Yx juttu kielest

Tällä viikolla käsittelemme espanjantunnilla mielenkiintoista artikkelia siitä, vaikuttaako whatsapp- ja SMS-viestittely lasten ja nuorten oikeinkirjoitustaitoon. Jos lapset kirjoittelevat ja lukevat päivät pitkät huolimatonta kieltä, jossa kirjaimia korvaavat numerot ja lyhenteet tai vokaalit loistavat poissaolollaan, niin miten se vaikuttaa pitkällä tähtäimellä kirjoitustaitoon? Tämä aihe varmaan puhuttelee vanhempia ja opettajia monissa maissa tällä hetkellä. Joskin monet vanhemmat eivät selviä oikeinkirjoituksesta itsekään ja yrittävät kaiken lisäksi epätoivoisesti matkia nuorten tekstaamista (onnistumatta oikein siinäkään), kuten hauska keskustelu Demin verkkosivulla kertoo.

Artikkelissa kerrotaan muun muassa ranskalaisten tekemästä tutkimuksesta, jossa 19 lasta sai puhelimet käyttöönsä vuoden ajaksi. Nämä 11-12-vuotiaat lapset eivät olleet aikaisemmin käyttäneet kännykkää (mikä sinänsä on ihme!). Puhelimissa oli estetty online-sanakirjan ja ennakoivan tekstinsyötön käyttö, joten lapset olivat kielen suhteen ihan omillaan. Vuoden ajan he viestittelivät sydämensä kyllyydestä eli yhteensä 4542 viestiä, jotka sitten analysoitiin. Ja yllätys yllätys, lasten oikeinkirjoituksessa ei ollut tuona aikana tapahtunut minkäänlaista huononemista. Tästä innostuneena tutkijat tekivät reippaita johtopäätöksiä, kuten että puhelimella viestittely voisi olla koulussa oppimisen liittolainen, koska mitään vaaraa ei ole, että viestien kieli vaikuttaisi negatiivisesti oikeinkirjoitukseen. ”Kyllä lapset ja nuoret osaavat erottaa tilanteet toisistaan, milloin voi kirjoittaa whatsapp-kieltä ja milloin täytyy kirjoittaa korrektisti,” tuntui olevan tutkijoiden viesti. Näin varmaan jossain määrin onkin. Vain kapinoidakseen joku whatsappaa kouluaineessa.

SMS-kielen käyttäminen onkin varmasti monella tapaa kapinointia, niin kuin artikkeli väittää. Lapset ja nuoret haluavat tehdä pesäeroa vanhempiinsa ja edelliseen sukupolveen yleensäkin, halutaan luoda jotain ihan omaa, joka poikkeaa entisestä. Eivätkö muksut ole aina tehneet näin? Ennen kännyköitä ja internetiä läheteltiin paperilappusia, joissa oli kryptistä kieltä, outoja sanoja ja kuvioita sekä lyhenteitä, joita vain kaverit osasivat lukea. Jos lappu joutui vieraisiin käsiin, ei siitä ollut haittaa. Erona nykyiseen ”salakieleen” näitä menneiden aikojen kieliä käytettiin vain lyhyitä aikoja eikä edes päivittäin. Toiston aiheuttamaa voimistavaa vaikutusta ei tullut.

Juuri tuo toisto tässä asiassa hiukan huolestuttaa ja kallistaa oman mielipiteeni pois puhelinviestejä ihannoivien tutkijoiden hehkutuksesta. On helpompi olla samaa mieltä niiden tutkijoiden kanssa, jotka painottavat visuaalisen toiston vaikutusta. Jos päivittäin lukee ja kirjoittaa pitkiä aikoja virheellistä tekstiä, niin pakkohan sen on jollain tavalla vaikuttaa nuoreen ihmiseen, jonka oikeinkirjoitustaito on vasta muovautumassa. Ja jos vaikka kielellisesti lahjakkaat lapset onnistuisivatkin luovimaan whatsapp-karikkojen ohi vahingoittumatta, niin miten käy niiden lasten, joiden kielelliset valmiudet ovat heikommat ja jotka eivät oma-aloitteisesti lue kirjoja, joista saisi vastalääkettä viestittelykielelle?

On selvää, että eri oikopolut kielessä vaikuttavat eri tavoin. Väittäisin, että mitä kauempana erikoiskieli on oikeinkirjoituksesta, sitä vähemmän sillä on haitallisia vaikutuksia. Kirjainten korvaaminen numeroilla, kirjainyhdistelmien korvaaminen yhdellä kirjaimella (Onx Viljoo näkyny?) ja vokaaliton teksti eivät varsinaisesti hämärrä oikeinkirjoitusta, ne ovat enemmänkin sukua salakielelle. Mutta espanjankielisissä maissa on ihan syytäkin olla hiukan huolestunut siitä, kun nuoriso systemaattisesti jättää h-kirjaimet kirjoittamatta ja painomerkit pois sekä korvaa v:n b:llä (molemmat kirjaimet lausutaan samalla tavalla). Silloin liikutaan niin lähellä oikeinkirjoitusta, että raja pakostakin hämärtyy. H-kirjaintahan ei espanjan kielessä lausuta, joten vasta koulussa lapsi oppii ne sanat, joihin se ääntymätön h täytyy kirjoittaa. Sanat echo ja hecho tarkoittavat eri asiaa (ovat eri verbien – echar ja hacer – eri muotoja), vaikka ne lausutaankin samalla tavalla. Tällaisia virheitä ei edes tekstinkäsittelyohjelman oikoluku osaa korjata, vaan ne täytyy tietää itse. Hyvä ohjelma osaa kuitenkin auttaa useimpien painomerkkien sijoittamisessa oikeille paikoilleen, jos kirjoittaja osaa riittävästi kieltä arvatakseen, mistä se punainen ryppyviiva sanan alla voisi johtua. Mutta jos sana on oikeasti olemassa ”tilden” kanssa ja ilman sitä ja tarkoittaa eri asioita, silloin kirjoittaja voi olla pahassakin pulassa, koska ei saa viestiään perille. Tai viestin lukija voi joutua ihan väärään paikkaan, jos ei tiedä sanojen eroa. Tässä Real Academia Españolan Ortografía-twiitistä poimimani hauska esimerkki:
Bebés y mamás gratis. = Vauvat ja äidit ilmaiseksi.
Bebes y mamas gratis. = Juomat ja nisät ilmaiseksi.

Siinä voi ravintolan henkilökunta hiukan ihmetellä, kun sisään astelee ”vääränlaisia” asiakkaita. 🙂

Tähän on pakko lisätä yksi sivuraide. Suomen kielessä on ollut kautta aikojen ongelmana ”loppuhenkosten” kirjoittaminen. ”Annappa se kirja… Niimpä siinä sitten kävi… Minullekkin tuli ikävä sinua.” Kun sanoissa kerran kuuluvat nämä kirjaimet – ainakin puolittain – niin kirjoitetaanpa ne sinne. Tässä ei kuitenkaan ole tapahtunut muutosta viime aikoina suuntaan eikä toiseen. Nämä kirjoitusvirheet ovat klassikkoja suomen kielessä; ne varmaan häviävät vasta siinä vaiheessa, kun suomen kieli häviää.

Mutta asiaan palatakseni: ehkä ei ole syytä liialliseen huoleen. Kaikella on aikansa. Jo nyt on nähtävissä, kuinka 20 vuotta hymiöitä käyttäneet netin pioneerit ja konkarit ovat hylänneet nämä graafisen internetin ”hieroglyfit” vanhanaikaisina ja lapsellisina. So last season joissakin piireissä. Niinpä whatsapp-kielikin elää aikansa ja sitten sen syrjäyttää jokin toinen; viimeistään silloin, kun nyt whatsappaavan porukan omat lapset alkavat kapinoida vanhempiaan vastaan. Silloin voi peräti imperiumi tehdä vastaiskun ja kirjakielestä tulla Se juttu. Kävi miten kävi, kieli elää koko ajan, muuttuu ja luo nahkaansa; jokainen sukupolvi tuo siihen oman peukalonjälkensä. En minäkään kirjoita niin kuin isovanhempani kirjoittivat (luulenpa, että kirjoitan paremmin, vaikka teen virheitä – tahallisia ja tahattomia). Ja käytän hymiöitä silloin kun haluan – vaikka ne olisivat poissa muodista. 😉

Puhelinviestittely

Mainokset

Kirja ilman lukijaa ei lennä (pesästä)

Mikä on lukijan tehtävä? Odottaako vain, että kirjailija kippaa juonen, henkilöt ja sanat lautaselle eteen, ja alkaa sitten nakerrella sitä kuin pitkää karkkinauhaa edeten ensimmäisestä kirjaimesta viimeiseen pisteeseen asti? Nauttia tekstistä tai olla nauttimatta? Vai saako lukijalla olla aktiivinen osa lukemistilanteessa?

Näitä asioita mietin, kun luin jokin aika sitten Isabel Allenden Henkien taloa. Jostain tuntemattomasta syystä Allenden kirjat olivat jääneet minulta lukematta, vaikka hänen nimensä toki oli tuttu. Kun sitten espanjankurssilla meille tuli läksyksi pätkä Allenden kirjasta El país inventado, päätin, että tämä aukko yleissivistyksessä täytyy nyt paikata. Oli luonnollista aloittaa paikkaus Allenden esikoisteoksesta. Hetken mietin, luenko kirjan espanjaksi, mutta juuri sillä hetkellä oli suuri tarve – suorastaan nälkä – suomen kieleen, joten päädyin suomennokseen. Opiskelutoverini sen sijaan tarttui rohkeasti kirjan espanjankieliseen versioon La casa de los espíritus.

Henkien talo kertoo Trueban perheen tarinan kaikkine yksityiskohtineen. Ja juuri tuo tekstin täysinäisyys sai minut miettimään lukijan tehtävää. Kirjan teksti on niin täyttä, että jo muutamien kymmenien sivujen jälkeen tuli ähky olo. Yksityiskohdissa sinänsä ei ole mitään huonoa, päinvastoin, Allenden kieli on rikasta, detaljit mehukkaita, ihmiset jännittäviä värikkäine piirteineen. Mutta yksityiskohtia on liikaa, ne vyöryvät lukijan päälle kuin hyökyaalto. Oli pakko pitää joitakin päiviä taukoa lukemisessa ja alkaa uudestaan, puskea päin aaltoa ja lopulta nostaa lukunopeutta, etten jäänyt aallon hukuttamaksi. Omalle mielikuvitukselle ei jäänyt mitään tilaa, Allende tarjoili lukijalle kaiken valmiina, jokaisen pienen yksityiskohdan. Kun kirja oli loppuun luettu, se ei jatkanut elämää mielikuvissani, en kehitellyt tarinalle jatkoa. Myöskään kirjaa lukiessa ei tullut mieleen Entä jos? -kysymyksiä. Kirjan teksti oli niin täyttä, että lukijana saatoin olla vain vastaanottava osapuoli. Kun rivien välissä ei ole ilmaa, ei lukija voi rakennella omia majojaan, pesiään ja leikkejään rivien väliin. Kirjasta muistaa vain sen, mitä siinä tapahtui, ei sitä, mitä itse ajatteli tai tunsi. Kun oikeastaan pitäisi muistaa se, mitä ei koskaan tapahtunut (erittäin luovasti Carlos Ruiz Zafónia mukaillakseni).

On selvää, että lukijoita on monenlaisia. Ja samakin lukija tarvitsee erilaisia kirjoja eri elämäntilanteissa. Opiskelutoverilleni Henkien talo on ollut hyvin erilainen lukukokemus. Päinvastoin kuin minulla, hänen kohdallaan Allenden teksti on todella imuttanut, minkä ansiosta hän on jaksanut ihailtavasti lukea tätä tiheästi painettua, reippaasti yli 400-sivuista kirjaa espanjaksi. Mutta minua näin täysi teksti – vaikka onkin erittäin hyvää – väsyttää, sen lukemisesta tulee urakka, josta täytyy suoriutua. Kaipaan tekstiin ilmaa ja tilaa tehdä omia huoneita, majoja, jopa taloja, kaipaan ja tarvitsen sitä, että saan olla mukana kirjoittajan kanssa rakentamassa kirjan maailmaa. Sellainen kirja virkistää, saa unohtamaan arjen huolet, antaa taas yhden uuden elämän lisää. En halua olla vain kaatopaikka, jonka ammottavaan suuhun kipataan kuorma, vaan tahdon olla osallisena kirjan tekemisessä, sillä ilman lukijaa kirja on lintu ilman siipiä takertuneena pesän reunaan.

Kirjailijoille mietittäväksi:
Haluatteko, että lukija on vain passiivinen vastaanottaja? Vai uskallatteko kutsua lukijan mukaan leikkiin, luoda tekstiin tilaa sellaisille leikeille, joista ette ehkä mitään tiedä?

Lopuksi:
Tutustumiseni Isabel Allenden kirjallisuuteen ei toki lopu tähän. Allende on mielenkiintoinen ja fiksu ihminen, johon haluan tutustua paremmin. Kun kevät tästä ehtii pitemmällä, tartun hänen uusimpaan kirjaansa El juego de Ripper. Siinä eletään jo nykypäivää ja aihekin on moderni – kuin minua varten tehty: roolipeli Internetissä. Tämän kirjan aion lukea espanjaksi ja e-kirjana. 🙂

Elämää tulevaisuudessa

Hetki sitten astuin tulevaisuuteen ja aloin elää scifiä todeksi. Kun pikkuskidinä ilmoitin äidille, että haluan kirjastokortin, en voinut edes kuvitella, että joskus tulisi tällainen päivä. Vaaleanpunainen pahvinen kirjastokorttikin oli jo jotain ihan mahtavaa, olihan se oma, jonka avulla kirjastotäti antoi minulle ne kirjat, jotka halusin. Myöhemmin, useiden vuosien jälkeen aloin haaveilla, että eläisin vielä silloin, kun tämä päivä olisi totta. Ja nyt se on!

Hetki sitten lainasin elämäni ensimmäisen e-kirjan. Jotenkin tämä tuntuu vieläkin upeammalta kuin ensimmäisen e-kirjan ostaminen. E-kirjan lainaaminen ei ollut kovin hankalaakaan. Kirjaston sivuilla oli ohjeet, mikä ohjelma täytyy tablettiin asentaa ja lisäksi tarvittiin Adobe-tunnukset, jotka minulla oli jo valmiina. Kirja, jonka halusin lainata, oli vielä ”lainassa”; odottelin puoli tuntia ja kirja vapautui. Nyt se on minulla luettavissa 14 päivän ajan.

Kirjaston e-kirjavalikoimaan en ole ehtinyt vielä tutustua, ilmeisesti se on vaatimaton verrattuna paperikirjavalikoimaan, mutta onhan tämäkin jo jotain ihan ihmeellistä. Ihan oikeaa scifiä! Uskon ja toivon, että valikoima laajenee myös suomalaiseen kaunokirjallisuuteen. Silloin kaukana kirjastoista asuvatkin – mummot ja papat – voisivat lainata kirjoja vaivattomasti. Kuinka hienoa se oikeasti olisikaan!

Että mikä oli se kirja, jonka lainasin? Se alkaa sanoin: ”On ihan mahdollista, että todellisuus on olemassa. Mutta kukaan ei vielä ole onnistunut todistamaan sitä.” Juu, Esko Valtaojahan näin kirjoittaa Kaiken käsikirjassa (Ursa 2012).