Hyviä päiviä, sanoo espanjalainen

Buenos días, amigos 🙂

Hiihtolomaviikko on juuri alkanut täällä eteläisessä Suomessa, ja työväenopiston kurssitkin ovat talvilomalla. Kieliä opiskeleva ei sen sijaan ole koskaan lomalla, vaan aivot raksuttelevat aina kielten kiemuroissa. Tämän päivän saksan harjoitukset on tehty ja saksan päivätavoite (2000 pistettä WordDivessä) saavutettu. Tässä odotellessani ystävältä espanjan prepositioharjoituksia, ehdin pohdiskella hieman espanjan buenos días -tapausta.

Ensimmäisiä asioita, joita meille vieraissa kielissä opetetaan, on tervehtiminen. Espanjan kieli tuo tervehtimiseen mielenkiintoisen lisäefektin, sillä espanjassa – muista kielistä poiketen – käytetään monikkomuotoja: buenos días (”hyvää huomenta” tai ”hyvää päivää” ennen lounasta noin klo 14:ään asti), buenas tardes (”hyvää päivää” lounaan jälkeen noin klo 14:stä lähtien tai ”hyvää iltaa” auringonlaskuun asti, yleensä noin klo 21:een asti) ja buenas noches (”hyvää iltaa” klo 21:stä lähtien tai ”hyvää yötä”).

Mutta miksi espanjaa äidinkielenään puhuvat tervehtivät monikossa, kun naapurikielet – myös latinasta juurensa saaneet – käyttävät yksikköä: bom dia (portugali), buon giorno (italia), bonjour (ranska) ja good morning (englanti). Saksalaisetkin moikkaavat yksikössä: guten Morgen ja guten Tag!

Mitään ehdottoman varmaa syytä monikkomuotoon en löytänyt. Lingvistiikan professori Salvador Gutiérrez Ordóñez, joka on myös Real Academia de la Lengua Españolan jäsen, arvelee, että monikkomuotoinen tervehdys voisi olla perua pitemmästä lauseesta, josta on sitten ajan saatossa pudonnut pois ylimääräiset sanat ja ilmaus vakiintunut tähän lyhyeen muotoon. Hän pitää mahdollisena, että tervehdys tulisi ilmauksesta ”buenos días os dé Dios”, jonka voisi suomentaa ehkä näin: ”Jumala suokoon teille hyviä päiviä” (”hyviä päiviä teille antakoon Jumala”). Tosin subjunktiivin ”dé” suomennos tuottaa minulle tuossa vaikeuksia… kuten niin usein, mutta yleensä kylläkin toisin päin (kun itse pitäisi sitä käyttää). 😀
”Buenos días os dé Dios” ei siis kohdistunut pelkästään kyseiseen päivään, vaan myös tuleviin päiviin toivotettiin Jumalan siunausta.

Toinen arvailu monikkomuodon käyttöön on intensiteetti, ei määrä. Monikolla tuotaisiin esiin toivotuksen intensiteettiä, verrattuna pliisuun yksikkömuotoon. Tätä selitystä puoltaa se, että espanjan kielessä on muitakin monikkomuotoisia ilmauksia, joissa on intensiivinen tunne mukana, kuten esimerkiksi gracias (kiitos), mis condolencias (osanottoni) ja felicidades (onnea).

Olipa syy mikä tahansa, niin monikkomuodolla mennään espanjaa puhuvissa maissa. Mutta ei pelkästään monikkomuodolla. Vaikka monikkomuoto tässä tilanteessa on vakiintunut yleiseen kielenkäyttöön, ei ole väärin käyttää yksikkömuotoakaan ”buen día”. RAE on antanut tähän luvan, mutta suosittelee kuitenkin monikkomuodon käyttöä. Joissakin Etelä-Amerikan maissa sen sijaan saattaa kuulla buen día -huikkauksiakin.

Mitä tulee suomen kieleen, niin kyllähän meilläkin joskus käytetään monikkomuotoja. Olen kuullut sanottavan muun muassa ”huomenia” ja ”öitä”.

Jaahas, sähköposti kilahti iloisesti. Aika siirtyä prepositioharjoituksien pariin. 🙂

Lähteet:
BBC Mundo
RAE – Diccionario panhispánico de dudas

 

Mainokset

Koiralenkeistä leijonanhampaisiin

Tällä viikolla olen oppinut muutamia hauskoja sanoja ja sanontoja. Joidenkin alkuperää oli ihan pakko hiukan tutkia, sen verran hauskoja ne olivat. Etymologia on muuten mielenkiintoinen ala; siihen voisi upota kokonaan. 🙂

Gassi gehen

Eräänä päivänä WordDiven kuvissa eteeni tassutteli hyväntuulinen pari: mies ja koira reippailemassa luontopolulla. Hymyilevä koira muistutti kultaistanoutajaa, mutta saattoi olla myös vaalea hovawart. Tälle leppoisalle parille piti etsiä oikea sanonta tai sana. Neljästä tarjotusta vaihtoehdosta seilasin kahden vaihtoehdon välillä: draußen eli ulkona ja regelmäßig eli säännöllinen. Mutta oikea vastaus olikin Gassi gehen eli viedä koira lenkille. Gassi gehen? Yleensä erittäin loogisessa saksan kielessä tämä sanonta tuntui ihan tuulesta temmatulta. Mikä ihmeen Gassi? Onko se joku koiran nimi, vai? Piti kaivaa esiin paksu saksan sanakirja, mutta ei sieltä mitään Gassia löytynyt, sen sijaan kylläkin Gasse eli kuja. Voisiko Gassi gehen viitata kujalle menoon? Tästä piti ottaa selvää.

Internetin kinttupolkuja kuljeskellessa tieto tulla lengerteli lopulta vastaan. Noin 200 vuotta sitten, kun eurooppalainen ihminen alkoi kaupungistua, niin hänen mukanaan kaupunkiin muutti myös lemmikkieläimiä. Kaupungissa (ainakaan saksalaisessa!) koirat eivät voineet juosta vapaina torttuja pyöräyttelemässä, vaan ihmisten piti taluttaa koiria ulkona, jotta nämä pääsivät tekemään tarpeitaan. Ei ollut kuitenkaan suotavaa, että koirat olisivat vääntäneet tortut kaduille, joissa kaikki kulkivat ja näkivät tapahtuman. Siksi ne talutettiin syrjäisille, pimeille kujille tarpeitaan tekemään. Siitä kehittyi tämä hauska sanonta, joka nyt tuntuu ihan loogiseltakin jopa, vaikka onkin laajentunut käsittämään koiran kanssa lenkkeilyn muuallakin kuin syrjäkujilla. 🙂

Löwenzahn, diente de león

Villikukkien ja -kasvien nimet ovat monesti hauskoja kaikissa kielissä. Suomessakin on pilvin pimein näitä mainioita nimiä: leskenlehti, kyläkellukka, vuohennokka, kurjenpolvi, koiransilmä jne. Monilla kasveilla on myös monia nimiä. Niin myös tällä rakkaalla lapsella, taraxacum officinalella. Jostain syystä sitten kussakin kielessä voikukalle on vakiintunut tietty nimi. Suomessa voikukka, ja monissa eurooppalaisissa maissa kasvaa leijonanhammasta ihan riesaksi asti, jopa 2000–3000 lajia: Löwenzahn (saksa), diente de león (espanja), dente di leone (italia), løvetann (norja), dent-de-lion (ranska) ja dente-de-leão (portugali). Kaikkiin näihin kieliin sana tulee myöhäislatinan sanasta dēns leōnis. Englanninkielisessä voikukassa voimme nähdä myös latinan vaikutuksen: dandelion (dan-de-lion).

Mistä kenellekään on juolahtanut nimetä voikukka leijonanhampaaksi? Jotta tämän ymmärtäisi, niin on pakko katsoa keltaisena hehkuvan kukan ohi ja tutkia kasvin lehtiä. Pitkänomaisten lehtien reunat ovat kuin raateluhampaat. Leijonan suuhun en ole koskaan kurkistanut; noutajakoirien hampaita sen sijaan tuli joskus anno dazumal jopa pestyä, ja niissäkin voi hyvällä mielikuvituksella nähdä paikka paikoin voikukan lehtien ”raatelevuutta”.

Suomessakin voikukkaa on kutsuttu eri puolilla maata monilla eri nimillä. Myös leijonanhammas vilahtaa listalla. Jostain syystä voikukka-sana on kuitenkin vakiintunut yleiskäyttöön ja muut nimet ehkä jääneet yksittäisten ihmisten ja perheiden käyttämiksi tai murteiden laskoksiin. Mistä sitten voikukka-nimi voisi tulla? Kesävoin keltaisesta kukasta? Maitiaisnesteestä, joka muistuttaa maitoa, ja maidosta taas valmistetaan voita? Voikukka oli ennen vanhaan myös tärkeä ja terveellinen ravinto niin eläimille kuin ihmisille. ”Voikukan katsottiin parantavan myös voin laatua ja tuovan siihen lisää väriä.” (Lähde: Reijo Heikkinen)

Myös ruotsin kielessä on kuljettu latinasta poikkeavaa tietä: maskros. Toukkaruusu? Maskros on saanut nimensä Wikipedian mukaan siitä, että voikukassa usein istuskelee ripsiäisiä, noita pieniä, kapearuumiisia hyönteisiä, joilla on kyllä siivet, mutta jotka ovat silti huonoja lentäjiä.

Kesä yltää muutaman kuukauden kuluttua taas tänne pohjoiseenkin. Kun voikukka serkkuineen puskee itsensä nurmen läpi ja nauraa keltaista nauruaan, kannattaa miettiä kaksi kertaa, ennen kuin työntää kätensä leijonanhampaiden väliin repiäkseen kukan pois helottamasta. 😉 Jospa antaisikin sen vain paistatella päivää… tai voisihan siitä tehdä voikukkaviiniä.