Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014)
(Teksti sisältää jonkin verran spoilereita.)
Komeasti alkaa Sanoja-blogin vuosi 2015, sillä tässä vuoden ensimmäisessä jutussa kirjoittelen ajatuksia Finlandia-palkinnon saaneesta Jussi Valtosen kirjasta He eivät tiedä mitä tekevät. Viime aikoina lukemistani kirjoista tämä herätti selvästi eniten tunteita ja ajatuksia. Huomasin sekaantuvani päähenkilöiden elämään tuon tuostakin antamalla neuvoja ja kehotuksia, kieltoja ja muita kommentteja. Samalla kävin jatkuvaa vuoropuhelua itseni kanssa, miten olisin toiminut, neuvonut tai keskustellut vaikeissa tilanteissa, joihin päähenkilöt kirjassa joutuivat. Ihan uskomaton pörinä kävi pään sisällä sen viikon ajan, kun kirjaa luin.
Valtosen kirja on hämmästyttävän tarkkanäköinen kuvaus tästä ajasta, missä elämme juuri nyt. Vaikka Valtonen spekuloi ja venyttää joitakin asioita osittain tulevaisuuteenkin, scifiin, niin niidenkin juuret ovat syvällä tässä ajassa. Samaan aikaan kun luin Valtosen kirjasta, kuinka iAm-laite ja markkinavoimat kietoivat nuoren teinitytön salakavaliin pauloihinsa (vanhempien seistessä lähinnä tumput suorina), suosittu sosiaalinen viestintäkanava lähetti meille käyttäjille uudet käyttöehdot. Käsi ylös se, joka jaksoi ne lukea tai viitsi edes avata kyseisen sähköpostin! Kyseinen media voi nyt paikantaa meidät ja käyttää sijaintitietoja kohdentaakseen paikallisen mainonnan paremmin. Mediaan lataamiamme kuvia voidaan käyttää markkinoinnissa; käyttäjällä ei enää ole tekijänoikeuksia omiin tuotoksiinsa, vaan kaikkea ko. mediaan ladattua yhtiö voi käyttää markkinoinnissaan ilman käyttäjän suostumusta tai edes tietoa. Kauheasti meitä ei näytä myöskään haittaavan se, että suosittu hakukone näyttää meille hakutuloksia, miten tykkää eli sen mukaan mitä haluaa meille näyttää, milloin mistäkin syystä. Me vain lähinnä seisomme tumput suorina, kuten Rebeccan vanhemmat, kohauttelemme apaattisina – lammasmaisesti – olkapäitämme ja hoemme mantraa: No can do. Ja jatkamme entiseen tyyliin – silmät kiinni. Valtosen kirja oli tässä suhteessa eräänlainen wake up call. Se näytti, missä ollaan menossa ja yhden todella pelottavan ja täysin mahdollisen lähitulevaisuuden näkymän.
Kirja osoitti, kuinka valmistautumattomia olemme siihen kehitykseen, mikä maailmassa on viime vuosina ollut käynnissä. Olemme kuin pieniä lapsia, joille syydetään aina vain uusia ja ihmeellisempiä leluja. Otamme ne vastaan kyselemättä, silmät kiiluen. Joskus lähimenneisyydessä oli vaikea tulla toimeen ilman tietokonetta ja sähköpostia. Nyt elämä ilman tablettia tai älypuhelinta ja sosiaalista mediaa tuntuu täysin kuolleelta, suorastaan käsittämättömältä. Mitä jos ei pääsisi ihan-heti-paikalla-just-nyt kommentoimaan kaikkea silmien edessä liikkuvaa! Kauhistus varmaan monelle! Minun on vaikea kuvitella aikaa ilman iPadiä. Tätäkin tekstiä naputtelen pädillä, sängyllä makoillen. Miten vielä paljon helpompaa olisi kirjoittaa, jos ei tarvitsisi näpytellä: sanat soljuisivat suoraan ajatuksista sähköiseen tiedostoon! On siis hyvinkin ymmärrettävää (ainakin minusta), että Valtosen kirjassa ensin tytär ja sitten isä hurahtivat täysin aivoin 😉 ihmeelliseen iAm-laitteeseen, joka anturien avulla yhdistyy suoraan ihmisen ajatuksiin ja tunteisiin ja pyrkii toteuttamaan sellaisiakin toiveita, joita inehmo ei edes uskalla tai kehtaa ajatella. Meillä on hyvin vähän mahdollisuuksia säilyttää aikuisuus ja arvostelukyky näin ihmeellisten vempainten ja asioiden kanssa.
Kirjan 550 sivuun mahtuu monta tarinaa, ja välillä tulikin mieleen, tarvittiinko kaikkea. Oli parisuhdepötinää, lastenkasvatusta, perhe-elämää, yliopistomaailman kiemuroita, eläinkokeita, neurokemikaaleja, tieteentekemistä, ekoterrorismia jne. Kirja olisi tuskin kärsinyt, jos sitä olisi tiivistetty juustohöylämenetelmällä reippaastikin. Päinvastoin. Monet sarkastisen älykkäät huomiot ajastamme ja ilmiöistä ehkä olisivat päässeet terävämmin esille, jos teksti olisi ollut tiiviimpää ja yksityiskohtien vyörytystä vähemmän. Joissakin kohdissa alleviivausta, jopa eräänlaista saarnaamista ja rautalangasta vääntämistä oli liikaa. Alinan osuudet olivat tylsempiä, ja niistä olisi voinut nipistää enemmänkin, mutta ehkäpä pienten lasten äidit ovat tästä täsmälleen eri mieltä. Toihan Alinan osuus vastapainon Joen maailmalle, mutta oliko se riittävän erilainen? Ymmärrän kyllä kustannustoimittajaakin: Valtosen teksti on juoksevaa, virkeää ja tehokasta; vaikea sitä olisi ollut alkaa höylätä. Ja Valtosen ihmismielen kuvaus oli todella hienoa; pienen pienet piirteetkin ristiriitoineen päivineen hän sai piirrettyä näkyviin terävinä ja kirkkaina. Kirjan ihmisistä rakentui täysiä persoonia. Ehkäpä riipaisevinta kirjassa oli se, kuinka lapset joutuivat kasvamaan näissä ”hyvissäkin” perheissä kovin yksin. Vanhemmilla ei ollut aikaa tai/ja valmiutta olla vanhempia ja aikuisia lastensa elämässä; heiltä ikään kuin puuttui oivallus siitä, mitä tarkoittaa vanhempana oleminen. Kirjassa toivo näyttäisikin olevan lähinnä lapsissa ja nuorissa, vaikkei heille (ainakaan yhdelle) kauhean hyvin käy. Maailma, jonka olemme luoneet, on julma ja armoton, varsinkin niille jotka näkevät enemmän.
Juonen kanssa minulla oli hiukan takkuamista. Välillä kirja oli äärimmäisen pikkutarkkaa ihmissuhteiden ja ihmismielen skannaamista ja välillä dekkaria lähestyvää jännitystä. Oli vaikea orientoitua, miten kirjaa lukea: nopeatempoisena jännärinä vai hitaampana, ”tavallisena” romaanina. Loppuratkaisun venytys oli lukijan kannalta yltiötuskallista, makeansuolaista kidutusta, josta ei osannut päättää, halusiko sen loppuvan nopeasti vai jatkuvan mahdollisimman pitkään. Se oli kuitenkin paljon tärkeämpi osuus kirjalle kuin jokin nopea closer olisi ollut. Lukija, joka oli samaistunut Joehun ja Joen näkemykseen maailmasta ja ihmisistä, saa loppumetreillä omat ennakkoluulonsa kasvoilleen kuin ämpärillisen kylmää vettä. Se teki todella hyvää!
Pienistä puutteistaan huolimatta – ja ne puutteet ovat pitkässä juoksussa kaiken kaikkiaan mitättömän pieniä – Valtosen kirja on yksi tärkeimpiä aikamme kirjoja. Tähän kirjaan tullaan palaamaan viimeistään silloin, kun iAm-laitteesta – tai jostain vastaavasta ihmeaparaatista – on tullut totta. Eikä siihen ole pitkä aika.
Me emme tiedä, mitä meille tehdään.
Me emme tiedä, mitä annamme tehdä itsellemme.
Me emme tiedä, mitä teemme itsellemme.
Me emme tiedä – ja kuitenkin tiedämme.
Sanoja, sanoja 