Avoimen lopun sietämätön keveys

Tässä päivänä muutamana satuin katsomaan Espanjan televisiosta Arctic-nimisen elokuvan vuodelta 2018. Tämä espanjaksi dubattu islantilainen elokuva kertoi Overgård-nimisen miehen henkiinjäämistaistelusta pohjoisnavalla. Hänen pienkoneensa oli syöksynyt alas, kaveri kuollut ja hän ankaran luonnon armoilla keskellä jäätikköä. Espanjaa tätä elokuvaa katsellessa ei paljoakaan tarvittu, sillä pääosaa esittävälle Mads Mikkelsenille ei montaa vuorosanaa ollut annettu ja filmin toinen henkilö oli tajuttomana lähes koko ajan.

Jotenkin kuitenkin jäin koukkuun seuraamaan Mikkelsenin lähes puolitoista tuntia kestävää ähellystä. Halusin nähdä, selviytyykö mies ja miten se tapahtuu. Jälkikäteen mietin, olisiko sittenkin pitänyt jättää kesken, sillä lopun ratkaisu oli avoin. Katsoja sai päättää, selviytyikö mies vai ei. Kumpikin vaihtoehto oli filmillisesti ihan yhtä todennäköinen. Toki optimistisena halusin ajatella, että selviytyi: muuten kaikki koettelemukset ja taistelut olisivat menneet hukkaan, mutta itse elokuva ei antanut tällaista helpottavaa päätöstä. Katsoja jäi ikään kuin tyhjän päälle, vaikka pakko myöntää, että loppu oli taitavasti toteutettu.

Yleensä pidän avoimista tai puoliavoimista lopuista. Ne jäävät kutkuttamaan mielen pohjalle, ja niihin alan kehitellä omia tarinoita ja juonikuvioita, että mitä sitten tapahtui. Arcticin katsottuani ymmärrän kyllä paremmin myös niitä, joita avoimet loput yleensä ärsyttävät.

Miksi tarinoihin sitten tehdään avoimia loppuja? Ei varmaan lukijan tai katsojan kiusaksi, ainakaan pelkästään. 😉

Tutuin – ja ehkä ärsyttävin – avoin loppu meille kaikille on kaiketi TV-sarjoissa käytetty cliffhanger. Sarjan jakso tai tuotantokausi lopetetaan kiperään tilanteeseen. Myös kirjasarjoissa tätä on valitettavasti käytetty. Päähenkilö on jätetty makaamaan koomaan, ja lukija saa sitten odottaa seuraavaa kirjaa vuoden päivät nähdäkseen, selviääkö henkilö. No, yleensä tällainen on turha cliffhanger, sillä kyllähän lukija tietää, että henkilö selviää, koska sarjasta on tekeillä trilogia tai jotain vielä pitempääkin henkilön ympärille. Kaikki myös tietävät, että cliffhangereillä yritetään koukuttaa katsoja tai lukija jatkossakin tarinan äärelle. Kysymys kuuluukin: miksi cliffhangereitä vielä käytetään lopetuksissa, kun kaikki jo tietävät sen agendan? Ovatko tekijät niin epävarmoja oman teoksensa laadusta, että yrittävät kalastaa katsojaa tai lukijaa tällaisella vähän köyhällä tavalla? Toisaalta he toki voivat olla hyvinkin ajan tasalla; sekä kirjoja että TV-sarjoja ilmestyy niin valtavia määriä, että taistelu lukijoista ja katsojista voi olla aika epätoivoista. Silloin kaikki keinot ovat ehkä sallittuja, cliffhangeritkin.

Sivuhuomautus: Ihan ehdottomasti mieleenpainuvin cliffhanger minulle oli Babylon 5 -scifisarjan 3. tuotantokauden viimeinen jakso Z’ha’dum. Sitä en unohda.

En ole mikään cliffhangerien ystävä, vaikka viime aikoina olen opetellut käyttämään niitä tarinan sisällä. Kyllä niille sopivasti käytettynä voi löytyä paikkansa, mielellään ei kuitenkaan lopetuksissa. Mutta jännitystarina tai trilleri voi olla hyytävän jännittävä ilman cliffhangereitäkin, sanokoon Dan Brown mitä tahansa. 😉

Tarinaan voi jäädä avoin tai puoliavoin loppu yksinkertaisesti siitä syystä, ettei kirjoittaja näe tarinaa eteenpäin. Tarina siis loppuu häneltä siihen. Tarina ikään kuin on kertonut itsensä alusta loppuun. Minulle on käynyt silloin tällöin näin. Kun sitten joku lukija on sanonut, että tarinaan voisi kirjoittaa lisää tai toisen tarinan jatkumaan edellisestä, me quedo en blanco, kirjaimellisesti, näen vain valkoista, koska tarinahan oli siinä. Kaikki tuli kerrottua tästä tarinasta. Piste.

Toisinaan tarinan päähenkilö ei selvästikään halua suljettua loppua. Kun hänelle yrittää tarjota erilaisia lopetuksia, hän ämpyilee vastaan ja kiemurtelee niistä eroon. Tällöin lopetuksena voi kokeilla antaa suunnan, minne päähenkilö katsoo. Valinnat ovat avoimia, mutta päähenkilölle on avautunut ovi. Monesti päähenkilöt tykkäävät tällaisesta. Ja usein myös kirjoittajakin. Lukijat voivat olla sitten montaa mieltä. 😀

Tarinan rakenne voi myös vaatia avoimen lopun. Suljettu lopetus saattaisi siinä tapauksessa tuntua tökeröltä. Sama pätee juoneen ja teemaan. Varsinkin novelleissa, joissa tilaa on vähemmän, voi olla kömpelöä yrittää solmia kaikki nauhat kiinni lopussa. Parempi on silloin antaa ainakin joidenkin lankojen jäädä röpsöttämään auki ja liehumaan tuulessa.

Lopetuksissa ja muutenkin kirjoittajan pitäisi luottaa lukijaan. Rautalangan vääntämistä tarvitaan vain käyttöohjeissa. Kaunokirjallisessa tekstissä kirjoittajan pitäisi antaa lukijalle liikkumatilaa, eikä kaikkea tarvitse selittää loppuun asti. Mutta toki on tekstejä, jotka sulkeutuvat lopussa ihan itsestään hyvinkin tiukkaan solmuun, ja sekin on tietysti täysin okei.

Mitäkö tällä kuvalla on tekemistä tämän jutun kanssa? No, se sopisi kuvitukseksi työn alla olevaan novelliini, jonka loppua en vielä näe. Lohdullista on tietää, että niinkin kokenut kirjoittaja kuin Stephen King ei tiedä edes juonta – lopusta puhumattakaan –, kun aloittaa uuden kirjan kirjoittamisen. Kirjoittamisesta-nimisessä kirjassaan hän kertoo, kuinka aloittaa kirjan alkuasetelmasta, jonka täytyy olla niin mielenkiintoinen, että hänkin haluaa tietää, mitä tarinassa tapahtuu. Ehkä siis kirjoitan novelliani kaikessa rauhassa ja katson, miten siinä käy. Ja jos loppu ei halua syntyä hyvällä, kysyn päähenkilöltä, miten hän haluaa tarinansa päättyvän. Jos hän nyt sitä haluaa ollenkaan. 😉

 

 

Strangerland – outoa tunnelmaa

Australialais-irlantilainen Strangerland on hieman outo elokuva, tai ainakin päähenkilö Catherine on mutkikas henkilö, jonka psyykkeen on vaikea saada tarttumakohtia. Jotain mystistä ui koko ajan pinnan alla, pinnan tuntumassa, ei vain Catherinen vaan muidenkin perheenjäsenten nahkojen sisällä, ja koko elokuvassa, joka pitää katsojan pihdeissään loppuun asti (lähes kaksi tuntia).

Koska elokuvakin on jännän outo, siitä sopinee kirjoittaa myös outo arvostelu, joka ei ole edes arvostelu. 😀 Teksti sisältää joitakin juonipaljastuksia.

Strangerland (2015)
Ohjaaja: Kim Farrant
Pääosissa: Nicole Kidman, Joseph Fiennes, Hugo Weaving

---

Yöllä hiekka on mustaa.

Kun aurinko ryömii maailman takaa ja raapii hiekan vereslihalle, karahtaen hiekka löytää oman värinsä, punaisen. Auringon selän takaa tulee tuuli, joka sytyttää hiekan tuleen.

Hiekan liekit täyttävät maailman: poltettua oranssia, tiilenpunaista. Ihmiset ja talot uppoavat kuumaan, kuivaan sumuun. Voi nähdä vain auton pyöreät etuvalot, keltaiset, kun se ajaa hitaasti ohi koskettamatta ketään, liukuu ulos tästä maailmasta. Kyydissään kukkaan puhjennut.

Mies etsii kadonneita lapsiaan. Nainen etsii tytärtään ja poikaansa. Mies etsii naista, joka istuu hänen vieressään, niin syvällä, ettei häntä voi löytää. Ellei hän tule ulos. Mutta ovia on vaikea löytää, löydettyjä avata, lukittuja murtaa, jos ei tiedä, missä on. Nainen erehtyy ovista. Rae ei ole hänen ovensa, vaikka olisi Smith tai Elrond. Eikä mies. Ovet ovat lähempänä, ihossa, tai vieläkin lähempänä.

Nainen etsii lapsiaan, mutta ensin hänen on kadotettava se, joka luulee olevansa, ja löydettävä itsensä. Hän ei ole tämä tytär. Lopulta nainen puristuu näkymättömän seinän läpi, se riipii häneltä vaatteet, ja hän tulee näkyviin kaikille muille, paitsi itselleen. Mies löytää naisen, mutta nainen ei.

Mies on löytänyt pojan aavikolta. Hiekan tuli on sammunut ja aurinko nuollut poikaa tulikielellään. Poika ei puhu, ei ole mitään sanottavaa. Ei ole sellaisia kysymyksiä, joihin voisi vastata tyynesti. Tytärtä mies ei voi löytää, koska hän sekoittaa tämän naiseen.

Nainen ja mies eivät ymmärrä, ettei tytär ole kenenkään kuva tai kopio, vaan oma itsensä. Tytär, itsensä oma, etääntyy yhä lähemmäs itseään. On jo kulkenut pitemmän tien kuin vanhempansa.

Kun poika vihdoin puhuu, nainen ja mies alkavat räpytellä silmiään auki. Vielä ne ovat täynnä kuumaa, punaista hiekkaa.

Runo elää arjessa

Eilen illalla istahdin TV:n ääreen ja aika sattumalta päätin Areenan sarjojen sijaan katsoa Teemalta tulevan elokuvan Paterson. Mitään muuta en elokuvasta tiennyt kuin Ylen kuvailun, että se olisi lämminhenkinen. Mitään ennakko-odotuksia minulla ei ollut.

Kuvakaappaus elokuvasta

Paterson (2016)
Ohjaus ja käsikirjoitus: Jim Jarmusch
Paterson: Adam Driver
Laura: Golshifteh Farahani
Runot: Ron Padgett
Nähtävissä Yle Areenassa 12 päivää (tästä päivästä 16.5.2020 lukien)

Elokuva kertoo Paterson-nimisessä kaupungissa asuvasta bussikuskista, jonka nimi on myös Paterson. Hän viettää vaatimatonta elämää vaimonsa ja koiransa kanssa, käy töissä, ulkoiluttaa koiraa ja juo paikallisessa pubissa tuopposen olutta. Näemme hänet kävelemässä töihin tai töistä, ajamassa bussia ja aina kun hänellä on hetki aikaa, hän ei suinkaan ala näpelöidä älypuhelinta (hänellä ei sellaista ole), vaan hän kaivaa muistivihkonsa esiin ja kirjoittaa runoja. Välillä hän kirjoittaa runoja päässään ilman paperia. Hänen runonsa nousevat arjesta ja muistoista. Ne ovat eleettömiä ja rauhallisia kuin mies itse.

Bussikuski Paterson on sympaattinen kaveri, joka ei tee itsestään numeroa, mutta joka toimii erittäin vastuuntuntoisesti, kun tapahtuu jotain yllättävää. Hän ei emmi tällaisissa tilanteissa, vaan vastuunottaminen toisista ihmisistä tapahtuu luonnostaan, helposti kuin hengittäminen.

Patersonin vaimo Laura on tietyssä mielessä miehensä vastakohta: siinä missä Paterson on vaatimaton myös suhteessa runoihinsa, hieman erikoinen Laura koko ajan kaipaa menestystä ja kuuluisuutta välillä hyvinkin epärealistisesti. Tästä ei kuitenkaan aiheudu ristiriitoja parin suhteeseen, vaan kumpikin tukee ja kunnioittaa toista ja antaa toiselle tilaa toteuttaa omintaan.

Elokuvan tempo on hidas ja melkeinpä monotoninen, mutta juuri se virittää hienon, rauhallisen, suorastaan meditatiivisen tunnelman. Pienet yksityiskohdat ja pienen pieni, alleviivaamaton huumori palkitsevat tarkkaavaisen katsojan oivalluksilla. Paterson on erittäin hyvä leffa katsoa kiireisen päivän päätteeksi, kun haluaa rauhottua yöunia varten. Elokuvassa on pitkiä pätkiä ilman repliikkejä, ja tämä antaa katsojallekin aikaa ja tilaa omiin ajatuksiin ja tunteisiin. Tuntuukin siltä, että elokuva avaa tilaa joka suuntaan ja laajenee siten itsensä ulkopuolelle. Elokuva on itsessään runo.

Paterson-kaupunki on oikeasti olemassa ja sijaitsee New Jerseyssä. Sen tunnetuin turistikohde on Great Falls -vesiputoukset. Elokuvassa mainitaan myös tuolla alueella asuneita runoilijoita, kuten Allen Ginsberg ja Patersonin oma suosikki William Carlos Williams, jonka runon This is Just to Say Paterson lukee vaimolleen.

Siis, laita puhelin äänettömälle ja vie se toiseen huoneeseen, jätä popcornit nyt paistamatta ja karkkipussit toiseen kertaan, täytä lasisi, niin ettei sitä tarvitse täyttää kahteen tuntiin, himmennä valot, istu mukavasti ja rauhoitu nauttimaan arjen runoudesta ja kauneudesta.

Kuvakaappaus elokuvasta

Daphne, Kyllikki, Raakel ja Filip

Aina kun olen lukenut pidemmän aikaa pelkästään vieraskielistä kaunokirjallisuutta, alan kaivata suomenkielistä kaunokirjallista tekstiä. Tunne on usein suorastaan fyysinen ikään kuin nälkä. Se helppous ja nopeus, jolla silmät ja aivot toimivat yhteen, kun katse liitää riveillä, sukeltaa rivien väleihin, merkityksiin, yksityiskohtiin, erilaisiin sävyihin, eikä tarvitse ponnistella eikä pinnistellä ymmärtääkseen, sen kun vain pulahtelee sanojen ja lauseiden meriin. Mikään ei voita omaa äidinkieltä, niin se vain on!

Harvemmin luen kirjoja nykyään toiseen kertaan, mutta kun sain luettua loppuun viimeisen kirjan espanjankielisestä Bruna Husky -sarjasta enkä ehtinyt kirjastoon kirjojen vaihtoon, käännyin tutkimaan oman kirjahyllyn antia, josko sieltä löytyisi jotain sopivaa. Päässäni oli pyörinyt nimi Rachel (ihan muista kuin tähän artikkeliin liittyvistä syistä), joten helppona aasinsiltana käsi hakeutui alimmalle hyllylle, missä pölyä keräsivät Serkkuni Raakel ja sen sisaret Rebekka ja Mary Ann.

Daphne du Maurier – yllä mainittujen kirjojen kirjoittaja – oli yksi teini-iän suosikkikirjailijoitani, mutta nämä kirjat ovat äidin peruja ja kaikki kolme aika lailla luetun näköisiä. Serkkuni Raakelkin on pahasti vino, lehdet tasaisesti kellastuneet ja selkämys rikkinäinen. Kirjan julkaisuvuosi on 1952, siis kyseessä on lähes 70-vuotias opus (alkuperäisteos My Cousin Rachel julkaistiin 1951).

Tässä vaiheessa mieleen hiipi epäilys, oliko sittenkään hyvä ajatus tyydyttää suomen kielen nälkääni näin vanhalla kirjalla, jonka kirjoittajakin oli syntynyt jo vuonna 1907. Ja millainen sen aikainen suomennoskin mahtaisi olla? Kun oikeastaan halusin sillä hetkellä vain viihdyttävän, sujuvasti kirjoitetun kirjan, johon uppoutua iltaisin ja unettomina öinä. Olisinko hyvinkin pettynyt, jos teksti ja kerronta olisivat kauhean vanhanaikaisia ja naiiveja? Halusinko pilata murkkuiän muistoni, vai olisiko parempi jättää kirja rauhaan ja lukea puhelimesta jotain nykyaikaista e-kirjaa?

Päätin kuitenkin antaa Daphnelle ja kääntäjä Kyllikki Mäntylälle mahdollisuuden, varsinkin kun en muistanut lainkaan, mistä Serkkuni Raakel kertoi. Kirja saattoi siis parhaassa tapauksessa olla täysin uusi lukuelämys. Pakko myöntää, että alussa haeskelin hieman epäluuloisesti vanhahtavia ilmauksia ja sanoja, mutta kauniisti soljuva teksti alkoi vääjäämättä tehdä työtään minussa, ja sitten en voinut enää panna hanttiin. Annoin periksi ja aloin nauttia.

Kyllikki Mäntylä on tehnyt käännöksessä huikean hienon työn. Tekstissä ovat kaikki osaset kohdallaan, jopa pilkut, mitä ei voi sanoa nykykirjoista! Kirjan tarina ja salaperäinen Raakel kiehtovat ja kutkuttavat lukijan mieltä yhtä paljon kuin minäkertoja-Filipiä. Du Maurier kehittelee tarinaa pikkuhiljaa, viekoitellen ja kiireettä, heittelee vihjeitä näennäisen viattomasti ja sopivan moni-ilmeisesti, niin että lukija voi vetää samat johtopäätökset kuin Filip tai sitten täysin päinvastaiset ja ajatella, että Filip-parkaa viedään kuin pässiä narussa. Tai lukija voi olla vain ymmällään ja odottaa, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu. Välillä on jo melkein pakko huutaa Filipille: Mies, herää jo! Mutta tarina ei kuitenkaan mene siihen suuntaan, jota lukija on aavistellut tai josta on ollut lähes varma. Du Maurier taitaa psykologisen kerronnan, ja hänen kuvauksensa nuoren, ”ansarissa kasvaneen” miehen sielunliikkeistä on upea: säie säikeeltä, lause lauseelta hän paljastaa Filipin persoonallisuuden kuin preparoisi tämän psyykeä äärettömän ohutteräisellä veitsellä. Ja samaan aikaa kieli on kaunista, rytmi kuin meren aallot, jotka lainehtivat reunasta reunaan, sivulta toiselle, lukijan mielenmaisemaan ja takaisin.

Ylen artikkelissa Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntija Riitta Korhonen sanoo, että ”yleiskieli on suunnilleen samanlaista kuin sata vuotta sitten ja suomen kielen suuret suuntaviivat viimeisteltiin jo 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa”. Luettuani Serkkuni Raakelin tähän on helppo yhtyä, ja silloin kun suomen kieli on taitavan kirjoittajan – tässä tapauksessa Kyllikki Mäntylän – kynästä, kieleen voi saada ajattomuuden ja iättömyyden tunnun, eräänlaisen yleispätevyyden, joka on voimassa vuosikymmeniä ja jota voivat ymmärtää monenlaiset ihmiset, eri aikoina ja hyvinkin erilaisissa maailmoissa ja yhteiskunnissa elävät.

Daphne du Maurier (1907–1989) oli englantilainen kirjailija, joka julkaisi useita kirjoja, novellikokoelmia ja näytelmiä. Hänen kuuluisimmat kirjansa ovat luultavasti Linnut ja Rebekka, joiden pohjalta ohjaaja Alfred Hitchcock teki samannimiset elokuvat. Myös Serkkuni Raakelista on tehty elokuva, ainakin kaksi kertaa. Vuoden 1952 elokuvassa Rachelinä on Olivia de Havilland ja Philipinä nuori Richard Burton. Uudemmassa vuonna 2017 ensi-iltansa saaneessa elokuvassa Rachelin osaa näyttelee Rachel Weisz ja aikuista Philipiä Sam Claflin.

Kyllikki Mäntylä (1907–1979) oli suomalainen kirjailija ja kääntäjä. Hän on kirjoittanut todella mittavan määrän kirjoja – usein Karjala-aiheisia – sekä suomentanut ruotsin-, englannin- ja saksankielistä kaunokirjallisuutta. Vuonna 1958 hän sai Pro Finlandia -palkinnon.

Siskoja ja replikantteja scifissä

Science fictioniä eli scifiä pidetään liian usein ja virheellisesti puhtaana viihteenä (toki se on viihdyttävääkin!) ja satuna hieman negatiivisessa merkityksessä. Samalla unohdetaan, että kaikki fiktiiviset teokset – myös niin sanotut realistiset tarinat – ovat satua, jos halutaan lähteä tälle tielle. Toinen tie olisi se, että kaikki taideteokset (elokuvat, kirjat jne.) paljastavat ja kuvaavat meille todellisuuden eri tasoja ja ilmentymiä, jotka lomittuvat, menevät päällekkäin, ruokkivat toisiaan ja meitä. Tämä tie on minusta hedelmällisempi. 🙂

Realismiin pitäytyvistä tarinoista scifi eroaa lähtökohtansa takia: sen voisi sanoa olevan aina yhteiskuntakriittistä. Scifissähän yleensä luodaan toisenlainen yhteiskunta tai maailma, jossa säännöt ja lait ovat erilaiset, ja näin annetaan eräänlainen epäluottamuslause nykyiselle yhteiskuntajärjestykselle. Monesti scifissä kuvataan meille tuttuja ongelmatilanteita tai mahdollisia tulevaisuuksia puettuna mielikuvitusta kutkuttavaan naamiaisasuun. Tämä asu antaa mahdollisuuden kuvata kipeitä ja vaikeita asioita niin, että ne voi ottaa vastaan menemättä säpäleiksi tai tarvitsematta vetää kaikkia defenssejä suojaksi.

Scifi kulkee aina mukana elämässäni tavalla tai toisella. 😀 Tässä artikkelissa kaksi viimeisintä scifikokemustani: elokuva What Happened to Monday ja Rosa Monteron kirja Lágrimas en la lluvia.

Kuvankaappaus elokuvasta What Happened to Monday: neljä Noomi Rapacea

Seitsemän siskoa, yksi Karen Settman

Noomi Rapace -faneille ja toimintascifin ystäville Yle Areenassa on nähtävissä vielä noin 20 päivää norjalaisen Tommy Wirkolan ohjaama elokuva What Happened to Monday. Elokuva kertoo tulevaisuuden maapallosta, jossa ylikansoituksen ongelmaa yritetään pistää rajulla kädellä ja yhden lapsen perhepolitiikalla kuriin. Willem Dafoen esittämä isoisä yrittää pelastaa tyttärensä seitsemän lasta, joita aikuisena esittää kaikkia Noomi Rapace. Karismaattinen Rapace (myös Lisbeth Salander -roolista tuttu) onnistuu ihan hyvin tuomaan eri persoonallisuuksia esiin, vaikkei elokuva annakaan hänelle sitä samaa tilaa ja aikaa, mitä Orphan Black -sarja antoi loistavalle Tatiana Maslanylle. Elokuvaa väistämättä tulee verranneeksi Orphan Blackiin, vaikkei niillä olekaan mitään yhteyttä. Elokuvassa on aika paljon suoraa väkivaltaa, joten ihan herkimmille en sitä siksi suosittele.

Kaiken toiminnallisen jännityksen keskellä What Happened to Monday kertoo siitä, mitä voi tapahtua, kun häikäilemätön poliitikko (Glenn Close) tarjoaa monimutkaiseen yhteiskunnalliseen ongelmaan yksinkertaisen ja suoraviivaisen ratkaisun. Koska kaikki ihmiset eivät koskaan alistu totalitaariseen järjestelmään, tarvitaan kovia otteita ja raakalaismaisia tekoja. Tämä olisi hyvä poliitikkojemmekin muistaa: monitahoisiin ongelmiin ei ole yksinkertaisia ja helppoja ratkaisuja. Ja meissä äänestäjissä hälytyskellojen pitäisi soida heti, kun joku poliitikko tai puolue tarjoaa helppoa ”halki-poikki-pinoon”-ratkaisua ongelmaan kuin ongelmaan.

Kuvankaappaus elokuvasta What Happened to Monday: kolme Noomi Rapacea

Replikantin näkökulma

Espanjalainen scifi kuulostaa suomalaisen korvissa eksoottiselta ja jännittävältä, ja jännitystä Rosa Monteron kirjassa Lágrimas en la lluvia (Seix Barral 2011) riittääkin. Kirjan nimi (”kyyneleitä sateessa”) viittaa Blade Runner -elokuvan loppukohtaukseen, jossa kuoleva replikantti lausuu kuolemattomia ajatuksia (kuuluisa Tears in Rain -monologi). Monteron kirjan päähenkilö on naispuolinen replikantti Bruna Husky, entinen taistelurep, joka sotilasuransa jälkeen toimii henkensä pitimiksi yksityisetsivänä tulevaisuuden maailmassa vuonna 2109. Husky on monitahoinen, ristiriitainen hahmo, loistavaa sankariainesta siis. Montero luo uskottavan ja samalla jotenkin tutunoloisen maailman ja yhteiskunnan. Ihmisten lisäksi maapallolla asuu kahdenlaisia alieneja ja ihmisen kaltaisia replikantteja, jotka alunperin tarkoitettiin orjiksi ihmisille. Jyrkimpiä aatteita kannattavat toisinajattelijat ovat perustaneet avaruuteen kaksi siirtokuntaa, joilla on omat yhteiskuntajärjestelmänsä ja lakinsa.

Ovatko tulevaisuuden ihmiset sitten parempia kuin me? Eivät ikävä kyllä. Vaikka maapallo on yhteiskunnallisesti yhtenäinen, tasa-arvo ei ole toteutunut. Köyhät asuvat alueilla, joissa ilma on saastunutta, terveydelle vaarallista. Ne, joilla menee paremmin, asuvat kaupungeissa, joissa ilmaa puhdistetaan keinotekoisesti. Saastuneiden ghettojen ja kaupunkien välissä on sähköistetyt muurit ja turvatarkastukset. Kaikenlaiset poliittiset kähminnät ja erilaisuuden hysteerinen pelko vallitsevat 2100-luvun maailmassakin. Replikantteihin suhtaudutaan samalla tavalla kuin maahanmuuttajiin ja pakolaisiin meidän ajassa. Yhtymäkohtia ei tarvitse edes hakemalla hakea. Kun erilaisuuden pelko iskee, ihmiset käyttäytyvät kuin kanalauma ja omaa etuaan tavoittelevat poliitikot hyödyntävät tätä päätöntä laumakäyttäytymistä surutta. Vaikka Monteron kirja kertoo tulevaisuuden maailmasta, se oikeastaan kertoo nykymaailmasta, asenteistamme ja siitä, kuinka haluamme aina nähdä pahan jossain muualla, vieraassa ja erilaisessa, emme itsessämme edes silloin, kun ajattelemme ja toimimme epäinhimillisesti ja julmasti.

Monteron kirjan juoni on monipolvinen ja jännittävä, ja kirja sopii hyvin dekkareidenkin ystäville. Käsittääkseni tämän El País -lehteen kolumneja kirjoittavan kirjailija/toimittajan teoksia ei ole suomennettu. Turun pääkirjastosta löytyy joitakin hänen kirjojaan espanjaksi, myös esimerkiksi tällä hetkellä kolmiosainen Husky-sarja, jonka ensimmäinen osa on juuri Lágrimas en la lluvia. Englanninkielisenä – Tears in Rain -nimisenä – kirja löytynee vaikkapa Amazonista.

PS. Palautin tänään Monteron kirjan kirjastoon ja hain sarjan toisen osan. Sori vaan kotityöt; Bruna odottaa. 😉

Ilman paineita, tauotta

Kesällä kielenopiskelu saa toisenlaisia piirteitä kuin talvisaikaan. Ei ole läksyjä luettavana eikä aikatauluja. Niinpä opiskelusta tulee rennompaa ajelehtimista omien mielenkiinnonkohteiden ja päähänpistojen laineilla. Voi siis ilman paineita toteuttaa opiskelumottoa Sin prisa y sin pausa (ilman kiirettä, ilman taukoa). Kesän aikana olen varmaankin kuunnellut Espanjan radiota ja espanjankielisiä podcasteja enemmän kuin talvella. Aikaa on ollut avata uusia keskusteluja ja kirjoittaa kommentteja muiden avauksiin espanjankielisessä keskusteluryhmässä Facebookissa, unohtua katselemaan videoklippejä ja selailemaan artikkeleja. Espanjan lisäksi olen kerrannut englannin ääntämistäni WordDive-sovelluksella, joka viehättää minua muun muassa sen ”pelillisyyden” vuoksi.

Olenko unohtanut kokonaan espanjan kieliopin kesän aikana? No, en ihan. Runsas viikko sitten avasin Taina Hämäläisen Espanjan kielioppi -kirjan satunnaisesta kohdasta, ja aloin lukea sitä kahvipaussilla tai päivällisellä kuin sanomalehteä. En siis ole hakannut sääntöjä ja poikkeuksia lekalla päähän, vaan lueskellut ilman paineita eteenpäin tuosta sattumalta valikoituneesta kohdasta aina, kun on ollut hetki aikaa. Ilman huolta siitä, jäisikö jotain päähän vai ei. Eteen on tullut tuttuja asioita, vanhaa tietoa täydentäviä juttuja, unohtuneita asioita, vastauksia kysymyksiin, joita olen miettinyt kirjoittaessani espanjaa ja myös täysin uusia asioita.

Lamppu on syttynyt aivojen sopukoissa useammankin kerran, niin kuin kielioppia lukiessa usein käy. Mutta ehkäpä kirkkain valo syttyi, kun luin kappaleen lineaarisesta ja ei-lineaarisesta sanajärjestyksestä. No, nyt ymmärrän! Espanjankielisiä artikkeleja lukiessani olen monesti taistellut ihan mahdottoman monimutkaisten ja koukeroisten virkkeiden kanssa. Vaikka näissä kaikki sanat olisivat olleet tuttuja, on saattanut käydä niin, etten ole saanut virkkeistä mitään tolkkua, koska lauseita on pilkottu ja toisia upotettu monen rivin mittaiseen virkkeeseen. Pilkkuja ei tietenkään näissä ole näkynyt kuin sattumalta. Monesti on ollut aikamoista perkaamista, että virkkeeseen on saanut jotain tolkkua. Joskus on täytynyt nostaa kädet ylös ja jättää koko virkkeen pöheikkö nykäisemättä. Olkoon! Joskus olen pilkuttanut virkkeen suomalaisten pilkkusääntöjen mukaan helpottaakseni ymmärtämistä. Ja todella usein on tehnyt mieli tehdä sekavaan virkkeeseen suomalainen kielenhuolto. 😀

Mutta nyt siis luin Hämäläisen kieliopista, että espanjan kielessä pyrittäisiinkin juuri ei-lineaariseen sanajärjestykseen kirjoitetussa kielessä. Pyrkimys siis on pilkkoa virkkeitä, upottaa joukkoon kokonaisia lauseita, lauseenvastikkeita tai elliptisiä lauseita. Suomen kielessä taas pyrkimys on pikemminkin lyhyehköihin, suoraviivaisiin virkkeisiin, jossa muun muassa lauseenvastikkeiden sijaan suositellaan käytettäväksi mieluummin sivulauseita, jotka eivät sijoitu keskelle toista lausetta, vaan ennen sitä tai sen jälkeen.

Siinä, missä suomalaiset putkiaivot näkevät jotkut espanjankieliset tekstit sekavina, jopa huolimattomina, niin espanjalaiset moniajoaivot varmasti näkevät suomalaisen tekstin hieman lapsellisena, töksähtelevänä, yksinkertaisena ja tylsänäkin. Kun suomen kielessä luetaan jokin lause kokonaan loppuun, ennen kuin nähdään, miten toinen ajatus kytkeytyy siihen, espanjan kielessä lauseeseen vaikuttava ajatus upotetaan jo matkan varrelle, sehän vaikuttaa virkkeen kokonaisajatukseen ja sävyihin.

Ei voi sanoa, kumpi tyyli olisi parempi. Kyse on kielten ominaispiirteistä. Suomalaisesta tuntuu, että suomea on helpompi lukea ja ymmärtää ja siten välttää väärinkäsityksiä. Mutta jos on koko ikänsä lukenut espanjalaisittain huollettuja tekstejä, niin aivot ovat varmasti muovautuneet sellaisiksi, etteivät ei-lineaariset virkkeet tuota mitään ongelmia. Voisiko suomalaisia, jo paljon käytettyjä ja urautuneita aivoja kouluttaa ymmärtämään myös ei-lineaarisia virkkeitä? Ilman että joka kerta vajoaa epätoivon kaivoon ja ajattelee: ”Tämä oli tässä! Nyt tuli loppu!”

Kielen lineaarisuus ja ei-lineaarisuus ovat itse asiassa aika mielenkiintoisia juttuja, jotka ansaitsisivat oman artikkelinsa. Joku, joka tietää näistä asioista enemmän, voisi sellaisen kirjoittaa – selvällä suomella. Tyydyn tässä vain heittelemään kysymyksiä ilmaan. Ei suomen kieli ole täysin lineaarinen, eikä espanjakaan täysin ei-lineaarinen. Millainen olisi täysin ei-lineaarinen kieli? Siihen yritti vastata elokuva Arrival, jossa kielentutkija ja matemaatikko yrittivät ymmärtää ja tulkita Maahan tulleiden muukalaisten outoa kieltä. Miten täysin ei-lineaarinen kieli vaikuttaa esimerkiksi ajan tajuamiseen, päämääriin ja tavoitteisiin? Kuinka monta kirjoituskättä tai -uloketta täytyisi olla, jotta voisi kirjoittaa yhtä ajatusta samanaikaisesti useammasta kohdasta tai monta, toisiinsa kytkeytynyttä ajatusta, niin että ne ovat valmiit yhtä aikaa? Millaiset aivot tarvitaan? Tarvitaanko useammat aivot? Jos ajantaju muuttuu, ovatko menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus yhtä aikaa läsnä ja toisiinsa vaikuttamassa?

PS. Ei-lineaarista kieltä suomen kieli pääsee lähimmäksi runokielessä, imho.

Viattomuuden loppu

”Onko ananas pelottava?” pohti kaksi nuorta vierailijaa Hannaleena Heiskan näyttelyssä Turun taidemuseossa ja tuli siihen johtopäätökseen, että taulussa oleva ananas oli kyllä pelottava. Kuvantunnistusohjelmaa Heiskan ananas olisi varmaan pystynyt huijaamaan, niin kuin samassa salissa olevat kasvokuvatkin, jotka olivat ananasta hieman pelottavamman ja vaarallisemman näköisiä niin nuorten kuin vähän vanhempienkin katsojien mielestä. Kasvokuvat, niin kuin ananaskin, oli naamioitu erikokoisilla ja -värisillä ympyröillä. Joissakin tauluissa silmät katsoivat katsojaa mustan ympyrän sisältä. Vihamielisesti? Uhmakkaasti? Ilkikurisesti?

Kuvia katsellessa jäin miettimään, miten pitkälle olisin itse valmis menemään huijatakseni kasvojentunnistusohjelmaa. Tai missä menee sietokykyni raja sitten, kun nämä ohjelmat levittäytyvät kaupallisiin tarkoituksiin? Miltä tuntuisi, jos kauppakeskuksessa kävellessäni kamera skannaisi naamatauluni systeemiin ja ohi kulkiessani mainostaulut alkaisivat huudella minulle ryppyvoidetarjouksia ja vitamiinipilleriuutuuksia? Systeemi yhdistäisi naamani aikaisempiin ostoksiini ja käynteihini ja tekisi minusta asiakasprofiilin. Harmittaisiko tämä minua niin, että maalaisin kasvoilleni symmetrisiä kuvioita ja rullasin hiukseni tötteröille, jotta minua ei tunnistettaisi? Yleistyisivätkö tällaiset kasvomaalaukset kasvojentunnistusohjelmien yleistyessä? Vai tyytyisinkö vetämään hupun kasvojeni peitoksi? Tai välittäisinkö edes; onhan K- ja S-kauppaketjuilla minusta ja ostotottumuksistani jo nyt valtavat määrät dataa (ja silti henkilökohtaiset tarjoukset eivät edelleenkään osu kohdalleen kuin vahingossa 😀 ).

Camouflage-kuvia katsellessa toivoin, että ennen kasvojentunnistusohjelmien yleistymistä ne paranisivat huomattavasti tämän hetkisistä versioista, jotteivät ne sekoittaisi tuiki tavallisen näköistä naamatauluani jonkun taparikollisen pärstään.

Hannaleena Heiska, Camouflage-ananas

Jos Camouflage-sali toi hajanaisia mielleyhtymiä Minority Report -elokuvaan, niin näyttelyn viimeisessä salissa oltiin keskellä vuoden 1982 Blade Runner -elokuvaa. Seiniltä ei meitä kuitenkaan tuijottanut Harrison Fordin tutut kasvot, vaan replikantit Rachael ja Roy. Blade Runner sijoittuu marraskuiseen Los Angelesiin vuonna 2019. Ankean näköinen paikka, jossa aina sataa (!). Sadetta olin näkevinäni myös Heiskan maalauksissa. Replikantit taas ovat ihmisen kaltaisia, bio- ja geeniteknologialla luotuja androideja, joiden elinikä on ohjelmoitu neljäksi vuodeksi. Niillä ei ole lapsuuden muistoja eikä tunteita. Muuten he menevät täydestä ihmisenä.

Taidemuseon esitteissä ja mainoksissa on Rachael-replikantin kalpean vangitsevat kasvot. Katse ajautuu yhä uudestaan ja uudestaan silmiin, joiden kauniin sininen väri valuu poskille. Kun näin tämän maalauksen ensimmäisen kerran, en tiennyt mitään sen yhteyksistä Blade Runneriin. Sitä katsellessa tuli vain mieleen sanapari ”viattomuuden loppu”. Kun ihminen menettää sinisilmäisyytensä ja alkaa nähdä ympärillä ja itsessään myös tummia ja murrettuja värejä, hän itkee sinisilmäisyyden pois itsestään. Myös elokuvassa Rachael menettää viattomuutensa: hän on luullut olevansa ihminen, eläneensä ihmiselämän pituisesti, ja sitten hän saa tietää olevansa replikantti, johon on vain istutettu yhden ihmisen lapsuudenmuistoja, harha, että hänellä olisi menneisyys. Kun Rachael saa tietää, etteivät muistot kuulu hänelle, hän itkee. Voiko itkeä ilman tunteita? Voiko tunteita istuttaa replikanttiin? Harrison Fordin näyttelemä Deckard näyttää niin uskovan. Hän haluaisi, että Rachael alkaisi rakastaa häntä. Entä, olisiko androidi, johon on syötetty tunteita, enemmän ihminen kuin empatiaan kykenemätön psykopaatti-ihminen?

Tekevätkö juuri muistot ja tunteet meistä ihmisiä? Mitä muistot oikeastaan ovat? Vain koettuja, nopeasti ohimeneviä hetkiä, jotka katoavat ajan virtaan kuin kyyneleet sateeseen? Replikantti-Royn sanoin: ”All those moments will be lost in time, like tears in rain.”

Hannaleena Heiska, Rachael #2

---

Hannaleena Heiskan näyttely Turun taidemuseossa 8.2.–19.5.2019 (Kannattaa tsekata!) 😀

---

 

Visuaalisia asioita

Tällä viikolla puolalalaisen Krzysztof Kieślowskin (1941-1996) Kolme väriä -elokuvasarja poistui Yle Areenasta. Huomasin tämän viime tipassa ja katsoin elokuvat kahtena peräkkäisenä iltana: Sinisen tiistai-iltana, Valkoisen ja Punaisen keskiviikkona. Arvelin, että olin nähnyt ne ennenkin, mutta varma en ollut. Jotenkin kaikkien juonet tuntuivat vierailta, mutta jotkin yksityiskohdat sen sijaan olivat hyvinkin tuttuja. Muistin esimerkiksi kumaraisen vanhuksen, joka jokaisessa elokuvassa yritti vaivalloisesti työntää tyhjää pulloa lasinkeräyssäiliön hänelle liian korkealla olevasta aukosta sisään. Samoin Punaisen loppukohtaus tuntui hyvinkin tutulta. Ja Sinisen päätähden Juliette Binochen ohimenevä ilmestyminen Valkoisessa. Myös matkalaukussa matkustus tuntui joten tutulta. Mutta edelleenkään en ole ihan varma, olenko nähnyt nämä elokuvat aiemmin vaiko vain katkelmia esimerkiksi jossain elokuva-arviossa.

Kolmessa värissä kerronnan visuaalisuus ja intensiteetti pitävät katsojan tiukasti otteessaan. Minuun kolahtivat eniten Sininen ja Punainen, joista jälkimmäinen ehkäpä kaikkein eniten. Sinisessä viipyilevät lähikuvat tuntuivat joissakin kohdin hieman liian alleviivaavilta, mutta Punaisessa visuaaliset maalailut ja pysähtymiset virittivät tunnelmaa entistä intensiivisemmäksi. Huomasin pidättäväni hengitystä ja jännittäväni vatsalihaksia lähes kaikissa kohtauksissa, joissa päähenkilö Valentine ja eläkkeellä oleva tuomari keskustelivat elämän peruskysymyksistä. Irène Jacob ja Jean-Louis Trintignant virittivät viulun kielet niin kireälle, että soi, ja kunnolla. Valkoinen jäi minulle näistä elokuvista vieraimmaksi, vaikka siinä esiintyikin sivuosassa (Mikolaj) sympaattinen Janusz Gajos.

Punaisessa tepsutteli myös kaksi koiraa (ja koiranpentuja). Vaikka Kieślowski kuljetti aika hyvin koiriakin mukana elokuvassa, niin loppukohtauksessa jäi epäselväksi, mitä sille karvaisemmalle tassuttelijalle tapahtui. Hukkuiko se? Minun elokuvassani koira olisi ollut omistajansa sylissä ja siten pelastuneiden joukossa. Niin siinä olisi pitänyt käydä, koska kerran kaikki muutkin – myös Sinisen ja Valkoisen päähenkilöt – pelastuivat Punaisessa ja ilmeisesti saivat myös toisensa. Tämä olikin oikeastaan ainoa miinusmerkki näille kolmelle elokuvalle.

Samoina päivinä – tiistaina ja keskiviikkona – selailin myös espanjalaisen Chema Madozin (1958–) valokuvia. Pinterest on lähettänyt päivittäisissä sähköposteissaan minulle ihan kiitettävän säännöllisesti Madozin valokuvia, luultavasti koska olen ollut siellä kiinnostunut Minor Whiten mustavalkoisista valokuvista. Pinterest sai lopulta selkävoiton, ja päätin tutustua tarkemmin Madoziin. Katselin valokuvia hänen kotisivuillaan ja mietin, millaisia Photoshop-tekniikoita hän mahtaa käyttääkään jännittävissä kuvissaan. Katsoin myös yhden YouTube-haastattelun, joka oli tehty Madozin työhuoneessa. Suuni loksahti auki, kun tajusin, ettei Madoz ollut tehnyt outoja kuviaan kuvankäsittelyssä, vaan kyseessä oli ihan oikeat esineet, kuvauksia varten tehdyt. Vau, ihan oikeasti!

Madozin valokuvat ovat hyvin selkeitä, rauhallisia ja asetelmallisia. Hänen kuvilleen on ominaista pehmeä valo, usein hieman seepiaan taipuva, ja jokaisessa kuvassa on jokin oivallus, jotain, mikä laittaa katsojan näkemään jonkin tutun esineen tai asian uudesta näkövinkkelistä. Kuvat ovat mahdottoman kutkuttavia, mielikuvitusta herätteleviä, ahaa-oivalluksia tarjoilevia; niistä ei tahdo saada tarpeekseen sitten millään. Samaan aikaan ne piristävät ja rauhoittavat. Ja oman kodin esineitä alkaa katsella uudella tavalla. Vaikka Madozin kuvat saavat monesti hymyn huulille, niin katsojien naurattaminen ei ole hänen päämääränsä. Kuvia on siis syytä katsoa myös niiden tarjoamien tarinoiden ja syvempien ajatusten kautta, eikä jäädä lepäämään sen ensimmäisen – ilmiselvän – oivalluksen sohvalle.

Elokuvien ja valokuvien jälkeen torstaita vasten yöllä näin sitten unia. En suoranaisia viittauksia Kieślowskin elokuviin tai Madozin valokuviin, mutta selvästi ne olivat vaikuttaneet unien syviin teemoihin, intensiteettiin ja visuaalisuuteen. Unet olivat viipyilevämpiä, ”kuvaukseltaan” rauhallisempia, pohdiskelevampia ja – uskallanko sanoa – taiteellisempia normiuniini verrattuna. Mielenkiintoista, miten nopeasti ja voimakkaasti tällaiset elokuvat ja valokuvat voivat vaikuttaa omaan unenkerrontaan. Kannattaa kokeilla! 😀

The Shape of Water – mykkä prinsessa

Tätä kirjoittaessani sataa pitkästä aikaa (ihanaa!) toivottavasti hellekauden päätteeksi, joten sopii oikein hyvin kirjoittaa muutamia ajatuksia fantasiaan taipuvasta ”vesielokuvasta”. Teksti sisältää vähäisiä spoilereita elokuvan juoneen.

Guillermo del Toron viimeisin elokuva The Shape of Water on ollut katsomislistallani jo jonkin aikaa. Eilen sitten sain raivattua sopivan tilan iltaan tätä elokuvaa varten. The Shape of Water (2017) voitti tänä vuonna kolme Oscaria: paras elokuva, paras ohjaus ja paras musiikki. Oscareiden saaminen on meksikolaiselle del Torolle tuttua puuhaa, sillä myös hänen elokuvansa El Laberinto del fauno (englanniksi Pan’s Labyrinth, suomeksi Faunin labyrintti) kahmaisi aikoinaan kolme Oscaria. Myös Hellboy-elokuva (2004) on Guillermo del Toron ohjaama.

The Shape of Water kertoo mykästä Elisa Espositosta (Sally Hawkins), joka tekee yövuoroa siivoojana valtion salaisessa tutkimuskeskuksessa. Hän viettää hyvin rajoittunutta elämää, johon kuuluu työ ja kaksi ystävää: työtoveri Zelda ja naapuri Giles, jonka kanssa hän viettää suurimman osan vapaa-ajastaan televisiota katsellen. Eletään kylmän sodan aikaa, vuotta 1962.

Kun tutkimuslaitokseen tuodaan outo kalaihminen (Doug Jones), Elisan elämä muuttuu. Hän tuntee vastustamatonta vetoa tuohon ihmeelliseen olentoon, jota pidetään kahlittuna ja kohdellaan julmasti pelkkänä tutkimuskohteena. Pikkuhiljaa ja salaa Elisa voittaa kalaihmisen luottamuksen ja opettaa tälle muutamia viittomakielen sanojakin.

Elokuvan nimi viitannee kaikkiin niihin muotoihin, mitä vedellä elokuvassa on. Vesi on Elisan ja Zeldan pesuaine, ja he käyttävätkin sitä siivotessaan runsaskätisesti (vastoin nykyohjeita 😀 ). Vesi on Elisalle myös nautinnonlähde: joka päivä ennen työhönlähtöä hän viettää hetken ammeessa masturboiden, samaan aikaan kun kanamunat kiehuvat keitinvedessä hellalla. Sadepisaroita linja-auton ikkunassa. Vesi on tietenkin kalaihmisen luonnollinen ympäristö, ja elokuvan lopussa rankkasade kastelee niin hyvät kuin pahatkin.

The Shape of Waterin kuvallinen anti on myös kaikessa ankeudessaan, vanhanaikaisuudessa (kuuskytluku!) ja kuluneisuudessa jotenkin kaunis. Paljon murrettuja vihreitä, harmaita ja ruskeita sävyjä, vaatimattomia vaatteita, kuluneita kaapinovia, vanhanaikaisia huonekaluja. Monesta kohtauksesta olisi saanut tunnelmallisen valokuvan, kuten vaikkapa vain Elisasta kävelemässä käytävää pitkin ruskea paperinen eväspussi kädessään. Myös musiikki näyttelee tässä elokuvassa tärkeää osaa tunnelmanluojana.

Science fictionissa ja fantasiassa kahden eri lajin rakkaussuhde ei ole mikään uusi asia. Olenpa tainnut itsekin kirjoittaa aiheesta novellin. 🙂 Tuomalla tarinaan olennon eri lajista voidaan tutkia ja kuvata ihmisten suhtautumista vieraaseen. Samat suhtautumistavat meissä tulevat esiin, kun kohtaamme erilaisia ja eri tavoin ajattelevia lajitovereitamme. Ensimmäiset reaktiot ja tunteet: väärinymmärtäminen, torjuminen, pelon synnyttämä viha, arvon kieltäminen? Paitsi silloin jos ihminen on utelias uudelle tai tunnistaa vieraassakin jotain yhteistä, itselle tuttua, samaa. Jo pelkästään siksi, että joudumme pohtimaan omaa suhtautumista vieraaseen ja kohtaamaan tunteemme, tämänkaltaiset elokuvat ovat tärkeitä.

Lajien välisen rakkauden lisäksi The Shape of Water kertoo kauniisti myös ystävyydestä, toisaalta Elisan ja Zeldan ja toisaalta Elisan ja Gilesin. Ihmisten ei tarvitse olla samanlaisia ollakseen hyviä ystäviä, joihin voi luottaa ja jotka auttavat oudoissakin projekteissa ja suojaavat selustan. Niin paljon näkee nykyjään sarjoja ja elokuvia, jossa juonitellaan ja puukotetaan ystäviäkin selkään, että tällainen ystävyyden kuvaus melkein nostaa vedet silmiin.

Ensimmäinen saderintama meni ohi. Seuraavaa odotellessa voi lukea vaikkapa hyvää kirjaa tai katsoa elokuvaa. 🙂

Luonnon armoilla, talvea kohti

Tänä aamuna heräsin ennen viittä laivojen sumutorvien huhuiluun. Puolitoista tuntia yritin saada unen päästä kiinni, onnistumatta; torvet huhuilivat minut aina hereille juuri, kun olin nukahtamassa uudestaan. Luovutin ja nousin ylös. Ulkona oli pilkkopimeää, ja puhelimen sääsovellus näytti, että Turussa oli pilvistä ja -1 °C. Kohti talvea ollaan menossa.

Eilen espanjantunnille lähtiessäni katselin mustana kiiltävää asfalttia jo hieman huolestuneena. Hurauttaako sen päältä pyörällä vai laskeutuako maan pinnalle taluttamaan? Parin vuoden takainen kaatuminen tuli mieleen: pyörä lipesi mustan jään päällä varoittamatta ja pää kolahti voimalla asfalttiin (ilman kypärää, niinpä).

Espanjantunnilla keskustelimme maapallomme tilasta, saasteista ja kasvihuoneilmiöstäkin. Vaikka juuri viikko sitten ostin alennusmyynnistä kevyttoppahousut talven varalle, niin esitin epäilyn, saammeko enää talvea lainkaan vai jatkuuko syksy kevääseen saakka. (Tuleeko toppahousuille käyttöä enää tässä elämässä?)

Illalla kotona haeskelin netistä jotain katsottavaa ja löysin RTVE:n sivuilta elokuvan Nadie quiere la noche. Olisin kääntänyt tämän suomeksi Kukaan ei rakasta yötä, mutta elokuvan englanninkielinen nimi Nobody Wants the Night kertoo, että tässä käännöksessä pitää käyttää querer-verbin toista merkitystä. (Hmm… aina menen retkuun tämän verbin kanssa.) Kyseessä on siis espanjankielinen – dubattu – versio elokuvasta. Dubbausta voisi pitää elokuvan pahoinpitelynä, ja sitähän se toisaalta toki onkin. Mutta espanjanopiskelijalle dubatut filmit ovat loistava keino opetella kieltä, sillä dubatusta puheesta saa selvän! Näyttelijät puhuvat studio-olosuhteissa, lähellä mikrofonia, ilman häiriötekijöitä, ja he voivat keskittyä vain puhumiseen. Dubbaus aiheuttaa kyllä tunnistamisongelmia, kuten tämän filmin kohdalla kävi. Minulla kesti monta tovia tajuta, että pitkän, takkuisen tukan ja parran alla piilotteli Gabriel Byrne. Äänestä olisin tunnistanut miehen alta aikayksikön.

Isabel Coixetin ohjaama Nadie quiere la noche kertoo Josephine Pearystä (Juliette Binoche), jonka mies Robert on valloittamassa Pohjoisnapaa vuonna 1908. Josephine kyllästyy odottamaan miestään New Yorkissa ja lähtee tämän perään. Hän asuu jonkin aikaa inuittikylässä, opettelee ampumaan (jääkarhun), mutta kyllästyy tähänkin odotteluun ja vaatii, että hänet viedään vieläkin pohjoisemmaksi, hänen miehensä leiriin. Olosuhteet ovat hyytävät ja talvikin on tulossa, mutta itsepäinen Josephine ei ota varoituksia kuuleviin korviinsa. Ja vaikka matka ottaa veronsa miehissä ja vetokoirissa, niin Josephine jatkaa eteenpäin jääräpäisesti, luonnon antamista varoituksista huolimatta. Leiristä hän ei kuitenkaan löydä miestään, vaan tämä on vielä pohjoisempana iskemässä lippua Pohjoisnavan karuun pintaan. On aika palata takaisin etelämmäksi, sillä talvi on nurkan takana, mutta Josephine päättää jäädä odottamaan miestään, vaikka muut lähtevätkin paluumatkalle. Seuraksi hänelle jää nuori inuittinainen Allaka, joka myös odottaa, itse asiassa kahtakin asiaa, ja toinen niistä on Josephinen aviomies. Siellä he sitten ottavat toisistaan mittaa, kaksi naista keskellä kylmää, arktista maisemaa. Josephine asuu mökissä ja Allaka iglussa, mutta vähitellen ankara luonto ajaa naiset hakemaan turvaa toisistaan saman katon alle, jossa he jakavat viimeiset hiili- ja ruokavarastot, kun aurinko menee nukkumaan eikä herää moneen viikkoon.

Elokuvaa katsoessa tuli mieleen tunnelmia Hinterland Studion pelistä The Long Dark, jota pelasin vuosi, pari sitten. Pelissä pelaaja ”havahtuu” Kanadan talvisessa erämaassa ja hänen tulee selviytyä kylmissä ja ankarissa olosuhteissa – hengissä. Pelasin peliä sandbox-vaiheessa, jolloin mitään juonta eikä toisia hahmoja ollut. Vain minä yksin keskellä erämaata kaupunkilaisen vaatteet yllä, kaupunkilaisen tiedot apuna. Muut ihmiset olivat tästä maailmasta kadonneet tyystin, mutta jättäneet jälkeensä tavaroita, ruokaa ja juomaa. Mökkejäkin saattoi olla siellä täällä tai jään päällä olevia kalastuskoppeja, joista niistäkin oli mahdollista hakea väliaikaista suojaa. Kaupunkilaistytölle erämaassa selviytyminen on aika haastavaa. Ensimmäisen hahmoni pahin virhe oli hamstraaminen: kaiken, minkä sain irti, sulloin reppuun. Lopulta reppu oli niin raskas, etten jaksanut kulkea eteenpäin kuin vaivoin. Second Lifen virtuaalimaailmassa tätä ongelmaa ei ole. Siellä minulla on repussa helikopteri, autoja, hevosia, moottoripyöriä, huonekaluja ja tietenkin vaatteita, hiuksia ja kenkiä. Second Lifestä kaipasin The Long Dark -peliin myös teleporttausta: kun tilanne kävi ikäväksi, olisi ollut kiva teleportata pois johonkin lämpimään mökkiin. Mutta The Long Dark on SL:ää realistisempi: taipaleet ovat pitkiä ja ne on käveltävä. Luonto käy päälle, lumimyrsky yllättää, tuulee vaakasuorassa, pakkanen kiristyy -40 asteeseen, jää pettää alta, hypotermia uhkaa, ruoka loppuu, sudet tulevat päälle ja raatelevat. Olen kuollut pelissä pari kertaa hypotermiaan, pari kertaa janoon ja kerran ainakin sudet tappoivat. Mutta opin pelissä myös monia asioita, kuten että tuulisella säällä kannattaa kulkea tuulensuojassa jos mahdollista, kannattaa katsella ympärilleen ja pitää riittävä etäisyys petoeläimiin, kannattaa priorisoida kannettavat tavarat ja pitää mahdollista varastoa jossakin mökissä, jonne myös löytää takaisin. Kun päivä lähestyy iltaa, kannattaa etsiä hyvissä ajoin sopiva suoja. Makuupussissa on lämpimämpää, joten kannattaa pujahtaa lepäämään sen sisään. Ja kannattaa painaa mieleen reittejä, joita kulkee, että löytää takaisin, jos tarve vaatii. Eksyminen on hengenvaarallista.

Yksi asia minua nyppi The Long Dark -pelissä, ja se oli jano. Pelin mukaan minulla oli jano melkein koko ajan, ja virvoitusjuomatölkkien löytäminen oli vaikeaa. Mutta miksi minun piti etsiä juomista mökeistä, kun koko maisema oli täynnä vettä, nimittäin lunta? En voinut sulattaa sitä, että kuolin janoon kaiken sen puhtaana hohtavan lumen keskellä. Voi olla teknisesti hankalaa laittaa koko luminen maa objektiksi, jonka pelaaja voi ottaa käyttöönsä, mutta realistisessa pelissä tämä epäloogisuus sai minut protestoimaan ankarasti ja lopulta lopettamaan pelaamisen. Mikä sitten The Long Dark -pelissä viehätti? Mikä viehättää siinä, että yrittää selviytyä vihamielisessä ympäristössä, jossa luonto näyttää koko ajan pelaajalle keskisormea? No, juuri se, että täytyy pinnistellä ja olla kekseliäs selviytyäkseen. Mutta myös se rauha ja avaruus, joka sandboxissa oli: ei ihmisiä, ei hässäkkää, ei tohotusta. Vain minä ja maisema. Lumista maisemaa silmänkantamattomiin. Samanlaista, mitä Josephine Peary katseli elokuvassa. Tai no, elokuvassa maisema oli vielä paljon ankarampi ja avarampi. The Long Dark -pelissä sentään on metsää ja niitä mökkejä.

Yöpakkasia on luvattu tänne eteläänkin. On aika pyyhkiä pölyt talvipyörän päältä ja pumpata nastarenkaat täyteen ilmaan. On se aika vuodesta, jolloin vuodenaika voi vaihtua minä hetkenä hyvänsä. Talvesta selviytyminen vaatii panostusta kaupungissakin. Liukkaudesta ja kylmyydestä en tykkää, mutta lumisateesta ja raikkaista pikkupakkasista kyllä. Niitä kaipaan usein kesälläkin. Toivottavasti saamme nauttia niistä tulevina talvikuukausina. Ehkä toppahousuillekin löytyy hyötykäyttöä. 😉