Suomi – tasa-arvon kieli

Tulemme harvoin ajatelleeksi sitä, kuinka tasa-arvoinen kieli suomi on. Suomen kielessä kaikki substantiivit ovat samaa huonetta ja sukua. Ei ole jakoa feminiineihin ja maskuliineihin eikä – venäjän ja saksan – tavoin vielä neutreihin. Substantiivit ja adjektiivit taipuvat sijoissa, ei suvuissa. Hän voi olla yhtä hyvin mies tai nainen ja niin, Turun seudulla myös koira. 😉 Sellaiset ammattiin viittaavat sanat kuin opettaja, levyhitsaaja, tarjoilija, lääkäri tai myyjä eivät kerro sukupuolesta mitään, ainoastaan minkä ammatin harjoittajasta on kyse.

Toki suomen kielessä on ollut omat tasa-arvoon liittyvät pikku nokkapokat. Tar-loppuisia ammattinimikkeitä tyrkytettiin naisille joskus ennen televisiota, mutta ei niitä paljon ollut. Tavallisin ehkä opettajatar. Myöhemmin muutettiin myös mies-loppuisia ammattinimikkeitä tasa-arvoisemmiksi. Palomiehestä tuli sammutustyöntekijä, vaikka kansan suussa palomies on edelleen palomies, lukipa laissa mitä tahansa. Mutta en muista, että näistä olisi kauheasti väännetty kättä, ehkä jotain mutistiin suupielestä. Muutokset oli helpohko tehdä, sillä eriarvoisuus ei mennyt syvälle kielen rakenteisiin.

Hän-muotoja

Mutta kaikissa kielissä ei ole yhtä helppoa siirtyä menneestä macho-kulttuurista nykyisyyteen. Viime aikoina espanjankielisissä maissa on havahduttu oikein kohinalla siihen, kuinka ”matsistinen” kieli espanja on. Otetaanpa pari esimerkkiä.
El profesor on miespuolinen ja la profesora naispuolinen opettaja. Jos opettajista paikalla on yksi mies ja 15 naista, heistä käytetään maskuliinista monikkoa los profesores. Ei siis mene edes sen mukaan, kumman sukupuolen edustajia on paikalla eniten, vaan jos paikalla on yksikin mies, niin on käytettävä maskuliinista muotoa.
Toinen esimerkki. Isä on el padre ja äiti la madre, mutta vanhemmat yhdessä ovat los padres. Sama pätee isovanhempiin, täteihin ja setiin, serkkuihin jne.

Nyt espanjankielisissä maissa, erityisesti ison rapakon takana Amerikassa, on alettu vaatia epätasa-arvoisuuden purkamista kielestä. Niin epätoivoisia jotkut ovat olleet, että on ehdotettu otettavaksi käyttöön @-merkki. L@s profesor@s! Sosiaalisessa mediassa kiihkeimmät ovat jo näin tehneetkin. Mutta siis oikeasti! Tuossa mennään ojasta allikkoon. Ja miten sitten lausuttaisiin l@s profesor@s? Entä tulisiko siitäkin jotain sanomista, että a on @:ssä o:n sisällä? Ongelmaa ei helpota se, että kieleen hyväksytään koko ajan lisää eriloppuisia sanoja ammatteihin. Naislääkäreille on nyt virallisestikin hyväksytty termi la médica (mieslääkäri on se el médico); käytännössä médica-sanaa on jo toki käytetty.

Koska adjektiivitkin taipuvat espanjan kielessä suvun mukaan, mitään helppoa ratkaisua ei näyttäisi olevan. Tai sitten se voi olla hyvinkin yksinkertainen. Entä jos vain hyväksyttäisiin kummatkin muodot? Opettajaporukka voisi olla los profesores tai las profesoras, jos joukossa on kumpaakin sukupuolta. Tai sitten voitaisiin katsoa, kumpaa sukupuolta on enemmän ja kutsua porukkaa sen mukaan; tällöin valinnalla olisi informatiivinenkin merkitys. Vanhemmat voisivat olla los padres tai las madres, isovanhemmat los abuelos tai las abuelas. Annettaisiin ihmisille vapaus valita, kumpaa he käyttävät. Adjektiivit taipuisivat, niin kuin nytkin, sen mukaan kumpi substantiivin muoto on valittu; näin ei rikottaisi kielen perusrakennetta eikä fonetiikkaa. Ihan älyttömän yksinkertainen ratkaisu. Mutta jotta tällaiseen ratkaisuun päädyttäisiin, täytyisi sotakirveet haudata ja kavuta alas barrikaadeilta, pyyhkiä taistelun pölyt omilta ja vastustajan kasvoilta.

Alkuun palatakseni eli suomen kielen tasa-arvoisuuteen. Miten kielen rakenne on vaikuttanut meihin? Onko sillä ollut näppinsä mukana siinä, että Suomi on ollut yksi edelläkävijöistä naisten ja miesten tasa-arvon suhteen? Se, että maailman ensimmäisten joukossa suomalaiset naiset saivat täyden äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden (1906), voisi olla kielen ansiota – ainakin osittain. Sillä kielen kautta he havainnoimme ja ymmärrämme maailmaa. Kielellä kuvaamme elämäämme ja itseämme. Me muovaamme kieltä, mutta myös kieli muovaa meitä. Ei ole siis lainkaan samantekevää, mihin kielialueeseen synnymme. Tässä suhteessa on ollut lottovoitto syntyä Suomeen – ihan oikeasti. 🙂

——————————

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, miten kieli vaikuttaa meihin ja siihen, miten näemme maailman artikkelissa Vaikuttaako kieli siihen, miten näemme värit?

Hän - se - es - de - hen

Mainokset

Vaikuttaako kieli siihen, miten näemme värit?

Tämä artikkeli avaa kirjoitussarjan, jossa pohdiskelen ja spekuloin, miten kieli vaikuttaa siihen, miten näemme maailman, millaisia ja keitä olemme.

—————

Kun kirjoitin marraskuun kirjettä Plan-kummitytölleni Peruun, jouduin pohtimaan, miten kuvata kaamosta, Lapin pitkää yötä keskitalvella, pimeää ja hämärää. Espanjan kielessä – sanakirjan mukaan – oscuro tarkoittaa sekä pimeää että hämärää, mutta käsittääkseni se tarkoittaa lähinnä tummuutta, sillä azul oscuro on suomeksi tummansininen.

Tällainen ongelma ei ole harvinainen silloin, kun haluaa ilmaista ajatuksiaan täsmällisesti vieraalla kielellä, jota osaa selvästi huonommin kuin omaa äidinkieltään. Mutta samalla ei voi olla pohtimatta, miten ihmiset, joiden kielessä pimeys ja hämäryys ovat sama asia, näkevät näiden eron. Vai näkevätkö?

Vielä 70-luvulla tutkijat olivat sitä mieltä, ettei kieli vaikuta siihen, miten näemme värit. Silloin ajateltiin, että kaikki normaalit näkimet omaavat ihmiset näkevät värit samalla tavalla. Mutta nykytutkijat ovat tulleet eri tulokseen. Nyt tiedetään jo, että naiset näkevät värisävyt herkemmin kuin miehet. Värien näkemiseen voi vaikuttaa myös mieliala ja minkä ikäinen olet. Mielenkiintoinen BBC:n Horizon-dokumenttifilmi Do You See What I See? lähti tutkimaan, näkevätkö eri kieltä äidinkielenään puhuvat ihmiset värit todella samalla tavoin.

Namibiassa asuvalla himba-heimolla on väreille vain viisi sanaa. Heille taivas on musta ja vesi valkoinen. Heimosta valituille koehenkilöille näytettiin tietokoneen näytöllä rinnakkain väriruutuja, kaikki muut ruudut olivat samaa vihreää sävyä, mutta yhdessä oli pienenpieni vivahde-ero. Himboja pyydettiin kertomaan, mikä ruutu oli erivärinen. Epäröimättä himbat osoittivat oikeaa ruutua, kun taas länsimaisille koehenkilöille tuotti suuria vaikeuksia nähdä, mikä ruuduista oli vääränvärinen vihreä, kaikki eivät sitä löytäneetkään. Sen sijaan kun himboille näytettiin ruutuja, jotka olivat kaikki samaa tummuusastetta, yksi ruutu sininen ja loput vihreitä, heidän oli vaikea, osalle mahdoton tehtävä erottaa sininen ruutu vihreistä, koska heillä on näille molemmille väreille yhteinen sana. Länsimaisten koehenkilöiden taas oli helppo poimia sininen ruutu vihreiden joukosta.

Tässä näemme joukon poltetun oranssin värisiä ruutuja, vai mitä?

Tässä näemme joukon poltetun oranssin värisiä ruutuja, vai mitä?

Mielenkiintoista, eikö totta? Maailma, jonka minä näen, ei välttämättä olekaan sama, minkä sinä näet. Ja molempien maailmat ovat ihan yhtä oikeat! Hiukan pelottavaa on myös ajatella, että kun katsomme sinistä taivasta, niin jokainen meistä näkee sen ihan omana värinään, joku punaisena kuin laskimoveri, joku vihreänkeltaisena kuin krapulaoksennus ja joku mustanruskeana kuin pohjaanpalanut läskisoosi. Mutta yhtä kaikki kauniina, sillä meille on opetettu pienestä pitäen, että taivas on kauniin sininen.

Miten siis selittää hämärän ja pimeän ero, kun on käytettävissä vain yksi sana? Loppujen lopuksi ihan helposti: pilkkopimeä = hyvin tumma ja hämärä = vähän vähemmän tumma. Loput tulkinnat täytyy jättää vastaanottajan harteille… mutta näinhän se on silloinkin, kun kaksi ihmistä puhuu samaa äidinkieltä.

Loppuanekdootti:
Pienenä tirppanana – eka- tai tokaluokkalaisena – saimme tehtäväksi piirtää sakura-väreillä pääsiäisnoita lentämässä luudallaan öisellä taivaalla. Ihana aihe, jota heti lähdin toteuttamaan suurella innolla. Värikkäitä värejä noidan vaatteissa tummaa yötaivasta vasten. Todella inspiroivaa! Tavallisesti luokan seinälle pääsivät vain parhaat työt, mutta tällä kertaa opettaja lupasi, että kaikkien työt laitetaan pääsiäisen kunniaksi seinälle. Kun piirustukset olivat seinällä ja niitä sitten ihailimme, löysin helposti omani muiden joukosta. Minun yötaivaani oli musta, kun kaikilla muilla se oli enemmän tai vähemmän tummansininen. Muistan ajatelleeni: Ai, noinko se pitäisi nähdä.

Rakastan värejä, eri sävyjä, murrettuja ja kirkkaita. Teen työtä niiden parissa joka päivä. Mutta sanokoon kuka mitä tahansa, niin kunnon goottiyötaivas, sellainen jossa noidat oikeasti lentelevät, on pikimusta. Lapsikin sen jo tietää!

————————-

Kielen vaikutuksesta meihin olen kirjoittanut täälläkin: Suomi – tasa-arvon kieli.