Luonnon armoilla, talvea kohti

Tänä aamuna heräsin ennen viittä laivojen sumutorvien huhuiluun. Puolitoista tuntia yritin saada unen päästä kiinni, onnistumatta; torvet huhuilivat minut aina hereille juuri, kun olin nukahtamassa uudestaan. Luovutin ja nousin ylös. Ulkona oli pilkkopimeää, ja puhelimen sääsovellus näytti, että Turussa oli pilvistä ja -1 °C. Kohti talvea ollaan menossa.

Eilen espanjantunnille lähtiessäni katselin mustana kiiltävää asfalttia jo hieman huolestuneena. Hurauttaako sen päältä pyörällä vai laskeutuako maan pinnalle taluttamaan? Parin vuoden takainen kaatuminen tuli mieleen: pyörä lipesi mustan jään päällä varoittamatta ja pää kolahti voimalla asfalttiin (ilman kypärää, niinpä).

Espanjantunnilla keskustelimme maapallomme tilasta, saasteista ja kasvihuoneilmiöstäkin. Vaikka juuri viikko sitten ostin alennusmyynnistä kevyttoppahousut talven varalle, niin esitin epäilyn, saammeko enää talvea lainkaan vai jatkuuko syksy kevääseen saakka. (Tuleeko toppahousuille käyttöä enää tässä elämässä?)

Illalla kotona haeskelin netistä jotain katsottavaa ja löysin RTVE:n sivuilta elokuvan Nadie quiere la noche. Olisin kääntänyt tämän suomeksi Kukaan ei rakasta yötä, mutta elokuvan englanninkielinen nimi Nobody Wants the Night kertoo, että tässä käännöksessä pitää käyttää querer-verbin toista merkitystä. (Hmm… aina menen retkuun tämän verbin kanssa.) Kyseessä on siis espanjankielinen – dubattu – versio elokuvasta. Dubbausta voisi pitää elokuvan pahoinpitelynä, ja sitähän se toisaalta toki onkin. Mutta espanjanopiskelijalle dubatut filmit ovat loistava keino opetella kieltä, sillä dubatusta puheesta saa selvän! Näyttelijät puhuvat studio-olosuhteissa, lähellä mikrofonia, ilman häiriötekijöitä, ja he voivat keskittyä vain puhumiseen. Dubbaus aiheuttaa kyllä tunnistamisongelmia, kuten tämän filmin kohdalla kävi. Minulla kesti monta tovia tajuta, että pitkän, takkuisen tukan ja parran alla piilotteli Gabriel Byrne. Äänestä olisin tunnistanut miehen alta aikayksikön.

Isabel Coixetin ohjaama Nadie quiere la noche kertoo Josephine Pearystä (Juliette Binoche), jonka mies Robert on valloittamassa Pohjoisnapaa vuonna 1908. Josephine kyllästyy odottamaan miestään New Yorkissa ja lähtee tämän perään. Hän asuu jonkin aikaa inuittikylässä, opettelee ampumaan (jääkarhun), mutta kyllästyy tähänkin odotteluun ja vaatii, että hänet viedään vieläkin pohjoisemmaksi, hänen miehensä leiriin. Olosuhteet ovat hyytävät ja talvikin on tulossa, mutta itsepäinen Josephine ei ota varoituksia kuuleviin korviinsa. Ja vaikka matka ottaa veronsa miehissä ja vetokoirissa, niin Josephine jatkaa eteenpäin jääräpäisesti, luonnon antamista varoituksista huolimatta. Leiristä hän ei kuitenkaan löydä miestään, vaan tämä on vielä pohjoisempana iskemässä lippua Pohjoisnavan karuun pintaan. On aika palata takaisin etelämmäksi, sillä talvi on nurkan takana, mutta Josephine päättää jäädä odottamaan miestään, vaikka muut lähtevätkin paluumatkalle. Seuraksi hänelle jää nuori inuittinainen Allaka, joka myös odottaa, itse asiassa kahtakin asiaa, ja toinen niistä on Josephinen aviomies. Siellä he sitten ottavat toisistaan mittaa, kaksi naista keskellä kylmää, arktista maisemaa. Josephine asuu mökissä ja Allaka iglussa, mutta vähitellen ankara luonto ajaa naiset hakemaan turvaa toisistaan saman katon alle, jossa he jakavat viimeiset hiili- ja ruokavarastot, kun aurinko menee nukkumaan eikä herää moneen viikkoon.

Elokuvaa katsoessa tuli mieleen tunnelmia Hinterland Studion pelistä The Long Dark, jota pelasin vuosi, pari sitten. Pelissä pelaaja ”havahtuu” Kanadan talvisessa erämaassa ja hänen tulee selviytyä kylmissä ja ankarissa olosuhteissa – hengissä. Pelasin peliä sandbox-vaiheessa, jolloin mitään juonta eikä toisia hahmoja ollut. Vain minä yksin keskellä erämaata kaupunkilaisen vaatteet yllä, kaupunkilaisen tiedot apuna. Muut ihmiset olivat tästä maailmasta kadonneet tyystin, mutta jättäneet jälkeensä tavaroita, ruokaa ja juomaa. Mökkejäkin saattoi olla siellä täällä tai jään päällä olevia kalastuskoppeja, joista niistäkin oli mahdollista hakea väliaikaista suojaa. Kaupunkilaistytölle erämaassa selviytyminen on aika haastavaa. Ensimmäisen hahmoni pahin virhe oli hamstraaminen: kaiken, minkä sain irti, sulloin reppuun. Lopulta reppu oli niin raskas, etten jaksanut kulkea eteenpäin kuin vaivoin. Second Lifen virtuaalimaailmassa tätä ongelmaa ei ole. Siellä minulla on repussa helikopteri, autoja, hevosia, moottoripyöriä, huonekaluja ja tietenkin vaatteita, hiuksia ja kenkiä. Second Lifestä kaipasin The Long Dark -peliin myös teleporttausta: kun tilanne kävi ikäväksi, olisi ollut kiva teleportata pois johonkin lämpimään mökkiin. Mutta The Long Dark on SL:ää realistisempi: taipaleet ovat pitkiä ja ne on käveltävä. Luonto käy päälle, lumimyrsky yllättää, tuulee vaakasuorassa, pakkanen kiristyy -40 asteeseen, jää pettää alta, hypotermia uhkaa, ruoka loppuu, sudet tulevat päälle ja raatelevat. Olen kuollut pelissä pari kertaa hypotermiaan, pari kertaa janoon ja kerran ainakin sudet tappoivat. Mutta opin pelissä myös monia asioita, kuten että tuulisella säällä kannattaa kulkea tuulensuojassa jos mahdollista, kannattaa katsella ympärilleen ja pitää riittävä etäisyys petoeläimiin, kannattaa priorisoida kannettavat tavarat ja pitää mahdollista varastoa jossakin mökissä, jonne myös löytää takaisin. Kun päivä lähestyy iltaa, kannattaa etsiä hyvissä ajoin sopiva suoja. Makuupussissa on lämpimämpää, joten kannattaa pujahtaa lepäämään sen sisään. Ja kannattaa painaa mieleen reittejä, joita kulkee, että löytää takaisin, jos tarve vaatii. Eksyminen on hengenvaarallista.

Yksi asia minua nyppi The Long Dark -pelissä, ja se oli jano. Pelin mukaan minulla oli jano melkein koko ajan, ja virvoitusjuomatölkkien löytäminen oli vaikeaa. Mutta miksi minun piti etsiä juomista mökeistä, kun koko maisema oli täynnä vettä, nimittäin lunta? En voinut sulattaa sitä, että kuolin janoon kaiken sen puhtaana hohtavan lumen keskellä. Voi olla teknisesti hankalaa laittaa koko luminen maa objektiksi, jonka pelaaja voi ottaa käyttöönsä, mutta realistisessa pelissä tämä epäloogisuus sai minut protestoimaan ankarasti ja lopulta lopettamaan pelaamisen. Mikä sitten The Long Dark -pelissä viehätti? Mikä viehättää siinä, että yrittää selviytyä vihamielisessä ympäristössä, jossa luonto näyttää koko ajan pelaajalle keskisormea? No, juuri se, että täytyy pinnistellä ja olla kekseliäs selviytyäkseen. Mutta myös se rauha ja avaruus, joka sandboxissa oli: ei ihmisiä, ei hässäkkää, ei tohotusta. Vain minä ja maisema. Lumista maisemaa silmänkantamattomiin. Samanlaista, mitä Josephine Peary katseli elokuvassa. Tai no, elokuvassa maisema oli vielä paljon ankarampi ja avarampi. The Long Dark -pelissä sentään on metsää ja niitä mökkejä.

Yöpakkasia on luvattu tänne eteläänkin. On aika pyyhkiä pölyt talvipyörän päältä ja pumpata nastarenkaat täyteen ilmaan. On se aika vuodesta, jolloin vuodenaika voi vaihtua minä hetkenä hyvänsä. Talvesta selviytyminen vaatii panostusta kaupungissakin. Liukkaudesta ja kylmyydestä en tykkää, mutta lumisateesta ja raikkaista pikkupakkasista kyllä. Niitä kaipaan usein kesälläkin. Toivottavasti saamme nauttia niistä tulevina talvikuukausina. Ehkä toppahousuillekin löytyy hyötykäyttöä. 😉

Mainokset

Pienen pojan suru

Perjantai-illan elokuvaa varten täytyi taas turvautua iTunesin valikoimaan, koskapa television vakiokanavilla ei ollut mitään tarjottavaa. 99 sentin tarjouksessa oli leffa nimeltä A Monster Calls, ja sen vuokrasin enempiä miettimättä. Elokuvan ohjaaja on espanjalainen Juan Antonio Bayona, joka on ohjannut myös hienon Orpokoti-elokuvan. El Orfanato onkin yksi suosikkielokuvani, vaikken varsinaisesti kauhun ystävä olekaan. A Monster Calls perustuu Patrick Nessin samannimiseen romaaniin, ja tämä heppu on myös tehnyt elokuvan käsikirjoituksen.

Elokuva kertoo 12-vuotiaasta Conor-pojasta, jonka äiti on vakavasti sairas. Connor joutuu selviämään arkisista askareista yksin, koska äiti on niin väsynyt ja kipeä, ettei pysty pojasta huolehtimaan. Sen lisäksi koulussa on kolme ikätoveria, jotka pahoinpitelevät Conoria joka päivä; tämä kun on omissa oloissaan viihtyvä, piirtämistä harrastava, hiljainen poika, sopiva uhri tyhjäntoimittajille siis. Conoria esittää vallan mainio Lewis MacDougall, jonka harteilla elokuva pitkälti lepääkin, sillä muut näyttelijät ovat selkeästi hyvin pienissä sivurooleissa. Sigourney Weaver isoäitinä, Felicity Jones äitinä ja Toby Kebbell isänä tekevät ihan kelvollista työtä, mutta heille ei filmissä ole annettu paljonkaan tilaa. Myös Liam Neeson Hirviön äänenä tuo elokuvaan oman panoksensa.

”And if you need to break things, then by God, you break them good and hard.”

Orpokodin tavoin myös Hirviö-elokuvassa liikutaan fantasiakauhussa: todellisuus ja fantasia sekoitetaan yhteen, jotta voidaan luoda erilaisia psykologisia tasoja. Tämän tyyppiset elokuvat asettavat minut aina saman dilemman eteen: katsoako elokuvaa fantasiana vai selittääkö fantastiset elementit psykologisina, päähenkilön pään sisäisinä tapahtumina? Bayona ja Ness antavat katsojan valita. Toisaalta näytetään, että hirviö on pojan mielikuvitusta tai unta ja toisaalta näytetään tilanteita ja yksityiskohtia, joita ei voi selittää pelkällä psykologialla (tai ainahan niin voi tehdä, jos välttämättä haluaa). Tällainen lähestymistapa on mielenkiintoinen: katsojaa ei pakoteta näkemään asioita yksioikoisesti ohjaajan ja käsikirjoittajan pakkodumppina, vaan kukin voi tehdä omat tulkintansa. Spekulatiivisen fiktion ystävänä lähden yleensä katsomaan tällaista elokuvaa fantasiana, siis kirjaimellisesti. Hirviö on todellinen hirviö eikä mikään mielikuvituksen tuote tai uni. Jos muut eivät hirviötä näe, niin se on heidän ongelmansa. Mutta elokuvan edetessä rinnalle tulee myös psykologinen puoli; Bayona ei anna senkään unohtua. Katsojan on pidettävä nämä kaksi asiaa rinnakkain ja limittäin, toisiaan ruokkien ja toisistaan kasvaen. Niitä ei tarvitse erottaa toisistaan, eikä tarvitse valita vain jompaakumpaa.

Hirviö-elokuva kertoo luopumisesta, menetyksestä, surusta. Nenäliinapaketti kannattaa ottaa käden ulottuville. Conor seuraa vierestä äitinsä riutumista ja yrittää uskotella itselleen, että äiti vielä paranee. Tunteet, joita Conor tuntee elokuvan aikana, ovat yleismaailmallisia: kaikki, jotka ovat seuranneet vierestä läheisen riutumista, tunnistavat varmasti nämä tunteet. Elokuva tekee kipeää, jos se osuu omalla kohdalla haavaan tai arpeen. Minussa elokuva synnytti seuraavana yönä unia, joissa kipeät asiat nousivat pintaan. Silti sanoisin, että kannatti katsoa ja katsoisin uudestaan.

Orpokodin tasolle tämä elokuva ei nouse, mutta pidin siitä joka tapauksessa, enkä todellakaan vähiten herkän Lewis MacDougallin takia.

Scifimusiikkia Turun konserttitalossa

Pitkään vitkuttelin, ostanko lipun scifikonserttiin We Come In Peace. Halusin kyllä, mutta yksin konserttiin menemisessä on aina korkea kynnys ylitettävänä. Kun lopulta – lokakuun 21. päivänä – surffailin katsomaan, löytyykö lippua enää perjantain 2.12. konserttiin, jotakuinkin kaikki liput oli jo myyty – tietenkin. Mutta yksi ainokainen vapaa paikka keskellä alapermannon toiseksi viimeistä riviä hohti pinkkinä harmaiden pisteiden joukossa, ja minun oli pakko ajatella – en voinut muuta – että tuo paikka oli jätetty minulle.

we-come-in-peace-konsertti

Päivää ennen konserttia sain sähköpostitse viestin, jossa toivotettiin tervetulleeksi konserttiin ja annettiin vinkki, että konserttiin voi tulla pukeutuneena vaikkapa lempihahmokseen. No, niitähän olisi minulla ollut monta. Hahmopukeutuminen jäi tältä erää, mutta kulmakarvat toki olivat jo valmiiksi yhtä tuuheat kuin Babylon 5:n Susan Ivanovalla. 😉

Susan Ivanova: ”No boom today. Boom tomorrow. There’s always a boom tomorrow.”

Etukäteen mietin, millainen konserttiyleisö mahtaisi olla ja olisiko monikin pukeutunut joksikin peli- tai scifihahmoksi. No, scifipukuja ei kauheasti näkynyt, mikä sinänsä oli harmi, mutta yläaulassa odotti tuttu näky. Tardishan se siellä jökötti. Yritin bongata Dr. Whota yleisön joukosta, muttei sattunut silmään yhtäkään hänen olomuodoistaan, joten en voinut pummata kyytiä kotiin… tai johonkin toiseen galaksiin drinkille tai toiseen aikaan. 😉 Yleisössä tuntui olevan kaikenikäisiä, lapsista eläkeläisiin, mutta suurin osa oli nuoria aikuisia. Ei mikään yllätys. 🙂

Konsertin juonsi Orvar Säfström englanniksi, ja hän kyllä oli mukana luomassa aitoa scifiyhteisön tunnelmaa. Hän kertoili soitettavista kappaleista, niiden taustoista ja syntyajoista hauskasti ja mielenkiintoisesti. Juontojen ansiosta nekin, joille scifi ei ole kovin tuttua, saivat varmasti juonesta kiinni.

Pääosassa tietenkin olivat Turun filharmoninen orkesteri kapellimestari Atso Almilan johdolla, orkesterin omat solistit, thereminiä soittanut Kristofer Eng ja itse musiikki. Turun Sanomien nihkeä kriitikko arvosteli konsertin musiikkivalintoja ja kappaleiden esittämistä. Hän olisi halunnut kuulla konsertissa omia suosikkejaan. Kukapa ei. Itsekin olisin kuunnellut hyvin mielelläni musiikkia Babylon 5:sta ja vaikkapa Stargatestä, mutta kaikki scifimusiikki ei vain mahdu samaan konserttiin. Konsertissa kuultiin musiikkia scifielokuvista ja -sarjoista, jotka ovat varmasti useimmille tuttuja, sellaiset kuin Alien, The Thing, Battlestar Galactica, Avatar, Star Trek ja Star Wars. TS:n kriitikon kanssa olen samaa mieltä siinä, että jytinää olisi saanut olla hieman vähemmän. 😉 Konsertin ensimmäisissä kappaleissa mentiin niillä rajoilla, laitanko korvatulpat pehmentämään vaikutusta, mutta sitten soitantaan tuli malttia, ja Halo-videopelin musiikki soi jo tosi kauniisti ja haikeasti ja sai kylmät väreet kulkemaan päälaelta varpaisiin. (Miksi kaunis musiikki aiheuttaa tällaista toisinaan?) Halo olikin minulle täysin uusi tuttavuus, en ole pelannut tätä peliä.

Konsertin minua koskettavin kappale oli Avatar-elokuvasta, kohdasta jossa ihmiset tulevat hävittämään navien kotipuun. Orkesteri vangitsi hienosti navien järkytyksen, hädän ja musertavan surun, tunteet jotka valtasivat myös minut kuunnellessani esitystä.

Konsertin jännittävimmät kappaleet olivat ne, joissa Kristofer Eng soitti thereminiä. Onko olemassa scifimpää soitinta kuin theremin? Engin theremin näytti radiolta, jossa on antenni pystyssä. Ja sitä soitetaan liikuttelemalla käsiä ilmassa, hyvin pienin elein, itse soitinta ei kosketeta. Ihan huippua! Thereministä saa scifitunnelmaan ja -musiikkiin todella sopivaa soitantaa ja ääntä.

Tämä oli minulle ensimmäinen Turun filharmonikkojen konsertti pitkän tauon jälkeen ja (minulle) myös ensimmäinen TFO:n konsertti, jossa yleisö nousi seisomaan peräti kaksi kertaa osoittamaan suosiotaan orkesterille. Scififanit kiittivät sydämensä pohjasta. 🙂 Samalla nähtiin myös, mikä mahtava joukkohenki scifiporukoilla on: kolme loppuunmyytyä konserttia peräkkäisinä iltoina ja koululaiskonsertit siihen päälle.

Kannatti siis kavuta sen korkean kynnyksen yli tähän pitkän syksyn kohokohtaan. Konsertin jälkeen jäin miettimään, että kevätkaudella saattaisin piipahtaa myös kuuntelemassa, kun TFO soittaa klassista musiikkia. Korkean kynnyksen myytti kun on nyt murrettu; ja scifihän sen tietenkin teki.  🙂

Mutanttien matkassa, jylhää scifiä

Perjantai-illaksi olin ajatellut vuokrata jonkin hauskan kauhuleffan akselilla Tim Burton – Johnny Depp. Kun sitten avasin Apple TV:n ja iTunesin leffat, sieltä minua tuijotti kutsuvasti scifi-elokuvan mainos, enkä – tietenkään – voinut vastustaa scifin kutsua. Pakko siihen oli vastata myöntävästi, ja telkkuun alkoi latautua X-Men: Apocalypse, tänä vuonna ensi-iltansa saanut elokuva.

X-Men: ApocalypseApocalypsessä seikkailee Xavierin ja Magenton lisäksi myös muita tuttuja X-Men-hahmoja, kuten muun muassa Storm, Mystique, Jean, Scott ja pyrähtäähän Wolverinekin elokuvassa pikaisesti. Elokuva valottaa hiukan X-Menien taustoja. Sellaisia tuikitärkeitä tietoja katsojalle kerrotaan, kuten miten Xavierista tuli kalju (ei siis mikään normaali hiustenlähtö) ja miten Stormin hiukset muuttuivat valkoisiksi (ei mitään vetyperoksidia) ja miten Stormista tuli niin vahva mutantti. 😉

En lähde kertomaan elokuvan juonta enkä yksityiskohtia juonesta, koska en halua spoilata, jos jollakulla on elokuva vielä katsomatta. Elokuva on mielestäni hyvä ja viihdyttävä, se olisi jopa toivoa antava, mikäli ei satu tietämään aikaisemmista X-Men-elokuvista, miten hahmojen keskinäiset suhteet myöhemmällä iällä kehittyvät. Elokuvan efektit ovat visuaalisesti upeita ja jylhällä tavalla kauniita. Ihanaa, mielikuvitusta kutkuttavaa scifiä siis kaiken kaikkiaan!

Yllättävää oli, että elokuvassa tasainen miesääni kertoo englanniksi elokuvan tapahtumia koko ajan sen edetessä. Alussa ihmettelin, miksi kaikkea ei ole käännetty suomeksi, epäilin vikaa, sitten tajusin, että repliikeistä on suomenkielinen teksti, mutta kerronnasta ei. Sitten ajattelin, että minulla on Apple TV:n asetuksissa jokin väärä kohta valittuna, mutta en viitsinyt ruveta räpläämään asetuksia kesken kaiken. Yhä vieläkään en tiedä, onko kerronta tarkoitettu näkövammaisille englanninkielisille vai kuuluuko se elokuvaan. Tällä hetkellä epäilen ensinmainittua. Mutta siis: katselin elokuvaa ja miesääni selosti minulle koko ajan tapahtumia. Vaikutelma oli erittäin mielenkiintoinen ja vahva. Ikään kuin joku olisi lukenut minulle kirjaa samalla kun katson elokuvaa. ”Storm vetäytyy taaksepäin, piiloon.” ”Magento ja Storm vaihtavat katseen. Storm hymyilee hiukan.” Myös elokuvan alussa olevat hienot yksityiskohdat kertoja kertoo täsmällisen tarkasti. Voisi kuvitella, että tuo kerronta häiritsisi. No, alussa kyllä ja silloin kun kerronta oli sekunnin, kaksi edellä kuvaa, mutta hyvin nopeasti ääneen tottui, eikä siihen kiinnittänyt mitään erityistä huomiota. Se vain soljui korvasta sisään, toisesta ulos. Mutta kerronta vaikutti siihen, miten koin elokuvan. Elokuva ei ollutkaan pelkkää viihdettä, vaan kaikella tarinassa, jokaisella yksityiskohdalla oli Merkitys. Kerronta teki kaikesta merkityksellistä ja tärkeää. Elokuvaan tuli ihan omanlainen jännä tunnelma. Ja näin jälkeenpäin ajatellen tuo miesäänen tasainen kerronta teki elokuvasta ja sen sanomasta jotenkin isomman, spektaakkelimaisemman.

Joku voisi kommentoida sitä, onko scifissä sitten sanomaa, eikö se ole vain viihdettä? Tämä vaatisi kokonaan oman artikkelin, joten pitäydyn vain X-Men-elokuvissa. Niitä katsoessani mietin aina, miksi ihmisten on niin vaikea hyväksyä toisenlaisia ihmisiä. Vaikka ihmiset matkustelevat nykyään ympäri maailmaa ja tapaavat erilaisia ja hyvin monenlaisia ihmisiä, niin silti muukalaispelko istuu meissä kuin täi tervassa. Mistä tämä pelko ja viha kumpuaa? Mihin me sitä tarvitsemme? Me kaikki olemme ihmisiä ja tallaamme samaa palloa, hengitämme samaa ilmaa ja lopulta palaamme osaksi samaa maata. Eikä muukalaisviha kohdistu pelkästään omaan lajiin. Se, miten ihmiset kohtelevat eläimiä esimerkiksi lihatuotannossa, voiko sitä pitää sivistyneenä käyttäytymisenä? Näinkö sivistynyt ihminen kohtelee toisia eläviä olentoja? Mikä ero on rakkaalla koirallamme ja teuraalle menevällä vasikalla? Mikä ero on kaupan kassajonossa äitinsä kanssa seisovalla lapsella ja teurastusta odottavalla karitsalla?

X-Men: MystiqueX-Menin mutantit ovat ihmisiä, joilla on erikoiskykyjä ja jotkut heistä ovat myös erinäköisiä, kuten vaikkapa sini-ihoinen Mystique. Miksi ”tavalliset” ihmiset pelkäävät heitä? Heidän kykynsä ovat toki hyvin pelottavia, mutta heidän hyväksymisensä toisten ihmisten joukkoon tekisi heistä ystäviä, joiden kykyjä voisi käyttää koko yhteisön hyväksi. X-Menin mutantit kaipaavat tulla tavallisten ihmisten hyväksymiksi, he kaipaavat oman perheensä ja läheistensä hyväksyntää kiihkeästi. Ja kun he eivät sitä saa, he reagoivat siihen, kuten ihmiset reagoivat. Jotkut uskovat, että hyväksyminen tulee jossain vaiheessa ja yrittävät edesauttaa sitä rauhanomaisin keinoin pitämällä huolta muista mutanteista. Toiset yrittävät peittää oman erikoisuutensa joko lääkkein tai kykyjensä avulla. Jotkut katkeroituvat, jokin menee heissä peruuttamattomasti rikki, kun he kokevat epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä. Siksi osa heistä lähtee tuhon tielle, taisteluun tavallisia ihmisiä vastaan, vaatimaan itselleen oikeuksia väkivallan kautta.

Millä tavoin ihmiset ovat kautta historiansa vaatineet itseensä kohdistuvien vääryyksien ja epäoikeudenmukaisuuksien korjaamista? Sitä sopii miettiä, kun katsoo X-Men-elokuvia.

Naiset ohjaksissa

Tulipahan katsottua vapun kunniaksi uusin Star Wars -elokuva Episode VII  – The Force Awakens. Eihän sitä ihan vakavasti voi ottaa, ja siksi tämä postauskin on tehty kieli poskessa. 😛 Varoituksen sanat kuitenkin: teksti sisältää spoilereita ja voi aiheuttaa pysyviä vaurioita aivojen muistikeskuksessa.

Tässä siis pikakelaus elokuvan juoneen. 😀

 

Who’s in charge?
– Mom.

Mitä iskällesi kuuluu?
– Samaa kuin ennenkin: ajaa vanhalla romulla karvaisen kaverinsa kanssa, lainaa rahaa sieltä sun täältä, tekee hämäriä kauppoja ja hankkiutuu hankaluuksiin.

Miten teidän perheessä kohdataan vaikeudet?
– Miehet pakenee paikalta ja äiskä jää pitämään taloa pystyssä.

Millaiset välit sinulla on enoosi?
– Etäiset. Eno otti nokkiinsa, kun lähdin muualle opiskelemaan.

Kenelle kerrot huolesi?
– Ukin pääkallolle.

Tunteet ne on diakonissallakin, saatikka sitten droidilla.

Minkä merkkistä moottorisahaa käytät metsän harvennuksessa?
– Sahat on niin last season. Nykyään käytetään valomiekkoja ja yhden sivalluksen tekniikkaa.

Vastapuolella on ainakin miljoona sotilasta, tähtientuhoaja ja muut laserreleet. Mitäs meillä?
– Yks vanha ukko, likka, karvakasa, petturi ja vinkulelu.

Miksi jätit sen naamariveikon henkiin?
– Jatko-osaa varten.
Miksi sen iskä sitten tapettiin?
– Se olisi joka tapauksessa ehtinyt kuolla vanhuuteen ennen seuraavaa jatko-osaa.

Tähtitieteellinen tosiasia: Auringon tuhoaminen ei riitä tuhoamaan elämää lähiplaneetoilla. Ne täytyy sitten vielä posauttaa kappaleiksi.

Jokaisen tytön toiveuni – karvainen perämies? 😀

Tulin vaan tuomaan sulle tän valomiekan, jos oot sitä kaivannu. Seuraavalla kerralla voisit yksinkertaisesti jättää uuden osoitteesi jollekin, niin kenenkään ei tarttis kuolla karttojen palasia etsiessä. Etkö muuten oo jo liian vanha leikkimään piilosta?

Who’s the man?
– The girl is the man.

Tahtien-sota

Wild – koskettava vaellus

Perjantai-ilta eikä telkkarista tule mitään. Ei hätiä mitiä, elokuviahan voi vuokrata netistä.

Niinpä käännyin perjantai-iltana iTunesin puoleen: mitä siellä olisi tarjolla? Ensin oli päätettävä, millaisen elokuvan haluaisin katsoa. Muutama scifi-leffa näytti lupaavalta, mutta oma fiilis ei ollut juuri silloin notkollaan scifiin, joten lähdin hakemaan indie-elokuvaa. Wild osui heti silmään, ja vaikkei Reese Witherspoon kuulukaan lempinäyttelijöideni joukkoon, päätin antaa hänelle mahdollisuuden. 🙂 Päätös, jota ei tarvinnut katua. Wild onkin ensimmäinen elokuva, jonka olen vuokrannut Apple TV:n kautta. Sen tähden en lennosta keksinyt, mistä elokuvan tekstityksen sai päälle. Elokuvan englanti on ihan simppeliä ja helppoa ymmärtää, jos sen vain kuulee. Mutta monet repliikit ja sisäiset monologit ovat sen verran hiljaista mutinaa, ettei niitä kuule. Siksi katsoin leffan lauantaina uudestaan, kun ensin olin tehnyt hiukan salapoliisin työtä ja laittanut tekstityksen päälle Apple TV:n asetuksista.

Wild-elokuva pohjautuu Cheryl Strayedin samannimiseen kirjaan ja on siis tositarina. Se kertoo naisesta, Cherylistä, joka on sotkenut elämänsä perin pohjin, sekoillut huumeiden ja irtosuhteiden kanssa. Hän näkee kaupassa opaskirjan Pasific Crest Trail -vaellusreitille, ostaa sen ja päättää lähteä vaeltamaan tuota reittiä, joka alkaa Meksikon rajalta ja jatkuu aina Kanadan rajalle asti. Wild on siis The Way -elokuvan sukulainen, mutta Wildin rinnalla The Way on sittenkin sunnuntaikävelyä puistossa, vaikka onkin monella tavoin hieno elokuva. Wildissa sen sijaan näyttäytyy vaeltamisen realistinen puoli: epäinhimillisen raskas rinkka, veden ja ruoan puute, hiertymät, kipu, ruhjeet, haavat, irtoavat varpaankynnet. Wild tuo hyvin esiin myös sen, kuinka naisen pelot ovat erilaiset kuin miehen. Kun nainen kohtaa korvessa miehiä, he voivat olla yhtä vaarallisia kuin polulla häntäänsä kalisuttava kalkkarokäärme. On yritettävä lukea ilmeitä, eleitä, rivien välejä, voiko miehiin luottaa, ottaa avun vastaan vai häipyä paikalta juoksujalkaa.

Vaelluksen aikana Cheryl ei kohtaa ainoastaan läsnäolevan todellisuuden vaaroja, vaan yksinoleminen ajaa armottomasti esiin myös omat möröt mielen pimeimmistä sopukoista, ja kipeät muistot pulpahtavat pintaan matkan varrella. Kolmen kuukauden vaelluksellaan Cheryl käy läpi suhteensa äitiin, ex-mieheen, veljeen ja lopulta itseensä. Wild on myös tarina sitkeydestä, periksiantamattomuudesta ja siitä, että oman elämän suuntaa voi muuttaa. Joskus vain täytyy kaivautua syvälle itseensä, että voi ymmärtää: kaikki harhapolut, sekoilut ja haavoittumiset ovat ehkä sittenkin olleet oman reitin etappeja. Että jos saisi palata ajassa taaksepäin, tekisi kuitenkin samat asiat, koska on alun alkaenkin halunnut ne tehdä, tarvinnut niitä. Kaikki kokemuksemme – hyvät, huonot ja keskinkertaiset – ovat etappeja tähän pisteeseen, missä juuri nyt olemme. Ja vielä: voimamme tulevat samasta lähteestä kuin haavamme.

Wild-elokuvaWitherspoon sai elokuvasta Oscar-ehdokkuuden, ja hän vetää kyllä Cherylin roolin hyvin, rehellisesti ja inhimillisesti. Varsinkin lopussa on kohtia, joissa Witherspoonilta tipahtaa kasvoilta ilmeet ja niihin jää jäljelle vain paljaus ja aukioleminen. Hyvin koskettavaa ja katsojaa lähelle tulevaa.

Kirjoitin ylös elokuvan loppukohtauksen tekstityksen, koska siinä on niin hienoja ajatuksia. Haluaisin antaa kiitoksen kääntäjälle, mutten tiedä, kuka hän on. Näin Cheryl ajattelee, kun seisoo sillalla, jonka nimi on Bridge of the Gods:

Tiesin vain, ettei enää tarvinnut tavoitella kaikkea.
Että kalan näkeminen veden pinnan alla riitti.
Että siinä oli kaikki.
Elämäni, kuten kaikki elämä, oli mystistä, peruuttamatonta ja pyhää.
Hyvin läheistä.
Hyvin läsnäolevaa.
Hyvin omaa.
Miten villiä olikaan… antaa sen olla.

Elokuvan virallinen traileri YouTubessa

Elokuvia espanjan kielellä

Syksyn pimenevät ja viilenevät illat houkuttelevat käpertymään sohvannurkkaan lukemaan tai katsomaan vaikkapa elokuvia. Suomen TV ei elokuvan katsojia tällä hetkellä hemmottele (uusintoja ja uusintojen uusintoja), joten liikkuvia kuvia on etsittävä muualta.

La Voz DormidaAlicanten-reissulla tuli pyörähdettyä El Corte Inglésin tavaratalossa kerran jos toisenkin. Viimeisenä päivänä levyosastolta tarttui käteen kaksi elokuvaa. Toisen – englanninkielisen – katsoin jo aiemmin, mutta menneellä viikolla päätin treenata espanjaa, ja niinpä yhtenä iltana katsoin palkitun espanjalaisen elokuvan La voz dormida (Nukkuva ääni). Elokuva kertoo kahdesta sisaresta ja heidän elämästään Espanjan sisällissodan jälkeisenä aikana, jolloin ihmishengellä ei juurikaan ollut arvoa. Elokuva on kaikessa realistisuudessaan julma, mutta vaikeassa ajassa sisaret pystyvät säilyttämään ihmisyytensä, rakkautensa ja arvonsa. Julman koneiston kourissa näistä nuorista naisista kasvaa voimakkaita ja rohkeita; heitä ei julmuuksilla pystytä lannistamaan. Kaksituntinen leffa piti otteessaan lopputeksteihin asti. Ja vielä ylikin, sillä unissa elokuvan teemat toistuivat, vaikka kuvat niissä olivatkin muuttuneet nykyaikaan sopiviksi.

Seuraavana iltana taas etsiskelin jotain katseltavaa, ja Espanjan TV:n Facebook- feedistä löytyi mainos illan elokuvasta La llave de Sarah (Sarahin avain). Elokuvan lähetysaika oli kuitenkin liian myöhäinen. Hakiessani tietoa elokuvasta Internetin valtateiltä löysin saman elokuvan myös YouTubesta, vieläpä espanjaksi dubattuna. Kristin Scott Thomasin tähdittämä elokuva on alkuperältään ranskalainen (Elle s’appelait Sarah). Elokuva kertoo kahta tarinaa rinnakkain: toisaalta Sarah-tyttösen kohtalosta miehitetyssä Ranskassa toisen maailmansodan aikana ja toisaalta toimittaja-Juliasta, joka vuonna 2009 alkaa tutkia, mitä Sarahille oikein tapahtui. Samalla elokuva kertoo myös Julian yksityiselämästä ja avio-ongelmista. Elokuvassa liikutaan Ranskan maaseudulla ja Pariisissa, piipahdetaan New Yorkissa ja Italiassakin. Ihan mielenkiintoinen elokuva, joskin lopussa käsikirjoitus lopsahti jonkin verran, kun haluttiin kertoa, miten Julian elämä lutviutui jatkossa. Elokuvaan marssitettiin loppuminuuteilla hiukan turha sivuhenkilö, jonka edesottamuksia katsojalle tarjoiltiin vähän niin kuin jälkiruokana, jota ei hyvän päivällisen jälkeen enää kaivannut. No, saatiinhan sillä tavalla tarinaan pieni lisäulottuvuus, mutta ilmankin olisi tullut toimeen.

Perjantai-iltana surffailin – telkkari surffilautana – Espanjan TV:n sivuille ja yritin sitä kautta katsoa elokuvan Vicente Ferrerin elämästä. Sain käynnistettyä elokuvan www-sivuilta ja laatukin oli erinomainen, mutta jonkin ajan kuluttua ruutuun ilmestyi lappu, että muisti on loppu. En kuitenkaan halunnut siirtyä tabletin ääreen, missä rtve:n elokuvat pyörivät yleensä moitteetta, joten surffasin YouTubeen, ja löytyihän se elokuva sieltäkin. Vicente Ferrer on tositarina jesuiittapapista, joka lähti Intiaan auttamaan köyhiä ja hätää kärsiviä ihmisiä uhmaten omaa jesuiittaorganisaatiota, intialaisia byrokraatteja ja paikallista väestöäkin, jos niikseen tuli. Ferrer erosi jesuiitoista ja meni naimisiin avustajansa amerikkalaisen toimittajan Anna Perryn kanssa. Yhdessä he perustivat säätiön ja jatkoivat köyhien auttamista erityisesti kuivuudesta ja köyhyydestä kärsivällä Anantapurin alueella. Elokuva kertoo siitä, kuinka yhdenkin, eipäs kuin kahdenkin ihmisen tekemisillä on merkitystä. Nämä kaksi ihmistä pystyivät muuttamaan lopulta miljoonan ihmisen elämää. Ensin luotiin elämälle mahdollisuus etsimällä vesisuoni, mikäli oikein ymmärsin, 12 metrin syvyydestä. Ainakin se kaivaus oli valtava, ja sen aikaan saamiseen vaadittiin koko kylän panos. Kaikki olivat kantamassa hiekkaa pois kaivauksesta. Kun elämän perusedellytykset olivat kutakuinkin kunnossa, vuoroon tuli lasten koulunkäynti, ja myös aikuisten opettaminen lukemaan. Ja vastatuulesta huolimatta sairaalakin saatiin rakennettua. Vicente Ferrer kuoli 2009, mutta hänen vaimonsa ja poikansa jatkavat edelleen samaa työtä; ja elokuvan lopussa kuvattiinkin ihan oikeaa sairaalaa ja oikeita ihmisiä. Pienenä lisämausteena niille, jotka ovat seuranneet Alcántaran perheen vaiheita Francon aikana ja Francon jälkeen (Cuéntame cómo pasó), elokuvan päätähdet ovat tuttuja tästä TV-sarjasta.

Elokuvaviikko on nyt takanapäin, ja penisilliinikuurin loppuminen myös yhden pillerin päässä. Kuurin ansiosta olenkin saanut nauttia joka yö pitkistä, monipolvisista juoniunista, todellisista draamaelokuvista. Ehkäpä uusi viikko tuo elokuvien tilalle kirjat. Ainakin torstain espanjantunnilla tulemme varmaankin keskustelemaan suomalaisesta kirjallisuudesta ja kirjastoista: Finlandia, el país que ama los libros (Suomi, maa joka rakastaa kirjoja). 😀

 

PS. Niin, mikäkö oli se toinen DVD, jonka ostin Alicantesta? No, se oli indie-tieteisklassikko The Man From Earth, mainio pläjäys sekin.