Wild – koskettava vaellus

Perjantai-ilta eikä telkkarista tule mitään. Ei hätiä mitiä, elokuviahan voi vuokrata netistä.

Niinpä käännyin perjantai-iltana iTunesin puoleen: mitä siellä olisi tarjolla? Ensin oli päätettävä, millaisen elokuvan haluaisin katsoa. Muutama scifi-leffa näytti lupaavalta, mutta oma fiilis ei ollut juuri silloin notkollaan scifiin, joten lähdin hakemaan indie-elokuvaa. Wild osui heti silmään, ja vaikkei Reese Witherspoon kuulukaan lempinäyttelijöideni joukkoon, päätin antaa hänelle mahdollisuuden. 🙂 Päätös, jota ei tarvinnut katua. Wild onkin ensimmäinen elokuva, jonka olen vuokrannut Apple TV:n kautta. Sen tähden en lennosta keksinyt, mistä elokuvan tekstityksen sai päälle. Elokuvan englanti on ihan simppeliä ja helppoa ymmärtää, jos sen vain kuulee. Mutta monet repliikit ja sisäiset monologit ovat sen verran hiljaista mutinaa, ettei niitä kuule. Siksi katsoin leffan lauantaina uudestaan, kun ensin olin tehnyt hiukan salapoliisin työtä ja laittanut tekstityksen päälle Apple TV:n asetuksista.

Wild-elokuva pohjautuu Cheryl Strayedin samannimiseen kirjaan ja on siis tositarina. Se kertoo naisesta, Cherylistä, joka on sotkenut elämänsä perin pohjin, sekoillut huumeiden ja irtosuhteiden kanssa. Hän näkee kaupassa opaskirjan Pasific Crest Trail -vaellusreitille, ostaa sen ja päättää lähteä vaeltamaan tuota reittiä, joka alkaa Meksikon rajalta ja jatkuu aina Kanadan rajalle asti. Wild on siis The Way -elokuvan sukulainen, mutta Wildin rinnalla The Way on sittenkin sunnuntaikävelyä puistossa, vaikka onkin monella tavoin hieno elokuva. Wildissa sen sijaan näyttäytyy vaeltamisen realistinen puoli: epäinhimillisen raskas rinkka, veden ja ruoan puute, hiertymät, kipu, ruhjeet, haavat, irtoavat varpaankynnet. Wild tuo hyvin esiin myös sen, kuinka naisen pelot ovat erilaiset kuin miehen. Kun nainen kohtaa korvessa miehiä, he voivat olla yhtä vaarallisia kuin polulla häntäänsä kalisuttava kalkkarokäärme. On yritettävä lukea ilmeitä, eleitä, rivien välejä, voiko miehiin luottaa, ottaa avun vastaan vai häipyä paikalta juoksujalkaa.

Vaelluksen aikana Cheryl ei kohtaa ainoastaan läsnäolevan todellisuuden vaaroja, vaan yksinoleminen ajaa armottomasti esiin myös omat möröt mielen pimeimmistä sopukoista, ja kipeät muistot pulpahtavat pintaan matkan varrella. Kolmen kuukauden vaelluksellaan Cheryl käy läpi suhteensa äitiin, ex-mieheen, veljeen ja lopulta itseensä. Wild on myös tarina sitkeydestä, periksiantamattomuudesta ja siitä, että oman elämän suuntaa voi muuttaa. Joskus vain täytyy kaivautua syvälle itseensä, että voi ymmärtää: kaikki harhapolut, sekoilut ja haavoittumiset ovat ehkä sittenkin olleet oman reitin etappeja. Että jos saisi palata ajassa taaksepäin, tekisi kuitenkin samat asiat, koska on alun alkaenkin halunnut ne tehdä, tarvinnut niitä. Kaikki kokemuksemme – hyvät, huonot ja keskinkertaiset – ovat etappeja tähän pisteeseen, missä juuri nyt olemme. Ja vielä: voimamme tulevat samasta lähteestä kuin haavamme.

Wild-elokuvaWitherspoon sai elokuvasta Oscar-ehdokkuuden, ja hän vetää kyllä Cherylin roolin hyvin, rehellisesti ja inhimillisesti. Varsinkin lopussa on kohtia, joissa Witherspoonilta tipahtaa kasvoilta ilmeet ja niihin jää jäljelle vain paljaus ja aukioleminen. Hyvin koskettavaa ja katsojaa lähelle tulevaa.

Kirjoitin ylös elokuvan loppukohtauksen tekstityksen, koska siinä on niin hienoja ajatuksia. Haluaisin antaa kiitoksen kääntäjälle, mutten tiedä, kuka hän on. Näin Cheryl ajattelee, kun seisoo sillalla, jonka nimi on Bridge of the Gods:

Tiesin vain, ettei enää tarvinnut tavoitella kaikkea.
Että kalan näkeminen veden pinnan alla riitti.
Että siinä oli kaikki.
Elämäni, kuten kaikki elämä, oli mystistä, peruuttamatonta ja pyhää.
Hyvin läheistä.
Hyvin läsnäolevaa.
Hyvin omaa.
Miten villiä olikaan… antaa sen olla.

Elokuvan virallinen traileri YouTubessa

Mainokset

Elokuvia espanjan kielellä

Syksyn pimenevät ja viilenevät illat houkuttelevat käpertymään sohvannurkkaan lukemaan tai katsomaan vaikkapa elokuvia. Suomen TV ei elokuvan katsojia tällä hetkellä hemmottele (uusintoja ja uusintojen uusintoja), joten liikkuvia kuvia on etsittävä muualta.

La Voz DormidaAlicanten-reissulla tuli pyörähdettyä El Corte Inglésin tavaratalossa kerran jos toisenkin. Viimeisenä päivänä levyosastolta tarttui käteen kaksi elokuvaa. Toisen – englanninkielisen – katsoin jo aiemmin, mutta menneellä viikolla päätin treenata espanjaa, ja niinpä yhtenä iltana katsoin palkitun espanjalaisen elokuvan La voz dormida (Nukkuva ääni). Elokuva kertoo kahdesta sisaresta ja heidän elämästään Espanjan sisällissodan jälkeisenä aikana, jolloin ihmishengellä ei juurikaan ollut arvoa. Elokuva on kaikessa realistisuudessaan julma, mutta vaikeassa ajassa sisaret pystyvät säilyttämään ihmisyytensä, rakkautensa ja arvonsa. Julman koneiston kourissa näistä nuorista naisista kasvaa voimakkaita ja rohkeita; heitä ei julmuuksilla pystytä lannistamaan. Kaksituntinen leffa piti otteessaan lopputeksteihin asti. Ja vielä ylikin, sillä unissa elokuvan teemat toistuivat, vaikka kuvat niissä olivatkin muuttuneet nykyaikaan sopiviksi.

Seuraavana iltana taas etsiskelin jotain katseltavaa, ja Espanjan TV:n Facebook- feedistä löytyi mainos illan elokuvasta La llave de Sarah (Sarahin avain). Elokuvan lähetysaika oli kuitenkin liian myöhäinen. Hakiessani tietoa elokuvasta Internetin valtateiltä löysin saman elokuvan myös YouTubesta, vieläpä espanjaksi dubattuna. Kristin Scott Thomasin tähdittämä elokuva on alkuperältään ranskalainen (Elle s’appelait Sarah). Elokuva kertoo kahta tarinaa rinnakkain: toisaalta Sarah-tyttösen kohtalosta miehitetyssä Ranskassa toisen maailmansodan aikana ja toisaalta toimittaja-Juliasta, joka vuonna 2009 alkaa tutkia, mitä Sarahille oikein tapahtui. Samalla elokuva kertoo myös Julian yksityiselämästä ja avio-ongelmista. Elokuvassa liikutaan Ranskan maaseudulla ja Pariisissa, piipahdetaan New Yorkissa ja Italiassakin. Ihan mielenkiintoinen elokuva, joskin lopussa käsikirjoitus lopsahti jonkin verran, kun haluttiin kertoa, miten Julian elämä lutviutui jatkossa. Elokuvaan marssitettiin loppuminuuteilla hiukan turha sivuhenkilö, jonka edesottamuksia katsojalle tarjoiltiin vähän niin kuin jälkiruokana, jota ei hyvän päivällisen jälkeen enää kaivannut. No, saatiinhan sillä tavalla tarinaan pieni lisäulottuvuus, mutta ilmankin olisi tullut toimeen.

Perjantai-iltana surffailin – telkkari surffilautana – Espanjan TV:n sivuille ja yritin sitä kautta katsoa elokuvan Vicente Ferrerin elämästä. Sain käynnistettyä elokuvan www-sivuilta ja laatukin oli erinomainen, mutta jonkin ajan kuluttua ruutuun ilmestyi lappu, että muisti on loppu. En kuitenkaan halunnut siirtyä tabletin ääreen, missä rtve:n elokuvat pyörivät yleensä moitteetta, joten surffasin YouTubeen, ja löytyihän se elokuva sieltäkin. Vicente Ferrer on tositarina jesuiittapapista, joka lähti Intiaan auttamaan köyhiä ja hätää kärsiviä ihmisiä uhmaten omaa jesuiittaorganisaatiota, intialaisia byrokraatteja ja paikallista väestöäkin, jos niikseen tuli. Ferrer erosi jesuiitoista ja meni naimisiin avustajansa amerikkalaisen toimittajan Anna Perryn kanssa. Yhdessä he perustivat säätiön ja jatkoivat köyhien auttamista erityisesti kuivuudesta ja köyhyydestä kärsivällä Anantapurin alueella. Elokuva kertoo siitä, kuinka yhdenkin, eipäs kuin kahdenkin ihmisen tekemisillä on merkitystä. Nämä kaksi ihmistä pystyivät muuttamaan lopulta miljoonan ihmisen elämää. Ensin luotiin elämälle mahdollisuus etsimällä vesisuoni, mikäli oikein ymmärsin, 12 metrin syvyydestä. Ainakin se kaivaus oli valtava, ja sen aikaan saamiseen vaadittiin koko kylän panos. Kaikki olivat kantamassa hiekkaa pois kaivauksesta. Kun elämän perusedellytykset olivat kutakuinkin kunnossa, vuoroon tuli lasten koulunkäynti, ja myös aikuisten opettaminen lukemaan. Ja vastatuulesta huolimatta sairaalakin saatiin rakennettua. Vicente Ferrer kuoli 2009, mutta hänen vaimonsa ja poikansa jatkavat edelleen samaa työtä; ja elokuvan lopussa kuvattiinkin ihan oikeaa sairaalaa ja oikeita ihmisiä. Pienenä lisämausteena niille, jotka ovat seuranneet Alcántaran perheen vaiheita Francon aikana ja Francon jälkeen (Cuéntame cómo pasó), elokuvan päätähdet ovat tuttuja tästä TV-sarjasta.

Elokuvaviikko on nyt takanapäin, ja penisilliinikuurin loppuminen myös yhden pillerin päässä. Kuurin ansiosta olenkin saanut nauttia joka yö pitkistä, monipolvisista juoniunista, todellisista draamaelokuvista. Ehkäpä uusi viikko tuo elokuvien tilalle kirjat. Ainakin torstain espanjantunnilla tulemme varmaankin keskustelemaan suomalaisesta kirjallisuudesta ja kirjastoista: Finlandia, el país que ama los libros (Suomi, maa joka rakastaa kirjoja). 😀

 

PS. Niin, mikäkö oli se toinen DVD, jonka ostin Alicantesta? No, se oli indie-tieteisklassikko The Man From Earth, mainio pläjäys sekin.

Marina: valoa ja varjoa

Carlos Ruiz Zafón: Marina

Carlos Ruiz Zafón: Marina

Tänään 10.10. on Aleksis Kiven päivä. Kiven lyriikassa valo ja varjo kulkevat käsi kädessä: jos ei ole valoa, ei ole varjoakaan. Siksi Kiven runot ovat niin kirkkaita, kauniita ja hetkessä surullisiksi muuttuvia. Täynnä puhtaita tunteita laidasta laitaan. Mutta tänään en kirjoita Kivestä, vaan toisesta miehestä, jonka kirjassa valo ja varjo ovat kaksoissisarukset.

”Muistamme vain sen, mitä ei koskaan tapahtunut.”

Eilen illalla luin loppuun Carlos Ruiz Zafónin kirjan Marina, jonka Ruiz Zafón kirjoitti vuonna 1999 ja joka tänä vuonna keikkuu supermarkettienkin kirjahyllyillä uunituoreena suomennoksena. En kuitenkaan lukenut kirjaa suomeksi, vaan alkuperäisellä espanjan kielellä. Marina on minun viides ruizzafonini ja toinen espanjan kielellä lukemani.

Marina sijoittuu Ruiz Zafónin tuotannossa kolmen nuortenkirjan jälkeen neljänneksi, jonka jälkeen hän siirtyi kirjoittamaan aikuisten kirjoja, niistä ensimmäisenä suuren suosion saaneen Tuulen varjon. Raja nuorten ja aikuisten kirjojen välillä on yleensäkin hyvin häilyvä ja sitä se on myös Marinan kohdalla. Nuortenkirjaa Marinassa on oikeastaan vain päähenkilöiden ikä.

Marina sopii hyvin lokakuun lukemistoksi, onhan nyt Halloween-kuukausi menossa, sillä kauhua ja jännitystä kirjasta löytyy. Draamaa, tragiikkaa ja kuolemankin kohtaamista. Minä-päähenkilö Óscar on sympaattinen 15-vuotias, joka viettää aikaansa barcelonalaisessa sisäoppilaitoksessa. Hän on yksinäinen välinpitämättömien vanhempien lapsi, jonka elämä muuttuu, kun hän sattumalta – ja uteliaisuutensa ajamana – tutustuu Marinaan ja tämän isään. Hän alkaa viettää aikaansa näiden taloröttelössä, ja yhdessä Marinan kanssa he joutuvat seikkailuun, jossa sukelletaan Barcelonan historiaan, vaihtoehto-sellaiseen.

Ruiz Zafón kuljettelee lukijaa tyylilleen uskollisena jälleen Barcelonan kujilla, tällä kertaa varsinkin Sarríassa ja Ravalissa. Hän sekoittaa viehättävän taitavasti kaupungin todellisuutta ja fiktiota, eikä lukija koskaan oikein tiedä, milloin tuo raja ylitetään. Mutta ennen kaikkea Marina on kirja Óscarista, pojasta joka rakastuu salaperäiseen Marinaan ja josta löytyy rohkeutta selvittää mustan perhosen ja mustan naisen arvoitukset. Rohkeutta kulkea molemmat tiet loppuun asti, kuolemaa uhmaten.

Vaikka kirjassa on paljon ihan kunnon kauhua, hiukan iljettävääkin, niin vastapainona on riittävästi puhdasta kauneutta, ystävyyttä ja rakkautta. Ja sitten sitä suruakin.

Tämä on niitä kirjoja, jonka luettuaan uskoo 110-prosenttisesti, että kirja ei kuole. Ei ole mitenkään mahdollista, että kirja voisi kuolla. Ei, kun se on tällainen.

Elämän kokoista draamaa

West Wing - Kaksi katedraalia

Martin Sheen - West Wing, Kaksi katedraalia

Näyttelijä Martin Sheen ja James Lipton totesivat aikoinaan jälkim­mäisen luotsaamassa TV-sarjassa Inside the Actors Studio, että West Wing -sarjan 2. tuotantokauden päätösjakso Two Cathedrals oli yksi parhaimmista jaksoista amerikka­laisen television historissa. Vaikka Sheenillä oli tuossa oma lehmä ojassa – näyttelihän hän West Wingissä presidentti Bartletia eli yhtä keskei­simmistä rooleista – on helppo tode­ta, että myös Suomen TV:n historias­sa Kaksi katedraalia on yksi vaikutta­vim­mista jaksoista. Sen kanssa riti­rinnan parhaimman titte­listä kamp­pai­lee mm. Babylon 5:n 3. tuo­tan­tokauden lopettava Z’ha’dum-jakso, jossa Sheridan hyppää syvyyteen.

Väittäisin, että scifissä ja fantasiassa on helpompi luoda ns. Suuri Jakso kuin realismiin pitäytyvässä, vaikkei se helppoa ole milloinkaan. Niissä kuitenkin ihmisille, olennoille ja maailmoille voi luoda spektaakkelimaiset puitteet ja päätähuimaavat  juonikuviot ihan eri tavalla kuin arkitodellisuuteen pitäytyvissä sarjoissa. En siis jaksa lakata ihmettelemästä, miten niinkin tylsästä asiasta kuin politiikasta on West Wingin isä ja käsikirjoittaja Aaron Sorkin saanut luotua uskomattoman uhkeaa ja dynaamista draamaa, jossa liikutaan tunneskaalan molemmissa päissä yhtä luontevasti.

Suuren, käänteentekevän ja koskettavan TV-jakson täytyy täyttää tietyt perusedellytykset.

1) Koko sarjan täytyy olla niin hyvä, että katsoja asettautuu katsomaan sitä uteliaana ja virkeänä. Ajantapposarjoissa ei Suuria Jaksoja nähdä. Sarjan täytyy olla sen verran pitkä, että katsoja on päässyt tarinaan sisään, henkilöt ja heidän edesottamuksensa ovat tärkeitä; katsoja haluaa tietää, mitä henkilöille tapahtuu.

2) Ennen Suurta Jaksoa sarjan juonta ja tapahtumia on täytynyt kehitellä ja kasvattaa aikaisemmissa jaksoissa. Sävyjä on niissä jo hieman tummennettu, tunnelmaa tihennetty. On luotu katsojalle odotusta.

3) Suuren Jakson käännekohta vaikuttaa kaikkiin sarjan päähenkilöihin ja heidän tulevaisuuteensa, ei vain primus motoriin. Parasta olisi, ettei katsoja tiedä, mitä tulee tapahtumaan, mihin suuntaan ja miten tapahtumat etenevät. Yllätykset – pienetkin – lisäävät jännitystä, tihentävät tunnelmaa, kasvattavat odotusta. Suuressa Jaksossa saa olla myös paatosta, elämän kokoisia tunteita. Katsojalla saa nousta pala kurkkuun, pulssi tihentyä ja iho kihemöidä kananlihalla. Vaikuttavuutta tehostetaan myös muilla keinoilla, kuten musiikilla, ja pääteemaa tukevilla asioilla, draamallisilla metaforilla.

Miten West Wingin Kaksi katedraalia täyttää edellä mainittuja edellytyksiä?

1) Sarja on hyvin tehty. Aaron Sorkinin käsikirjoitus on kultakynästä lähtenyttä. Ne, jotka West Wingiin tykästyivät, eivät ole seuranneet sarjaa puolella korvalla, vaan keskittyen. Ahmien jopa. Tapahtumat ovat dynaamisia, tarina on täyttä draamaa myös muissa jaksoissa. Henkilöt kaikkine ominaisuuksineen, luonteenpiirteineen, vikoineen ja hölmöilyineenkin ovat hyvin todellisia, lihaa ja verta. Sarjan aikana he tulevat tutuiksi kuin ystävät.

2) Käännöskohtaan on luotu odotuksia edellisissä jaksoissa, joissa alaiset ovat saaneet kuulla presidentin sairastavan MS-tautia ja salanneen sen siis myös äänestäjiltä. Kukaan ei tiedä, miten tämä tieto vaikuttaa siihen, lähteekö presidentti yrittämään seuraavalle kaudelle tai kannattaako hänen edes tehdä sitä. Miten se vaikuttaa alaisiin? Mitkä ovat juridiset toimenpiteet? Miten kaikki vaikuttaa loppukauteen? Sitten keskellä tätä kaoottista tilannetta – juuri edellisessä jaksossa – presidentin sihteeri kuolee auto-onnettomuudessa. Presidentti on tuntenut Mrs. Landinghamin opiskeluajoistaan asti ja on pitänyt tätä melkeinpä isona siskona. Tummat sävyt valtaavat alaa yhä enemmän.

3) Kaksi katedraalia -jaksossa Valkoisen talon henkilökunta tekee näennäisesti töitä niin kuin ennenkin. Katsojan huomio kiinnittyy asujen tummuuteen, surupukuihin, ja myös vakaviin, surullisiin ilmeisiin. Valmistaudutaan kahteen raskaaseen asiaan: Mrs. Landinghamin hautajaisiin ja presidentin TV-haastatteluun ja sen jälkeiseen lehdistötilaisuuteen. Samaan aikaan presidentti Bartlet käy yksin sisäistä kamppailua. Hän muistaa tilanteita, kun hän kohtasi Mrs. Landinghamin ensimmäisiä kertoja ja kävi tämän kanssa teräviä keskusteluja. Alusta asti Mrs. Landingham näki Bartletissa jotain erityistä eikä päästänyt tätä vähällä. Hautajaisten jälkeen syvästi katolilainen presidentti uskonkriisissään kyseenalaistaa Jumalan oikeudenmukaisuuden vaikuttavassa kohtauksessa, joka on kuvattu National Cathedralissa, Washington D.C:ssä. Bartlet on katkera Jumalalle, joka ei ole estänyt kaikkia niitä turhia kuolemia ja väkivaltaisia tilanteita, jotka ovat tapahtuneet hänen kaudellaan. ”You get Hoynes”, hän tuhahtaa lopuksi Jumalalle, ja katsoja ymmärtää, että Bartlet on heittämässä pyyhkeen kehään ja luopumassa toisesta kaudesta. Myöhemmin omassa työhuoneessaan presidentti käy toisen yksinpuhelun Mrs. Landinghamin ”haamun” kanssa. Tällöin hän muistaa, miksi aikoinaan lähti mukaan presidenttikilpaan, kuinka paljon on vielä tekemättä; asiat palaavat taas oikeisiin mittasuhteisiin Bartletin pään sisällä (kohtaus YouTubessa). Kun Mrs. Landingham sulkee oven viimeisen kerran, tulevat ensimmäiset sävelet Dire Straitsin biisistä Brothers In Arms, joka on pelkästään musiikkinakin vaikuttava. Se soi koko loppuosan ajan, ja samanaikaisesti vuodenaikaan nähden epätyypillinen trooppinen myrsky kurittaa Washingtonia ja koko itärannikkoa. Matkalla lehdistötilaisuuteen, jossa Bartlet on kertova, jatkaako uudelle kaudelle vai ei, hän antaa sateen kastella itsensä. Koko loppuosa onkin kuvattu tunteella: Bring it on!

Kyllä, millä mittapuulla tahansa mitattuna Kaksi katedraalia on yksi vaikuttavimmista TV-jaksoista, jonka jaksaa katsoa uudestaan ja uudestaan. Siitä oli monta vuotta, kun olin nähnyt jakson viimeksi. Tässä välissä omassa elämässäni oli ehtinyt tapahtua paljon asioita, jotka ovat muuttaneet minua, mutta Kaksi katedraalia kosketti edelleen yhtä paljon kuin vuosia sitten. Koskettaa.

Kirjoittajalle tämä TV-jakso on myös oiva oppitunti siitä, kuinka draamaa rakennetaan ja kehitetään, kuinka jännitettä pidetään yllä. Kuinka tehdään elämän kokoista ja näköistä fiktiota.

I rest my case.