Pitkää ajattelua

Julio Cortázar (1914-1984) oli argentiinalainen kirjailija, opettaja ja kääntäjä, joka muutti Pariisiin vuonna 1951 ja eli lopun elämäänsä Ranskassa. Cortázar tunnetaan parhaiten novelleista, usein surrealistisista, maagis-realistisista ja fantastisista kertomuksista, vaikka pääteoksena ehkä pidetään Cortázarin toista romaania Rayuela (1963), jota on kutsuttu myös antiromaaniksi (antinovela); kirja on suomennettu nimellä Ruutuhyppelyä.

Julio Cortázar: Todos los fuegos el fuego (1966)
suomeksi: Tuli on kaikki tulet, suom. Anu Partanen (Teos 2015)

Todos los fuegos el fuego sisältää kahdeksan pitkähköä novellia, ja suomennoksessa on vielä bonuksena kääntäjä Anu Partasen jälkisanat, jotka kannattaa myös lukea. Tarinoissaan Cortázar leikittelee niin tekniikalla kuin sisällöllä ja heittelee palloja lukijalle välittämättä siitä, saako lukija pallon kiinni vai huomaako edes annettua syöttiä. Jos erehtyy lukemaan novelleja pelkästään juonitarinoina, voi viimeistään tarinan lopussa tajuta, miten kirjailija on vetänyt maton lukijan jalkojen alta, kuten tarinassa La isla a mediodía (Saari keskipäivän aikaan). Minun piti lukea tämä tarina kahteen kertaan ja etsiä nykäyksiä, jotka viittasivat loppuratkaisuun. 😀 Useimmissa novelleissa nuo lukijan tasapainon horjuttamiset tulevat hyvin esiin jo pitkin tekstiä, esimerkiksi kertojan, paikan tai ajan vaihdoksina, jotka voivat tapahtua missä ja milloin tahansa. Lukijan ei siis kannata laiskotella näiden mainioiden tarinoiden äärellä, vaan olla aktiivinen ajattelija.

Anu Partanen kertoo jälkisanoissa, että Cortázarilla oli ollut pienestä pitäen tunne, että ”todellisuus ei ole kaikki tämä tässä, kuten koulussa opetettiin ja kuten äiti sanoi, vaan on olemassa ulkopuolisia tekijöitä, jotka vaikuttavat näkyvään todellisuuteen ja häiritsevät sitä. On jotain selittämätöntä ja muualta tulevaa, jonkinlainen rinnakkaismaailma, joka puuttuu ja sekaantuu moneen asiaan.” Ja näitä rinnakkaisen todellisuuden sormeiluja Cortázar tuo esiin yllättävästi, kutkuttavasti ja lukijan kanssa leikkien.

Kokoelman kahdesta ensimmäisestä novellista tuli mieleen kesäinen viikko kauan sitten, kun istuin lyriikan jatkokurssilla Oriveden opistossa ja kirjailija Risto Ahti haastoi meitä monin tavoin. Yksi haaste hänen opetuksessaan oli pitkä ajatus, että kun lähtee kuvaamaan jotain, ei päästä ajatuksesta irti, vaan vie sitä eteenpäin ja eteenpäin ja katsoo minne se loppujen lopuksi vie. Muistelen, että Ristolla itsellään on mm. yksi runo, jossa mies alkaa luoda lunta, luo ensin oman pihan, sitten naapurin ja siitä eteenpäin vaikka kuinka kauas; en nyt löydä kyseistä runoa tähän hätään, joten en ole varma, olenko nähnyt unta… vai onko runo olemassa vain jossain rinnakkaistodellisuudessa. 😉

Novelleissaan La autopista del sur (Etelän moottoritie) ja La salud de los enfermos (Sairaiden hyvinvointi) Cortázar kirjoittaa hyvin pitkää ajatusta. Ensin mainittu novelli alkaa sunnuntai-iltapäivästä ja tilanteesta, jossa ihmiset ovat palaamassa viikonlopun vietosta takaisin Pariisiin. Moottoritien kaikki kaksitoista kaistaa ovat ruuhkautuneet ja eteenpäin päästään vain metri kerrallaan ja välillä ei lainkaan. Ihmiset hikoilevat autoissaan ja odottavat. Mitä tapahtuu, kun ruuhka vain kestää ja kestää? Cortázar vie pitkää ajatusta eteenpäin loppuun asti rikkoen herkullisesti ja oivaltavasti todellisuuden ja ”todellisuuden” rajoja. Toisessa novellissa perhe ja lähisuku suojelee heikosta terveydestä kärsivää äitiä surullisilta uutisilta. Äiti elää huoneessaan, jossa perhe käy hänestä huolehtimassa ja viettämässä aikaa, ja samalla muokkaavat äidin todellisuutta, jotta tämä ei järkyttyisi, kun hänen heikko terveytensä ei sitä kestäisi. Miten tässä novellissa loppujen lopuksi käy, kun perheen täytyy venyttää todellisuutta aina vain enemmän? Molemmista novelleista voisi sanoa, että ihminen on kekseliäs eläin. 😉

Omassa päässäni alkoi sytkyttää ajatus, että entä jos tämä korona-aika ei lopu. Tällä hetkellä ihmiset odottavat sen loppumista kuin kuuta taivaalta, mutta entä jos tämä tilanne onkin uusi normaali? Pitkää ajatusta voisi seurata vaikkapa viiden tai seitsemän vuoden päähän, ehkäpä vielä kauemmas tilanteeseen ja aikaan, jossa olisi jo lapsia, joille tämä nyt poikkeukselta tuntuva tila olisi ihan normaalia ja jotka eivät muusta tietäisikään eivätkä osaisi edes kaivata toisenlaista tilaa, jos heidän vanhempansa olisivat onnistuneet sopeutumaan uuteen normaaliin eivätkä toitottaisi joka käänteessä, miten ennen oli kaikki paremmin. 😉 Mieleen tulee parikin kuvitteellista henkilöä, joiden yhtä elämäntilannetta voisi seurata ajassa, jossa karanteenit ja rajoitukset aaltoilevat ihmisten elämässä kuin vuorovesi. Ihan normaalina ilmiönä, siis. Jään miettimään tätä. Ja jatkan novellien lukemista. 🙂

Sara ilman Sallia, tuuliajolla

Sitä voi singahdella maanosasta toiseen kuin itseään tuhoava mannerten välinen ohjus. Milano, Intia, Pariisi, mikä tahansa paikka, joka on poissa. Kolmekin vuotta pysähtymättä. Tajuamatta että on koko ajan ollut samassa paikassa. Istunut saman pöydän toisella puolella ja väistellyt pöydän yli singottuja tikariniskuja tekeytymällä ohueksi, lähes läpinäkyväksi. Olemalla olematta.

Ja sitten joku jäärä saa äkkiä päähänsä kuskata tämän kuumeen näännyttämän ruumiin ja rakkauden puutteesta riutuvan sielun, hauraan saraheinän, valoon eksyneen yöperhosen, jonnekin jorpakkoon, kaukaista kauemmas, keskelle ei mitään. Elämään tuntemattomien repaleisten perhosten kanssa, jotka liikkuvat todellisuudesta toiseen, niin kuin talviturkkiset kaupunginosien välillä.

Paikassa, joka sijaitsee ei-missään ja silti lähellä rajaa. Ihmisten kanssa, joiden rajat ja ääriviivat muuttuvat alati, eikä koskaan voi tietää, mikä ääni vastaa, kun luolaan huudetaan sielu avoinna. Vastaako kukaan?

Mitä tahansa voi tapahtua, kaikella on kuitenkin suuntansa, jokainen suunta kertoo valinnasta. Sara ilman Sallia, tuuleen heitetty siemen, kukaan ei usko, että näin ohut saavuttaa joskus maan. Aina ilmassa, vilkkuu näkyviin, näkymättömiin, on, ei ole, kukaan ei näe, mutta joku aavistaa, tuntee, perhosen siipi hipaisee syvintä arpea, särkynyttä.

Niin lähellä, niin kaukana, ei perillä, vaan matkalla, jonka suunta on valittu ensimmäistä kertaa. Ei voi pysäyttää. Tässä.

Maritta Lintunen: Hulluruohola (WSOY 2014)

Kesän toiseksi viimeinen päivä

Tämä on kesäkauden viimeinen bloggaus. Paljon on tullut luettua, niin kotimaista kuin ulkolaista kirjallisuutta. Kaikista en ole ehtinyt kirjoittaa tänne. Hyviä kirjoja, matkoja monenlaisiin maailmoihin, tutunoloisiin ja myös hiukan outoihin. Vanhoja tuttuja kirjailijoita ja ihan uusia tuttavuuksia mahtuu tähän kirjavaan, taitavaan ja mielenkiintoiseen joukkoon.

Mitähän jänniä kirjoja syksy tuo tullessaan? 😀

Seison meren rannalla, muistan

Merituuli riepoo hiuksiani, nuolee karhealla kielellään ihoni kananlihalle. Lokkien huudot viiltävät ilmaan teräväsärmäisiä railoja. Tuoksuu suolalta, kalalta, märältä hiekalta ja mudalta niin voimakkaasti, että kieleni kärkeä alkaa kihelmöidä. Aallot törmäävät karuihin särkkiin, vyöryvät niiden yli, purevat maata ahnaan nälkäisinä.

Vaikka on kesä, minua viluttaa hiukan. Olen riisunut kengät ja sukat, käärinyt housunlahkeet ylös. Varpaani ovat jääkylmät. Merivesi nousee syvänteistä pinnalle, ja tuuli työntää vettä hiekan, mudan ja kivien päälle. Aallot kietoutuvat kuin liaanit nilkkojen ympärille.

Siristän silmiäni. Aurinko ei paista, mutta meri ja taivas luovat niin laajan valon, että se on silmilleni melkein liikaa.

Kaukana, laguunin ja meren välissä näen tönön. Sen seinät ovat vinot, romahtamaisillaan, olkikatto jo hajalla, syvällä kuopalla, niin kuin talo olisi haukannut katon suuhunsa, ja suupielistä voisi vielä nähdä olkia ja hentoja rakenteita.

Haistan märän sementin ja maatuvan paperin. Muistan.

Olen ollut täällä ennenkin, seisonut tällä rannalla, uhmannut tuulta, joka yrittää kaataa minut kumoon, riepotella mukaansa kuin räsynuken. Kahlaan lähemmäs tönöä. Minun ei tarvitse katsoa tarkasti, sillä tiedän. Siellä täällä tönön ympärillä, osittain hiekan ja mudan peitossa on sementillä sinetöityjä, tönön seinistä irronneita kirjoja. Vaikka tuuli ja vesi ovat nuolleet sementtiä pois, näitä kirjoja ei enää voi avata. Niiden sanat, lauseet ja ajatukset on suljettu ikuisesti.

Niin syvälle hulluuteen ihminen voi vajota, että käyttää kirjojaan tiiliskivinä, rakentaa niistä ja sementistä talon seinät. Ja sitten hetken mielijohteesta moukaroi seiniä, kunnes löytää yhden kirjan, Joseph Conradin Varjolinjan, jonka lähettää valtameren, tuhansien aaltojen toiselle puolelle. Naiselle, joka on ostanut soholaisesta kirjakaupasta Emily Dickinsonin Runoja-kirjan ja sitä kadulla lukiessaan, ensimmäisessä risteyksessä jää auton alle eikä koskaan ehdi saada sementin ja kalkin murusia tiputtelevaa kirjanrepaletta.

Ja niin hullu voi hullu olla, että tietää etukäteen, valtameren toiselta puolelta, naisen joskus tulevan kuolemaan auton yliajamana lukiessaan Emily Dickinsonin runoja Lontoossa.

Olen ollut tällä karulla ja tuulisella rannalla, kirjojen hautausmaalla ennenkin, katsonut tätä maisemaa, palellut kahlatessani jääkylmässä merivedessä. Toisella puolella merta, Rochan La Palomassa. Silloinkin tulin tänne lauseiden pitkospuita pitkin, kahlasin sanojen väleissä kulkevia polkuja, jotka luikertelivat kirjan lehdillä ylhäältä alas ja sivulta sivulle. Olen haistanut märän paperin, kuolevan kirjan, kuullut lokkien itkun ja ollut surullinen.

Carlos María Dominguez: Paperitalo (La casa de papel)
suom. Einari Aaltonen
Basan Books 2006

Dominguesin Paperitalon bongasin Anne Leinosen Kirjanoita-Noitakirja-sarjasta (monien siinä mainittujen kirjojen joukosta), ja se johdattelikin minut tuttuun paikkaan. Niin voimakas on kirjojen mahti ja taika, että niitä lukiessamme luomme maisemia ja maailmoja, joihin astumme sisään. Ja vaikka kirja loppuu, suljemme sen, ehkä unohdammekin, maailma, jonka olemme luoneet, ei katoa minnekään. Se odottaa meitä valmiina, kun taas haluamme palata sinne, tuntea tutut tuoksut, nähdä saman maiseman, kokea vanhat ja uudet tunteet.

Miten monta maailmaa lukija luokaan elämänsä aikana! 😀

Lintusen timanttiset novellit

Pari viikkoa sitten selasin säästämieni lehtien laihaa pinoa, ja käteen osui kolme vuotta vanha Parnasso. Lehden tummanpuhuvassa kannessa oli katseenvangitsijana kirjailija Maritta Lintusen vaaleat kasvot ja niillä monalisamainen hymy. En muistanut lukeneeni koskaan Lintusen kirjoja ja päätin siltä istuimelta korjata tilanteen ja lainata seuraavalla kirjastokäynnillä jonkun Lintusen novellikokoelman. Parnassossa ollutta artikkelia luin vain sieltä täältä, sillä huomasin riittävän ajoissa, että toimittaja oli innostunut selostamaan Lintusen kirjojen ja novellien sisältöä turhan tarkasti, suoraan sanoen spoilaavasti.

Eräänä päivänä kävelin siis Turun pääkirjaston vanhalle puolelle, missä suomenkielisen kaunokirjallisuuden hyllyt kiersivät tutusti kehää. Mutta vaikka vaski.finna näytti, että haluamani kirjan – Ovisilmän – olisi pitänyt olla hyllyssä, sitä ei siellä näkynyt. Tutkin vielä siitä ympäriltä, josko kirja olisi sujahtanut väärään väliin, mutta ei. Oli käännyttävä kirjastonhoitajan puoleen, ja kävi ilmi, että novellit oli sijoitettu kokonaan omalle hyllylle, aika pieneen sellaiseen. Sieltä se Ovisilmäkin löytyi.

Tuntui aika surulliselta, että massiivisten romaanirivistöjen rinnalla novellikokoelmat oli rutistettu niin ahtaaseen tilaan ikään kuin seinäruusuksi, toisen luokan kirjallisuudeksi, ja osa niistä oli viety vielä lähivarastoon tilan puutteen takia (kertoi kirjastonhoitaja), niin että niitä saattoi lainata vain, jos tiesi, mitä oli hakemassa.

Toisaalta on aika mielenkiintoista, että novellit eivät ole nousseet uuteen kukoistukseen kiireisten ja kärsimättömien ihmisten käsissä. Nehän ovat juuri omiaan tähän hektiseen maailmaan, joka on täynnä keskittymistä häiritseviä ja elämää pilkkovia elementtejä. Hyvän, kompaktin novellin lukee puolessa tunnissa, jopa 15 minuutissa, novellin pituudesta ja tekstin tyylistä riippuen. Sen jälkeen voikin taas kurkistaa some-maailmaan tai tehdä punttitreenin, ilman että tarina jäisi kesken. Novellin lukaisee linja-autossa työmatkalla, odotushuoneessa, perunoiden kypsymistä odotellessa tai illalla sängyssä.

Maritta Lintunen:
Ovisilmä (WSOY 2006)
Mozartin hiukset (WSOY 2011)
Takapiru (WSOY 2016)

Niin kuin tenhoava romaani myös novellikokoelma voi imaista mukaansa, ja näin minulle kävi Lintusen Ovisilmä-kirjan kanssa. Yhden novellin luettuani halusin lisää, ja niinhän siinä sitten kului 15 minuutin sijaan koko ilta, kun en vain pystynyt laskemaan kirjaa käsistä. Kiitin myös itseäni, etten ollut lukenut Parnasson juttua sen tarkemmin. Lintusen novellit kannattaa lukea juonesta mitään etukäteen tietämättä, sillä luvassa on mielenkiintoisia ja yllättäviä käänteitä, jotka saavat lukijan hyrisemään tyytyväisenä ja yllätettynä.

Ovisilmän luettuani suunnistin suorinta tietä kirjastoon, jo tutulle novellihyllylle ja lainasin Lintusen novellikokoelmat Mozartin hiukset ja Takapiru. Lintusen novelleista ei vaan saa tarpeekseen!

Lintusen novellien henkilöt ovat tavallisia ihmisiä jossain elämänsä käännekohdassa, isommassa tai pienemmässä. On naisia, miehiä, tyttöjä ja poikia. Pääsääntöisesti novellien päähenkilöt ovat aktiivisia, subjekteja, loppujen lopuksi juuri he tekevät päätöksen, joka muuttaa heidän elämänsä suuntaa. Joskus päätös voi olla iso, joskus se tuntuu pieneltä, mutta pitkässä juoksussa – novellin ulkopuolella – lukija voi nähdä, miten ratkaiseva se pienikin nytkähdys, itsensä hetkellinen alttiiksi paneminen tai valinta jossain yksittäisessä asiassa on ja voi johtaa päähenkilön kokonaan uudelle polulle. Novelleista näkee, että ihminen voi aina valita tiensä, ei ole pakko tuputella sitä samaa polkua ajasta ikuisuuteen, vaan voi olla rohkea ja valita sen, mikä on oikea juuri itselle, vaikkei se toisille sitä olekaan. Useimmat Lintusen novellit ovat suorastaan voimaannuttavia. Kun joku päähenkilö tekee rohkean vedon – pienenkin – niin lukijan tekee mieli tuulettaa, nostaa nyrkki pystyyn ja hihkaista: JESS!

Lintusen kieli on kuulasta ja täsmällistä. Rytmi kannattelee ja tekee lukemisen helpoksi. Sanat, lauseet, virkkeet soljuvat eteenpäin vastustamattomalla tavalla, ja lukija haluaa soljua tekstin ja tarinoiden mukana. Novelleissa ei ole mitään liikaa eikä liian vähän, niissä on tilaa hengittää, ilmanvaihto toimii: lukija voi hengittää raikasta ilmaa sisäänsä joka riviltä.

Suosittelen näitä ajattomia, iättömiä, humanistisia novelleja kaikille! 😀

Kirjojen taikaa

Heti kärkeen täytyy tunnustaa, että olen katsonut kaikki Harry Potter -elokuvat, muutamaan kertaan jopa, ja lukenut aikoinaan tuoreeltaan neljä ensimmäistä Potter-kirjaa. Viidettäkin aloitin, mutta siinä minua alkoi häiritä kirjaan tehty laiska editointi, ja niinpä se kirja jäi minulta kesken (en jaksanut kahlata läpi niitä jaarituksia 😉 ). Yleensä en lue nuorille tai lapsille suunnattuja kirjoja, mutta silloin tällöin teen poikkeuksia.

Ei ole ollenkaan huono ajatus ravistella omia lukutottumuksiaan. Herkästi rakennamme lukemiseemme hiekkalaatikon, olemme uskollisia vain muutamalle genrelle. Kannattaa kuitenkin uskaltautua edes joskus kapuamaan ulos omasta hiekkalaatikostaan ja kokeilemaan jotain uutta. Parhaimmassa tapauksessa tekee löytöjä ja kohtaa iloisia yllätyksiä, ja kuin huomaamatta se hiekkalaatikkokin kasvaa suuremmaksi ja antaa yhä monipuolisempia elämyksiä.

Anne Leinonen:
Kirjanoita (WSOY 2017)
Noitakirja (WSOY 2018)

Anne Leinosen nuortenkirjoja olen lukenut ennenkin, ja koska näissä kahdessa nyt lukemassani kirjassa eletään spekulatiivisessa maailmassa, niin mikään suuri rajanylitys tämä ei ollut minulle, jos ollenkaan. Ja luettuani ennen näitä kirjoja Antonio Muñoz Molinan järkäleen Sefarad halusin jotain aivan toisenlaista tyyliä. Sefarad oli kyllä aivan upea kirja ja Tarja Härkösen suomennos nautinnollista. Kirja vaati kuitenkin valtavaa keskittymistä, ja teksti oli niin täyttä, että sitä saattoi lukea vain pieninä paloina. Sen jälkeen kaipasin jotain muuta tyyliä.

Leinosen kirjojen päähenkilö Aura on 17-vuotias, aikuisuuden kynnyksellä. Henkilönä hän on minusta mielenkiintoisempi kuin esimerkiksi Harry Potter, jos nyt välttämättä halutaan verrata näitä kahta. Aura elää tavallisen tytön elämää Helby-nimisessä kaupungissa, joka muistuttaa osittain Helsinkiä. Aura on elämässään tienhaarassa, koulunkäynti ei maistu, ja niinpä hän päättää hakea töitä. Häntä onnistaakin, ja työ MUT:issa eli Menetettyjen unelmien talossa alkaa.

Kuten kirjojen nimetkin kertovat, niissä esiintyy noitia, lausutaan loitsuja ja tehdään taikoja. Jännittävän ja monipolvisen juonen lisäksi seurataan Auran kasvua. Tämä onkin minusta pitkälti myös kasvutarina, jossa hieman epävarmasta, mutta tarmokkaasta nuoresta kasvaa aikuinen, joka ottaa vastuun omasta ja myös muiden ihmisten elämästä. Aura on myös sankari ja hyvä sankari onkin. Hän kelpaa sankariksi niin nuorille kuin aikuisillekin. Vaikka elokuvaan tai TV-sarjaan asti!

Samalla huolella, millä Leinonen rakentaa Auraa, hän rakentaa myös maailmaa, missä Aura perheineen ja ystävineen elää. Pala palalta maailma ja sen salaisuudet avautuvat lukijalle, ja kaikkea jännittävää sekä huikea kokonaisuus paljastuu. Todellisuus onkin jotain ihan muuta kuin mitä Aura ja lukija siitä ensin ajattelevat.

Vaikka kirjat ovat fantasiaa, spekulatiivista fiktiota, ja itse tykkään lukea fantasian fantasiana (ilman latistavia tulkintoja ja viittauksia realismiin), näissä kirjoissa on erilaisia psykologisia tasoja, jotka antavat mahdollisuuden myös monenlaisiin psykologisiin tulkintoihin. Auran suhde aikuisiin ja irtiotot heistä on helpostikin nähtävissä nuoren itsenäistymisenä ja aikuistumisena. Siinä, missä aikuiset ovat kangistuneet omiin vallantavoitteluihin, ahneuksiin ja keskinäisiin kähinöihin, Aura oppii katsomaan tuota kaikkea ulkopuolelta ja irtautumaan näistä, näkemään ja löytämään toisenlaisia, parempia ratkaisuja, olemaan kypsempi. Kirjat sopisivatkin loistavasti kouluissa luettaviksi ja analysoitavaksi. Varmasti oppilaille tulisi paljon ahaa-elämyksiä, ja he saattaisivat jopa löytää yhteneväisyyksiä omaan elämäänsä.

Kuten Leinosen kirjat yleensäkin, myös Kirjanoita ja Noitakirja ovat hienosti editoituja, repliikit napakoita, kuvaukset komeasti kuosissaan pysyviä. Kieli on rikasta, tarjoaa lukijalle elämyksiä ja vahvoja kuvia. Voisin poimia lukuisia esimerkkejä, mutta tässä yksi makupala: ”Silke riputteli silmäluomiaan.” Ja sitten yksi ehdoton lempisanani: ”kirjasyntyinen”. Voiko olla hienompaa sanaa! Haluaisin sen T-paitani rinnukseen tai käsivarteen tatuoituna (jos sen saisi ilman kipua 😀 ).

Auran tarina on erityinen herkkupala kirjojen ystäville ja lukemista rakastaville. Kirjoilla on keskeinen ja äärettömän tärkeä rooli tässä tarinassa; ne nousevat toiseksi päähenkilöksi Auran rinnalle. Kirjoissa on lukuisia viittauksia niin muihin kirjoihin kuin kirjailijoihinkin. Jos haluaa, voi vaikkapa kokeilla bongata, kuinka monta tuttua teosta tai nimeä kirjoista löytyy. Itse hyrähtelin muun muassa Carlos Castanedan kadulle. Ah, 80-luku, jolloin kaikki lukivat Castanedan kirjoja ja aikuiset odottivat uutta suomennosta Don Juanista kuin lapset muutama kymmenen vuotta myöhemmin harrypottereita. Tuttujen kirjojen lisäksi bongasin myös kirjan, joka singahti oitis lukulistalleni (siitä kuullaan syksyllä ehkä tässä blogissa). Ja kyllä se kirjojen labyrintti toi hyvällä tavalla mieleen Carlos Ruiz Zafónin ”Unohdettujen kirjojen hautausmaa”-kirjasarjan. 😀

Jos kiinnostuit ja päätit nyt suunnata kirjastoon, niin kannattaa lainata molemmat kirjat samoin tein, sillä kirjat muodostavat yhdessä Auran tarinan, ja kun on kerran aloittanut lukemisen, ei voi lopettaa, ennen kuin pääsee hienoon loppuun asti. Siellä paljastuu lopulta koko huikea kaari. 😀 Tässä muuten hyvä lahjaidea nuorelle!

Espanjalaisia noir-dekkareita

Carmen Mola on salanimi, jonka taakse kätkeytyy madridilainen yliopistonopettaja ja kirjailija. Sen vielä sain selville, että hän on syntynyt vuonna 1973. Muuta tietoa tästä henkilöstä ei tähän hätään irronnut, paitsi että hänen lempivärinsä on punainen, lempilaulunsa kaikki Mina Mazzinin laulut, kuten Il cielo in una stanza ja lempielokuvansa Kun Harry tapasi Sallyn. Carmen Molalta on ilmestynyt kolme dekkaria, uusin tänä vuonna ja ainakin ensimmäinen kirja on jo suomennettukin (Verimorsian). Eräässä haastattelussa hän kertoo, että kirjoittaa salanimellä, koska haluaa elää rauhassa.

Pohdin tätä salanimellä kirjoittamista lukiessani Molan kahta ensimmäistä kirjaa. Mietin sitä, antaako salanimi mahdollisuuden kirjoittaa vapaammin, kun ei tarvitse pelätä, että joku ihmisryhmä tai yksittäinen henkilö ottaa kirjasta herneen nenäänsä. Näissä kahdessa kirjassa Mola sorkkii mm. Madridin romaniyhteisöä ja Internetin syvää verkkoa. Hän sivuaa kuvauksissaan myös Madridin alamaailmaa, huumekatuja ja prostituutiota. Vaikka kirjailija ei edes sorkkisi vaikeita aiheita, aina joku silti saattaa hermostua ja lähettää vihapostia tai nokkavia kommentteja milloin mistäkin yhdyssanavirheestä tai väärinkäytetystä välimerkistä. Tai tuttava epäilee olevansa ikävänpuoleisen henkilöhahmon esikuva. 😉 Salanimen käyttäminen mahdollistaa kirjoitusrauhan eikä aikaa tuhraannu triviaaleihin väittelyihin lukijoiden, arvostelijoiden ja satunnaisten ohikulkijoiden kanssa. Toisaalta siinä menettää myös kaikki positiiviset ja kivat yhteydenotot. Ja sitten on myös luotettava, että kirjat myyvät ilman kasvoja, ihan itsenään. Carmen Molan kirjat myyvät.

Carmen Mola:
La novia gitana (2018, Alfaguara)
La Red Púrpura (2019, Alfaguara)

Molan kahden ensimmäisen kirjan keskushahmo on pienen erikoispoliisiyksikön pomo Elena Blanco. Hän on viisikymppinen nainen, joka yrittää unohtaa kokemansa trauman juomalla grappaa, laulamalla italialaisia Mina Mazzinin lauluja karaokessa ja harrastamalla yhden yön suhteita. Samalla hän on määrätietoinen, pelkäämätön ja älykäs rikosetsivä, joka vaatii itseltään ja alaisiltaan paljon.

Erikoisyksikössä työskentelee Blancon lisäksi Chesca, ärhäkkä, hieman lyhytpinnainen nainen, joka pitää vauhdikkaista lajeista ja äksönistä. Miespoliisi Orduño on Chescan vastakohta: rauhallinen, harkitseva ja sovitteleva. Buendía hoitelee ruumiiden ja fyysisten todisteiden tutkimisen. Tavallinen rivipoliisi Zárate tulee yksikköön hieman yllättävää reittiä. Ja pisteenä iin päällä on Mariajo, kuusikymppinen, hieman isoäitimäinen hahmo, joka on porukan hakkeri ja it-guru. Hän tuntee Internetin syvän verkon, osaa hakkeroida itsensä, minne haluaa, ja avaa kovalevyjen salasanatut tiedostot helposti kuin yleisavaimella. Kaiken kaikkiaan ihan mielenkiintoinen poppoo. 😀

Kirjojen rikokset ovat raakoja ja järkyttäviä. Kieltämättä olisin toivonut osaavani espanjaa hieman huonommin, jotta en olisi ymmärtänyt ihan kaikkia kammottavia yksityiskohtia. Jotkut niistä ovat nyt jääneet kummittelemaan mieleeni – valitettavasti. Ehkäpä raakojen, suunnitelmallisten rikosten ja raakalaismaisten rikollisten takia Molan kirjoja pidetään noir-trillereinä (novela negra). Mola itse myös luokittelee ne sellaisiksi, ja eräässä haastattelussa kertoo lukevansa aika paljon tätä kirjallisuudenlajia, vaikka sanookin olevansa kaikkiruokainen lukijana. Rikoksien kuvaus muodostaa kuitenkin pienen osan kirjoista; suurin osa on poliisityöskentelyn kuvausta, kun Blanco ja yksikön muut poliisit yrittävät selvittää rikokset mahdollisimman nopeasti, jotta vältytään uusilta uhreilta.

Madridin tunteville Molan kirjat ovat varmasti antoisia, sillä hän kuvaa paljon Madridin katuja ja paikkoja ihan nimeltä. La Red Púrpura -kirjassa poliisit vierailevat pikaisesti myös Gran Canarialla, Andalusiassa ja parissa muussakin paikassa.

Kumpikin kirja kertoo yhden rikoskokonaisuuden, mutta Elena Blancon henkilökohtaiseen elämään liittyvä juonikaari on (ainakin) näiden kahden kirjan mittainen. Siltä kannalta ne kannattaa lukea järjestyksessä. Kolmas, tänä vuonna julkaistu kirja La nena sijoittuu La Red Púrpuran jälkeiseen aikaan, joten erikoisosastoon liittyvä juonikaari etenee myös kirja kirjalta. Tätä uusinta en ole vielä lukenut. Turun kaupunginkirjastosta löytyy ensimmäinen suomennoksena Verimorsian ja toinen espanjankielisenä.

Molan kieli on mukavan rullaavaa espanjaa opiskelevalle. Niin kuin dekkareissa yleensäkin, niin nämäkin kirjat ovat täynnä repliikkejä, joista löytää kivoja puhekielen ilmauksia myös omaan käyttöön. Repliikkien ulkopuolellakin kieli on suht helppoa ja ymmärrettävää, joten lukeminen sujuu ihan sutjakkaasti ilman suuria ponnisteluja. Jos siis miettii, lukeako tuo ensimmäinen kirja suomeksi vai espanjaksi, niin jos dekkareiden lukeminen sujuu muuten, sitten tämäkin varmasti.

Carmen Molan kirjat on ihan viihdyttäviä ja jännittäviä dekkareita, vaikka rikosten kuvaukset olivatkin minulle hiukkasen liikaa. 🙂

Kaiken takana on äidinkieli

Usein kuulee sanottavan, että voidakseen oppia vieraita kieliä täytyy osata hyvin äidinkieltään. Olen aina ajatellut, että tässä puhutaan kieliopillisista asioista ja rakenteista ja ollut samaa mieltä. Äidinkielen rakenteiden hyvä osaaminen ainakin helpottaa vieraiden kielten oppimista. Jos päässä on jo jonkin kielen rakenteet hyvässä järjestyksessä, uusien rakenteiden liittäminen omaan tietojärjestelmään tapahtuu ainakin vaivattomammin. Jos on opiskellut pitempään joitakin vieraita kieliä ja niiden rakenteita, uusien kielten oppimisesta pitäisi tulla vieläkin helpompaa. Ja yleensä näin onkin, sitä vain ei aina huomaa, kun pänttää uuden kielen sääntöjä, poikkeuksia ja poikkeusten poikkeuksia. 😉

Tänä keväänä olen ottanut uuden askeleen espanjan kielen opiskeluissani ja alkanut lukea parasta suomeksi ilmestynyttä espanjan kielioppia, eli ”Taina Hämäläistä”. En mitenkään järjestyksessä, vaan sieltä täältä, kuitenkin yrittäen painaa mieleeni myös niitä hankalia poikkeusten poikkeuksia. Tähän minua ovat innostaneet mm. kurssitoverit: vaikka työväenopiston kurssi päättyi tältä keväältä jo huhtikuun alussa, olemme tavanneet epämuodollisesti milloin isommalla, milloin pienemmällä porukalla ja keskustelleet espanjan kielen koukeroista – välillä espanjaksi, välillä suomeksi. Myös espanjankielisiä sähköposteja on tullut kirjoitettua useita tämän kevään aikana.

Tällainen intensiivinen uppoutuminen kieleen on poikinut uusia oivalluksia. Olen huomannut, mitä pitemmälle ja syvemmälle vieraaseen kieleen sukellan, sitä enemmän tarvitsen omaa äidinkieltäni. Enkä vain sen kieliopillisia asioita, jotka auttavat alkuun ja pitävät perustan vakaana. Mutta silloin kun vieraassa kielessä liikutaan alueilla ja rakenteissa, jollaisia ei suomen kielestä löydy (preteriti, subjunktiivi…), on otettava ”korva” käyttöön.

Samalla tavalla kuin korvaa voi harjoittaa musiikin suhteen, sitä voi – ja tulee! – treenata myös kielen suhteen. Korvaa treenaamme jo kieliopilla, vaikkemme sitä aina huomaakaan. Voimme esimerkiksi kuulostella, mikä merkitysero on sanoilla ”talonpoika” ja ”talon poika”, ”lastenvaatteet” ja ”lasten vaatteet”.

Muuten: myös espanjan kielessä tehdään sama merkitysero lastenvaatteiden (yhdyssana: ropa de niños) ja lasten vaatteiden (genetiivirakenne: ropa de los niños) välillä.

Espanjan kieliopin sääntöjen, poikkeusten ja poikkeusten poikkeusten ymmärtämisessä tarvitaan paljon korvaa ja kuulostelemista. Onko tässä lauseessa kyse tosiasiasta vai mahdollisuudesta? Onko asia varma vai epävarma? Viitataanko lauseessa tulevaisuuteen? Jossitellaanko tässä? Onko kysyjällä epäilys, ettei sitä tule tapahtumaan, mitä hän kyselee? Onko kyse tuntemattomasta vai tunnetusta? Onko ominaisuus pysyvää vai hetkellistä? Kuvaillaanko tässä jotain tapahtunutta vai onko kyseessä yhteenveto? Esitetäänkö kysymys kohteliaasti? Liittyykö ”en ymmärrä, että”-lauseeseen ajatus, ettei puhuja hyväksy kyseistä käytöstä tai tekoa? Espanjan kieli kukkii rakenteita, joissa on ensin kuultava sävyt, jotta osaisi käyttää oikeita verbimuotoja. Ja sitten ovat tietenkin kaikki substantiivit, adjektiivit ja muut vekkulit sanat, joilla on eri merkityksiä eri tilanteissa.

Esimerkkejä, miten adjektiivin merkitys muuttuu olla-verbien ser ja estar kanssa:
ser salado = olla sukkela, hauska
estar salado = olla suolainen
ser vivo = olla eloisa, vilkas
estar vivo = olla elossa, elävä
ser interesado = olla rahanahne
estar interesado = olla kiinnostunut

Takaisin suomen kieleen. Olen huomannut, että suomen kielen vivahteiden kuuleminen auttaa kuulemaan niitä myös muissa kielissä. Millä tavoin sitten voisi treenata korvaa kuulemaan äidinkielen vivahteet? Tähän on kolme vastausta: lukemalla, analysoimalla lukemaansa ja keskustelemalla siitä toisten kanssa. Erityisesti kaunokirjallisuuden lukeminen on tärkeää kaikkien kielien kohdalla. Tekisi mieli sanoa: hyvän kaunokirjallisuuden lukeminen, mutta korvan harjoittamisen kannalta voi olla hyödyllistä lukea myös ”huonompaa”, sillä myös siinä oppii näkemään – ja kuulemaan – eroja.

Aina kun kuulen valtaapitävien päätöksistä supistaa kirjallisuuden osuutta kouluissa, niskakarvani nousevat pystyyn ja kissankynnet singahtavat esille. Lukemisen vaaliminen on äärettömän tärkeää niin monelle asialle, ei pelkästään vieraiden kielten oppimiselle, vaan myös esimerkiksi ihmisenä kasvamiselle. Siksi en yhtään ihmettele, että Espanjassa opettajien ja kirjailijoiden lisäksi myös psykologit ja psykiatrit ovat järkyttyneitä Rajoyn hallituksen päätöksestä poistaa kansainvälinen kirjallisuus lukion oppiaineista. Täysin järjetöntä! (<jupinaa>Taas olisi kirveellä töitä!</jupinaa>).