Vapaana kuin lintu Internetissä

Vielä 15 vuotta sitten Internet oli aika pieni paikka. Tarjontaa oli toki jo moneen makuun, mutta enimmäkseen aika kului surffaillen sivulta toiselle ja etsien uusia mielenkiintoisia asioita hitaalla yhteydellä, joka töksäytti näytölle liiankin usein viestin The server could be down or busy.

Nykyään monet ovat jämähtäneet tuttuihin nettikuvioihin. Tsekataan Facebook ja lukaistaan tutut blogit (mieluiten RSS-syötteiden avulla), selataan tietyt keskustelupalstat, luetaan tuttu verkkolehti, tehdään nettiostoksia aina samassa webshopissa, pelataan samaa peliä tutulla pelisivustolla, katsotaan kavereiden lähettämät YouTube-linkit ja Areenasta ohjelmat, joita ei ole ehtinyt katsoa TV:stä. Vapaamuotoisesti ajelehtivaan ”surhvoomiseen” ei jää enää aikaa, koska ”täytyy tsekata”-paikkoja on niin paljon.

Luulin kadottaneeni kokonaan taidon liikkua vapaasti netissä, mutta sitten unhoon painunut kyky löytyi yllättävää kautta. Espanjan kieltä opiskellessa ja varsinkin Plan-kummitytölleni espanjaksi kirjoittaessani eteen on tullut usein tilanne, ettei oppi- ja sanakirjoista löydy vastausta, millainen fraasi jossain tietyssä kohdassa tekstiä olisi oikein. Niinpä olen lähtenyt googlailemaan fraaseja ja katsomaan, millaisia tuloksia haut kaivavat esiin netin pohjattomasta tietolaarista. Suoraa ja selvää vastausta pulmaani olen harvoin saanut, vaikka olenkin törmännyt sattumalta moniin espanjankielisiin sanoihin (ja sanontoihin), joista paksulla sanakirjallani ei ole aavistustakaan. (Esimerkiksi sanalla bitácora ei ole tekemistä Pythagoraan lauseen kanssa, vaan se tarkoittaa blogia… ja paria muutakin asiaa.) Etsiessäni jotain fraasia olen surffaillut yhdelle sivulle, sieltä jotain linkkiä eteenpäin ja sieltä taas eteenpäin mielenkiintoisten asioiden perässä. Aallonharjalta toiselle löytöretkeillen ja täysin unohtaen, mitä alun alkaen olin hakemassa. Monia jännittäviä sivuja, tarinoita ja ihmisiä on noussut näytölleni netin syövereistä. Löytämisenilo on ollut lähes yhtä suuri kuin 15 vuotta sitten.

Olen oppinut myös yhden asian. Laitan löytämiäni jänniä sivuja enää hyvin harvoin kirjanmerkkeihin (tosin listani on jo nyt kilometrin mittainen eikä siitä mitään enää löydäkään). En kuormita itseäni uusilla ”täytyy tsekata”-paikoilla, jotta minulla olisi edelleen tilaa ja ennen kaikkea aikaa löytää uusia asioita. Sillä aikaahan tähän touhuun menee. Siksi teen sitä vain viikonloppuisin. Viime viikolla espanjanopettajamme kysyi, kuinka monta tuntia käytämme viikossa espanjan opiskeluun. Mietin ankarasti, mutten osannut vastata, sillä missä menee preteriti-taivutusten päähänpänttäämisen ja espanjankielisillä sivuilla surffaamisen raja. Onko sarjakuvan lukeminen espanjaksi vakavaa opiskelua vai huvia? Entä bitácorien lukeminen? Tarvitaanko tällaista rajaa?

 

Piedra que corre sí que coge moho

Piedra que corre sí que coge moho - blogi netissä

Suosittelen jokaiselle, että silloin tällöin kannattaa mielen virkistykseksi surffailla netissä täysin päämäärättömästi ja ilman mitään tavoitteita. Netti on pullollaan ihmeellisiä ja hauskoja asioita. (Tänään olen lukenut erään Perusta kotoisin olevan naisen blogia ja nauraa hykerrellyt. Bloggaaja on naimisissa suomalaisen kanssa ja kirjoittaa tosi hauskasti mm. miltä jotkut nimet kuulostavat tai mitä ne tarkoittavat eri kielissä.)

Mainokset

Heräämisiä arkitodellisuuteen

1. Herääminen

Jos haluaa varmistaa epäonnistumisensa spekulatiivisen fiktion kirjoituskilpailussa, helpoin tapa on lopettaa novelli lauseeseen ”Kaikki olikin unta” tai ”Sitten hän heräsi”. Tällä lopetuksella esiraati takuuvarmasti heittää hyvänkin tekstin loppukilpailusta ulos. Kirjoittajan omasta mielestä tällainen jippo saattaa olla näppärä, pikkuviisas ja hauskakin lopetus, mutta kaiken lukeneet spekkistuomarit eivät jaksa sellaiselle edes hymähtää.

Jo maalaisjärkikin sanoo, että jokin mättää pahasti tällaisessa lopetuksessa. Kun lukija on itkenyt ja nauranut päähenkilön kanssa, pidättänyt henkeään ja pelännyt  tämän taistellessa pahiksia vastaan, toivonut ja rukoillut, että tämä löytäisi vihdoin rakastettunsa tai edes palasen onnea, niin tuntuu märän rätin läiskäisyltä päin naamaa, kun kirjoittaja äkkiä toteaa, että kaikki olikin vain unta. Kaikki ne tunteet, tuska ja ilo, joita lukija oli tuntenut, olivatkin ihan turhia, sillä eihän päähenkilö oikeasti ollutkaan hengenvaarassa, vaan nukkua köllötti koko ajan omalla sängyllään turvassa. ARGH!

Todellinen spekkiskirjoittaja ei tuohon loveen loksahda. Hän tietää, että kummallinenkin todellisuus on todellista todellisuutta, eikä hänen tarvitse mitätöidä sitä kömpelöillä defensseillä, joita ”Sitten hän heräsi” -lopetukset ilmiselvästi ovat. Spekkisti tietää, että lukijalla on täysi oikeus jäädä siihen outoon ja ihmeelliseen maailmaan. Hän haluaa, että lukija jää sinne vielä senkin jälkeen, kun on lukenut novellin viimeisen lauseen! Hän toivoo, että lukija voisi palata tuohon maailmaan aina kuin haluaa. Ei hän halua sulkea sen maailman ovea jollakin älyttömyydellä.

2. Herääminen

Pedro Almodóvarin elokuva Volver – paluu ei ole spekkiselokuva eikä sellaiseksi tarkoitettukaan. Se on kuvaus kuudesta vahvasta naisesta, keskiössä kahden aikuisen sisaruksen Raimundan ja Solen arkinen elämä. Tarinaan luikertelee kuitenkin spekkispiirre, kun sisarusten höppänältä vaikuttava Paula-täti kertoo tytöille, että näiden kuollut äiti Irene käy pitämässä huolta hänestä. Myös tädin naapurissa asuva Agustina uskoo haamuun. Kun Paula-täti kuolee, Irene-haamu näyttäytyy myös Solelle ja muuttaa tämän luokse asumaan. Vähitellen Almodóvar luotsaa katsojaa pois spekkismaailmasta. Haamu ei vaikuta yhtään haamulta, ja pienien vihjeiden avulla katsoja pikkuhiljaa tajuaa, että Irenen ilmestymiselle löytyy toinenkin luonteva selitys. Niin hellästi Almodóvar herättelee katsojaa, että tuntuu kuin liukuisi hitaasti unesta valveille ilman että huomaisi mitään selvää rajaa niiden välissä. Tai eroa. Näinkin sen voi siis tehdä, kun omaa riittävät taidot.

Volver on kaikin puolin kelpo elokuva. Vaikka se kertoo kauheista asioista, siinä on elämänmyönteistä lämpöä, josta ohjaaja-käsikirjoittaja Almodóvarin lisäksi kunnia kuuluu myös loistaville (nais)näyttelijöille. Yksi täysin asiaan kuulumaton pikkudetalji on pakko mainita. Almodóvar näyttää olevan aivan hullaantunut Penélope Cruzin rintoihin, joita ei toki täysin paljaina näytetä. Sen sijaan Penélopella on koko ajan syvään uurrettu pusero ja kaulakoru yltää viettelevästi vaaralliseen viivaan asti. Eräässä kohtauksessa Penélopen esittämä Raimunda on tiskaamassa, ja kameran paikaksi on valittu hieman yllättävästi katto. Sieltä kuvakulma on suoraan alas Penélopen buubseihin ja tiskialtaaseen. Vaikka kuinka mietin, oliko tuossa jokin syvällisempikin tarkoitus, niin en keksinyt muuta kuin poikamaisen tirkistelynhalun, mikä annettakoon anteeksi Pedrolle. 😉

Musiikkivinkki: elokuvassa Penélope Cruz näyttäisi laulavan nimikappaleen Volver, mutta oikeasti sen laulaa hänen puolestaan flamencotähti Estrella Morente.

———————————

Jälkikirjoitus. Jos labradorinnoutajani eläisi, se täyttäisi tänään 21 vuotta. Riitu oli herkkusuu ja rakasti hyvin kostutettua, kermavaahdolla kuorrutettua täytekakkua, jollaisen leivoin sille synttäripäivinä. Koko sen ajan kun täytin ja koristelin kakkua, se istua tönötti keittiössä ja seurasi proseduuria silmä tarkkana. Ja näin tapahtui vain silloin, kun valmistin sen synttärikakkua (joka oli samanlainen kuin kaikki muutkin valmistamani täytekakut). Mistä se aina tiesi, että kyse oli sen kakusta…