Vale, vale… eiku… okei, selvä!

Kun espanjalaisen kanssa keskustelee, törmää suurella todennäköisyydellä sanaan vale. Siinä selität jotain omasta mielestäsi tärkeää asiaa, ja toinen hokee jatkuvasti vale, vale. Hymyssäsuin vieläpä. Ei kannata mennä kuitenkaan paniikkiin eikä suuttua, sillä espanjalainen ei tässä hauku sinua valehtelijaksi, ei suinkaan, vaan hän itse asiassa kertoo ymmärtäneensä, mitä tarkoitat, ja on luultavasti samaa mieltäkin. Vale siis tarkoittaa tällaisessa tilanteessa okei, selvä, käyhän se, olkoon menneeksi tai jotain muuta vastaavaa.
Sanaa voi käyttää myös samanlaisena kysymyssanana kuin suomen jooko-sanaa. Mennään kotiin, jooko? Vamos a casa, ¿vale? ¡Pues vale! Mikäpäs siinä!

Jos oikein tarkasti kuuntelee, huomaa, että vale-sanan lausumisessa on eroja: suomalainen sanoo molemmat tavut lyhyesti ja ytimekkäästi, espanjalaisen a on tässä hippasen pitempi.

Vale on indikatiivin preesensin yksikön 3. persoonan muoto verbistä valer. Tämä verbi on erittäin käyttökelpoinen, sillä opettelemalla sen erilaisia merkityksiä selviää monesta tilanteesta samalla sanalla. Tässä artikkelissa on muutamia valer-sanan merkityksiä.

¿Cuánto vale? Tarpeellinen kysymys kaikille turisteille. Mitä se maksaa? Kun myyjä puhuu vuolaasti, ilman taukoja, tilanteessa päästään asian ytimeen tällä lyhyellä lauseella.

Penan kanssa valer-sanasta saa muotoiltua kannattaa-merkityksen ja samalla valer tuo hiukan lempeää auringonpaistetta murheellisen penan elämään, sillä pena tarkoittaa surua, murhetta, harmia, tuskaa, vaivaa, rangaistusta, vastusta ja vahinkoa. Perin murheellinen sana siis tämä pena, jonka päätä valer-sana tässä lauseessa hellästi silittää: Vale la pena estudiar español. Kannattaa opiskella espanjaa.

Paran kanssa valer-sanalla voi sanoa vaikkapa mielipiteen jonkun ihmisen sopivuudesta. Pedro no vale para profesor, no tiene paciencia. Pedro ei sovi opettajaksi, hänellä ei ole kärsivällisyyttä.

Kun saavut tapaamiseen myöhässä ja toinen näyttää synkkää naamaa, voit laukaista tilanteen sanomalla: Más vale tarde que nunca. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Samaa fraasia voi toki käyttää sarkastisesti, sitruunainen ilme kasvoilla, kun espanjalainen kaveri saapuu tapaamiseen huikeasti myöhässä. Eri asia sitten on, ymmärtääkö toinen sanonnan letkautuksena vai siunauksen antamisena myöhästymiselle.

Käytännöllistä valer-sanaa voi käyttää myös silloin, kun haluaa hyvästellä jonkun kuin muinaiset roomalaiset. ¡Adios! ¡Vale! Hei sitten! Pysy terveenä! Hyvästejä jättäessä Ten salud -ilmauksen voi siis näppärästi korvata huudahduksella ¡Vale!

Sanomattakin on varmaan selvää, että espanjan kielestä löytyy myös substantiivi vale (maskuliini), joka tarkoittaa muun muassa lahjakorttia, ostokuponkia, kuittia ja tositetta. El vale de comida, lounasseteli. Varsin käyttökelpoinen sana on siis kyseessä. 🙂

Vale la pena aprender esta palabra. 🙂

————-
Lähteet:
Santiago de la Torre Moral, Arja Hammela: Suomi–espanja–suomi-sanakirja (Gummerus 2008)
Javier Álvarez, www.delcastellano.com Orígenes, etimologías y gramática histórica del castellano
Mahdolliset virheet ovat minun ikiomiani. 😀
Lisälukemista löytyy RAE:n sanakirjasta (hakusanalla vale)

 

Mainokset

Syyskuun jumalia on vaikea unohtaa

22.8.2017

Kun olin useamman viikon ajan paininut espanjan kielen kanssa, minulle tuli hirveä nälkä omaan kieleen. Näin käy itse asiassa aina, kun räplään pidemmän aikaa vieraan kielen kanssa. Tähän nälkään saapui sopivasti uunituore, suoraan kustantajalta tilaamani kirja:
Saara Henrikssonin Syyskuun jumalat (Into Kustannus, 2017).

Yleensä kun aloitan uutta kirjaa, varsinkin silloin kun vaihdan kielestä toiseen, minun on vaikea päästä uuden kirjan rytmiin. Olin juuri lopettanut Javier Sierran kirjan El maestro del Prado y las pinturas proféticas, ja olin suunnitellut, että lukisin heti perään Sierran 40-sivuisen e-kirjasen, jossa hän vielä liikkuu Pradon käytävillä ja maalausten parissa. Kirjasesta olin jo ladannut puhelimeen näyteversion. Mutta sen sijaan nappasinkin käteeni Syyskuun jumalat, ja se oli menoa. Päinvastoin kuin normaalisti, solahdin tämän kirjan rytmiin ja tunnelmaan heti ensimmäisestä rivistä lähtien. Ilman minkäänlaista nikottelua aloin hengittää kirjan tahtiin, se oli uskomattoman helppoa. Aina silloin tällöin eteen tulee tällainen kirja, jonka rytmi on minun rytmini, ja siitä ei voi olla muuta kuin äärettömän kiitollinen.

Syyskuun jumalat kertoo amerikkalaisesta Paulista, joka saapuu Budapestin yliopistoon vierailevaksi opettajaksi ja tekemään omaa tutkimustaan. Paulin sukujuuret ovat osittain Unkarissa. Lukija pääsee katselemaan Unkaria ja Budapestia Paulin silmin.

5.9.2017

Kirjan lukemisesta (ja yllä olevan kirjoittamisesta) on nyt kulunut kaksi viikkoa, enkä vieläkään ole pystynyt aloittamaan mitään uutta kirjaa tai edes novellia. Olen pelännyt, ettei mikään kirja tunnu oikein miltään Syyskuun jumalien jälkeen. Olen yrittänyt unohtaa, miten hyvältä tuntui lukea sitä ja miten kaikki tuntui olevan kirjassa kohdallaan, oikeilla paikoillaan. Olen yrittänyt unohtaa, miten kirjan kieli – yhtä aikaa herkkä ja täsmällinen – kannatteli lukemista ja antoi energiaa kuin ravintoa, miten todellisuudet limittyivät toisiinsa ja Paulin mieleen, miten pienistä yksityiskohdista rakentui iso tarinaverkko, joka avautui moneen suuntaan ja aikaan. Senkin olen yrittänyt unohtaa, että kirjan outoudet olivat juuri sellaisia outouksia, joista haluan lukea (ja kirjoittaa), juuri sellaisia outouksia, jotka ovat yhtä aikaa tuttuja ja mystisiä, selitettävissä ja selittämättömiä. Olen yrittänyt, mutta turhaan: kirjan tunnelma on edelleen minussa, mahdottomana kuvata sanoin… tai millään tavoin. En pysty edes kunnollista kirja-arviota kirjoittamaan, kun kirja vain on niin paljon, paljon enemmän.

(Tällaisia kirjoja lukiessa olen aina suunnattoman kiitollinen sille pienelle tytölle, jolle lukemaan oppiminen oli vaikeaa, mutta joka ei antanut periksi, vaan sinnikkäästi taistellen hankki itselleen tuon taidon.)

Haluaisin nähdä Syyskuun jumalat Finlandia-palkintoehdokkaana ja voittajanakin. Toivon, että tämä kirja käännetään muille kielille ja että sen tekevät ammattitaitoiset kääntäjät, jotka osaavat tuoda käännöksiin sen saman hengityksen ja aaltojen rytmin, mikä suomenkielisessäkin on. Saara Henriksson teki Budapestille sen, minkä lempikirjailijani Carlos Ruiz Zafón teki Barcelonalle; ja nyt arastelen jopa aloittaa Ruiz Zafónin uusinta kirjaa, koska pelkään, ettei sekään tee mitään vaikutusta Syyskuun jumalien jälkeen.

Pienen pojan suru

Perjantai-illan elokuvaa varten täytyi taas turvautua iTunesin valikoimaan, koskapa television vakiokanavilla ei ollut mitään tarjottavaa. 99 sentin tarjouksessa oli leffa nimeltä A Monster Calls, ja sen vuokrasin enempiä miettimättä. Elokuvan ohjaaja on espanjalainen Juan Antonio Bayona, joka on ohjannut myös hienon Orpokoti-elokuvan. El Orfanato onkin yksi suosikkielokuvani, vaikken varsinaisesti kauhun ystävä olekaan. A Monster Calls perustuu Patrick Nessin samannimiseen romaaniin, ja tämä heppu on myös tehnyt elokuvan käsikirjoituksen.

Elokuva kertoo 12-vuotiaasta Conor-pojasta, jonka äiti on vakavasti sairas. Connor joutuu selviämään arkisista askareista yksin, koska äiti on niin väsynyt ja kipeä, ettei pysty pojasta huolehtimaan. Sen lisäksi koulussa on kolme ikätoveria, jotka pahoinpitelevät Conoria joka päivä; tämä kun on omissa oloissaan viihtyvä, piirtämistä harrastava, hiljainen poika, sopiva uhri tyhjäntoimittajille siis. Conoria esittää vallan mainio Lewis MacDougall, jonka harteilla elokuva pitkälti lepääkin, sillä muut näyttelijät ovat selkeästi hyvin pienissä sivurooleissa. Sigourney Weaver isoäitinä, Felicity Jones äitinä ja Toby Kebbell isänä tekevät ihan kelvollista työtä, mutta heille ei filmissä ole annettu paljonkaan tilaa. Myös Liam Neeson Hirviön äänenä tuo elokuvaan oman panoksensa.

”And if you need to break things, then by God, you break them good and hard.”

Orpokodin tavoin myös Hirviö-elokuvassa liikutaan fantasiakauhussa: todellisuus ja fantasia sekoitetaan yhteen, jotta voidaan luoda erilaisia psykologisia tasoja. Tämän tyyppiset elokuvat asettavat minut aina saman dilemman eteen: katsoako elokuvaa fantasiana vai selittääkö fantastiset elementit psykologisina, päähenkilön pään sisäisinä tapahtumina? Bayona ja Ness antavat katsojan valita. Toisaalta näytetään, että hirviö on pojan mielikuvitusta tai unta ja toisaalta näytetään tilanteita ja yksityiskohtia, joita ei voi selittää pelkällä psykologialla (tai ainahan niin voi tehdä, jos välttämättä haluaa). Tällainen lähestymistapa on mielenkiintoinen: katsojaa ei pakoteta näkemään asioita yksioikoisesti ohjaajan ja käsikirjoittajan pakkodumppina, vaan kukin voi tehdä omat tulkintansa. Spekulatiivisen fiktion ystävänä lähden yleensä katsomaan tällaista elokuvaa fantasiana, siis kirjaimellisesti. Hirviö on todellinen hirviö eikä mikään mielikuvituksen tuote tai uni. Jos muut eivät hirviötä näe, niin se on heidän ongelmansa. Mutta elokuvan edetessä rinnalle tulee myös psykologinen puoli; Bayona ei anna senkään unohtua. Katsojan on pidettävä nämä kaksi asiaa rinnakkain ja limittäin, toisiaan ruokkien ja toisistaan kasvaen. Niitä ei tarvitse erottaa toisistaan, eikä tarvitse valita vain jompaakumpaa.

Hirviö-elokuva kertoo luopumisesta, menetyksestä, surusta. Nenäliinapaketti kannattaa ottaa käden ulottuville. Conor seuraa vierestä äitinsä riutumista ja yrittää uskotella itselleen, että äiti vielä paranee. Tunteet, joita Conor tuntee elokuvan aikana, ovat yleismaailmallisia: kaikki, jotka ovat seuranneet vierestä läheisen riutumista, tunnistavat varmasti nämä tunteet. Elokuva tekee kipeää, jos se osuu omalla kohdalla haavaan tai arpeen. Minussa elokuva synnytti seuraavana yönä unia, joissa kipeät asiat nousivat pintaan. Silti sanoisin, että kannatti katsoa ja katsoisin uudestaan.

Orpokodin tasolle tämä elokuva ei nouse, mutta pidin siitä joka tapauksessa, enkä todellakaan vähiten herkän Lewis MacDougallin takia.