Jääskeläisen sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen on tuttu nimi kaikille spekulatiivisen kirjallisuuden ystäville. Hän on voittanut neljä kertaa Portti-kirjoituskilpailun ja Atorox-palkinnon samoin neljä kertaa. Vuonna 2013 julkaistussa kirjassaan Sielut kulkevat sateessa (e-kirja, Atena 2013) Jääskeläinen on uskollinen spekulatiiviselle genrelle.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessaKirja kertoo keski-ikäisestä sairaanhoitajasta Juditista, joka päättää kertaheitolla muuttaa elämäänsä. Hän jättää taakseen avioliittonsa ja homeisen työpaikkansa ja muuttaa asumaan Helsinkiin, missä lapsuudenystävä järjestää hänelle työpaikan. Tästä alkaa Juditin seikkailu, sillä pikkuhiljaa työpaikka osoittautuu perin epätavalliseksi ja muutenkin alkaa tapahtua jännittäviä asioita.

Mitä pitemmälle kirjaa lukee, sitä enemmän kasvaa kunnioitus kirjailijaa kohtaan. Itse asiassa kaikkia niitä kirjailijoita kohtaan, jotka jaksavat ja osaavat rakentaa tällaisia monisyisiä tarinoita. Sielut kulkevat sateessa alkaa yhden pienen ihmisen elämänmuutoksesta ja kasvaa kirjan edetessä yhä suuremmaksi tarinaksi, jossa tapahtumista ja yksityiskohdista kutoutuu valtaisa, ihmeellinen verkko.

Mielenkiintoisen tarinan lisäksi Jääskeläinen haastaa lukijan pohtimaan syviä, jokaista koskettavia kysymyksiä. Mikä on ihmisen osa tässä maailmassa? Mikä on sielu? Onko Jumalaa ja taivasta olemassa? Kirjan edetessä viimeiseen osaansa kysymyksiä tulee vain lisää: mikä on todellisuutemme? Mistä se rakentuu?

Kirja sisältää niin paljon, ettei oikeastaan tiedä, mitä siitä voisi sanoa lyhyen blogikirjoituksen puitteissa. Pariisissa ja Budapestissä vierailleet löytävät varmasti tuttuja paikkoja. Kirjallisuutta vähän enemmän lukeneet bongaavat kirjasta paljonkin tuttuja viitteitä, niin kirjailijoita kuin kirjojen hahmoja. Kirjassa onkin jännittävä kansainvälisyyden tuntu.

Näin hyvästä kirjasta on vaikea löytää paljonkaan puutteita. Yksi sellainen olisi pituus (550 sivua). Varsinkin alkupäässä kirjaa olisi voinut tiivistää, pohdiskeluja ja sisäisiä monologeja pakata vähän kompaktimpaan muotoon. Tämä mammuttimaisuus romaaneissa näyttää olevan tällä hetkellä trendi, ei välttämättä niin hyvä IMHO, mutta siitä ei tässä enempää. Myös 7-8-vuotias Mauri on välillä hiukan epäuskottava, vaikka olisi kuinka pikkuvanha; 4 vuotta lisää ikää olisi tehnyt hahmosta uskottavamman. Tietenkin turkulaistuneena minua pisti silmään se-sanan käyttö Mauriin viitatessa (Turussa kun koiristakin puhutaan hän-sanalla 😉 ). Mutta siinä ne puutteet sitten olivatkin.

Oikeasti ihmetyttää, miksei Sielut kulkevat sateessa ollut Finlandia-palkintoehdokkaana. Sen olisi kuulunut olla, sen verran isosta tarinasta ja suurista kysymyksistä tässä kirjassa on kyse. Hyvin kirjoitettu tarina on myös ajaton ja ikituore. Sitten kun viime vuoden Finlandia-palkinnon saanut spekkiskirja jää vanhentuneena kehityksen jalkoihin (vaikka pidin siitäkin kirjasta, niin se on kuitenkin aikansa vanki), niin sielut kulkevat silloinkin yhä sateessa, keskuudessamme. Ajanhammas ei Jääskeläisen kirjaa pysty järsimään eikä home siihen tartu.

Kenelle tätä kirjaa voisin suositella? Jos lukijan suonissa virtaa hiukkasenkin uteliaisuutta ja seikkailumieltä, niin tähän kirjaan kannattaa tarttua. Ja nekin, joita seikkailut pelottavat, voivat löytää tämän kirjan kautta uusia huoneita (maailmoja!) itsestään. 😉

——–

Maaliskuussa Jääskeläinen laittoi Sielut kulkevat sateessa ilmaisjakeluun e-kirjana protestina sille, että vain tiettyjen kirjailijoiden kirjoja hypetetään Suomessa ja että vain hypetetyt kirjat myyvät, sillä muita kirjoja eivät kirjakaupat buffaa esiin tai edes välttämättä ota hyllyilleen. Kirjailijan turhautumisen ymmärtää kyllä hyvin. Kun ajattelee, miten iso työ on ollut tämänkin kirjan tekemisessä ja miten onnistunut se on, niin on surullista, ettei se ole saanut kirjakaupoissa ansaitsemaansa huomiota. Jonkinlaisesta kirjakauppojen ammattitaidottomuudesta täytyy olla kyse. Lukijastakin on turhauttavaa, että kirjakaupat törköttävät vain muutamaa nimikettä; olipa kyseessä mikä tahansa kauppaketju, samat kirjat keikkuvat mainoksissa ja paraatipaikoilla kaupoissa. Tästä omasta turhautumisestani kirjoitinkin blogissa pikkuisen jo viime joulukuussa.

Mainokset

Lyhyt raportti valkoisesta Toyotasta

Kun Joni Skiftesvik julkaisi 1980-luvulla esikoiskirjansa Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (1983), hän ponkaisi suoraan suomalaiseen kirjoittajaeliittiin. Kriitikot kehuivat kirjan maasta taivaaseen, ja monille harrastajakirjoittajille hänestä tuli Idoli isolla i:llä. Skiftesvikin novelleja analysoitiin kirjoittajakursseilla, ja opettajat kannustivat opiskelijoita muokkaamaan omaa tyyliä tuon askeettisen, karun ja selkeän journalistityylin suuntaan. Raikkaan tuulahduksenhan Skiftesvikin novellit toivat suomalaiseen kirjallisuuteen. Hän oli elävä esimerkki, että vähemmälläkin kuvauksella voi sanoa paljon, jopa enemmän. Esikoisnovellikokoelman jälkeen hänen ensimmäinen romaaninsa Pystyyn haudattu (1984) oli minulle kuitenkin pettymys. En enää tarkkaan muista miksi; sen aiheista ja käsittelytavasta on jäänyt mieleen kuva keltaisen lehdistön tyylistä, joka tuntui itselleni vieraalta ja luotaantyöntävältä. Ja luultavasti tästä lukukokemuksesta johtuen luin sen jälkeen Skiftesvikiltä vain novelleja.

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoniNiinpä oli hieman jännittävää ottaa lähes 30 vuoden tauon jälkeen lukulautaselle Skiftesvikin uusin romaanimuotoinen kirja Valkoinen Toyota vei vaimoni (e-kirja, WSOY 2014). Kirja voitti Runeberg-palkinnon tänä vuonna. Ensimmäiset lauseet luettuani tunnistin heti Skiftesvikin tyylin; hän on sille siis yhä uskollinen. Karut, selkeät lauseet, päälauseiden vyörytys ja tilanteiden nopeat leikkaukset ilman turhia selittelyjä – kaikki oli tallella. Skiftesvikiä on helppo lukea, hänen tekstinsä rytmi on erehtymätön eikä lukijan tarvitse pelätä kompastuvansa lukupolun poikki kulkeviin ärsyttäviin juuriin; ne on kaikki raivattu pois. Parhaimmillaan Skiftesvikin kieli on ilmavaa ja moni-ilmeistä, mutta joukkoon mahtuu myös kliseisiä ja moneen kertaan kuultuja ajatuksia (jotka kustannustoimittajan olisi kyllä pitänyt poistattaa, vaikka olisi tehnyt kipeää). Leikkaukset tilanteesta toiseen ilman turhia infodumppeja ovat sen sijaan virkistäviä; Skiftesvik osaa taitavasti ja hienovireisesti tarjota riittävästi tietoa, niin että lukija heti tietää, missä mennään. Hän selvästi luottaa lukijan ajattelukykyyn eikä väännä siirtymäkohtia rautalangasta. Myös dialogit toimivat ja ovat useimmiten riittävän ilmavia.

Parasta antia kirjassa olivat lapsuuteen ja perheeseen liittyvät kohdat. Niissä oli lämpöä ja elävyyttä. Koskettavuutta. Huoli vaimosta, suru lapsesta, epävarmuus omasta terveydestä ja tulevaisuudesta – kaikki tämä tulee myös lukijan iholle.

Sen sijaan työhön liittyvät tarinat jäivät jotenkin pinnallisiksi raportoinneiksi. Ihmisiä lappasi kuin Kööpenhaminan terminaalissa, nimiä vilahteli ohi sen enempää merkitsemättä – rasittavuuteen asti. En ole lukenut elämäkertoja, joten mene tiedä – ehkä tällainen kuuluu tyylilajin piirteisiin. Toinen seikka, joka alkoi ensin ihmetyttää ja sitten suorastaan häiritä, oli niin monien ihmisten esittäminen pelkästään ilkeinä tai muuten vain ja ainoastaan negatiivisessa valossa. Onko tämä tavallista elämäkerroissa? Ihmisiä mainitaan nimeltä ja heistä kerrotaan vain ikäviä asioita? Kaivetaan kaikki hampaankoloihin vuosien varrella jääneet asiat ja pistetään kirjan sivuille? On ihan eri asia luoda ilkeä fiktiivinen hahmo kuin kirjoittaa ilkeästi oikeasta ihmisestä. Näinkö elämäkerroissa menetellään: nostetaan omaa häntää painamalla linttaan muita? Tällainen tyyli ei minusta kuulu kaunokirjallisuuteen – sori vaan.

Jos kirja olisi pitäytynyt vain perhepiirissä ja suvun tarinoissa, se olisi ollut varmasti hyvä romaani ja antanut lukijalle matkaevästä, palasen todellista, kouriintuntuvaa, hienmakuista ihmiselämää. Suvun ja perheen tarinoita olisin halunnut lukea enemmänkin. Mutta tällaisena pakettina en tiedä, mikä kirja on ja mikä sen tarkoitus on ollut. No, onneksi minun ei tarvitsekaan tätä tietää. Jokainen voi päättää sen ihan itse. 😉

Tummasti hohtavaa, psykologisesti tarkkaa

Tähän alkuun olin suunnitellut pari ilkeää huomatusta TV:n reality-sarjoista ja muutenkin ala-arvoisesta annista, mutta koska jo edellisessä artikkelissa vinguin TV-sarjoista, jätän tällä kertaa huomauttelematta. 😉 Voin vain tyytyväisenä todeta, että aikaa jää nykyään paljon enemmän lukemiselle, joten yhtään ei nyt harmita, että iPadiin on tullut ladattua e-kirjoja tarjouksista ”vastaisen varalle”. Vastainen on nyt!

Gillian Flynn: Paha-paikkaTällä hetkellä luen Joni Skiftesvikiä, mutta sitä ennen luin Gillian Flynnin rikosromaanin Paha paikka (e-kirja, WSOY 2014, suom. Maria Lyytinen, alkuperäinen teos Dark Places). Flynnin kirja kertoo 31-vuotiaasta Libbystä, joka pääsi pakenemaan murhaajan käsistä 24 vuotta aiemmin ollessaan siis 7-vuotias. Hänen äitinsä ja kaksi sisartaan murhattiin tuolloin raa’asti. Murhista tuomittiin Libbyn veli Ben, jota Libbykin piti murhaajana. Murhapäivästä alkoi Libbyn elämän alamäki, joka saavutti pohjan, kun ihmisten lahjoittamat rahat ”tyttöparalle” loppuivat. Libbyn täytyy siis ryhdistäytyä ainakin sen verran, että saisi rahaa elämiseen. Hän tutustuu rikosten harrastajiin, jotka uskovat Benin syyttömyyteen ja jotka ovat valmiita maksamaan siitä, että Libby alkaa selvittää, mitä oikein tapahtui 24 vuotta sitten. Rahapulan ajamana, vastentahtoisesti Libby haastattelee menneisyytensä ihmisiä ja palaa näin ajatuksissaan kauheaan tapahtumaan, lapsuuteensa pahaan paikkaan. Kirja etenee kahdessa ajassa: toisaalta nykyajassa Libbyn tarinana ja toisaalta murhapäivän kertomuksina, joita kuvataan perheen äidin Pattyn ja pojan Benin silmin. Kirjassa siis kaksi tarinaa kulkevat rinnakkain kohti murhatapahtumaa ja ratkaisua.

Paha paikka alkaa niin komealla kerronnalla, että oikeasti oli pakko haukoa henkeä. Heti kättelyssä sukelletaan pienin yksityiskohdin ”Libbynä olemiseen”, eikä se ole kaunis paikka. Kirjan edetessä tarinaan tulee tietenkin rikosromaaneille tyypillistä ”menemistä sinne & tänne ja juttelemista näiden & niiden kanssa”, jotta juonessa päästään eteenpäin, mutta uskottava psykologinen ote henkilöihin on vahva koko kirjan ajan. Ei ainoastaan Libbystä, vaan myös hänen äidistään ja veljestään luodaan täysiverinen psykologinen kokonaiskuva; nämä ihmiset eivät ole luonnosmaisia, kliseitä eivätkä paperisia, vaan kaikkine piirteineen, toiveineen, pelkoineen ja epävarmuuksineen ihan yhtä todellisia kuin meistä jokainen. Vaikka Flynn kuvaa ihmiset kaunistelematta, hän tekee sen niin taitavasti, että näistä ihmisistä – Pattystä, Benistä ja Libbystä – on ihan pakko pitää, vaikkei heidän kaikkia tekemisiään hyväksykään. Vahvalla otteella Flynn kuvaa myös 1980-lukuisen Dayn perheen dynaamiikan: masentunut äiti, joka tuntee epäonnistuneensa ja jolta luisuu arjen pyörittäminen lähes kokonaan käsistä, lusmu-isä, josta ei ole muuta kuin haittaa, eksynyt, vihainen, murrosikäinen veli, kolme pienempää, ”pellossa” kasvavaa sisarta omine piirteineen ja vaatimuksineen, näistä nuorimmaisin on Libby.

Ihastuin myös Flynnin kielikuviin. Ne ovat usein paikallaan ja maalaavat lukijan silmien eteen tilanteet yhtä elävästi kuin ne tapahtuisivat tässä, käden ulottuvilla. Ne kertovat myös rakkaudesta kieleen; kieli ei ole vain faktoja latelevaa lätinää, vaan siinä on lukemattomia tasoja ja syvyyksiä, vivahteita ja tunnelmia, koko elämä. Kieli on iloinen asia, ja kyllä se saa näkyä synkemmässäkin tarinassa. Varjo tarvitsee valon ollakseen olemassa.

Lauren Beukes: Säkenöivät tytötPaha paikka toi mieleeni tammikuussa lukemani Lauren Beukesin kirjan Säkenöivät tytöt (Schidts & Söderströms 2013, suomentanut Virpi Vainikainen, alkuperäinen teos The Shining Girls). Molemmissa kirjoissa päähenkilönä on nuori nainen, joka pääsee pakenemaan murhaajaansa ja kantaa koko elämänsä ajan tapahtuman aiheuttamia psyykkisiä ja fyysisiä vammoja. Molemmista tulee myös eräänlaisia julkkiksia tapahtuman ansiosta. Molemmissa kirjoissa on erittäin vahva psykologinen kerronta, ja kirjat voikin nähdä myös kehityskertomuksina. Säkenöivissä tytöissä juoneen tuo mielenkiintoisen ja erittäin ratkaisevan lisän aikamatkustus, mikä on toteutettu yllättävän hyvin. Aikamatkustus kun on aina melko hankala aihe; sen lankojen kanssa sekoaa helposti taitavampikin kirjoittaja. Beukes kuitenkin selviää urakasta riman ylityksellä, ja aikamatkustus tuo itse asiassa kirjaan hiuksia nostattavaa lisäjännitystä. Flynnin kirja sen sijaan pitäytyy tunnustetuissa realiteeteissa ja on siten tavanomaisempi rikostarina, mutta siinä missä Beukes antaa hiukan periksi romantiikalle, Flynn säilyttää koko kirjan kestävän karun ja uskottavan ankean kuvauksen, johon tulee lopussa kyllä hiukan valoakin. On vaikea sanoa, kumpi kirja olisi parempi, ja onneksi minun ei tarvitsekaan. 🙂  Paha paikka ja Säkenöivät tytöt ovat laadukkaita, hyvin kirjoitettuja rikostarinoita.

Menos es más – Vähemmän on enemmän

Viime kuussa en ehtinyt blogia päivittää, joten aloitetaan tämä kuu komeasti Ana María Matuten kirjalla, jonka ostin viime syksynä Alicanten Casa del Librosta. Kirja odotti kielellisesti sopivan rauhallista aikaa, ja sellainen löytyi, kun espanjankurssi loppui tältä keväältä.

Tuntuuko vain siltä vai ovatko kirjojen sivumäärät kasvaneet viime vuosina? Miten vain… ainakin siltä tuntuu. 😉 On vaikea löytää kirjoja, joissa olisi vähemmän kuin 300 sivua, ja nykyään kirjoja lukiessa aivojeni editointikeskus käynnistyy ja alkaa tiivistää kirjan tekstiä, karsii turhia yksityiskohtia, poistaa turhia henkilöitä, pakkaa dialogeja jämäkämmiksi, napsaisee kuvauksesta puolet pois, poistaa kokonaisen sivupolun. Tuntuu, että kirjoihin yritetään tunkea mahdollisimman paljon tavaraa sen sijaan, että keskityttäisiin pääasiaan.

Toinen häiritsevä tuntuminen nykykirjoissa on järkyttävien tapahtumien vyöryttäminen lukijan niskaan. Sama tuntuu olevan suuntana myös TV-rikossarjoissa, joissa oikein mässäillään mitä karmeimmilla murhilla. (OT: TV-sarjoissa yhtenä ärsyttävänä piirteenä on myös henkilöiden jatkuva, ilkeä juonittelu, jota sitäkin alan olla jo kurkkua myöten täynnä.)

Ana María Matute: Demonios familiares

Niinpä tuntuukin yhtä aikaa piristävältä ja rauhoittavalta lukea kirjaa, jonka sivumäärä jää reilusti alle 200, jossa draamaa ei luoda karmeuksilla ja jonka teksti on niin hiottua, ettei editointikeskukseni päästä inahdustakaan. Tällaisena koin Ana María Matuten (1925-2014) viimeiseksi jääneen teoksen Demonios familiares (Planeta 2014). Matutea ei juurikaan tunneta Suomessa. Häneltä on suomennettu muutama kirja joskus 1960-luvulla (muuta en löytänyt). Yllättävää kyllä, Demonios familiares löytyy espanjankielisenä Turun kirjastojärjestelmästä. Espanjassa Matute kuitenkin oli rakastettu ja palkittu kirjailija, jolle ehdittiin antaa myös Espanjan arvostetuin kirjallisuuspalkinto El Premio Cervantes – muutama vuosi ennen hänen kuolemaansa. Matute kirjoitti myös paljon lastenkirjoja.

”Kaikki kirjallisuus on tärkeää. Mutta suuri kirjallisuus ei ole iloista. Se kertoo kyynelistä ja kivusta.” – Ana María Matute

Demonios familiares kertoo 17-vuotiaasta Evasta vuonna 1936, jolloin Espanjan sisällissota oli juuri alkanut. Eva palaa kotiin luostarista, jonne oli paennut kodin ahdistavaa ilmapiiriä. Luostari oli poltettu, eikä Evalla ole muuta vaihtoehtoa kuin palata kotiin, jossa häntä odottavat halvaantunut, tyrannimainen isä, Coronel (”eversti”), tämän vaitelias palvelija Yago ja keittiön valtias Magdalena. Myös kuollut isoäiti, Madre, tuntuu pitävän silmällä Evaa tuijottamalla tätä seinällä roikkuvasta maalauksesta ja heittämällä kommentteja Evan tekemisistä tämän pään sisällä. Ahdistavassa, tukahduttavassa ilmapiirissä Eva yrittää raivata itselleen omaa tilaa ja löytää oman tavan elää ja ymmärtää elämää: toisaalta hän antaa myöten isän kiveen hakatuille rutiineille ja toisaalta kapinoi niitä vastaan. Eva etsii ystäviä, vastakaikua ja elämää kodin ulkopuolelta, ja löytääkin niitä, mutta elämä ei ole pumpulia sielläkään.

Sodan kaiut ulottuvat myös pieneen kylään, missä Eva asuu. Ilmatorjunnan ja aseiden paukkeet kuuluvat Evan kotiin asti, tärinät tuntuvat talon rakenteissa, joskus niin voimakkaina, että tauluja tipahtelee seiniltä. Lentokoneita lentelee korkealla kylän yllä, naapurikylään tiputetaan pommeja. Coronel seuraa kartalta rintamalinjojen muutoksia. Puhutaan ”heikäläisistä” ja ”meikäläisistä”, mutta Eva kyseenalaistaa mielessään tämän jaon, hän ei ymmärrä sitä, ja sitten äkkiä – sattuman kautta – hän joutuu ottamaan kantaa.

Sisällissota oli espanjalaisille varmasti yhtä järkyttävä ja traumaattinen kuin omat sotamme edellisille sukupolville ja repi kansan pahasti kahtia. Espanjan sodasta on kirjoitettu kirjoja ja tehty elokuvia, ja usein niissä kuvataan toista osaa kansasta pahiksina ja toista sankareina tai uhreina. Kirjassaan Matute – Evan kautta – tuo näkökulman, jossa ei ole pahiksia eikä hyviksiä, vaan kaikki ovat ihmisiä. Äärettömän tärkeä viesti nykypäivänäkin, kun koko ajan ollaan nostattamassa kaikenlaisia jonninjoutavia rintamalinjoja usein aika keinotekoisesti luotujen ryhmien väliin. Kaikki olemme kuitenkin ihmisiä.

Kirjan loppusanat on kirjoittanut Matuten ystävä María Paz Ortuño, joka valottaa kirjan syntymisen taustoja. Kirjaa kirjoittaessaan Matute oli jo hyvin sairas. Hän sai sairauskohtauksia, joutui viettämään aikaa sairaalassa ja pitämään taukoa kirjoittamisessa, kun voimat eivät siihen riittäneet. Tästä huolimatta Matute ei tinkinyt työskentelytavoistaan. Hän hioi tekstiä moneen kertaan, yhä uudestaan, kunnes oli siihen tyytyväinen. Ja tämä kyllä näkyy lopputuloksessa. Virkkeet ovat kristallinkirkkaita ja rytmisesti välillä kuin runoa. Ei edes vajavaisesti espanjaa ymmärtävä 😉 voi olla kiinnittämättä huomiota tällaiseen superkieleen. Se jopa houkutteli leikittelemään ajatuksella kirjan suomentamisesta, mutta onneksi tulin järkiini nopeasti. Matute itse kuvaili sitä, kuinka kirjoitti kirjat ensin päässään, näin: ”Kirja kasvaa kuin puu, ja sitten kun sinulta tulevat oksat ulos korvista, alat kirjoittaa.”

Jäikö kirja kesken? Takakannen teksti ja loppusanat antaisivat näin ymmärtää. Toki kirja olisi voinut kertoa ”mitä sitten tapahtui”, kirjat aina voivat tehdä sen. 😉 Mutta kun ajatellaan kirjaa Evan kasvutarinana, kirja kertoo sen, mikä sen pitikin kertoa. Ei lähtenyt jaarittelemaan sivupolkuja, vesittämään keskustarinaa eikä hoitamaan lukijan separaatioahdistusta. Menos es más – vähemmän on enemmän. Mutta ymmärrän kyllä espanjalaisten lukijoiden ja kriitikoiden separaatioahdistuksen ja toiveen, että kirja olisi ollut pitempi, olihan se rakastetun ja arvostetun kirjailijan viimeinen teos.