Sara ilman Sallia, tuuliajolla

Sitä voi singahdella maanosasta toiseen kuin itseään tuhoava mannerten välinen ohjus. Milano, Intia, Pariisi, mikä tahansa paikka, joka on poissa. Kolmekin vuotta pysähtymättä. Tajuamatta että on koko ajan ollut samassa paikassa. Istunut saman pöydän toisella puolella ja väistellyt pöydän yli singottuja tikariniskuja tekeytymällä ohueksi, lähes läpinäkyväksi. Olemalla olematta.

Ja sitten joku jäärä saa äkkiä päähänsä kuskata tämän kuumeen näännyttämän ruumiin ja rakkauden puutteesta riutuvan sielun, hauraan saraheinän, valoon eksyneen yöperhosen, jonnekin jorpakkoon, kaukaista kauemmas, keskelle ei mitään. Elämään tuntemattomien repaleisten perhosten kanssa, jotka liikkuvat todellisuudesta toiseen, niin kuin talviturkkiset kaupunginosien välillä.

Paikassa, joka sijaitsee ei-missään ja silti lähellä rajaa. Ihmisten kanssa, joiden rajat ja ääriviivat muuttuvat alati, eikä koskaan voi tietää, mikä ääni vastaa, kun luolaan huudetaan sielu avoinna. Vastaako kukaan?

Mitä tahansa voi tapahtua, kaikella on kuitenkin suuntansa, jokainen suunta kertoo valinnasta. Sara ilman Sallia, tuuleen heitetty siemen, kukaan ei usko, että näin ohut saavuttaa joskus maan. Aina ilmassa, vilkkuu näkyviin, näkymättömiin, on, ei ole, kukaan ei näe, mutta joku aavistaa, tuntee, perhosen siipi hipaisee syvintä arpea, särkynyttä.

Niin lähellä, niin kaukana, ei perillä, vaan matkalla, jonka suunta on valittu ensimmäistä kertaa. Ei voi pysäyttää. Tässä.

Maritta Lintunen: Hulluruohola (WSOY 2014)

Kesän toiseksi viimeinen päivä

Tämä on kesäkauden viimeinen bloggaus. Paljon on tullut luettua, niin kotimaista kuin ulkolaista kirjallisuutta. Kaikista en ole ehtinyt kirjoittaa tänne. Hyviä kirjoja, matkoja monenlaisiin maailmoihin, tutunoloisiin ja myös hiukan outoihin. Vanhoja tuttuja kirjailijoita ja ihan uusia tuttavuuksia mahtuu tähän kirjavaan, taitavaan ja mielenkiintoiseen joukkoon.

Mitähän jänniä kirjoja syksy tuo tullessaan? 😀

Seison meren rannalla, muistan

Merituuli riepoo hiuksiani, nuolee karhealla kielellään ihoni kananlihalle. Lokkien huudot viiltävät ilmaan teräväsärmäisiä railoja. Tuoksuu suolalta, kalalta, märältä hiekalta ja mudalta niin voimakkaasti, että kieleni kärkeä alkaa kihelmöidä. Aallot törmäävät karuihin särkkiin, vyöryvät niiden yli, purevat maata ahnaan nälkäisinä.

Vaikka on kesä, minua viluttaa hiukan. Olen riisunut kengät ja sukat, käärinyt housunlahkeet ylös. Varpaani ovat jääkylmät. Merivesi nousee syvänteistä pinnalle, ja tuuli työntää vettä hiekan, mudan ja kivien päälle. Aallot kietoutuvat kuin liaanit nilkkojen ympärille.

Siristän silmiäni. Aurinko ei paista, mutta meri ja taivas luovat niin laajan valon, että se on silmilleni melkein liikaa.

Kaukana, laguunin ja meren välissä näen tönön. Sen seinät ovat vinot, romahtamaisillaan, olkikatto jo hajalla, syvällä kuopalla, niin kuin talo olisi haukannut katon suuhunsa, ja suupielistä voisi vielä nähdä olkia ja hentoja rakenteita.

Haistan märän sementin ja maatuvan paperin. Muistan.

Olen ollut täällä ennenkin, seisonut tällä rannalla, uhmannut tuulta, joka yrittää kaataa minut kumoon, riepotella mukaansa kuin räsynuken. Kahlaan lähemmäs tönöä. Minun ei tarvitse katsoa tarkasti, sillä tiedän. Siellä täällä tönön ympärillä, osittain hiekan ja mudan peitossa on sementillä sinetöityjä, tönön seinistä irronneita kirjoja. Vaikka tuuli ja vesi ovat nuolleet sementtiä pois, näitä kirjoja ei enää voi avata. Niiden sanat, lauseet ja ajatukset on suljettu ikuisesti.

Niin syvälle hulluuteen ihminen voi vajota, että käyttää kirjojaan tiiliskivinä, rakentaa niistä ja sementistä talon seinät. Ja sitten hetken mielijohteesta moukaroi seiniä, kunnes löytää yhden kirjan, Joseph Conradin Varjolinjan, jonka lähettää valtameren, tuhansien aaltojen toiselle puolelle. Naiselle, joka on ostanut soholaisesta kirjakaupasta Emily Dickinsonin Runoja-kirjan ja sitä kadulla lukiessaan, ensimmäisessä risteyksessä jää auton alle eikä koskaan ehdi saada sementin ja kalkin murusia tiputtelevaa kirjanrepaletta.

Ja niin hullu voi hullu olla, että tietää etukäteen, valtameren toiselta puolelta, naisen joskus tulevan kuolemaan auton yliajamana lukiessaan Emily Dickinsonin runoja Lontoossa.

Olen ollut tällä karulla ja tuulisella rannalla, kirjojen hautausmaalla ennenkin, katsonut tätä maisemaa, palellut kahlatessani jääkylmässä merivedessä. Toisella puolella merta, Rochan La Palomassa. Silloinkin tulin tänne lauseiden pitkospuita pitkin, kahlasin sanojen väleissä kulkevia polkuja, jotka luikertelivat kirjan lehdillä ylhäältä alas ja sivulta sivulle. Olen haistanut märän paperin, kuolevan kirjan, kuullut lokkien itkun ja ollut surullinen.

Carlos María Dominguez: Paperitalo (La casa de papel)
suom. Einari Aaltonen
Basan Books 2006

Dominguesin Paperitalon bongasin Anne Leinosen Kirjanoita-Noitakirja-sarjasta (monien siinä mainittujen kirjojen joukosta), ja se johdattelikin minut tuttuun paikkaan. Niin voimakas on kirjojen mahti ja taika, että niitä lukiessamme luomme maisemia ja maailmoja, joihin astumme sisään. Ja vaikka kirja loppuu, suljemme sen, ehkä unohdammekin, maailma, jonka olemme luoneet, ei katoa minnekään. Se odottaa meitä valmiina, kun taas haluamme palata sinne, tuntea tutut tuoksut, nähdä saman maiseman, kokea vanhat ja uudet tunteet.

Miten monta maailmaa lukija luokaan elämänsä aikana! 😀

Lintusen timanttiset novellit

Pari viikkoa sitten selasin säästämieni lehtien laihaa pinoa, ja käteen osui kolme vuotta vanha Parnasso. Lehden tummanpuhuvassa kannessa oli katseenvangitsijana kirjailija Maritta Lintusen vaaleat kasvot ja niillä monalisamainen hymy. En muistanut lukeneeni koskaan Lintusen kirjoja ja päätin siltä istuimelta korjata tilanteen ja lainata seuraavalla kirjastokäynnillä jonkun Lintusen novellikokoelman. Parnassossa ollutta artikkelia luin vain sieltä täältä, sillä huomasin riittävän ajoissa, että toimittaja oli innostunut selostamaan Lintusen kirjojen ja novellien sisältöä turhan tarkasti, suoraan sanoen spoilaavasti.

Eräänä päivänä kävelin siis Turun pääkirjaston vanhalle puolelle, missä suomenkielisen kaunokirjallisuuden hyllyt kiersivät tutusti kehää. Mutta vaikka vaski.finna näytti, että haluamani kirjan – Ovisilmän – olisi pitänyt olla hyllyssä, sitä ei siellä näkynyt. Tutkin vielä siitä ympäriltä, josko kirja olisi sujahtanut väärään väliin, mutta ei. Oli käännyttävä kirjastonhoitajan puoleen, ja kävi ilmi, että novellit oli sijoitettu kokonaan omalle hyllylle, aika pieneen sellaiseen. Sieltä se Ovisilmäkin löytyi.

Tuntui aika surulliselta, että massiivisten romaanirivistöjen rinnalla novellikokoelmat oli rutistettu niin ahtaaseen tilaan ikään kuin seinäruusuksi, toisen luokan kirjallisuudeksi, ja osa niistä oli viety vielä lähivarastoon tilan puutteen takia (kertoi kirjastonhoitaja), niin että niitä saattoi lainata vain, jos tiesi, mitä oli hakemassa.

Toisaalta on aika mielenkiintoista, että novellit eivät ole nousseet uuteen kukoistukseen kiireisten ja kärsimättömien ihmisten käsissä. Nehän ovat juuri omiaan tähän hektiseen maailmaan, joka on täynnä keskittymistä häiritseviä ja elämää pilkkovia elementtejä. Hyvän, kompaktin novellin lukee puolessa tunnissa, jopa 15 minuutissa, novellin pituudesta ja tekstin tyylistä riippuen. Sen jälkeen voikin taas kurkistaa some-maailmaan tai tehdä punttitreenin, ilman että tarina jäisi kesken. Novellin lukaisee linja-autossa työmatkalla, odotushuoneessa, perunoiden kypsymistä odotellessa tai illalla sängyssä.

Maritta Lintunen:
Ovisilmä (WSOY 2006)
Mozartin hiukset (WSOY 2011)
Takapiru (WSOY 2016)

Niin kuin tenhoava romaani myös novellikokoelma voi imaista mukaansa, ja näin minulle kävi Lintusen Ovisilmä-kirjan kanssa. Yhden novellin luettuani halusin lisää, ja niinhän siinä sitten kului 15 minuutin sijaan koko ilta, kun en vain pystynyt laskemaan kirjaa käsistä. Kiitin myös itseäni, etten ollut lukenut Parnasson juttua sen tarkemmin. Lintusen novellit kannattaa lukea juonesta mitään etukäteen tietämättä, sillä luvassa on mielenkiintoisia ja yllättäviä käänteitä, jotka saavat lukijan hyrisemään tyytyväisenä ja yllätettynä.

Ovisilmän luettuani suunnistin suorinta tietä kirjastoon, jo tutulle novellihyllylle ja lainasin Lintusen novellikokoelmat Mozartin hiukset ja Takapiru. Lintusen novelleista ei vaan saa tarpeekseen!

Lintusen novellien henkilöt ovat tavallisia ihmisiä jossain elämänsä käännekohdassa, isommassa tai pienemmässä. On naisia, miehiä, tyttöjä ja poikia. Pääsääntöisesti novellien päähenkilöt ovat aktiivisia, subjekteja, loppujen lopuksi juuri he tekevät päätöksen, joka muuttaa heidän elämänsä suuntaa. Joskus päätös voi olla iso, joskus se tuntuu pieneltä, mutta pitkässä juoksussa – novellin ulkopuolella – lukija voi nähdä, miten ratkaiseva se pienikin nytkähdys, itsensä hetkellinen alttiiksi paneminen tai valinta jossain yksittäisessä asiassa on ja voi johtaa päähenkilön kokonaan uudelle polulle. Novelleista näkee, että ihminen voi aina valita tiensä, ei ole pakko tuputella sitä samaa polkua ajasta ikuisuuteen, vaan voi olla rohkea ja valita sen, mikä on oikea juuri itselle, vaikkei se toisille sitä olekaan. Useimmat Lintusen novellit ovat suorastaan voimaannuttavia. Kun joku päähenkilö tekee rohkean vedon – pienenkin – niin lukijan tekee mieli tuulettaa, nostaa nyrkki pystyyn ja hihkaista: JESS!

Lintusen kieli on kuulasta ja täsmällistä. Rytmi kannattelee ja tekee lukemisen helpoksi. Sanat, lauseet, virkkeet soljuvat eteenpäin vastustamattomalla tavalla, ja lukija haluaa soljua tekstin ja tarinoiden mukana. Novelleissa ei ole mitään liikaa eikä liian vähän, niissä on tilaa hengittää, ilmanvaihto toimii: lukija voi hengittää raikasta ilmaa sisäänsä joka riviltä.

Suosittelen näitä ajattomia, iättömiä, humanistisia novelleja kaikille! 😀

Kirjojen taikaa

Heti kärkeen täytyy tunnustaa, että olen katsonut kaikki Harry Potter -elokuvat, muutamaan kertaan jopa, ja lukenut aikoinaan tuoreeltaan neljä ensimmäistä Potter-kirjaa. Viidettäkin aloitin, mutta siinä minua alkoi häiritä kirjaan tehty laiska editointi, ja niinpä se kirja jäi minulta kesken (en jaksanut kahlata läpi niitä jaarituksia 😉 ). Yleensä en lue nuorille tai lapsille suunnattuja kirjoja, mutta silloin tällöin teen poikkeuksia.

Ei ole ollenkaan huono ajatus ravistella omia lukutottumuksiaan. Herkästi rakennamme lukemiseemme hiekkalaatikon, olemme uskollisia vain muutamalle genrelle. Kannattaa kuitenkin uskaltautua edes joskus kapuamaan ulos omasta hiekkalaatikostaan ja kokeilemaan jotain uutta. Parhaimmassa tapauksessa tekee löytöjä ja kohtaa iloisia yllätyksiä, ja kuin huomaamatta se hiekkalaatikkokin kasvaa suuremmaksi ja antaa yhä monipuolisempia elämyksiä.

Anne Leinonen:
Kirjanoita (WSOY 2017)
Noitakirja (WSOY 2018)

Anne Leinosen nuortenkirjoja olen lukenut ennenkin, ja koska näissä kahdessa nyt lukemassani kirjassa eletään spekulatiivisessa maailmassa, niin mikään suuri rajanylitys tämä ei ollut minulle, jos ollenkaan. Ja luettuani ennen näitä kirjoja Antonio Muñoz Molinan järkäleen Sefarad halusin jotain aivan toisenlaista tyyliä. Sefarad oli kyllä aivan upea kirja ja Tarja Härkösen suomennos nautinnollista. Kirja vaati kuitenkin valtavaa keskittymistä, ja teksti oli niin täyttä, että sitä saattoi lukea vain pieninä paloina. Sen jälkeen kaipasin jotain muuta tyyliä.

Leinosen kirjojen päähenkilö Aura on 17-vuotias, aikuisuuden kynnyksellä. Henkilönä hän on minusta mielenkiintoisempi kuin esimerkiksi Harry Potter, jos nyt välttämättä halutaan verrata näitä kahta. Aura elää tavallisen tytön elämää Helby-nimisessä kaupungissa, joka muistuttaa osittain Helsinkiä. Aura on elämässään tienhaarassa, koulunkäynti ei maistu, ja niinpä hän päättää hakea töitä. Häntä onnistaakin, ja työ MUT:issa eli Menetettyjen unelmien talossa alkaa.

Kuten kirjojen nimetkin kertovat, niissä esiintyy noitia, lausutaan loitsuja ja tehdään taikoja. Jännittävän ja monipolvisen juonen lisäksi seurataan Auran kasvua. Tämä onkin minusta pitkälti myös kasvutarina, jossa hieman epävarmasta, mutta tarmokkaasta nuoresta kasvaa aikuinen, joka ottaa vastuun omasta ja myös muiden ihmisten elämästä. Aura on myös sankari ja hyvä sankari onkin. Hän kelpaa sankariksi niin nuorille kuin aikuisillekin. Vaikka elokuvaan tai TV-sarjaan asti!

Samalla huolella, millä Leinonen rakentaa Auraa, hän rakentaa myös maailmaa, missä Aura perheineen ja ystävineen elää. Pala palalta maailma ja sen salaisuudet avautuvat lukijalle, ja kaikkea jännittävää sekä huikea kokonaisuus paljastuu. Todellisuus onkin jotain ihan muuta kuin mitä Aura ja lukija siitä ensin ajattelevat.

Vaikka kirjat ovat fantasiaa, spekulatiivista fiktiota, ja itse tykkään lukea fantasian fantasiana (ilman latistavia tulkintoja ja viittauksia realismiin), näissä kirjoissa on erilaisia psykologisia tasoja, jotka antavat mahdollisuuden myös monenlaisiin psykologisiin tulkintoihin. Auran suhde aikuisiin ja irtiotot heistä on helpostikin nähtävissä nuoren itsenäistymisenä ja aikuistumisena. Siinä, missä aikuiset ovat kangistuneet omiin vallantavoitteluihin, ahneuksiin ja keskinäisiin kähinöihin, Aura oppii katsomaan tuota kaikkea ulkopuolelta ja irtautumaan näistä, näkemään ja löytämään toisenlaisia, parempia ratkaisuja, olemaan kypsempi. Kirjat sopisivatkin loistavasti kouluissa luettaviksi ja analysoitavaksi. Varmasti oppilaille tulisi paljon ahaa-elämyksiä, ja he saattaisivat jopa löytää yhteneväisyyksiä omaan elämäänsä.

Kuten Leinosen kirjat yleensäkin, myös Kirjanoita ja Noitakirja ovat hienosti editoituja, repliikit napakoita, kuvaukset komeasti kuosissaan pysyviä. Kieli on rikasta, tarjoaa lukijalle elämyksiä ja vahvoja kuvia. Voisin poimia lukuisia esimerkkejä, mutta tässä yksi makupala: ”Silke riputteli silmäluomiaan.” Ja sitten yksi ehdoton lempisanani: ”kirjasyntyinen”. Voiko olla hienompaa sanaa! Haluaisin sen T-paitani rinnukseen tai käsivarteen tatuoituna (jos sen saisi ilman kipua 😀 ).

Auran tarina on erityinen herkkupala kirjojen ystäville ja lukemista rakastaville. Kirjoilla on keskeinen ja äärettömän tärkeä rooli tässä tarinassa; ne nousevat toiseksi päähenkilöksi Auran rinnalle. Kirjoissa on lukuisia viittauksia niin muihin kirjoihin kuin kirjailijoihinkin. Jos haluaa, voi vaikkapa kokeilla bongata, kuinka monta tuttua teosta tai nimeä kirjoista löytyy. Itse hyrähtelin muun muassa Carlos Castanedan kadulle. Ah, 80-luku, jolloin kaikki lukivat Castanedan kirjoja ja aikuiset odottivat uutta suomennosta Don Juanista kuin lapset muutama kymmenen vuotta myöhemmin harrypottereita. Tuttujen kirjojen lisäksi bongasin myös kirjan, joka singahti oitis lukulistalleni (siitä kuullaan syksyllä ehkä tässä blogissa). Ja kyllä se kirjojen labyrintti toi hyvällä tavalla mieleen Carlos Ruiz Zafónin ”Unohdettujen kirjojen hautausmaa”-kirjasarjan. 😀

Jos kiinnostuit ja päätit nyt suunnata kirjastoon, niin kannattaa lainata molemmat kirjat samoin tein, sillä kirjat muodostavat yhdessä Auran tarinan, ja kun on kerran aloittanut lukemisen, ei voi lopettaa, ennen kuin pääsee hienoon loppuun asti. Siellä paljastuu lopulta koko huikea kaari. 😀 Tässä muuten hyvä lahjaidea nuorelle!

En el ajo – valkosipulin tuoksuinen sanonta

Nyt kun Python-peruskurssi on suoritettu ja tentistäkin läpi päästy, voin rauhassa kääntää katseen kielestä toiseen, Pythonista espanjaan. Aika päivittää hiukan tätä blogia. 😀

Espanjan kieli on täynnä puhekielen ilmauksia, joissa popsahtelee hedelmiä, vihanneksia, kasviksia ja muita ruokaan liittyviä sanoja. Ehkäpä se kertoo jotain siitä, kuinka tärkeitä ruoka ja ruokakulttuuri espanjalaisille ja espanjankielisille on. Heille ei varmaankaan kelpaa mummini sanonta: ”Oljpa tuota kielen pittuuven verran mittee tahhaasa.” 😀

Jo espanjan peruskurssilta vuosien takaa on jäänyt mieleeni sanonta Me importa un pepino. Tässä siis kurkku on päässyt kyseenalaiseen kunniaan, sillä sanonta tarkoittaa suomeksi ”viis veisata” tai ”ei välittää”. Me importa un pepino lo que piensen tarkoittaisi Viis veisaan, mitä he ajattelevat tai En välitä pätkääkään, mitä he ajattelevat. Että kurkun verran minua kiinnostaa muiden mielipiteet. Tästä olen kuullut myös version Me importa un pimiento, joka tarkoittaa samaa viisveisaamista, mutta paprikan kera.

Tämän artikkelin teemakasvis on kuitenkin tuoksuvampi kuin kurkku tai paprika, nimittäin valkosipuli, espanjaksi ajo, ja aika yleisesti espanjankielisessä maailmassa pyörivä sanonta: estar en el ajo, jonka suora suomennos olisi ”olla valkosipulissa”. 😀 Ja juuri näin Google sen kääntääkin. 😉 Hätäinen suomalainen saattaisi olettaa – ja ihan väärin, että sanonta tarkoittaisi olla liemessä, mutta vaikka valkosipuli antaa liemeen kuin liemeen ihanan säväyksen, niin estar en el ajo tarkoittaa jotain ihan muuta.

Hiukan historiaa

Pöyhiskelin Internetin arkistoja saadakseni selvyyttä, millaisessa mullassa tämän maukkaan sanonnan juuret oikein muhivat. Erään lähteen mukaan täytyy kurkottaa jopa muutamia vuosisatoja taaksepäin.

Melchor de Santa Cruz de Dueñas kirjoitti teoksessaan Floresta española vuodelta 1574, kuinka kerjäläinen pyysi vastahakoiselta mieheltä almua, mutta tämä kieltäytyi sanoen, että mies haisi valkosipulilta, mihin kerjäläinen vastasi: ”El negocio huele a ajos, que yo no.” (Kaupankäynti haisee valkosipulilta, en minä.)

Toinen juuri liiketoimen ja kaupankäynti-sanan (negocio) sekä valkosipulin välillä saattaa olla Juan de Timonedan teoksessa El sobremesa y alivio de caminantes (1562-1569) oleva tarina naisesta, joka inhosi valkosipulia eikä kukaan uskaltanut tarjota sitä hänelle missään ruoassa. Mutta yksi uhkarohkea päätti uhmata rouvan vaatimusta ja pyysi kokkia valmistamaan ruokaa, niin että rouva joutuisi tavalla tai toisella ikään kuin vahingossa ja tietämättään syömään valkosipulia. Kokki murskasi morttelissa valkosipulia, otti murskan pois, mutta valmisti samassa morttelissa vihreän kastikkeen, jota tarjoiltiin rouvalle. Petos paljastui tälle heti ensimmäisellä suullisella, ja reaktio oli sen mukainen: ”¡Oh, hideputa el villano!” (Tätä haistattelua en käännä. 😀 )

Jossain vaiheessa alkuperäinen sana negocio korvattiin sen metaforalla ajo, merkityksessä kaupankäynti, liiketoimi. Real Academia Españolan (RAE) sanakirja vuodelta 1783 onkin tallentanut sanalle ajo merkityksen ”Negocio, ó asunto que se está tratando entre varios: y así suele decirse: andar en el AJO, entrar en el AJO, menear el AJO.” Mutta RAEn nykyisestä sanakirjasta tätä negocio-merkitystä ei enää ajolle löydy, sanonta estar en el ajo kylläkin on siellä.

Mitä estar en el ajo sitten tarkoittaa suomeksi?

RAEn määrityksen mukaan tämä sanonta tarkoittaa olla ajan tasalla, tietää jostain luottamuksellisesta asiasta. Mutta erään toisen lähteen mukaan sanonnassa on yleensä hieman negatiivinen sävy, joka on yhteydessä synkkiin tai ainakin hämäriin salaisuuksiin, joihin henkilö on osallinen. Toisin sanoen jos joku sanoo näin sinulle, hän ei sano sitä ehkä positiivisena asiana, vaan lauseessa saattaa olla hieman syyttävä sävy. Tätä sanontaa ei siis kannata käyttää kepeästi kenestäkään toisesta juuri tämän synkemmän merkityksen takia. Kirjailijat sen sijaan käyttävät sanontaa mielellään, koska sillä saadaan aikaan sopivia sävyjä tekstiin. Carmen Mola kuvailee jotain henkilöä dekkarissaan esimerkiksi näin: ”Le gusta mucho estar en el ajo, meter la cuchara en todo lo que pasa en su alrededor.” (Tässä virkkeessä on selvästi negatiivinen sävy; kyseistä ihmistä kuvataan tyyppinä, joka pistää nokkansa kaikkeen, mitä hänen ympärillään tapahtuu.)

Estar en el ajo -sanonnalle on espanjan kielessä synonyymejä, jotka ovat neutraalimpia ja joita käytettäessä ei tarvitse pelätä, että loukkaa ketään. Tällaisia ovat esim. estar al corriente ja estar al tanto de un asunto.

Muita ajo-sanontoja

Valkosipuliin kun jäin hiukan koukkuun, niin tsekkailin muitakin ajo-sanontoja.

Pelar el ajo eli kuoria valkosipulia tarkoittaisi RAEn sanakirjan mukaan kuolla (”tulla elämänsä loppuun”). Eräässä toisessa lähteessä pelar el ajo tarkoittaisi raataa, paiskia töitä. (No, eihän noissa kahdessa merkityksessä niin kauhean suuri ero ole. 😀 )

Bueno anda el ajo on ironinen ilmaus, jolla viitataan asioihin, kun nämä ovat ongelmallisia tai järkyttäviä.

Muuten, kun suomalainen sanoo valkosipulinkynsi, niin espanjaa puhuva sanookin valkosipulin hammas (diente de ajo). Makuasia on, muistuttaako tuo ”palanen” enemmän kynttä vai hammasta. Riippunee siitä kenen tai minkä kynsi ja hammas on kyseessä.

Nyt on ihan sellainen tunne, että pitäisi saada valkosipulilla maustettua ruokaa. Saisiko kesäkurpitsasta, tomaatista, valkosipulista ja juoksevasta juustosta jonkin helpon ja maukkaan uunipaistoksen? Sitä jään miettimään, tai jospa tekisin Python-harjoituksia kesäpäivän ratoksi. 😀