Visuaalisia asioita

Tällä viikolla puolalalaisen Krzysztof Kieślowskin (1941-1996) Kolme väriä -elokuvasarja poistui Yle Areenasta. Huomasin tämän viime tipassa ja katsoin elokuvat kahtena peräkkäisenä iltana: Sinisen tiistai-iltana, Valkoisen ja Punaisen keskiviikkona. Arvelin, että olin nähnyt ne ennenkin, mutta varma en ollut. Jotenkin kaikkien juonet tuntuivat vierailta, mutta jotkin yksityiskohdat sen sijaan olivat hyvinkin tuttuja. Muistin esimerkiksi kumaraisen vanhuksen, joka jokaisessa elokuvassa yritti vaivalloisesti työntää tyhjää pulloa lasinkeräyssäiliön hänelle liian korkealla olevasta aukosta sisään. Samoin Punaisen loppukohtaus tuntui hyvinkin tutulta. Ja Sinisen päätähden Juliette Binochen ohimenevä ilmestyminen Valkoisessa. Myös matkalaukussa matkustus tuntui joten tutulta. Mutta edelleenkään en ole ihan varma, olenko nähnyt nämä elokuvat aiemmin vaiko vain katkelmia esimerkiksi jossain elokuva-arviossa.

Kolmessa värissä kerronnan visuaalisuus ja intensiteetti pitävät katsojan tiukasti otteessaan. Minuun kolahtivat eniten Sininen ja Punainen, joista jälkimmäinen ehkäpä kaikkein eniten. Sinisessä viipyilevät lähikuvat tuntuivat joissakin kohdin hieman liian alleviivaavilta, mutta Punaisessa visuaaliset maalailut ja pysähtymiset virittivät tunnelmaa entistä intensiivisemmäksi. Huomasin pidättäväni hengitystä ja jännittäväni vatsalihaksia lähes kaikissa kohtauksissa, joissa päähenkilö Valentine ja eläkkeellä oleva tuomari keskustelivat elämän peruskysymyksistä. Irène Jacob ja Jean-Louis Trintignant virittivät viulun kielet niin kireälle, että soi, ja kunnolla. Valkoinen jäi minulle näistä elokuvista vieraimmaksi, vaikka siinä esiintyikin sivuosassa (Mikolaj) sympaattinen Janusz Gajos.

Punaisessa tepsutteli myös kaksi koiraa (ja koiranpentuja). Vaikka Kieślowski kuljetti aika hyvin koiriakin mukana elokuvassa, niin loppukohtauksessa jäi epäselväksi, mitä sille karvaisemmalle tassuttelijalle tapahtui. Hukkuiko se? Minun elokuvassani koira olisi ollut omistajansa sylissä ja siten pelastuneiden joukossa. Niin siinä olisi pitänyt käydä, koska kerran kaikki muutkin – myös Sinisen ja Valkoisen päähenkilöt – pelastuivat Punaisessa ja ilmeisesti saivat myös toisensa. Tämä olikin oikeastaan ainoa miinusmerkki näille kolmelle elokuvalle.

Samoina päivinä – tiistaina ja keskiviikkona – selailin myös espanjalaisen Chema Madozin (1958–) valokuvia. Pinterest on lähettänyt päivittäisissä sähköposteissaan minulle ihan kiitettävän säännöllisesti Madozin valokuvia, luultavasti koska olen ollut siellä kiinnostunut Minor Whiten mustavalkoisista valokuvista. Pinterest sai lopulta selkävoiton, ja päätin tutustua tarkemmin Madoziin. Katselin valokuvia hänen kotisivuillaan ja mietin, millaisia Photoshop-tekniikoita hän mahtaa käyttääkään jännittävissä kuvissaan. Katsoin myös yhden YouTube-haastattelun, joka oli tehty Madozin työhuoneessa. Suuni loksahti auki, kun tajusin, ettei Madoz ollut tehnyt outoja kuviaan kuvankäsittelyssä, vaan kyseessä oli ihan oikeat esineet, kuvauksia varten tehdyt. Vau, ihan oikeasti!

Madozin valokuvat ovat hyvin selkeitä, rauhallisia ja asetelmallisia. Hänen kuvilleen on ominaista pehmeä valo, usein hieman seepiaan taipuva, ja jokaisessa kuvassa on jokin oivallus, jotain, mikä laittaa katsojan näkemään jonkin tutun esineen tai asian uudesta näkövinkkelistä. Kuvat ovat mahdottoman kutkuttavia, mielikuvitusta herätteleviä, ahaa-oivalluksia tarjoilevia; niistä ei tahdo saada tarpeekseen sitten millään. Samaan aikaan ne piristävät ja rauhoittavat. Ja oman kodin esineitä alkaa katsella uudella tavalla. Vaikka Madozin kuvat saavat monesti hymyn huulille, niin katsojien naurattaminen ei ole hänen päämääränsä. Kuvia on siis syytä katsoa myös niiden tarjoamien tarinoiden ja syvempien ajatusten kautta, eikä jäädä lepäämään sen ensimmäisen – ilmiselvän – oivalluksen sohvalle.

Elokuvien ja valokuvien jälkeen torstaita vasten yöllä näin sitten unia. En suoranaisia viittauksia Kieślowskin elokuviin tai Madozin valokuviin, mutta selvästi ne olivat vaikuttaneet unien syviin teemoihin, intensiteettiin ja visuaalisuuteen. Unet olivat viipyilevämpiä, ”kuvaukseltaan” rauhallisempia, pohdiskelevampia ja – uskallanko sanoa – taiteellisempia normiuniini verrattuna. Mielenkiintoista, miten nopeasti ja voimakkaasti tällaiset elokuvat ja valokuvat voivat vaikuttaa omaan unenkerrontaan. Kannattaa kokeilla! 😀

Mainokset

The Shape of Water – mykkä prinsessa

Tätä kirjoittaessani sataa pitkästä aikaa (ihanaa!) toivottavasti hellekauden päätteeksi, joten sopii oikein hyvin kirjoittaa muutamia ajatuksia fantasiaan taipuvasta ”vesielokuvasta”. Teksti sisältää vähäisiä spoilereita elokuvan juoneen.

Guillermo del Toron viimeisin elokuva The Shape of Water on ollut katsomislistallani jo jonkin aikaa. Eilen sitten sain raivattua sopivan tilan iltaan tätä elokuvaa varten. The Shape of Water (2017) voitti tänä vuonna kolme Oscaria: paras elokuva, paras ohjaus ja paras musiikki. Oscareiden saaminen on meksikolaiselle del Torolle tuttua puuhaa, sillä myös hänen elokuvansa El Laberinto del fauno (englanniksi Pan’s Labyrinth, suomeksi Faunin labyrintti) kahmaisi aikoinaan kolme Oscaria. Myös Hellboy-elokuva (2004) on Guillermo del Toron ohjaama.

The Shape of Water kertoo mykästä Elisa Espositosta (Sally Hawkins), joka tekee yövuoroa siivoojana valtion salaisessa tutkimuskeskuksessa. Hän viettää hyvin rajoittunutta elämää, johon kuuluu työ ja kaksi ystävää: työtoveri Zelda ja naapuri Giles, jonka kanssa hän viettää suurimman osan vapaa-ajastaan televisiota katsellen. Eletään kylmän sodan aikaa, vuotta 1962.

Kun tutkimuslaitokseen tuodaan outo kalaihminen (Doug Jones), Elisan elämä muuttuu. Hän tuntee vastustamatonta vetoa tuohon ihmeelliseen olentoon, jota pidetään kahlittuna ja kohdellaan julmasti pelkkänä tutkimuskohteena. Pikkuhiljaa ja salaa Elisa voittaa kalaihmisen luottamuksen ja opettaa tälle muutamia viittomakielen sanojakin.

Elokuvan nimi viitannee kaikkiin niihin muotoihin, mitä vedellä elokuvassa on. Vesi on Elisan ja Zeldan pesuaine, ja he käyttävätkin sitä siivotessaan runsaskätisesti (vastoin nykyohjeita 😀 ). Vesi on Elisalle myös nautinnonlähde: joka päivä ennen työhönlähtöä hän viettää hetken ammeessa masturboiden, samaan aikaan kun kanamunat kiehuvat keitinvedessä hellalla. Sadepisaroita linja-auton ikkunassa. Vesi on tietenkin kalaihmisen luonnollinen ympäristö, ja elokuvan lopussa rankkasade kastelee niin hyvät kuin pahatkin.

The Shape of Waterin kuvallinen anti on myös kaikessa ankeudessaan, vanhanaikaisuudessa (kuuskytluku!) ja kuluneisuudessa jotenkin kaunis. Paljon murrettuja vihreitä, harmaita ja ruskeita sävyjä, vaatimattomia vaatteita, kuluneita kaapinovia, vanhanaikaisia huonekaluja. Monesta kohtauksesta olisi saanut tunnelmallisen valokuvan, kuten vaikkapa vain Elisasta kävelemässä käytävää pitkin ruskea paperinen eväspussi kädessään. Myös musiikki näyttelee tässä elokuvassa tärkeää osaa tunnelmanluojana.

Science fictionissa ja fantasiassa kahden eri lajin rakkaussuhde ei ole mikään uusi asia. Olenpa tainnut itsekin kirjoittaa aiheesta novellin. 🙂 Tuomalla tarinaan olennon eri lajista voidaan tutkia ja kuvata ihmisten suhtautumista vieraaseen. Samat suhtautumistavat meissä tulevat esiin, kun kohtaamme erilaisia ja eri tavoin ajattelevia lajitovereitamme. Ensimmäiset reaktiot ja tunteet: väärinymmärtäminen, torjuminen, pelon synnyttämä viha, arvon kieltäminen? Paitsi silloin jos ihminen on utelias uudelle tai tunnistaa vieraassakin jotain yhteistä, itselle tuttua, samaa. Jo pelkästään siksi, että joudumme pohtimaan omaa suhtautumista vieraaseen ja kohtaamaan tunteemme, tämänkaltaiset elokuvat ovat tärkeitä.

Lajien välisen rakkauden lisäksi The Shape of Water kertoo kauniisti myös ystävyydestä, toisaalta Elisan ja Zeldan ja toisaalta Elisan ja Gilesin. Ihmisten ei tarvitse olla samanlaisia ollakseen hyviä ystäviä, joihin voi luottaa ja jotka auttavat oudoissakin projekteissa ja suojaavat selustan. Niin paljon näkee nykyjään sarjoja ja elokuvia, jossa juonitellaan ja puukotetaan ystäviäkin selkään, että tällainen ystävyyden kuvaus melkein nostaa vedet silmiin.

Ensimmäinen saderintama meni ohi. Seuraavaa odotellessa voi lukea vaikkapa hyvää kirjaa tai katsoa elokuvaa. 🙂

Luonnon armoilla, talvea kohti

Tänä aamuna heräsin ennen viittä laivojen sumutorvien huhuiluun. Puolitoista tuntia yritin saada unen päästä kiinni, onnistumatta; torvet huhuilivat minut aina hereille juuri, kun olin nukahtamassa uudestaan. Luovutin ja nousin ylös. Ulkona oli pilkkopimeää, ja puhelimen sääsovellus näytti, että Turussa oli pilvistä ja -1 °C. Kohti talvea ollaan menossa.

Eilen espanjantunnille lähtiessäni katselin mustana kiiltävää asfalttia jo hieman huolestuneena. Hurauttaako sen päältä pyörällä vai laskeutuako maan pinnalle taluttamaan? Parin vuoden takainen kaatuminen tuli mieleen: pyörä lipesi mustan jään päällä varoittamatta ja pää kolahti voimalla asfalttiin (ilman kypärää, niinpä).

Espanjantunnilla keskustelimme maapallomme tilasta, saasteista ja kasvihuoneilmiöstäkin. Vaikka juuri viikko sitten ostin alennusmyynnistä kevyttoppahousut talven varalle, niin esitin epäilyn, saammeko enää talvea lainkaan vai jatkuuko syksy kevääseen saakka. (Tuleeko toppahousuille käyttöä enää tässä elämässä?)

Illalla kotona haeskelin netistä jotain katsottavaa ja löysin RTVE:n sivuilta elokuvan Nadie quiere la noche. Olisin kääntänyt tämän suomeksi Kukaan ei rakasta yötä, mutta elokuvan englanninkielinen nimi Nobody Wants the Night kertoo, että tässä käännöksessä pitää käyttää querer-verbin toista merkitystä. (Hmm… aina menen retkuun tämän verbin kanssa.) Kyseessä on siis espanjankielinen – dubattu – versio elokuvasta. Dubbausta voisi pitää elokuvan pahoinpitelynä, ja sitähän se toisaalta toki onkin. Mutta espanjanopiskelijalle dubatut filmit ovat loistava keino opetella kieltä, sillä dubatusta puheesta saa selvän! Näyttelijät puhuvat studio-olosuhteissa, lähellä mikrofonia, ilman häiriötekijöitä, ja he voivat keskittyä vain puhumiseen. Dubbaus aiheuttaa kyllä tunnistamisongelmia, kuten tämän filmin kohdalla kävi. Minulla kesti monta tovia tajuta, että pitkän, takkuisen tukan ja parran alla piilotteli Gabriel Byrne. Äänestä olisin tunnistanut miehen alta aikayksikön.

Isabel Coixetin ohjaama Nadie quiere la noche kertoo Josephine Pearystä (Juliette Binoche), jonka mies Robert on valloittamassa Pohjoisnapaa vuonna 1908. Josephine kyllästyy odottamaan miestään New Yorkissa ja lähtee tämän perään. Hän asuu jonkin aikaa inuittikylässä, opettelee ampumaan (jääkarhun), mutta kyllästyy tähänkin odotteluun ja vaatii, että hänet viedään vieläkin pohjoisemmaksi, hänen miehensä leiriin. Olosuhteet ovat hyytävät ja talvikin on tulossa, mutta itsepäinen Josephine ei ota varoituksia kuuleviin korviinsa. Ja vaikka matka ottaa veronsa miehissä ja vetokoirissa, niin Josephine jatkaa eteenpäin jääräpäisesti, luonnon antamista varoituksista huolimatta. Leiristä hän ei kuitenkaan löydä miestään, vaan tämä on vielä pohjoisempana iskemässä lippua Pohjoisnavan karuun pintaan. On aika palata takaisin etelämmäksi, sillä talvi on nurkan takana, mutta Josephine päättää jäädä odottamaan miestään, vaikka muut lähtevätkin paluumatkalle. Seuraksi hänelle jää nuori inuittinainen Allaka, joka myös odottaa, itse asiassa kahtakin asiaa, ja toinen niistä on Josephinen aviomies. Siellä he sitten ottavat toisistaan mittaa, kaksi naista keskellä kylmää, arktista maisemaa. Josephine asuu mökissä ja Allaka iglussa, mutta vähitellen ankara luonto ajaa naiset hakemaan turvaa toisistaan saman katon alle, jossa he jakavat viimeiset hiili- ja ruokavarastot, kun aurinko menee nukkumaan eikä herää moneen viikkoon.

Elokuvaa katsoessa tuli mieleen tunnelmia Hinterland Studion pelistä The Long Dark, jota pelasin vuosi, pari sitten. Pelissä pelaaja ”havahtuu” Kanadan talvisessa erämaassa ja hänen tulee selviytyä kylmissä ja ankarissa olosuhteissa – hengissä. Pelasin peliä sandbox-vaiheessa, jolloin mitään juonta eikä toisia hahmoja ollut. Vain minä yksin keskellä erämaata kaupunkilaisen vaatteet yllä, kaupunkilaisen tiedot apuna. Muut ihmiset olivat tästä maailmasta kadonneet tyystin, mutta jättäneet jälkeensä tavaroita, ruokaa ja juomaa. Mökkejäkin saattoi olla siellä täällä tai jään päällä olevia kalastuskoppeja, joista niistäkin oli mahdollista hakea väliaikaista suojaa. Kaupunkilaistytölle erämaassa selviytyminen on aika haastavaa. Ensimmäisen hahmoni pahin virhe oli hamstraaminen: kaiken, minkä sain irti, sulloin reppuun. Lopulta reppu oli niin raskas, etten jaksanut kulkea eteenpäin kuin vaivoin. Second Lifen virtuaalimaailmassa tätä ongelmaa ei ole. Siellä minulla on repussa helikopteri, autoja, hevosia, moottoripyöriä, huonekaluja ja tietenkin vaatteita, hiuksia ja kenkiä. Second Lifestä kaipasin The Long Dark -peliin myös teleporttausta: kun tilanne kävi ikäväksi, olisi ollut kiva teleportata pois johonkin lämpimään mökkiin. Mutta The Long Dark on SL:ää realistisempi: taipaleet ovat pitkiä ja ne on käveltävä. Luonto käy päälle, lumimyrsky yllättää, tuulee vaakasuorassa, pakkanen kiristyy -40 asteeseen, jää pettää alta, hypotermia uhkaa, ruoka loppuu, sudet tulevat päälle ja raatelevat. Olen kuollut pelissä pari kertaa hypotermiaan, pari kertaa janoon ja kerran ainakin sudet tappoivat. Mutta opin pelissä myös monia asioita, kuten että tuulisella säällä kannattaa kulkea tuulensuojassa jos mahdollista, kannattaa katsella ympärilleen ja pitää riittävä etäisyys petoeläimiin, kannattaa priorisoida kannettavat tavarat ja pitää mahdollista varastoa jossakin mökissä, jonne myös löytää takaisin. Kun päivä lähestyy iltaa, kannattaa etsiä hyvissä ajoin sopiva suoja. Makuupussissa on lämpimämpää, joten kannattaa pujahtaa lepäämään sen sisään. Ja kannattaa painaa mieleen reittejä, joita kulkee, että löytää takaisin, jos tarve vaatii. Eksyminen on hengenvaarallista.

Yksi asia minua nyppi The Long Dark -pelissä, ja se oli jano. Pelin mukaan minulla oli jano melkein koko ajan, ja virvoitusjuomatölkkien löytäminen oli vaikeaa. Mutta miksi minun piti etsiä juomista mökeistä, kun koko maisema oli täynnä vettä, nimittäin lunta? En voinut sulattaa sitä, että kuolin janoon kaiken sen puhtaana hohtavan lumen keskellä. Voi olla teknisesti hankalaa laittaa koko luminen maa objektiksi, jonka pelaaja voi ottaa käyttöönsä, mutta realistisessa pelissä tämä epäloogisuus sai minut protestoimaan ankarasti ja lopulta lopettamaan pelaamisen. Mikä sitten The Long Dark -pelissä viehätti? Mikä viehättää siinä, että yrittää selviytyä vihamielisessä ympäristössä, jossa luonto näyttää koko ajan pelaajalle keskisormea? No, juuri se, että täytyy pinnistellä ja olla kekseliäs selviytyäkseen. Mutta myös se rauha ja avaruus, joka sandboxissa oli: ei ihmisiä, ei hässäkkää, ei tohotusta. Vain minä ja maisema. Lumista maisemaa silmänkantamattomiin. Samanlaista, mitä Josephine Peary katseli elokuvassa. Tai no, elokuvassa maisema oli vielä paljon ankarampi ja avarampi. The Long Dark -pelissä sentään on metsää ja niitä mökkejä.

Yöpakkasia on luvattu tänne eteläänkin. On aika pyyhkiä pölyt talvipyörän päältä ja pumpata nastarenkaat täyteen ilmaan. On se aika vuodesta, jolloin vuodenaika voi vaihtua minä hetkenä hyvänsä. Talvesta selviytyminen vaatii panostusta kaupungissakin. Liukkaudesta ja kylmyydestä en tykkää, mutta lumisateesta ja raikkaista pikkupakkasista kyllä. Niitä kaipaan usein kesälläkin. Toivottavasti saamme nauttia niistä tulevina talvikuukausina. Ehkä toppahousuillekin löytyy hyötykäyttöä. 😉

Pienen pojan suru

Perjantai-illan elokuvaa varten täytyi taas turvautua iTunesin valikoimaan, koskapa television vakiokanavilla ei ollut mitään tarjottavaa. 99 sentin tarjouksessa oli leffa nimeltä A Monster Calls, ja sen vuokrasin enempiä miettimättä. Elokuvan ohjaaja on espanjalainen Juan Antonio Bayona, joka on ohjannut myös hienon Orpokoti-elokuvan. El Orfanato onkin yksi suosikkielokuvani, vaikken varsinaisesti kauhun ystävä olekaan. A Monster Calls perustuu Patrick Nessin samannimiseen romaaniin, ja tämä heppu on myös tehnyt elokuvan käsikirjoituksen.

Elokuva kertoo 12-vuotiaasta Conor-pojasta, jonka äiti on vakavasti sairas. Connor joutuu selviämään arkisista askareista yksin, koska äiti on niin väsynyt ja kipeä, ettei pysty pojasta huolehtimaan. Sen lisäksi koulussa on kolme ikätoveria, jotka pahoinpitelevät Conoria joka päivä; tämä kun on omissa oloissaan viihtyvä, piirtämistä harrastava, hiljainen poika, sopiva uhri tyhjäntoimittajille siis. Conoria esittää vallan mainio Lewis MacDougall, jonka harteilla elokuva pitkälti lepääkin, sillä muut näyttelijät ovat selkeästi hyvin pienissä sivurooleissa. Sigourney Weaver isoäitinä, Felicity Jones äitinä ja Toby Kebbell isänä tekevät ihan kelvollista työtä, mutta heille ei filmissä ole annettu paljonkaan tilaa. Myös Liam Neeson Hirviön äänenä tuo elokuvaan oman panoksensa.

”And if you need to break things, then by God, you break them good and hard.”

Orpokodin tavoin myös Hirviö-elokuvassa liikutaan fantasiakauhussa: todellisuus ja fantasia sekoitetaan yhteen, jotta voidaan luoda erilaisia psykologisia tasoja. Tämän tyyppiset elokuvat asettavat minut aina saman dilemman eteen: katsoako elokuvaa fantasiana vai selittääkö fantastiset elementit psykologisina, päähenkilön pään sisäisinä tapahtumina? Bayona ja Ness antavat katsojan valita. Toisaalta näytetään, että hirviö on pojan mielikuvitusta tai unta ja toisaalta näytetään tilanteita ja yksityiskohtia, joita ei voi selittää pelkällä psykologialla (tai ainahan niin voi tehdä, jos välttämättä haluaa). Tällainen lähestymistapa on mielenkiintoinen: katsojaa ei pakoteta näkemään asioita yksioikoisesti ohjaajan ja käsikirjoittajan pakkodumppina, vaan kukin voi tehdä omat tulkintansa. Spekulatiivisen fiktion ystävänä lähden yleensä katsomaan tällaista elokuvaa fantasiana, siis kirjaimellisesti. Hirviö on todellinen hirviö eikä mikään mielikuvituksen tuote tai uni. Jos muut eivät hirviötä näe, niin se on heidän ongelmansa. Mutta elokuvan edetessä rinnalle tulee myös psykologinen puoli; Bayona ei anna senkään unohtua. Katsojan on pidettävä nämä kaksi asiaa rinnakkain ja limittäin, toisiaan ruokkien ja toisistaan kasvaen. Niitä ei tarvitse erottaa toisistaan, eikä tarvitse valita vain jompaakumpaa.

Hirviö-elokuva kertoo luopumisesta, menetyksestä, surusta. Nenäliinapaketti kannattaa ottaa käden ulottuville. Conor seuraa vierestä äitinsä riutumista ja yrittää uskotella itselleen, että äiti vielä paranee. Tunteet, joita Conor tuntee elokuvan aikana, ovat yleismaailmallisia: kaikki, jotka ovat seuranneet vierestä läheisen riutumista, tunnistavat varmasti nämä tunteet. Elokuva tekee kipeää, jos se osuu omalla kohdalla haavaan tai arpeen. Minussa elokuva synnytti seuraavana yönä unia, joissa kipeät asiat nousivat pintaan. Silti sanoisin, että kannatti katsoa ja katsoisin uudestaan.

Orpokodin tasolle tämä elokuva ei nouse, mutta pidin siitä joka tapauksessa, enkä todellakaan vähiten herkän Lewis MacDougallin takia.

Scifimusiikkia Turun konserttitalossa

Pitkään vitkuttelin, ostanko lipun scifikonserttiin We Come In Peace. Halusin kyllä, mutta yksin konserttiin menemisessä on aina korkea kynnys ylitettävänä. Kun lopulta – lokakuun 21. päivänä – surffailin katsomaan, löytyykö lippua enää perjantain 2.12. konserttiin, jotakuinkin kaikki liput oli jo myyty – tietenkin. Mutta yksi ainokainen vapaa paikka keskellä alapermannon toiseksi viimeistä riviä hohti pinkkinä harmaiden pisteiden joukossa, ja minun oli pakko ajatella – en voinut muuta – että tuo paikka oli jätetty minulle.

we-come-in-peace-konsertti

Päivää ennen konserttia sain sähköpostitse viestin, jossa toivotettiin tervetulleeksi konserttiin ja annettiin vinkki, että konserttiin voi tulla pukeutuneena vaikkapa lempihahmokseen. No, niitähän olisi minulla ollut monta. Hahmopukeutuminen jäi tältä erää, mutta kulmakarvat toki olivat jo valmiiksi yhtä tuuheat kuin Babylon 5:n Susan Ivanovalla. 😉

Susan Ivanova: ”No boom today. Boom tomorrow. There’s always a boom tomorrow.”

Etukäteen mietin, millainen konserttiyleisö mahtaisi olla ja olisiko monikin pukeutunut joksikin peli- tai scifihahmoksi. No, scifipukuja ei kauheasti näkynyt, mikä sinänsä oli harmi, mutta yläaulassa odotti tuttu näky. Tardishan se siellä jökötti. Yritin bongata Dr. Whota yleisön joukosta, muttei sattunut silmään yhtäkään hänen olomuodoistaan, joten en voinut pummata kyytiä kotiin… tai johonkin toiseen galaksiin drinkille tai toiseen aikaan. 😉 Yleisössä tuntui olevan kaikenikäisiä, lapsista eläkeläisiin, mutta suurin osa oli nuoria aikuisia. Ei mikään yllätys. 🙂

Konsertin juonsi Orvar Säfström englanniksi, ja hän kyllä oli mukana luomassa aitoa scifiyhteisön tunnelmaa. Hän kertoili soitettavista kappaleista, niiden taustoista ja syntyajoista hauskasti ja mielenkiintoisesti. Juontojen ansiosta nekin, joille scifi ei ole kovin tuttua, saivat varmasti juonesta kiinni.

Pääosassa tietenkin olivat Turun filharmoninen orkesteri kapellimestari Atso Almilan johdolla, orkesterin omat solistit, thereminiä soittanut Kristofer Eng ja itse musiikki. Turun Sanomien nihkeä kriitikko arvosteli konsertin musiikkivalintoja ja kappaleiden esittämistä. Hän olisi halunnut kuulla konsertissa omia suosikkejaan. Kukapa ei. Itsekin olisin kuunnellut hyvin mielelläni musiikkia Babylon 5:sta ja vaikkapa Stargatestä, mutta kaikki scifimusiikki ei vain mahdu samaan konserttiin. Konsertissa kuultiin musiikkia scifielokuvista ja -sarjoista, jotka ovat varmasti useimmille tuttuja, sellaiset kuin Alien, The Thing, Battlestar Galactica, Avatar, Star Trek ja Star Wars. TS:n kriitikon kanssa olen samaa mieltä siinä, että jytinää olisi saanut olla hieman vähemmän. 😉 Konsertin ensimmäisissä kappaleissa mentiin niillä rajoilla, laitanko korvatulpat pehmentämään vaikutusta, mutta sitten soitantaan tuli malttia, ja Halo-videopelin musiikki soi jo tosi kauniisti ja haikeasti ja sai kylmät väreet kulkemaan päälaelta varpaisiin. (Miksi kaunis musiikki aiheuttaa tällaista toisinaan?) Halo olikin minulle täysin uusi tuttavuus, en ole pelannut tätä peliä.

Konsertin minua koskettavin kappale oli Avatar-elokuvasta, kohdasta jossa ihmiset tulevat hävittämään navien kotipuun. Orkesteri vangitsi hienosti navien järkytyksen, hädän ja musertavan surun, tunteet jotka valtasivat myös minut kuunnellessani esitystä.

Konsertin jännittävimmät kappaleet olivat ne, joissa Kristofer Eng soitti thereminiä. Onko olemassa scifimpää soitinta kuin theremin? Engin theremin näytti radiolta, jossa on antenni pystyssä. Ja sitä soitetaan liikuttelemalla käsiä ilmassa, hyvin pienin elein, itse soitinta ei kosketeta. Ihan huippua! Thereministä saa scifitunnelmaan ja -musiikkiin todella sopivaa soitantaa ja ääntä.

Tämä oli minulle ensimmäinen Turun filharmonikkojen konsertti pitkän tauon jälkeen ja (minulle) myös ensimmäinen TFO:n konsertti, jossa yleisö nousi seisomaan peräti kaksi kertaa osoittamaan suosiotaan orkesterille. Scififanit kiittivät sydämensä pohjasta. 🙂 Samalla nähtiin myös, mikä mahtava joukkohenki scifiporukoilla on: kolme loppuunmyytyä konserttia peräkkäisinä iltoina ja koululaiskonsertit siihen päälle.

Kannatti siis kavuta sen korkean kynnyksen yli tähän pitkän syksyn kohokohtaan. Konsertin jälkeen jäin miettimään, että kevätkaudella saattaisin piipahtaa myös kuuntelemassa, kun TFO soittaa klassista musiikkia. Korkean kynnyksen myytti kun on nyt murrettu; ja scifihän sen tietenkin teki.  🙂

Mutanttien matkassa, jylhää scifiä

Perjantai-illaksi olin ajatellut vuokrata jonkin hauskan kauhuleffan akselilla Tim Burton – Johnny Depp. Kun sitten avasin Apple TV:n ja iTunesin leffat, sieltä minua tuijotti kutsuvasti scifi-elokuvan mainos, enkä – tietenkään – voinut vastustaa scifin kutsua. Pakko siihen oli vastata myöntävästi, ja telkkuun alkoi latautua X-Men: Apocalypse, tänä vuonna ensi-iltansa saanut elokuva.

X-Men: ApocalypseApocalypsessä seikkailee Xavierin ja Magenton lisäksi myös muita tuttuja X-Men-hahmoja, kuten muun muassa Storm, Mystique, Jean, Scott ja pyrähtäähän Wolverinekin elokuvassa pikaisesti. Elokuva valottaa hiukan X-Menien taustoja. Sellaisia tuikitärkeitä tietoja katsojalle kerrotaan, kuten miten Xavierista tuli kalju (ei siis mikään normaali hiustenlähtö) ja miten Stormin hiukset muuttuivat valkoisiksi (ei mitään vetyperoksidia) ja miten Stormista tuli niin vahva mutantti. 😉

En lähde kertomaan elokuvan juonta enkä yksityiskohtia juonesta, koska en halua spoilata, jos jollakulla on elokuva vielä katsomatta. Elokuva on mielestäni hyvä ja viihdyttävä, se olisi jopa toivoa antava, mikäli ei satu tietämään aikaisemmista X-Men-elokuvista, miten hahmojen keskinäiset suhteet myöhemmällä iällä kehittyvät. Elokuvan efektit ovat visuaalisesti upeita ja jylhällä tavalla kauniita. Ihanaa, mielikuvitusta kutkuttavaa scifiä siis kaiken kaikkiaan!

Yllättävää oli, että elokuvassa tasainen miesääni kertoo englanniksi elokuvan tapahtumia koko ajan sen edetessä. Alussa ihmettelin, miksi kaikkea ei ole käännetty suomeksi, epäilin vikaa, sitten tajusin, että repliikeistä on suomenkielinen teksti, mutta kerronnasta ei. Sitten ajattelin, että minulla on Apple TV:n asetuksissa jokin väärä kohta valittuna, mutta en viitsinyt ruveta räpläämään asetuksia kesken kaiken. Yhä vieläkään en tiedä, onko kerronta tarkoitettu näkövammaisille englanninkielisille vai kuuluuko se elokuvaan. Tällä hetkellä epäilen ensinmainittua. Mutta siis: katselin elokuvaa ja miesääni selosti minulle koko ajan tapahtumia. Vaikutelma oli erittäin mielenkiintoinen ja vahva. Ikään kuin joku olisi lukenut minulle kirjaa samalla kun katson elokuvaa. ”Storm vetäytyy taaksepäin, piiloon.” ”Magento ja Storm vaihtavat katseen. Storm hymyilee hiukan.” Myös elokuvan alussa olevat hienot yksityiskohdat kertoja kertoo täsmällisen tarkasti. Voisi kuvitella, että tuo kerronta häiritsisi. No, alussa kyllä ja silloin kun kerronta oli sekunnin, kaksi edellä kuvaa, mutta hyvin nopeasti ääneen tottui, eikä siihen kiinnittänyt mitään erityistä huomiota. Se vain soljui korvasta sisään, toisesta ulos. Mutta kerronta vaikutti siihen, miten koin elokuvan. Elokuva ei ollutkaan pelkkää viihdettä, vaan kaikella tarinassa, jokaisella yksityiskohdalla oli Merkitys. Kerronta teki kaikesta merkityksellistä ja tärkeää. Elokuvaan tuli ihan omanlainen jännä tunnelma. Ja näin jälkeenpäin ajatellen tuo miesäänen tasainen kerronta teki elokuvasta ja sen sanomasta jotenkin isomman, spektaakkelimaisemman.

Joku voisi kommentoida sitä, onko scifissä sitten sanomaa, eikö se ole vain viihdettä? Tämä vaatisi kokonaan oman artikkelin, joten pitäydyn vain X-Men-elokuvissa. Niitä katsoessani mietin aina, miksi ihmisten on niin vaikea hyväksyä toisenlaisia ihmisiä. Vaikka ihmiset matkustelevat nykyään ympäri maailmaa ja tapaavat erilaisia ja hyvin monenlaisia ihmisiä, niin silti muukalaispelko istuu meissä kuin täi tervassa. Mistä tämä pelko ja viha kumpuaa? Mihin me sitä tarvitsemme? Me kaikki olemme ihmisiä ja tallaamme samaa palloa, hengitämme samaa ilmaa ja lopulta palaamme osaksi samaa maata. Eikä muukalaisviha kohdistu pelkästään omaan lajiin. Se, miten ihmiset kohtelevat eläimiä esimerkiksi lihatuotannossa, voiko sitä pitää sivistyneenä käyttäytymisenä? Näinkö sivistynyt ihminen kohtelee toisia eläviä olentoja? Mikä ero on rakkaalla koirallamme ja teuraalle menevällä vasikalla? Mikä ero on kaupan kassajonossa äitinsä kanssa seisovalla lapsella ja teurastusta odottavalla karitsalla?

X-Men: MystiqueX-Menin mutantit ovat ihmisiä, joilla on erikoiskykyjä ja jotkut heistä ovat myös erinäköisiä, kuten vaikkapa sini-ihoinen Mystique. Miksi ”tavalliset” ihmiset pelkäävät heitä? Heidän kykynsä ovat toki hyvin pelottavia, mutta heidän hyväksymisensä toisten ihmisten joukkoon tekisi heistä ystäviä, joiden kykyjä voisi käyttää koko yhteisön hyväksi. X-Menin mutantit kaipaavat tulla tavallisten ihmisten hyväksymiksi, he kaipaavat oman perheensä ja läheistensä hyväksyntää kiihkeästi. Ja kun he eivät sitä saa, he reagoivat siihen, kuten ihmiset reagoivat. Jotkut uskovat, että hyväksyminen tulee jossain vaiheessa ja yrittävät edesauttaa sitä rauhanomaisin keinoin pitämällä huolta muista mutanteista. Toiset yrittävät peittää oman erikoisuutensa joko lääkkein tai kykyjensä avulla. Jotkut katkeroituvat, jokin menee heissä peruuttamattomasti rikki, kun he kokevat epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä. Siksi osa heistä lähtee tuhon tielle, taisteluun tavallisia ihmisiä vastaan, vaatimaan itselleen oikeuksia väkivallan kautta.

Millä tavoin ihmiset ovat kautta historiansa vaatineet itseensä kohdistuvien vääryyksien ja epäoikeudenmukaisuuksien korjaamista? Sitä sopii miettiä, kun katsoo X-Men-elokuvia.

Naiset ohjaksissa

Tulipahan katsottua vapun kunniaksi uusin Star Wars -elokuva Episode VII  – The Force Awakens. Eihän sitä ihan vakavasti voi ottaa, ja siksi tämä postauskin on tehty kieli poskessa. 😛 Varoituksen sanat kuitenkin: teksti sisältää spoilereita ja voi aiheuttaa pysyviä vaurioita aivojen muistikeskuksessa.

Tässä siis pikakelaus elokuvan juoneen. 😀

 

Who’s in charge?
– Mom.

Mitä iskällesi kuuluu?
– Samaa kuin ennenkin: ajaa vanhalla romulla karvaisen kaverinsa kanssa, lainaa rahaa sieltä sun täältä, tekee hämäriä kauppoja ja hankkiutuu hankaluuksiin.

Miten teidän perheessä kohdataan vaikeudet?
– Miehet pakenee paikalta ja äiskä jää pitämään taloa pystyssä.

Millaiset välit sinulla on enoosi?
– Etäiset. Eno otti nokkiinsa, kun lähdin muualle opiskelemaan.

Kenelle kerrot huolesi?
– Ukin pääkallolle.

Tunteet ne on diakonissallakin, saatikka sitten droidilla.

Minkä merkkistä moottorisahaa käytät metsän harvennuksessa?
– Sahat on niin last season. Nykyään käytetään valomiekkoja ja yhden sivalluksen tekniikkaa.

Vastapuolella on ainakin miljoona sotilasta, tähtientuhoaja ja muut laserreleet. Mitäs meillä?
– Yks vanha ukko, likka, karvakasa, petturi ja vinkulelu.

Miksi jätit sen naamariveikon henkiin?
– Jatko-osaa varten.
Miksi sen iskä sitten tapettiin?
– Se olisi joka tapauksessa ehtinyt kuolla vanhuuteen ennen seuraavaa jatko-osaa.

Tähtitieteellinen tosiasia: Auringon tuhoaminen ei riitä tuhoamaan elämää lähiplaneetoilla. Ne täytyy sitten vielä posauttaa kappaleiksi.

Jokaisen tytön toiveuni – karvainen perämies? 😀

Tulin vaan tuomaan sulle tän valomiekan, jos oot sitä kaivannu. Seuraavalla kerralla voisit yksinkertaisesti jättää uuden osoitteesi jollekin, niin kenenkään ei tarttis kuolla karttojen palasia etsiessä. Etkö muuten oo jo liian vanha leikkimään piilosta?

Who’s the man?
– The girl is the man.

Tahtien-sota