Adiós, Bruna Husky

Tänään olen itkenyt. Vaikka ehkä omassakin elämässä saattaisi olla itkemisen aiheita, tänään itkin, koska minun piti hyvästellä Bruna Husky, tuo Rosa Monteron luoma upea taistelureplikantti, jonka elämää olen seurannut kolmen kirjan, noin 1200 sivun ja melkein kolmen kuukauden ajan. Ehkä itkin hiukan myös Monteron upean kielen ja upeiden ajatusten takia, joita hän latasi kuolemaa odottavan androidin päähän ja sieltä lukijan lautaselle ja pureskeltavaksi. Niissä tuli sellaista elämänfilosofiaa, että on varmaan ihan pakko ottaa joistakin sivuista puhelimella valokuva ennen kirjan palauttamista kirjastoon.

Rosa Monteron Bruna Husky -kirjasarja
Lágrimas en la lluvia (2011)
El peso del corazón (2015)
Los tiempos del odio (2018)

Bruna Husky -sarja on kaikkea sitä, mitä science fiction – scifi – parhaimmillaan on: jännittävää viihdettä, vakavia pohdintoja ja yhteiskunnallisia kipukohtia yksilön näkökulmasta peilattuna. Mielenkiintoinen maailma, jossa tuttu ja vieras yhdistyvät mielikuvitusta kutkuttavaksi kokonaisuudeksi. Jännittävä juoni, jonka käänteitä on vaikea arvata etukäteen, mutta jonka kuviot on rakennettu hyvin ja loogisesti, eikä pieniäkään yksityiskohtia unohdeta, vaan ne ommellaan juoneen mukaan useammalla langalla. Monitahoinen, ristiriitainen, elämän aallokossa kipuileva, upea (monesko upea tämä jo oli… no, olkoon, Bruna ansaitsee ne kaikki ja enemmänkin!) päähenkilö, joka ei lannistu eikä luovuta mahdottomissakaan tilanteissa, ei, vaikka turpiin tulee oikealta ja vasemmalta. Mielenkiintoiset ja persoonalliset sivuhenkilöt, joiden kohtalot myös koskettavat ja joista ei aina tiedä, kuuluvatko he hyviksiin vai pahiksiin, ja joskus voivat kuulua molempiin; myös sivuhenkilö voi kasvaa ja kehittyä Monteron kirjoissa.

Faktat. Vaikka rakastan koko sydämestäni scifille ominaista mielikuvituksen iloittelua ja haastamista, arvostan myös faktoja, ja Montero on upottanut kirjoihinsa paljon ihan puhtaita tosiasioita, jotka ovat usein hyvinkin scifimäisiä, tai vähintäänkin steampunkia. Sivuhuomatus: suomalaisen lukijan täytyi siis lukea espanjalainen scifi-kirja saadakseen tietää, mikä on niinkin tärkeä asia kuin Onkalo. Siitä ei puhuta nyky-Suomessa lainkaan; mediakin vaikenee asiasta kuin sopimuksesta. Tiedätkö sinä, mikä Onkalo on?

Rosa Monteron kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin näkyy myös Bruna-sarjassa. Scifi tarjoaakin kirjoittajalle loistavan alustan viihteen keinoin pureutua nykyajan kipeimpiin ongelmiin: rasismiin, populismiin, ilmastokysymyksiin, eriarvoisuuteen, syrjintään, vallan ja voiton tavoitteluun keinoja kaihtamatta, ihmisiä uhraten jne. Teräviä kolumneja El País -lehteen kirjoittava Montero tietää, mistä kirjoittaa ja tekee sen hyvin. Brunan pohdiskelut ja huomiot näistä ajankohtaisista asioistakin ovat mielenkiintoista, jopa jännittävää luettavaa.

On siis sääli, ettei Bruna Husky -kirjoja ole suomennettu. Meiltä löytyisi varmasti paljon lukijoita, varsinkin kun keskimmäisessä kirjassa El peso del corazón Bruna vierailee vuoden 2109 Suomessa; sekin pisti ajattelemaan, me kun usein kuvittelemme elävämme täällä kuin herrankukkarossa, turvassa kaikelta pahalta, rajat vain kiinni! Mutta kuten Montero kirjassaan muistuttaa, rajat ovat vain kartoille piirrettyjä viivoja, joita ekokatastrofi ja maailman kriisi eivät kunnioita.

Englanniksi on käännetty ainakin sarjan kaksi ensimmäistä osaa: Tears in Rain ja Weight of the Heart. Löytynevät ainakin Amazonista.

Kun saa lukea tällaisia kirjoja, on kiitollinen itselleen, että on jaksanut kaikki subjunktiivisulkeiset, hammastenkiristykset imperfekti-indefinido-janalla, sanastoharkat ja muut kielenopiskeluun liittyvät ponnistelut. Tällä hetkellä ne tuntuvat todella pieneltä uhraukselta. Upeat kirjat ovat paras palkinto kaikesta siitä vuosien ahertelusta!

En tiedä, aikooko Montero vielä jatkaa Bruna-sarjaa, mutta sen tiedän, että Bruna on hänelle hyvin tärkeä, melkeinpä tulevaisuuden alter ego, jopa niin, että hän on valinnut twitter-tilinsä nimeksi @BrunaHusky 😀 . Joten ehkä jossain vaiheessa Bruna palaa uuden kirjan sivuille uudistuneena, nahkansa luoneena, mutta aina yhtä jännittävänä ja valloittavana, kaljusta päästä koko vartalon ja kasvot leikkaavaa tatuointiketjua pitkin teknovarpaisiin asti täynnä mitä parhainta idoli-ainesta. Vaikka Monterolla on tapana solmia tarinan nauhat viimeistään lopussa, olin näkevinäni, että hän jätti joitakin ”cabos sueltos” ja ovia raolleen; niistä voisi seuraavassa kirjassa kurkistaa sisään. Ehkä sanonkin: ”¡Hasta luego, Bruna!”

Päätän tämän artikkelin Bruna-Rosan sanoin: ”Hermosa vida, dueles.” (Ihana elämä, teet kipeää.)

Joulunakin espanjaa

Joulu on ovella ja työväenopiston espanjankurssi joulutaolla. Espanjan kieli ei kuitenkaan tahdo enää millään jäädä tauolle; siitä on tullut osa jokapäiväistä elämääni, se on integroitunut pienin, läpinäkyvin säikein arkipäivääni niin tiiviisti, etten aina edes huomaakaan miten. Toki opiskelen espanjaa myös tietoisesti, kuten kirjoittamalla ja lukemalla.

Naurahtaako espanjalainen?

Aina tulee hyvä mieli, kun saa pienenkin projektin valmiiksi, varsinkin jos voi olla tyytyväinen lopputulokseen. Viime maanantaina julkaisin kotisivuillani pienen espanjankielisen tarinan El parque de los sobrevivientes. Kyseessä on fiktiivinen ja spekulatiivinen novelli, lyhyt sellainen. Tällä kertaa pyysin erästä espanjalaista opettajaa tarkistamaan tekstin virheet ja kömpelyydet. Tutustuin tähän sympaattiseen Evaan Facebookissa; säännöllisesti seuraan hänen kielijulkaisujaan siellä sekä viikoittaista suoraa videolähetystä, jossa hän keskustelee argentiinalaisen opettajan kanssa jostain työelämään liittyvästä aiheesta. Eva sitten tsekkasi tekstini ja lähetti minulle korjaukset. Huh huh, pienessä tekstissä oli valtavasti virheitä, joskin suurin osa huolimattomuuksia; oma oikolukuni oli epäonnistunut perusteellisesti. 😦 Toki joukossa oli korjauksia, joita en olisi itse osannut tehdä.

Kahta kohtaa jouduimme käymään läpi uudestaan. Miten selitetään espanjalaiselle espanjaksi naurahtaa-sana? Tällä äärettömän kätevällä ja paljon käytetyllä sanalla ei ole espanjalaista serkkua. Parin viestin jälkeen Eva ehdotti muotoa: ”Jorge soltó una pequeña risa.” (Jorgelta pääsi pieni nauru… Jorge päästi pienen naurun.) Tähän täytyi tyytyä; se oli lähinnä sitä, mitä tarkoitin.

Toiseen kohtaan halusin metaforan kuvaamaan päähenkilön suhdetta työhönsä. Ensimmäinen versioni oli hieman liian lennokas, ja Eva ehdotti siihen tavallista tykätä-ilmausta, kahtakin erilaista, mutta niissä ei ollut mielestäni oikeaa fiilistä. Evan ehdotukset auttoivat minua kuitenkin epäsuorasti, sillä näin jouduin katsomaan tuota tekstikohtaa uudestaan ja paneutumaan siihen tarkemmin. Loppujen lopuksi sain sen sellaiseen muotoon, että olimme molemmat tyytyväisiä, varsinkin minä, ja sain upotettua siihen paremmat metaforatkin.

Kaiken kaikkiaan tällainen työskentely – etänäkin – oli antoisaa. Ehkä olisin toivonut, että olisin tehnyt imperfecto-indefinido-virheitä, jotta olisimme voineet keskustella, miksi mitäkin muotoa pitää käyttää, mutta valitettavasti olin tällä kertaa onnistunut valitsemaan lauseisiin oikeat verbinmuodot, vaikka kirjoittaessani tekstiä jouduin kyllä miettimään monesti, kumman valita.

Joulu on aina kirjajoulu

Minun jouluuni kuuluu ehdottomasti lukeminen. Tämä on peruja äidiltä, joka varmisti joka joulu, että kaikilla oli kirja ja luettavaa jouluna. Nykyaikana ei tarvitse hätäillä, sillä kirjat ovat parin klikkauksen päässä koko ajan, jos vain internet ja sähköt toimivat. Tällä hetkellä luen Rosa Monteron Bruna Husky -sarjan toista osaa, ja siitä riittää luettavaa luultavasti joulunpyhiksikin. Ja puhelimessa on valmiina lisälukemista, kirjahyllystä puhumattakaan; hyviä kirjojahan voi lukea aina uudestaan.

Mielenkiintoinen scifikirja tämä Rosa Monteron El peso del corazón! Eikä vähiten siksi, että kirjassa esiintyy myös suomalainen onkalo-sana. Vuonna 2109 tämä sana tarkoittaa suomeksi mm. hengenvaaraa tai kuolemanvaaraa (peligro de muerte), Monteron kirjan mukaan. 😉 Oli pakko kuuklettaa sana onkalo, ja tulosten perusteella sain pelottavan aavistuksen siitä, miksi tietty alue Suomessa on vuonna 2109 pyyhitty pois kaikista Internetin kartoista ja koordinaateista. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten Montero nivoo Onkalon tarinansa juoneen ja matkustaako Bruna-androidi peräti Suomeen jossain vaiheessa. Ja miksei näitä Husky-kirjoja ole suomennettu, kysyn vaan!

Vielä viimeinen rutistus, ja sitten saa joulu tulla.

Hauskaa joulua ja lukekaa kirjoja!

Jouluna luetaan, levätään ja tunnelmoidaan!

Siskoja ja replikantteja scifissä

Science fictioniä eli scifiä pidetään liian usein ja virheellisesti puhtaana viihteenä (toki se on viihdyttävääkin!) ja satuna hieman negatiivisessa merkityksessä. Samalla unohdetaan, että kaikki fiktiiviset teokset – myös niin sanotut realistiset tarinat – ovat satua, jos halutaan lähteä tälle tielle. Toinen tie olisi se, että kaikki taideteokset (elokuvat, kirjat jne.) paljastavat ja kuvaavat meille todellisuuden eri tasoja ja ilmentymiä, jotka lomittuvat, menevät päällekkäin, ruokkivat toisiaan ja meitä. Tämä tie on minusta hedelmällisempi. 🙂

Realismiin pitäytyvistä tarinoista scifi eroaa lähtökohtansa takia: sen voisi sanoa olevan aina yhteiskuntakriittistä. Scifissähän yleensä luodaan toisenlainen yhteiskunta tai maailma, jossa säännöt ja lait ovat erilaiset, ja näin annetaan eräänlainen epäluottamuslause nykyiselle yhteiskuntajärjestykselle. Monesti scifissä kuvataan meille tuttuja ongelmatilanteita tai mahdollisia tulevaisuuksia puettuna mielikuvitusta kutkuttavaan naamiaisasuun. Tämä asu antaa mahdollisuuden kuvata kipeitä ja vaikeita asioita niin, että ne voi ottaa vastaan menemättä säpäleiksi tai tarvitsematta vetää kaikkia defenssejä suojaksi.

Scifi kulkee aina mukana elämässäni tavalla tai toisella. 😀 Tässä artikkelissa kaksi viimeisintä scifikokemustani: elokuva What Happened to Monday ja Rosa Monteron kirja Lágrimas en la lluvia.

Kuvankaappaus elokuvasta What Happened to Monday: neljä Noomi Rapacea

Seitsemän siskoa, yksi Karen Settman

Noomi Rapace -faneille ja toimintascifin ystäville Yle Areenassa on nähtävissä vielä noin 20 päivää norjalaisen Tommy Wirkolan ohjaama elokuva What Happened to Monday. Elokuva kertoo tulevaisuuden maapallosta, jossa ylikansoituksen ongelmaa yritetään pistää rajulla kädellä ja yhden lapsen perhepolitiikalla kuriin. Willem Dafoen esittämä isoisä yrittää pelastaa tyttärensä seitsemän lasta, joita aikuisena esittää kaikkia Noomi Rapace. Karismaattinen Rapace (myös Lisbeth Salander -roolista tuttu) onnistuu ihan hyvin tuomaan eri persoonallisuuksia esiin, vaikkei elokuva annakaan hänelle sitä samaa tilaa ja aikaa, mitä Orphan Black -sarja antoi loistavalle Tatiana Maslanylle. Elokuvaa väistämättä tulee verranneeksi Orphan Blackiin, vaikkei niillä olekaan mitään yhteyttä. Elokuvassa on aika paljon suoraa väkivaltaa, joten ihan herkimmille en sitä siksi suosittele.

Kaiken toiminnallisen jännityksen keskellä What Happened to Monday kertoo siitä, mitä voi tapahtua, kun häikäilemätön poliitikko (Glenn Close) tarjoaa monimutkaiseen yhteiskunnalliseen ongelmaan yksinkertaisen ja suoraviivaisen ratkaisun. Koska kaikki ihmiset eivät koskaan alistu totalitaariseen järjestelmään, tarvitaan kovia otteita ja raakalaismaisia tekoja. Tämä olisi hyvä poliitikkojemmekin muistaa: monitahoisiin ongelmiin ei ole yksinkertaisia ja helppoja ratkaisuja. Ja meissä äänestäjissä hälytyskellojen pitäisi soida heti, kun joku poliitikko tai puolue tarjoaa helppoa ”halki-poikki-pinoon”-ratkaisua ongelmaan kuin ongelmaan.

Kuvankaappaus elokuvasta What Happened to Monday: kolme Noomi Rapacea

Replikantin näkökulma

Espanjalainen scifi kuulostaa suomalaisen korvissa eksoottiselta ja jännittävältä, ja jännitystä Rosa Monteron kirjassa Lágrimas en la lluvia (Seix Barral 2011) riittääkin. Kirjan nimi (”kyyneleitä sateessa”) viittaa Blade Runner -elokuvan loppukohtaukseen, jossa kuoleva replikantti lausuu kuolemattomia ajatuksia (kuuluisa Tears in Rain -monologi). Monteron kirjan päähenkilö on naispuolinen replikantti Bruna Husky, entinen taistelurep, joka sotilasuransa jälkeen toimii henkensä pitimiksi yksityisetsivänä tulevaisuuden maailmassa vuonna 2109. Husky on monitahoinen, ristiriitainen hahmo, loistavaa sankariainesta siis. Montero luo uskottavan ja samalla jotenkin tutunoloisen maailman ja yhteiskunnan. Ihmisten lisäksi maapallolla asuu kahdenlaisia alieneja ja ihmisen kaltaisia replikantteja, jotka alunperin tarkoitettiin orjiksi ihmisille. Jyrkimpiä aatteita kannattavat toisinajattelijat ovat perustaneet avaruuteen kaksi siirtokuntaa, joilla on omat yhteiskuntajärjestelmänsä ja lakinsa.

Ovatko tulevaisuuden ihmiset sitten parempia kuin me? Eivät ikävä kyllä. Vaikka maapallo on yhteiskunnallisesti yhtenäinen, tasa-arvo ei ole toteutunut. Köyhät asuvat alueilla, joissa ilma on saastunutta, terveydelle vaarallista. Ne, joilla menee paremmin, asuvat kaupungeissa, joissa ilmaa puhdistetaan keinotekoisesti. Saastuneiden ghettojen ja kaupunkien välissä on sähköistetyt muurit ja turvatarkastukset. Kaikenlaiset poliittiset kähminnät ja erilaisuuden hysteerinen pelko vallitsevat 2100-luvun maailmassakin. Replikantteihin suhtaudutaan samalla tavalla kuin maahanmuuttajiin ja pakolaisiin meidän ajassa. Yhtymäkohtia ei tarvitse edes hakemalla hakea. Kun erilaisuuden pelko iskee, ihmiset käyttäytyvät kuin kanalauma ja omaa etuaan tavoittelevat poliitikot hyödyntävät tätä päätöntä laumakäyttäytymistä surutta. Vaikka Monteron kirja kertoo tulevaisuuden maailmasta, se oikeastaan kertoo nykymaailmasta, asenteistamme ja siitä, kuinka haluamme aina nähdä pahan jossain muualla, vieraassa ja erilaisessa, emme itsessämme edes silloin, kun ajattelemme ja toimimme epäinhimillisesti ja julmasti.

Monteron kirjan juoni on monipolvinen ja jännittävä, ja kirja sopii hyvin dekkareidenkin ystäville. Käsittääkseni tämän El País -lehteen kolumneja kirjoittavan kirjailija/toimittajan teoksia ei ole suomennettu. Turun pääkirjastosta löytyy joitakin hänen kirjojaan espanjaksi, myös esimerkiksi tällä hetkellä kolmiosainen Husky-sarja, jonka ensimmäinen osa on juuri Lágrimas en la lluvia. Englanninkielisenä – Tears in Rain -nimisenä – kirja löytynee vaikkapa Amazonista.

PS. Palautin tänään Monteron kirjan kirjastoon ja hain sarjan toisen osan. Sori vaan kotityöt; Bruna odottaa. 😉

Visuaalisia asioita

Tällä viikolla puolalalaisen Krzysztof Kieślowskin (1941-1996) Kolme väriä -elokuvasarja poistui Yle Areenasta. Huomasin tämän viime tipassa ja katsoin elokuvat kahtena peräkkäisenä iltana: Sinisen tiistai-iltana, Valkoisen ja Punaisen keskiviikkona. Arvelin, että olin nähnyt ne ennenkin, mutta varma en ollut. Jotenkin kaikkien juonet tuntuivat vierailta, mutta jotkin yksityiskohdat sen sijaan olivat hyvinkin tuttuja. Muistin esimerkiksi kumaraisen vanhuksen, joka jokaisessa elokuvassa yritti vaivalloisesti työntää tyhjää pulloa lasinkeräyssäiliön hänelle liian korkealla olevasta aukosta sisään. Samoin Punaisen loppukohtaus tuntui hyvinkin tutulta. Ja Sinisen päätähden Juliette Binochen ohimenevä ilmestyminen Valkoisessa. Myös matkalaukussa matkustus tuntui joten tutulta. Mutta edelleenkään en ole ihan varma, olenko nähnyt nämä elokuvat aiemmin vaiko vain katkelmia esimerkiksi jossain elokuva-arviossa.

Kolmessa värissä kerronnan visuaalisuus ja intensiteetti pitävät katsojan tiukasti otteessaan. Minuun kolahtivat eniten Sininen ja Punainen, joista jälkimmäinen ehkäpä kaikkein eniten. Sinisessä viipyilevät lähikuvat tuntuivat joissakin kohdin hieman liian alleviivaavilta, mutta Punaisessa visuaaliset maalailut ja pysähtymiset virittivät tunnelmaa entistä intensiivisemmäksi. Huomasin pidättäväni hengitystä ja jännittäväni vatsalihaksia lähes kaikissa kohtauksissa, joissa päähenkilö Valentine ja eläkkeellä oleva tuomari keskustelivat elämän peruskysymyksistä. Irène Jacob ja Jean-Louis Trintignant virittivät viulun kielet niin kireälle, että soi, ja kunnolla. Valkoinen jäi minulle näistä elokuvista vieraimmaksi, vaikka siinä esiintyikin sivuosassa (Mikolaj) sympaattinen Janusz Gajos.

Punaisessa tepsutteli myös kaksi koiraa (ja koiranpentuja). Vaikka Kieślowski kuljetti aika hyvin koiriakin mukana elokuvassa, niin loppukohtauksessa jäi epäselväksi, mitä sille karvaisemmalle tassuttelijalle tapahtui. Hukkuiko se? Minun elokuvassani koira olisi ollut omistajansa sylissä ja siten pelastuneiden joukossa. Niin siinä olisi pitänyt käydä, koska kerran kaikki muutkin – myös Sinisen ja Valkoisen päähenkilöt – pelastuivat Punaisessa ja ilmeisesti saivat myös toisensa. Tämä olikin oikeastaan ainoa miinusmerkki näille kolmelle elokuvalle.

Samoina päivinä – tiistaina ja keskiviikkona – selailin myös espanjalaisen Chema Madozin (1958–) valokuvia. Pinterest on lähettänyt päivittäisissä sähköposteissaan minulle ihan kiitettävän säännöllisesti Madozin valokuvia, luultavasti koska olen ollut siellä kiinnostunut Minor Whiten mustavalkoisista valokuvista. Pinterest sai lopulta selkävoiton, ja päätin tutustua tarkemmin Madoziin. Katselin valokuvia hänen kotisivuillaan ja mietin, millaisia Photoshop-tekniikoita hän mahtaa käyttääkään jännittävissä kuvissaan. Katsoin myös yhden YouTube-haastattelun, joka oli tehty Madozin työhuoneessa. Suuni loksahti auki, kun tajusin, ettei Madoz ollut tehnyt outoja kuviaan kuvankäsittelyssä, vaan kyseessä oli ihan oikeat esineet, kuvauksia varten tehdyt. Vau, ihan oikeasti!

Madozin valokuvat ovat hyvin selkeitä, rauhallisia ja asetelmallisia. Hänen kuvilleen on ominaista pehmeä valo, usein hieman seepiaan taipuva, ja jokaisessa kuvassa on jokin oivallus, jotain, mikä laittaa katsojan näkemään jonkin tutun esineen tai asian uudesta näkövinkkelistä. Kuvat ovat mahdottoman kutkuttavia, mielikuvitusta herätteleviä, ahaa-oivalluksia tarjoilevia; niistä ei tahdo saada tarpeekseen sitten millään. Samaan aikaan ne piristävät ja rauhoittavat. Ja oman kodin esineitä alkaa katsella uudella tavalla. Vaikka Madozin kuvat saavat monesti hymyn huulille, niin katsojien naurattaminen ei ole hänen päämääränsä. Kuvia on siis syytä katsoa myös niiden tarjoamien tarinoiden ja syvempien ajatusten kautta, eikä jäädä lepäämään sen ensimmäisen – ilmiselvän – oivalluksen sohvalle.

Elokuvien ja valokuvien jälkeen torstaita vasten yöllä näin sitten unia. En suoranaisia viittauksia Kieślowskin elokuviin tai Madozin valokuviin, mutta selvästi ne olivat vaikuttaneet unien syviin teemoihin, intensiteettiin ja visuaalisuuteen. Unet olivat viipyilevämpiä, ”kuvaukseltaan” rauhallisempia, pohdiskelevampia ja – uskallanko sanoa – taiteellisempia normiuniini verrattuna. Mielenkiintoista, miten nopeasti ja voimakkaasti tällaiset elokuvat ja valokuvat voivat vaikuttaa omaan unenkerrontaan. Kannattaa kokeilla! 😀

The Shape of Water – mykkä prinsessa

Tätä kirjoittaessani sataa pitkästä aikaa (ihanaa!) toivottavasti hellekauden päätteeksi, joten sopii oikein hyvin kirjoittaa muutamia ajatuksia fantasiaan taipuvasta ”vesielokuvasta”. Teksti sisältää vähäisiä spoilereita elokuvan juoneen.

Guillermo del Toron viimeisin elokuva The Shape of Water on ollut katsomislistallani jo jonkin aikaa. Eilen sitten sain raivattua sopivan tilan iltaan tätä elokuvaa varten. The Shape of Water (2017) voitti tänä vuonna kolme Oscaria: paras elokuva, paras ohjaus ja paras musiikki. Oscareiden saaminen on meksikolaiselle del Torolle tuttua puuhaa, sillä myös hänen elokuvansa El Laberinto del fauno (englanniksi Pan’s Labyrinth, suomeksi Faunin labyrintti) kahmaisi aikoinaan kolme Oscaria. Myös Hellboy-elokuva (2004) on Guillermo del Toron ohjaama.

The Shape of Water kertoo mykästä Elisa Espositosta (Sally Hawkins), joka tekee yövuoroa siivoojana valtion salaisessa tutkimuskeskuksessa. Hän viettää hyvin rajoittunutta elämää, johon kuuluu työ ja kaksi ystävää: työtoveri Zelda ja naapuri Giles, jonka kanssa hän viettää suurimman osan vapaa-ajastaan televisiota katsellen. Eletään kylmän sodan aikaa, vuotta 1962.

Kun tutkimuslaitokseen tuodaan outo kalaihminen (Doug Jones), Elisan elämä muuttuu. Hän tuntee vastustamatonta vetoa tuohon ihmeelliseen olentoon, jota pidetään kahlittuna ja kohdellaan julmasti pelkkänä tutkimuskohteena. Pikkuhiljaa ja salaa Elisa voittaa kalaihmisen luottamuksen ja opettaa tälle muutamia viittomakielen sanojakin.

Elokuvan nimi viitannee kaikkiin niihin muotoihin, mitä vedellä elokuvassa on. Vesi on Elisan ja Zeldan pesuaine, ja he käyttävätkin sitä siivotessaan runsaskätisesti (vastoin nykyohjeita 😀 ). Vesi on Elisalle myös nautinnonlähde: joka päivä ennen työhönlähtöä hän viettää hetken ammeessa masturboiden, samaan aikaan kun kanamunat kiehuvat keitinvedessä hellalla. Sadepisaroita linja-auton ikkunassa. Vesi on tietenkin kalaihmisen luonnollinen ympäristö, ja elokuvan lopussa rankkasade kastelee niin hyvät kuin pahatkin.

The Shape of Waterin kuvallinen anti on myös kaikessa ankeudessaan, vanhanaikaisuudessa (kuuskytluku!) ja kuluneisuudessa jotenkin kaunis. Paljon murrettuja vihreitä, harmaita ja ruskeita sävyjä, vaatimattomia vaatteita, kuluneita kaapinovia, vanhanaikaisia huonekaluja. Monesta kohtauksesta olisi saanut tunnelmallisen valokuvan, kuten vaikkapa vain Elisasta kävelemässä käytävää pitkin ruskea paperinen eväspussi kädessään. Myös musiikki näyttelee tässä elokuvassa tärkeää osaa tunnelmanluojana.

Science fictionissa ja fantasiassa kahden eri lajin rakkaussuhde ei ole mikään uusi asia. Olenpa tainnut itsekin kirjoittaa aiheesta novellin. 🙂 Tuomalla tarinaan olennon eri lajista voidaan tutkia ja kuvata ihmisten suhtautumista vieraaseen. Samat suhtautumistavat meissä tulevat esiin, kun kohtaamme erilaisia ja eri tavoin ajattelevia lajitovereitamme. Ensimmäiset reaktiot ja tunteet: väärinymmärtäminen, torjuminen, pelon synnyttämä viha, arvon kieltäminen? Paitsi silloin jos ihminen on utelias uudelle tai tunnistaa vieraassakin jotain yhteistä, itselle tuttua, samaa. Jo pelkästään siksi, että joudumme pohtimaan omaa suhtautumista vieraaseen ja kohtaamaan tunteemme, tämänkaltaiset elokuvat ovat tärkeitä.

Lajien välisen rakkauden lisäksi The Shape of Water kertoo kauniisti myös ystävyydestä, toisaalta Elisan ja Zeldan ja toisaalta Elisan ja Gilesin. Ihmisten ei tarvitse olla samanlaisia ollakseen hyviä ystäviä, joihin voi luottaa ja jotka auttavat oudoissakin projekteissa ja suojaavat selustan. Niin paljon näkee nykyjään sarjoja ja elokuvia, jossa juonitellaan ja puukotetaan ystäviäkin selkään, että tällainen ystävyyden kuvaus melkein nostaa vedet silmiin.

Ensimmäinen saderintama meni ohi. Seuraavaa odotellessa voi lukea vaikkapa hyvää kirjaa tai katsoa elokuvaa. 🙂

Ovia ja ikkunoita Todellisuuteen

Tämän aamun Turun Sanomista (14.7.2018) luin mielenkiintoisen uutisen: tutkijat ovat paikallistaneet kummitushiukkasen eli kosmisen neutriinon synnyinpaikan 3,7 miljardin valovuoden päässä tapahtuneeseen blasaariin eli mustan aukon röyhtäykseen. Neutriino on erittäin pieni, lähes kaiken lävistävä alkeishiukkanen. Lävitsemme kulkee miljardeja neutriinoja joka sekunti. Kyseinen hiukkanen oli kuitenkin tullut kauempaa. Korkeaenergisen neutriinon kotipaikan tunnistaminen avaa uusia ikkunoita maailmankaikkeuteen ja sen ymmärtämiseen, sanovat tutkijat.

Tänä viikonloppuna järjestetään Turussa Finncon 2018 -tapahtuma science fictionin ja fantasian ystäville. Tarjolla on monenmoista kirjoihin, kirjoittamiseen ja fanitoimintaan liittyvää ohjelmaa, ilmaista vieläpä. Scifi- ja fantasiakirjallisuus tarjoaa aina avoimia ikkunoita ja ovia toisiin todellisuuksiin ja maailmoihin kuin myös monipuolista syväluotausta ihmiseen ja ihmisenä olemiseen.

Eilen katsoin viimeisen osan eteläkorealaisesta fantasiasarjasta W – todellisuuden tuolla puolella, joka kaikessa ”lapsellisuudessaan” tarjosi mielenkiintoisia ajatuksenpoikasia ja juoniviritelmiä toisenlaiseen todellisuuteen. Toki pelkästään aasialainen kulttuuri, jännittävä kieli ja kauniit kirjaimet tuntuvat eurooppalaisesta oudolta ulottuvuudelta ja vieraalta todellisuudelta. Sarja on nähtävissä Yle Areenassa syksyyn asti. W tarjoaa jännittäviä käänteitä kaikille katsojille, mutta erityisesti fiktion kirjoittajat saattavat saada sarjasta sähköiskun kaltaisia sykäyksiä. Tässä selkeästi nuorille suunnatussa sarjassa nimittäin todellisuudet menevät lomittain ja sekaisin. Päähenkilö on nuori naislääkäri Oh Yeon-joo, jonka isä piirtää suosittua sarjakuvaa W. Isä huomaa, että hänen sarjakuvamaailmansa on alkanut käyttäytyä oudosti, ja yrittää laittaa pisteen sille surmaamalla sarjakuvan päähenkilön Kang Chulin. Mutta käykin niin, että tytär tempautuu sarjakuvamaailmaan ja käyttäytyy lääkärin tavoin eli pelastaa Kang Chulin hengen. Tästä alkavat monipolviset juonikuviot ja Yeon-joon ja Kang Chulin rakkaustarina.

Vauhdikkaiden tapahtumien lomassa W:ssä pohditaan myös kirjoittajan vastuuta luomistaan henkilöistä, kun Kang Chul tulee penäämään luojaltaan vastauksia mm. kysymykseen, millä oikeudella tarinan luoja aiheuttaa fiktiivisille henkilöille niin paljon tuskaa ”vain juonen tähden”. Sarjakuvapiirtäjä ei osaa vastata tähän ja saa huomata kauhukseen, että hänen luomansa hahmot alkavat viedä juonta omaan suuntaansa ja muuttavat sarjakuvan tapahtumia ja omaa elämäänsä.

W-sarja saattaa kuulostaa hyvinkin ”fantastiselta”, ja sitähän se tietenkin on. Mutta kirjoittajat ovat kautta ajan sivun huomanneet, että heidän fiktiiviset henkilöhahmonsa heräävät henkiin kirjoitusprosessin aikana. Jo Mika Waltari kirjoitti vuonna 1949 tästä aiheesta kirjan Neljä päivänlaskua (hyvä kirja, suosittelen, ja voisin lukea sen itsekin uudestaan). Kirjoittaja voi luoda juonen ja henkilöt hyvinkin tarkasti etukäteen, ennen kirjoittamiseen ryhtymistä, mutta kirjoittaessaan huomaa, kuinka henkilöt alkavat käyttäytyä kurittomasti ja tehdä omia juttujaan. Kirjoittajien keskusteluissa useinkin tuskaillaan sitä, kun hahmot eivät pysy ruodussa ja ottavat ohjat. Siinä ei sitten enää tiedä, viekö paimen pässiä vai pässi paimenta (ja kumpi on kumpi).

Fiktiiviset henkilöt tulevat usein – parhaassa tapauksessa – eläviksi myös lukijalle. Aikoinaan kuuluin kirjoittajaryhmään, jossa lähiluimme toistemme tekstejä, ja monesti keskustelimme henkilöhahmoista kuin oikeista ihmisistä ja tarinan tapahtumista, kuin ne olisivat oikeasti tapahtuneet. Henkilöhahmot jäivät myös elämään keskuuteemme, ja niistä saatettiin keskustella vielä senkin jälkeen kun itse teksti oli jo hyvinkin menneen talven lumia. Paras kiitos kirjoittajataipaleellani (kauan sitten) oli varmaankin, kun kuulin äitini kertovan ystävälleen yhden novellini tapahtumaa niin kuin se olisi oikeasti tapahtunut jollekin hänen tutulleen. Mistään dementiasta ei äidin kohdalla ollut kyse, vaan hän oli eläytynyt novellin surulliseen kohtaukseen sen verran voimakkaasti, että siitä oli tullut totta hänelle. Aika pian saman keskustelun aikana hän toki muisti, mistä oli lukenut tuon tapauksen. 😉

Intensiivisen kirjoitusprosessin aikana todellisuuksilla on taipumusta sekoittua… ainakin kirjoittajan mielessä. Kauhutarinat eivät ole minun juttuni, sillä varsinkin selittämätöntä tai psykologista kauhua sisältävät tarinat menevät oitis yli kauhunsietokynnykseni, joka on todella matala muutenkin. Joitakin vuosia sitten kuitenkin kirjoittelin espanjaksi pientä ”kauhutarinaa”, jossa halusin harjoitella verbien eri aikamuotoja. Tarinan erittäin vaatimaton kauhu hyppäsi kevyesti kauhukynnykseni yli, ja minun oli pakko pitää muutamien viikkojen kirjoitustauko sekä nukkua pari yötä valot päällä. Kauhu ei todellakaan ole minun juttuni!

Harvoin tulemme ajatelleeksi, että arkielämässä käyttämämme kieli on myös eräänlaista fiktiota. Kieli muodostaa toisen todellisuuden sen rinnalle, lomaan, missä elämme. Kieli on käsitteitä ja sopimuksia siitä, miten yritämme kuvata ja ymmärtää Todellisuutta. Olemme sopineet, että tietyn käyttötarkoituksen omaava huonekalu on nimeltään pöytä. Mutta sana ”pöytä” on vain käsite. Elämme niin sisällä kielessä, että sitä on vaikea erottaa erilleen Todellisuudesta. Mutta Todellisuus ei tarvitse kieltä. Zen-meditaatiota harrastavat tietävät, ettei Todellisuus häviä minnekään, vaikka hetken aikaa olisikin ajattelematta, ilman sanoja ja mielessä vallitsisi sanaton hiljaisuus.

Scifiä ja fantasiaa pidetään usein utopistisena huuhaana, koska ne eivät kuulemma ole ”realistisia”. Mutta tulemmeko ajatelleeksi, että elämme koko ajan useissa todellisuuksissa? On kielen todellisuus, ja kullakin oman mielen (psykologian) todellisuus: se koostuu mm. kaikista kuvitelmistamme siitä, mitä olemme ja millainen maailma on. On todellisuus, jonka saamme aistiemme välityksellä, on toisten ihmisten mielten todellisuus jne. Ja sitten on se Todellisuus, joka on paljon enemmän, mitä ikinä pystymme kuvittelemaan, käsittelemään ja mittaamaan kömpelöillä laitteillamme. Monet eläimet ja kasvit aistivat ja ”tietävät” Todellisuudesta asioita, joista meillä ei ole hajuakaan. Eivätkö siis scifi ja fantasia ole fiktiivisen kirjoittamisen muotoja, jotka yrittävät kurkottaa kauemmas ja nähdä enemmän Todellisuudesta, kun taas ns. realistinen fiktio pysyy turvallisessa hiekkalaatikossa uskaltamatta mennä leikkimään hiekkalaatikon ulkopuolelle? No, tässä yhteydessä on pakko tunnustaa, että luen kaikenlaisia fiktiivisiä kirjoja, laidasta laitaan, pois sulkien elämäkerrat (jotka ovat niin epätodellisia 😀 ).

W-sarjaa katsoessa tuli myös mieleen, kenen sarjakuvassa me olemme hahmoja. Ja olemmeko kurittomia kauhukakaroita pyrkimässä hiekkalaatikon ulkopuolelle vai toteutammeko orjallisesti piirtäjän luomia juonikuvioita? 😉

Minäkö tässä kirjoitan vai Oh Haen-joo? 😀

Syyskuun jumalia on vaikea unohtaa

22.8.2017

Kun olin useamman viikon ajan paininut espanjan kielen kanssa, minulle tuli hirveä nälkä omaan kieleen. Näin käy itse asiassa aina, kun räplään pidemmän aikaa vieraan kielen kanssa. Tähän nälkään saapui sopivasti uunituore, suoraan kustantajalta tilaamani kirja:
Saara Henrikssonin Syyskuun jumalat (Into Kustannus, 2017).

Yleensä kun aloitan uutta kirjaa, varsinkin silloin kun vaihdan kielestä toiseen, minun on vaikea päästä uuden kirjan rytmiin. Olin juuri lopettanut Javier Sierran kirjan El maestro del Prado y las pinturas proféticas, ja olin suunnitellut, että lukisin heti perään Sierran 40-sivuisen e-kirjasen, jossa hän vielä liikkuu Pradon käytävillä ja maalausten parissa. Kirjasesta olin jo ladannut puhelimeen näyteversion. Mutta sen sijaan nappasinkin käteeni Syyskuun jumalat, ja se oli menoa. Päinvastoin kuin normaalisti, solahdin tämän kirjan rytmiin ja tunnelmaan heti ensimmäisestä rivistä lähtien. Ilman minkäänlaista nikottelua aloin hengittää kirjan tahtiin, se oli uskomattoman helppoa. Aina silloin tällöin eteen tulee tällainen kirja, jonka rytmi on minun rytmini, ja siitä ei voi olla muuta kuin äärettömän kiitollinen.

Syyskuun jumalat kertoo amerikkalaisesta Paulista, joka saapuu Budapestin yliopistoon vierailevaksi opettajaksi ja tekemään omaa tutkimustaan. Paulin sukujuuret ovat osittain Unkarissa. Lukija pääsee katselemaan Unkaria ja Budapestia Paulin silmin.

5.9.2017

Kirjan lukemisesta (ja yllä olevan kirjoittamisesta) on nyt kulunut kaksi viikkoa, enkä vieläkään ole pystynyt aloittamaan mitään uutta kirjaa tai edes novellia. Olen pelännyt, ettei mikään kirja tunnu oikein miltään Syyskuun jumalien jälkeen. Olen yrittänyt unohtaa, miten hyvältä tuntui lukea sitä ja miten kaikki tuntui olevan kirjassa kohdallaan, oikeilla paikoillaan. Olen yrittänyt unohtaa, miten kirjan kieli – yhtä aikaa herkkä ja täsmällinen – kannatteli lukemista ja antoi energiaa kuin ravintoa, miten todellisuudet limittyivät toisiinsa ja Paulin mieleen, miten pienistä yksityiskohdista rakentui iso tarinaverkko, joka avautui moneen suuntaan ja aikaan. Senkin olen yrittänyt unohtaa, että kirjan outoudet olivat juuri sellaisia outouksia, joista haluan lukea (ja kirjoittaa), juuri sellaisia outouksia, jotka ovat yhtä aikaa tuttuja ja mystisiä, selitettävissä ja selittämättömiä. Olen yrittänyt, mutta turhaan: kirjan tunnelma on edelleen minussa, mahdottomana kuvata sanoin… tai millään tavoin. En pysty edes kunnollista kirja-arviota kirjoittamaan, kun kirja vain on niin paljon, paljon enemmän.

(Tällaisia kirjoja lukiessa olen aina suunnattoman kiitollinen sille pienelle tytölle, jolle lukemaan oppiminen oli vaikeaa, mutta joka ei antanut periksi, vaan sinnikkäästi taistellen hankki itselleen tuon taidon.)

Haluaisin nähdä Syyskuun jumalat Finlandia-palkintoehdokkaana ja voittajanakin. Toivon, että tämä kirja käännetään muille kielille ja että sen tekevät ammattitaitoiset kääntäjät, jotka osaavat tuoda käännöksiin sen saman hengityksen ja aaltojen rytmin, mikä suomenkielisessäkin on. Saara Henriksson teki Budapestille sen, minkä lempikirjailijani Carlos Ruiz Zafón teki Barcelonalle; ja nyt arastelen jopa aloittaa Ruiz Zafónin uusinta kirjaa, koska pelkään, ettei sekään tee mitään vaikutusta Syyskuun jumalien jälkeen.