä tsunamimielleyhtymä, päätin tehdä Olasta vähemmän rankan. Ihailen kuitenkin islantilaista sarjakuvapiirtäjää Hugleikur Dagssonia, joka uskaltaa hyvää makua railakkaasti rikkoen tehdä rankkoja, oivaltavia ja ajatusta herättäviä juttuja.

Toivon, että aina sopivissa väleissä saan tehtyä lisää näitä omia espanjankielisiä kuva-sanaleikkejä. Jotta saisin niitä julkaistuksi Takahuoneessa, ilmeisesti ei kannata tehdä missään tietyssä loogisessa järjestyksessä, vaan ottaa työn alle se, mihin löytyy sopiva kuva tai kuvat.

Sain myös käytyä espanjankielisten tekstieni saitin läpi ja päivitettyä sen. Sinne kirjoittelin yksinkertaisia dialogeja ja juttuja, kun espanjanopiskeluni oli vielä alkuvaiheessaan. Kaipasin silloin tällaisia yksinkertaisia tekstejä, joita olisin ymmärtänyt vähäisellä kielitaidolla, mutten löytänyt sopivia. Piti siis itse kirjoittaa niitä, mikä oli tietenkin vielä hauskempaa. Sitten tuli parin vuoden tauko, ja nyt ajattelin aloittaa uudestaan. Sain sinne jo uutena tekstinä viime vuoden kirjoituskilpailussa menestyneen juttuni ja aiemmin tässä blogissa julkaisemani raapaleen, ja ehkäpä tässä päivänä muutamana saisin käytyä läpi pienen kummitustarinani, editoitua sen ja siirrettyä joukon jatkoksi. No niin, taidanpa printatakin tekstin heti ja mennä märehtimään sitä sohvan nurkkaan. Dicho y hecho eli tuumasta toimeen. 😀

PS. WordPress olisi saanut jättää päivittämättä hymiöt. Ne entiset oli paljon kivemmat. 😉

Mainokset

Koira on koira, punainen on punainen

Tämä artikkeli ei liity kirjoihin eikä kirjoittamiseen, mutta taiteeseen kyllä. En vain voinut tänään ohittaa tätä, piti pistää ajatukset sanoiksi.

. . . . . . . . . . . . . . . .

Turun Sanomissa 9.6.2013 oli artikkeli, jossa kolme eri alan ihmistä analysoivat kolmea taulua. Yksi tauluista oli Jouko Lehtolan Koira punaisella taustalla (2004) Teoksen nimi ei ehkä herätä muistikuvia, vaikka moni on varmaan nähnyt tämän kuvan, jossa dobermannin pää on tasaisen punaista taustaa vasten. Kuva on kaikessa yksinkertaisuudessaan niin vaikuttava, ettei sitä hevin unohda.

Jouko Lehtola: Koira punaisella taustalla (2004)

Jouko Lehtola: Koira punaisella taustalla (2004)

Tavalliset reaktiot teoksen äärellä ovat aggressio ja pelko. Kuvan koira koetaan voimakkaan eläimellisenä, pelottavana ja vaarallisena. Pää, asetelma ja taustan vahva väri houkuttelevat jäämään tähän tulkintaan. Myös vaahtoutunut kuola ja silmä koetaan jotenkin vastenmielisinä. Monille jää varmaan sellainen tunne päälle, että tässä on koira suoraan helvetistä. Jonkinlainen Kerberoksen yksipäinen versio.

Minussa kuva herätti aikoinaan ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin keksin syyn tähän. Kuva on niin voimakkaasti latautunut, koiran pää niin mykistävä, ettei ole helppoa ohittaa näitä seikkoja ja huomata, että oikeasti kuvan koira ei ole vihainen, ei pätkääkään. Toki se on pelottavaa rotua ja sillä on vieläpä pystyyn typistetyt korvat, mutta vihainen se ei ole eikä millään tavalla aikeissa hyökätä. Vihainen koira näyttää ihan erilaiselta; sillä on ylähuuli vetäytynyt ylös, niin että yläetuhampaat näkyvät ja kuono on rypistynyt vaakaryppyihin. Sen ilmeen merkityksestä ei voi erehtyä.

Lehtolan koiran ilmettä voisi kuvata valppaaksi ja odottavaksi. Melkein haluaisin lisätä siihen iloisen odottavaksi, mutta joku voisi pitää sitä jo liioitteluna. En kuitenkaan pääse tunteesta, että koiran ilmeessä on jotain positiivisen odottavaa. Kuvassa koiran katseelle on annettu tilaa. Katse ja koiran koko tarkkaavaisuus on suuntautunut jonnekin kuvan ulkopuolelle, siellä on jotain tärkeää, ehkäpä joku koiralle tärkeä ihminen. Ehkä he ovat leikkineet, ihminen heitellyt koiralle frisbeetä ja koira noutanut muovilautasen kerta toisen jälkeen; siksi sen kuola on vaahtoutunut, ja nyt ihminen on ehkä tuomassa koiralle vettä. Sitäkin voi odottaa valppaana. Ja tuo taustan punainen väri. Miksei se voi olla myös rakkauden väri? Sellaisen täysin kyselemättömän, täydellisen antaumisen ja ehdottomuuden, jollaisen vain jokin dobermanni – yhden ihmisen koira – voi omalle ihmiselleen antaa. Siinä on jotain sellaista rajuutta, jota me ihmiset, ikuiset haihattelijat ja sivuille vilkuilijat, emme voi ymmärtää emmekä edes aina pysty ottamaan vastaan.

Mutta mitä Lehtola on loppujen lopuksi ajanut takaa teoksellaan? Miksi hän on tehnyt siitä niin dramaattisen, mutta valinnut nimeksi niin neutraalin? Miksi kuvan koira ei ole vihainen? Miksi punainen on vain punainen, tasainen ja neutraali sekin? Voisiko kuva ilmentää jotain Lehtolan omaa traumaa, jota hän tässä työstää? Vai haluaisiko hän sanoa kuvalla jotain muuta?

Koiran silmässä on nähtävissä salamavalon heijastuma. Muuten näin tummasävyisessä kuvassa mustan koiran silmä olisi jäänyt piiloon. Heijastumakin on vain heijastuma, ei sinällään mitään pahaa tai ilkeää. Silmä heijastaa ulkoa tulevan valon takaisin ja tulee sitä kautta näkyviin. Onko koko kuva vain ulkoa tulevan heijastamista takaisin? Kun katsoja katsoo kuvaa, se heijastaa hänelle hänen omat tunteensa takaisin. Hänen oman pelkonsa. Sen miten pelot syntyvät, ihan neutraaleita osasia yhdistämällä voi saada aikaan peilin, jonka kautta katsoja näkee välähdyksen siitä, joka seisoo hänen selkänsä takana. Joka on hänen itsensä luoma?

Hyvää taideteosta voi kuoria kuin sipulia, aina löytyy uusia kerroksia, aina voi lähteä uusille poluille ja löytää uusia maailmoja itsestään. Teosta katsoessamme olemme sillä lailla tasavertaisia, että jokaisen tulkinta on yhtä oikea. Ei ole olemassa oikeaa vastausta, johon kaikkien pitäisi päätyä. Mutta aina voi asettaa itselle haasteita ja yrittää raivata pois näkemisen tielle kaatuneita puita. Lehtolan dobermanni ei ole haukahtanut vielä viimeistä kertaa – kenenkään meidän kohdalla!

Sivusilmällä näkee enemmän

Eilen alkuillasta lähdin kameran kanssa liikkeelle, kun oli hiukan vielä valoa jäljellä. Tarkoitus oli kuvata ihan peruskamaa: tämän hetken värejä ja muotoja lähiympäristön luonnossa. Ja kuten aina kun lähtee etsimään jotain tiettyä, mieleistä ei tahdo löytää millään. Puolentoista tunnin kävelyn jälkeen kamerassa oli joitakin kuvasarjoja, joista kolmessa arvelin olevan kussakin yksi riittävän hyvä kuva tarkoitukseeni.

Olin jo palaamassa kotiin lähipuiston läpi, kun näkökentän reunalla liikahti jotain punaisenruskeaa. Ei ollut koira, vaan kettu. Matkaa oli joitakin kymmeniä metrejä; liian kaukana kamerani ominaisuuksille, mutta siitä huolimatta seurasin kameralla Cikke Cityketun kulkua puiston reunoja pitkin. Lähdin jopa perään, mutta Cikke ei välittänyt odotella minua. Kuvia otin, mutta liian kaukaa. Oli kuitenkin hauska katsella, kun kettu hyökkäili yrittäen pyydystää peltohiiriä (tuloksetta) ja merkkaili reviiriään. Se kulki kaupunkimaisemassa yhtä luontevasti kuin ohikulkevat ihmiset, koirat ja autot.

Jos olisin sinä iltana lähtenyt ulos tarkoituksenani kuvata kettua, tuskin olisivat Cikken ja minun polut risteytyneet.

Kirjoittamisen kanssa on parhaimmillaan myös näin. Kirjoittaja kirjoittaa stooria tai runoa päämääränä tietty kokonaisuus, lopputulos. Äkkiä alkaa jotain tapahtua. Päähenkilö tekee tai sanoo jotain, joka lähteekin viemään tarinaa ihan toiseen – ja paljon mielenkiintoisempaan – suuntaan. Tai runoon popsahtaa säe, joka ei ollut suunnitelmissa (eikä edes ajatuksissa!), mutta joka oudosti napsahtaa kohdalleen paljon paremmin kuin se suunniteltu ja loppuun asti ajateltu.

Cikke Citykettu saalistaa

Cikke Citykettu saalistaa

Niin valokuvauksessa kuin kirjoittamisessa on tärkeää pystyä pitämään itsensä riittävän avoimena, jotta näkökentän reunoille ilmestyisi toisinaan näitä jännittävästi odottamattomia näkyjä, ja riittävän joustavana mieleltään, että niihin reagoi: pysähtyy poimimaan ne mukaan tarinaan tai kameran muistikortille. Ja sama pätee elämässäkin: avoimena näkee enemmän.

Mutta tärkeintä on etsiä. Vaikkei koskaan etukäteen tiedä, mitä lopulta löytää, niin se löytäminen tapahtuu, kun on etsimässä jotain (siis tekemällä).

PS. Uskon, että Cikkekin löysi lopulta jotain purtavaa, vaikkei juuri niitä kahta peltohiirtä saanutkaan kiinni.

Lunta pihalla ja päässä!

Oletin viime vuosien talvista oppineena, etteivät pakkaset ja lumi kovin kauan täällä etelässä kestä. Ajattelin, etten viitsi vaivautua vaihtamaan blogin kaunista syksykuvaa talviseksi. Mutta koska tämä talvi ei näytä ihan heti loppuvan (tänäkin aamuna -15°), oli pakko mennä ulos kameran kanssa. Muutaman kuvan sain otettua, ennen kuin sormet olivat kylmästä kankeat.

Kaksi kuvaa kamppaili paikasta bannerissa: keinut ja pyörät. Pyörät voittivat, mutta koska uskon vakaasti, että kevät ja vihreys tulevat tuotapikaa, sävytin kuvan vihertäväksi. Yhden – retusoimattoman – metsäkuvan lähetin paikallislehteen ehdotukseksi Viikon kuvaksi, mutta tuskinpa tuosta kuuluu mitään sen enempää.  Äh, näköjään minulla on tänään boom-mieliala.

Sinclair: ”No boom?”
Garibaldi: ”No boom.”
Ivanova: ”No boom today. Boom tomorrow. There’s always a boom tomorrow.”
Sinclair ja Garibaldi pudistelevat päätään ja lähtevät komentokeskuksesta.
Ivanova: ”What? Look, someone’s got to keep some damned perspective around here. One of these days… boom!
(Babylon 5, tuotantokausi 1, episodi 15: Grail, viimeinen kohtaus)

……………………

Asiassa otsikon toiseen kohtaan Lunta päässä.

Eilen illalla sain idean pikkunovelliin. Jätin sen välillä taustalle hyrräämään, välillä kirjoittelin mielessäni siitä pätkiä, kielellisöin ja visualisoin tarinaa ja menin nukkumaan. No, aamuyöstä ensinnäkin näin tosi ikävän – ja aivan uudenlaisen! – painajaisen, josta olin järkyttynyt vielä aamullakin. Aamupäivällä pohdiskelin novelli-ideaani uudestaan, ja ¡coño! tuntui, että joku on jo joskus kirjoittanut samanaiheisen novellin, että ne hienot kohdat, jotka eilen keksin, olenkin jostain lukenut tai kuullut. Enkä tietenkään muista kuka, missä ja milloin, jotta voisin tarkistaa, ovatko yhtäläisyydet liian samanlaiset.

Enkä edes voi olla varma, että joku olisi tämän joskus jo kirjoittanut. Voi olla, että aivoni rekisteröivät aiheen tutuksi tänään, koska eilen sitä ajattelin. Onhan se siis tänään jo aivoille tuttu. Mutta tämä epätietoisuus on raastavaa eikä suinkaan ensimmäinen tapaus. Ja tällä on ikävä kyllä taipumus tappaa luova into ja halu kirjoittaa. AAARRGGHH! Olisipa kiva, jos pääsisi kurkkaamaan omien aivojensa sisälle ja tekemään siellä hieman säätöjä…