Rikkaruohoja tekstissä

Lukiessani Javier Sierran kirjaa El maestro del Prado y las pinturas proféticas (Planeta 2013) mieleen tulvahti muistoja takavuosilta. Kirjoittelin aikoinaan ahkerasti novelleja ja kuuluin kirjoittajapiiriin, jossa lähiluimme toistemme tekstejä. Piirissä sain kuulla suorasukaisia – ja monesti ah niin terveellisiä kommentteja – helmasynneistäni. Yksi niistä oli hullun lailla. Jonkun kaverin mielestä tämä oli minulle tyypillinen ilmaus, eikä – kaverin ilmeestä ja äänensävystä päätellen – mitenkään suotava sellainen. No, luultavasti käytin ilmausta korkeintaan kerran per novelli, mutta kaverin kommentin jälkeen kiinnitin siihen kyllä huomiota ja saatoin vaihtaa toiseen ilmaukseen. Selvästikään sanonta ei minun korvissani ollut niin vahva kuin lukijoiden, joten editointi oli paikallaan.

Toinen helmasyntini oli siihen aikaan koirat. Niillä oli tärkeä rooli melkein jokaisessa novellissani, runoista puhumattakaan. Lähilukijani esittivätkin yhdessä vaiheessa toiveen, että kirjoittaisin edes yhden novellin, jossa ei olisi koiria. Se oli vaikeaa, koska koirilla oli tapana tepsutella teksteihini heti kun silmä vältti. Ja jos koira asettuu taloksi novelliin, sitä ei pysty sieltä enää ulos häätämään. Ihmisiä on paljon helpompi heittää teksteistä huitsin nevadaan kuin koiria!

Jokaisella kirjoittajalla on omat helmasyntinsä, ja ne olisi hyvä tietää. Yleensä ne ovat pieniä mitättömiä sanoja, joita popsahtelee tekstiin huomaamatta. Tyypillisiä rikkaruohoja ovat sellaiset sanat ja ilmaukset kuin niin kuin, ja, kun, ehkä, jopa, myös, sillä ja muut vastaavat. Ja-sana lauseen edessä on turha, ja silti me sitä käytämme. Lukion äidinkielenopettajani sai helposti raivon partaalle, jos kirjoitti pisteen jälkeen ja-sanan. Toivottavasti hän ei näe näitä tekstejäni, en haluaisi pahoittaa hänen mieltään, hän oli symppis ja luotettava opettaja, meillä synkkasi tosi hyvin (näin hänet tänään Citymarketissa, eikä hän ollut muuttunut paljoakaan, sama pitkänhuiskea, vaaleahiuksinen mies). Kuin-sanan poistaminen tekstistä on yleensä aika helppoa; teksti vain jäntevöityy ja tiivistyy. Samoin muut pikkusanat voi poistaa, korvata toisella sanalla tai rakentaa lause uudella tavalla.

Omat helmasyntini pikkusana-alueella ovat tämä, tuo, se ja niiden monikkomuodot sekä mutta. Ensinmainitut on helppo poistaa tekstistä, ja jopa kirjoittamisvaiheessa pystyn niitä blokkaamaan – ainakin aika ajoin. Mutta on hankalampi tapaus. Sen poistaminen yleensä muuttaa ajatuksenkulkua. Siinä, missä kuin-sana vie ajatusta eteenpäin kuin lempeillä laineilla, mutta-sana on aina hyppy sivuun ja suunnanmuutos. Varomattomassa käytössä sillä voi olla myös vähättelevä merkitys tai vaikutus kuin mattoa vedettäisiin jalkojen alta. Monetkaan lukijat eivät pidä siitä, että heidän jalkojensa alta jatkuvasti vedetään mattoa. Kukapa pitäisi! Mutta-sanalla kuitenkin saa tekstiin nopeasti ja helposti syvyyttä, olipa se sitten aitoa tai näennäistä. Mutta-sanoja käyttäen voi myös kuvata kompleksisen ihmisen sisäistä ajatuksenjuoksua. Kun henkilölle elämän yksinkertaisetkaan asiat eivät ole helppoja. Kun neuroosit, ujous ja ihmisarkuus pitävät pihdeissään. Jos mutta-sanat jättää näistä kuvauksista pois, tekstistä tulee dynaamisempaa ja vahvempaa, mutta se ei välttämättä enää kuvaa henkilön sisäistä maailmaa oikein. Mutta-sana auttaa kuvaamaan sitä, kuinka ristiriitaiset ajatukset ja tunteet kuluttavat ja heikentävät henkilön energiaa, syövät elämänvoimaa. Mutta liika on liikaa. 😉

Mikä sitten olisi Sierran helmasynti, koska hänen kirjastaanhan nämä assosiaationi lähtivät liikkeelle? El maestro del Prado -kirjassa se on como si, mikä suomeksi tarkoittaa ikään kuin. Como si tulee espanjanopiskelijoille tutuksi siinä vaiheessa, kun opiskellaan subjunktiivia, sillä como si vaatii aina ja ikuisesti subjunktiivin imperfektin tai pluskvamperfektin. Jopa sanakirjassa on tästä huomautus! Como si toistuu Sierran kirjassa niin tiheään, että aivoihini on nyt syöpynyt ikuisiksi ajoiksi, mitkä verbimuodot seuraavat como si:tä: hubiera, tuviera, estuviera, ocurriera, uniera jne. Tämä subjunktiivin menneiden muotojen tykitys aiheuttikin aivoihin hetkellisesti vuoren korkuisen blokin ja jouduin miettimällä miettimään, millaisia olivatkaan subjunktiivin preesensmuodot… Como si kyllä sopii ajatuksellisesti Sierran kirjaan, sillä siinä liikutaan hyvinkin paljon ”ikään kuin”-alueella. Pradon museossa roikkuvia mestariteoksia tutkitaan tässä kirjassa aavistuksen verran oudosta vinkkelistä: niistä etsitään salaisia viestejä, joita taidemaalarit niihin mahdollisesti piilottivat aikana, jolloin monia arkaluontoisia asioita ei voinut sanoa ääneen. Ja paljon niistä kummallisia asioita löytyykin! (Niin kuin kielestä.)

Muuten: sekä puhutussa että kirjoitetussa espanjassa lempisanani näyttäisi olevan pero, mikä suomeksi tarkoittaa – yllätys, yllätys – mutta. 😀

Mainokset

Surullinen koiratarina

Espanjalainen Fernando Delgado (synt.1947, koko nimi Fernando Gonzáles Delgado) on kirjailija ja lehtimies, tehnyt radio- ja TV-töitä ja nykyään toimii myös poliitikkona. Hän on kirjoittanut lukuisia kirjoja ja saanut palkintoja sekä kirjoistaan että työstään televisiossa.

Fernando Delgado: Me llamo Lucas y no soy perroDelgadon kirja Me llamo Lucas y no soy perro (suomeksi käännettynä: Nimeni on Lucas enkä ole koira. Planeta 2013) on tarina Lucas-nimisestä labradorinnoutajasta, ja koko kirja on kirjoitettu koiran näkökulmasta. Lucas haluaa olla poika, Luci-poika haluaa olla koira, perheen äiti haluaisi olla eläinlääkäri ja isä merimies. No, omien sanojensa mukaan Delgado on sijoittanut Lucas-koiran tavalliseen perheeseen.

Kirja alkaa lapsenomaisella tyylillä, joka tuntuisi olevan suunnattu lähinnä lapsille. Tyyli on yksinkertaista ja kirjan ensimmäinen osa kertoo lapsenomaisesti arkisista asioista ja ihmisten välisistä suhteista. Lucas viettää melko mukavaa elämää nelihenkisessä perheessä, jossa perheen äiti rakastaa häntä yli kaiken. Lähipiiriin kuuluvat myös kaksi palvelijaa (toinen tosin jo eläkkeellä) ja isovanhemmat. Näiden kaikkien ihmisten puheita Lucas kuuntelee korvat höröllä, erityisesti kommentteja, joita ihmiset latelevat koirista ja varsinkin Lucaksesta itsestään. Koira on tärkeä osa perheen elämää: ystävyyden, rakkauden, mustasukkaisuuden ja kateudenkin kohde. Koira jakaa myös ihmisten väliset jännitteet.

Kirjan toisessa osassa Lucas on joutunut eroon perheestään. Perheen isä ja hänen rakastajattarensa ”la dominicana” (eli se palvelija) hylkäsivät Lucaksen bensa-asemalle, eikä Lucas löydä kotiin. Se viettää kulkukoiran kovaa elämää: ihmiset ovat pahoja, toiset villit koirat ovat pahoja. Jatkuva nälkä ja jano, yksinäisyys ja pelko ovat Lucaksen ainoat kumppanit. Kunnes pahalta haiseva kerjäläinen ottaa Lucaksen kaverikseen, antaa puolet kerjäämästään ruoasta Lucakselle ja jakaa vilttinsä Lucaksen kanssa. Lucas on jälleen onnellinen, joku rakastaa sitä ja se rakastaa kerjäläistä. Sitten koittaa päivä, jolloin kerjäläinen vetää viimeisen henkäyksenä, ja Lucas on jälleen yksin, yrittää saada apua kerjäläiselle, otetaan kiinni ja viedään koiratarhaan, josta se ostetaan yhteen perheeseen, mutta täältäkin Lucas joutuu pakenemaan. Ihmiset ovat julmia tai ymmärtämättömiä tai molempia. Lopulta Lucaksen löytää eläinlääkäripariskunta, joilla on sirunlukulaite. Hetkessä selviää Lucaksen perheen nimi ja osoite.

Kolmannessa osassa Lucas palaa perheensä luo – kahdeksan vuoden jälkeen. Mutta kaikki on muuttunut. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja etäisiksi, Luci-pojasta on jäljellä vain harhailevakatseinen, tupakkaa ketjuna polttava haamu. Isää ja äitiä ei näy missään, ja ”heistä puhutaan menneessä aikamuodossa, niin kuin he olisivat kuolleet”. Talon emäntänä häärää ”la dominicana” – palvelijatar-rakastajatar. Lucas kuitenkin haluaa jäädä taloon saadakseen tietää, mitä äidille ja isälle on tapahtunut. Ja lopussa vanha koira toivoo enää vain, että ”la dominicana” myrkyttäisi hänet, että hän pääsisi taivaaseen, missä kerjäläinen häntä varmasti odottaa ja he voisivat olla taas onnellisia yhdessä.

Toinen ja kolmas osa ovat niin rankkoja, etteivät minusta sovi lapsille. Mutta kirja kaikkinensa on hyvin vaikuttava ja koskettava. Ehkä liiankin surullinen minulle. En vain kestä surullisia koiratarinoita. 😦 Onnellinen loppukaan ei olisi lieventänyt surua (sillä kahdeksan vuotta on koiran elämässä pitkä aika).

Mietin, miksi koiraihminen kirjoittaa näin surullisen kirjan. Sillä Delgado on koiraihminen. Se käy ilmi hänen kiitossanoistaan. Se käy ilmi myös hänen kirjastaan, tavasta jolla hän kuvaa tätä sympaattista, ystävällistä koiraa. En keksi muuta syytä, kuin että kirjailija haluaa näin ravistella ihmisiä miettimään suhdettaan koiraan ja lemmikkeihin yleensä. Saada ihmiset näkemään, että koira on enemmän kuin vain ihmisen lemmikki, koira on elävä olento, ei mikään lelu eikä kiusankappale. Ja näyttää, miten me ihmiset vastaamme koiran rakkauteen ja uskollisuuteen. Vaikka Suomessakin on paljon parantamisen varaa ihmisten suhtaumisessa koiriin, niin varsinkin Espanjassa koirien kohtelu on vielä ymmärtämättömämpää ja julmempaa. Siihen saumaan tämä kirja on erittäin tärkeä.

Loppumietteitä:

Mieltä hykerryttävä yksityiskohta kirjassa olivat Lucas-koiran kommentit koirankouluttajasta, joka televisiossa paasasi muka tuntevansa koirien psykologian, mutta joka ei ymmärtänyt koirista yhtään mitään. Tässä kohtaa kirjailija varmasti (olen vakuuttunut!) viittasi Suomenkin TV:ssä nähtyyn tyyppiin, Suureen Koirakuiskaajaan, jota tälläkin hetkellä syytetään Yhdysvalloissa eläinrääkkäyksestä, tyyppi, joka ei ymmärtänyt karvan vertaa kultaisennoutajan sielunelämästä yhdessä sarjan jaksoista, vaan menetti hermonsa koirien normaalista, iloisesta käyttäytymisestä. Ihan ansaitusti Delgado ”leimasi” kyseistä tyyppiä – tosin taitavasti nimeä mainitsematta. 😉

Jos haluaa kerrata espanjan subjunktiivin imperfektiä, niin silloin voin suositella tätä kirjaa. Varsinkin Como si -rakenne tulee todella tutuksi. 🙂

Heräämisiä arkitodellisuuteen

1. Herääminen

Jos haluaa varmistaa epäonnistumisensa spekulatiivisen fiktion kirjoituskilpailussa, helpoin tapa on lopettaa novelli lauseeseen ”Kaikki olikin unta” tai ”Sitten hän heräsi”. Tällä lopetuksella esiraati takuuvarmasti heittää hyvänkin tekstin loppukilpailusta ulos. Kirjoittajan omasta mielestä tällainen jippo saattaa olla näppärä, pikkuviisas ja hauskakin lopetus, mutta kaiken lukeneet spekkistuomarit eivät jaksa sellaiselle edes hymähtää.

Jo maalaisjärkikin sanoo, että jokin mättää pahasti tällaisessa lopetuksessa. Kun lukija on itkenyt ja nauranut päähenkilön kanssa, pidättänyt henkeään ja pelännyt  tämän taistellessa pahiksia vastaan, toivonut ja rukoillut, että tämä löytäisi vihdoin rakastettunsa tai edes palasen onnea, niin tuntuu märän rätin läiskäisyltä päin naamaa, kun kirjoittaja äkkiä toteaa, että kaikki olikin vain unta. Kaikki ne tunteet, tuska ja ilo, joita lukija oli tuntenut, olivatkin ihan turhia, sillä eihän päähenkilö oikeasti ollutkaan hengenvaarassa, vaan nukkua köllötti koko ajan omalla sängyllään turvassa. ARGH!

Todellinen spekkiskirjoittaja ei tuohon loveen loksahda. Hän tietää, että kummallinenkin todellisuus on todellista todellisuutta, eikä hänen tarvitse mitätöidä sitä kömpelöillä defensseillä, joita ”Sitten hän heräsi” -lopetukset ilmiselvästi ovat. Spekkisti tietää, että lukijalla on täysi oikeus jäädä siihen outoon ja ihmeelliseen maailmaan. Hän haluaa, että lukija jää sinne vielä senkin jälkeen, kun on lukenut novellin viimeisen lauseen! Hän toivoo, että lukija voisi palata tuohon maailmaan aina kuin haluaa. Ei hän halua sulkea sen maailman ovea jollakin älyttömyydellä.

2. Herääminen

Pedro Almodóvarin elokuva Volver – paluu ei ole spekkiselokuva eikä sellaiseksi tarkoitettukaan. Se on kuvaus kuudesta vahvasta naisesta, keskiössä kahden aikuisen sisaruksen Raimundan ja Solen arkinen elämä. Tarinaan luikertelee kuitenkin spekkispiirre, kun sisarusten höppänältä vaikuttava Paula-täti kertoo tytöille, että näiden kuollut äiti Irene käy pitämässä huolta hänestä. Myös tädin naapurissa asuva Agustina uskoo haamuun. Kun Paula-täti kuolee, Irene-haamu näyttäytyy myös Solelle ja muuttaa tämän luokse asumaan. Vähitellen Almodóvar luotsaa katsojaa pois spekkismaailmasta. Haamu ei vaikuta yhtään haamulta, ja pienien vihjeiden avulla katsoja pikkuhiljaa tajuaa, että Irenen ilmestymiselle löytyy toinenkin luonteva selitys. Niin hellästi Almodóvar herättelee katsojaa, että tuntuu kuin liukuisi hitaasti unesta valveille ilman että huomaisi mitään selvää rajaa niiden välissä. Tai eroa. Näinkin sen voi siis tehdä, kun omaa riittävät taidot.

Volver on kaikin puolin kelpo elokuva. Vaikka se kertoo kauheista asioista, siinä on elämänmyönteistä lämpöä, josta ohjaaja-käsikirjoittaja Almodóvarin lisäksi kunnia kuuluu myös loistaville (nais)näyttelijöille. Yksi täysin asiaan kuulumaton pikkudetalji on pakko mainita. Almodóvar näyttää olevan aivan hullaantunut Penélope Cruzin rintoihin, joita ei toki täysin paljaina näytetä. Sen sijaan Penélopella on koko ajan syvään uurrettu pusero ja kaulakoru yltää viettelevästi vaaralliseen viivaan asti. Eräässä kohtauksessa Penélopen esittämä Raimunda on tiskaamassa, ja kameran paikaksi on valittu hieman yllättävästi katto. Sieltä kuvakulma on suoraan alas Penélopen buubseihin ja tiskialtaaseen. Vaikka kuinka mietin, oliko tuossa jokin syvällisempikin tarkoitus, niin en keksinyt muuta kuin poikamaisen tirkistelynhalun, mikä annettakoon anteeksi Pedrolle. 😉

Musiikkivinkki: elokuvassa Penélope Cruz näyttäisi laulavan nimikappaleen Volver, mutta oikeasti sen laulaa hänen puolestaan flamencotähti Estrella Morente.

———————————

Jälkikirjoitus. Jos labradorinnoutajani eläisi, se täyttäisi tänään 21 vuotta. Riitu oli herkkusuu ja rakasti hyvin kostutettua, kermavaahdolla kuorrutettua täytekakkua, jollaisen leivoin sille synttäripäivinä. Koko sen ajan kun täytin ja koristelin kakkua, se istua tönötti keittiössä ja seurasi proseduuria silmä tarkkana. Ja näin tapahtui vain silloin, kun valmistin sen synttärikakkua (joka oli samanlainen kuin kaikki muutkin valmistamani täytekakut). Mistä se aina tiesi, että kyse oli sen kakusta…