Siinä tulee kieltämättä hiukan kriipi olo, kun ensin lukee Tuomas Salorannan novellin Äidin talossa (kirjasta Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia) ja sen jälkeen lähtee päiväkävelylle kaupunkilähiössä juhannusaattona. Ai miksikö? No, Salorannan novellissa päähenkilö Marjatta tautivuoteelta noustuaan ja kauppaan mennessään huomaa, että kaikki ihmiset ovat äkkiä hävinneet ja kadut ovat autiot, ja sitten paljastuu asian karmaiseva tila. Lähestulkoon yhtä autiota oli myös iltapäivällä kaupunkilähiössä. Aika useasti tuli vilkuiltua olan yli, etteivät zombit pääsisi yllättämään takaa. Onneksi sentään tapasin yhden hyvissä sielun ja ruumiin voimissa olevan naapurin ja näin yhden koirantaluttajan, mutta muuten oli kyllä kuollutta. Ja onneksi sentään omasta kraanasta vielä tulee vettä, sähköt toimivat ja jääkaapista löytyy tuoreita porkkanoita ja perunoita. Huomattavasti paremmin siis pyyhkii kuin novellin Marjatalla.
Novellien lukeminen on virkistävää, jopa zombinovellien. Mammuttiromaanien jälkeen erityisen virkistävää. Novelli on sopivan mittainen: sen voi lukea yhden lukusession aikana alusta loppuun ja sen jälkeen siirtyä tekemään muita asioita. Seuraavan novellin voi lukea sitten, kun siltä taas tuntuu, ja lukea siinä välissä muita novelleja. Ei tarvitse pitää mielessä tarinan yksityiskohtia ja tapahtumia, kuten pitkää romaania lukiessa täytyy. Romaanin lukemisessa ei voi pitää pitkiä taukoja, sillä juonen tärkeitä asioita unohtuu jo parissa päivässä. Joillakin ihmisillä on aina menossa kaksi tai kolme romaania yhtä aikaa. Minulta se ei onnistu, mutta novellikokoelmien välillä sompailu kyllä onnistuu vallan mainiosti.
Novellissa kirjoittaja tietää koko ajan, minne on menossa. Lukijakin tuntee, että kirjoittajalla on tarina hanskassa, ja voi näin ollen rentoutua ja nauttia matkanteosta ilman huolen häivää. Mammuttiromaaneja lukiessa liiankin usein joutuu huolestumaan, minne kirjoittaja on eksynyt, ja huutelemaan: ”Hei, me lukijat ollaan täällä! Minne sinä olet menossa? Oletko unohtanut meidät?”
Mammuttiromaanit ovat tällä hetkellä kirjoittajien suosiossa. Viime vuoden Finlandia-palkintoehdokkaista lyhyin kirja oli 486-sivuinen. ”Liikaa tekstiä!” kirjoitti Turun seudun senioriopettajat ry:n lukupiirin puolesta Sirpa Kumlander keväällä Turun Sanomien Mielipiteet-palstalla. Lukupiiri oli lukenut kaikki Finlandia-ehdokaskirjat ja tullut siihen tulokseen, että jokaisessa näistä kirjoista oli tiivistämisen varaa. Jos kokeneille paljon lukeville ihmisille mammuttiromaanit ovat liian pitkiä, niin miten käy niiden, jotka lukevat vähemmän? Uskaltavatko vähän lukevat edes aloittaa jotain 500-sivuista järkälettä? Eikö siinä kihoa kylmä hiki otsaan, ennen kuin ehtii avata ensimmäistäkään sivua?
Romaanit pitenevät pitenemistään ja ihmiset kuulemma lukevat yhä vähemmän kirjoja. Onko tässä jotain kausaalisuhdetta? Todennäköisesti ei, ainakaan mitään suoraa. Mutta oikeasti, ihmisillä on nykyään paljon muutakin tekemistä vapaa-aikanaan kuin lukeminen. Sometetaan, fasetetaan ja watsapataan. Katsotaan elokuvia, seurataan sarjoja ja pelataan pelejä. Ja sitten vielä kaikki muut harrastukset siihen päälle. Töiden ja kotitöiden jälkeen ei sitä luppoaikaa ihan mahdottomasti ole; niin monet asiat taistelevat verissäpäin ihmisten vapaa-ajasta. Kuinka paljon sitä ehtiikään tehdä muita asioita siinä ajassa kuin lukee 500-sivuista opusta, joka ei sitten loppujen lopuksi ollut niin kauhean hyvä? Harmittaako menetetty aika? Kuinka helposti ottaa lukulautaselle toisen kirjajärkäleen?
Nyt voisi olla novellien – ja myös runojen – aika. Novellit voisivat olla kiireisen nykyihmisen juttu. Niitä julkaistaan kyllä; jo pelkästään spekulatiivisella kirjallisuuden alueella on sekä lehtiä että kustantajia, jotka julkaisevat novelleja koko ajan. Kuoriaiskirjat, Osuuskumma, Turbator, Kosmoskynä, Portti, Spin, Tähtivaeltaja, Ursula, Usva… ja mitä kaikkia niitä onkaan! Jotenkin vain pitäisi osata markkinoida novellit suurelle yleisölle. Miten tehdä novelleista mediaseksikäs Ilmiö isolla iillä, asia, jossa kaikki haluavat olla mukana? Jätän harkintaan…
——————————
PS. Viime viikkoina olen lukenut novelleja näistä lähteistä (ei missään erityisessä järjestyksessä enkä kaikkia, mutta voin suositella):
Tuoma Saloranta, Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia (Kuoriaiskirjat 2014, e-kirja)
Anne Leinonen, The Otherling and Other Stories (Kuoriaiskirjat 2015)
Lehdet Portti ja Kosmoskynä (uusimmat numerot).
——————————
PPS. Jos joku miettii tämän artikkelin otsikkoa, että se ehkä kuulostaa jotenkin tutulta, niin se yrittää olla kirjallinen viittaus – mikäli nyt yhtään muistan oikein tai sinnepäinkään – Ilpo Tiihosen runon säkeeseen ”Ostereita siis – naturligtvis”. 😉 (Voin kyllä muistaa ihan väärinkin, enkä pysty tässä asiaa tarkistamaan).
Sanoja, sanoja 