Neljää kissaa etsimässä

Marraskuu vetelee viimeisiään ja niin myös syyslukukausi työväenopistolla. Italian alkeissa olemme edenneet 3. kappaleeseen Si parte! 1 -oppikirjassa. Viimeksi olemme opiskelleet värejä, verbien preesenstaivutuksia ja numeroita. 3. kappaleen viimeiseltä sivulta löytyy ilmauksia, joissa käytetään numeroita. Esimerkiksi kun suomalaiset vaihtavat ystävän kanssa pari sanaa, italialaiset vaihtavat kaksi sanaa (scambiare due parole).

Mielenkiintoni herätti erityisesti sanonta Siamo quattro gatti, jonka suora käännös olisi ”olemme neljä kissaa”, mutta jonka merkitys on ”meitä on vähän”. Kiinnostukseni heräsi, koska myös espanjan kielessä käytetään neljää kissaa (cuatro gatos) samassa merkityksessä. Mistä tämä sanonta on tullut näihin kieliin? Onko niillä samat juuret?

Kun etsii sanontojen juuria internetistä, joutuu yleensä kahlaamaan sivuja alkuperäisellä kielellä. Suomeksi ei näitä selityksiä löydy, joskus harvoin voi löytää englanniksi. Koska olen opiskellut italiaa nyt seitsemän kuukauden ajan (aloitin viime vappuna), päätin rohkaista mieleni ja yrittää tutkia italiankielisiä lähteitä, josko löytäisin neljän kissan alkulähteen. Luotin siihen, että espanja ja englanti täydentäisivät alkeellista italian osaamistani, sillä näistä kielistä on ihan oikeasti apua, kun opiskelee italiaa.

Siamo quattro gatti

Vaikka kuuklettelin erilaisilla sanayhdistelmillä, en löytänyt kuin yhden sivun, jossa selitettiin tämän sanonnan alkuperää. Jotkut tulokset jäivät kyllä ärsyttävästi mainoksen alle; olisi pitänyt tilata palvelu, että olisi nähnyt artikkelin. Tässä ainoassa lähteessä kerrottiin, että italiankielinen sanonta johtaisi juurensa siitä, että ennen vanhaan villikissojen laumat olivat tosi suuria luultavasti siksi, että näin ne pystyivät puolustautumaan, jos joutuivat hyökkäyksen kohteeksi. Jos laumaan kuului vain neljä kissaa, se oli tosi pieni ja siksi haavoittuva. Siamo quattro gatti sisältää sen ajatuksen, että meitä on liian vähän, meitä pitäisi olla enemmän.

Tämä selitys tuntui minusta jotenkin päälleliimatulta, ikään kuin se olisi keksitty jälkikäteen. Miksi juuri neljä, eikä esimerkiksi kolme tai viisi? Ja miksi espanjan ja italian kielessä on täsmälleen sama luku tarkoittamassa samaa asiaa, sitä että paikalla on tosi vähän ihmisiä? Siksi päätin tutkia sanonnan juuria myös espanjan kielessä, ja näin löytyikin huomattavasti mielenkiintoisempia selityksiä.

Solo cuatro gatos había allí

Tiesitkö, että neljännen polven madridilaista kutsutaan gatoksi? Minä en tiennyt. Gato on siis ihminen, joka on syntynyt Madridissa, ja myös hänen vanhempansa, isovanhempansa ja isovanhempien vanhemmat (bisabuelos) ovat kaikki syntyperäisiä madridilaisia. Neljännen polven madridilaisia on tosi vähän, sillä on hyvin harvinaista, että kaikki esivanhemmatkin olisivat syntyneet Madridissa. Sama suunta on nähtävissä meillä Suomessakin: kaupungit vetävät puoleensa ihmisiä muilta alueilta.

Luku neljä tulee siis tähän sanontaan neljännen polven madridilaisesta, mutta miksi näitä ihmisiä sitten kutsutaan gatoiksi. Tällepä löytyi mielenkiintoinen selitys.

Mennään ajassa taaksepäin, keskiaikaan asti. Tuolloin Madridia hallitsivat arabit, ja sen nimikin oli Mayrit. Kaupunkia ympäröi korkea muuri, joka esti tehokkaasti espanjalaisten valloitusyritykset. Tilanne muuttui kuitenkin vuonna 1083. Legendan mukaan, eräänä toukokuun päivänä kristittyjen kuningas Alfonso VI:n sotajoukot olivat jälleen muurin luona, tällä kertaa hipihiljaa. Sotilaat nimittäin seurasivat, kuinka yksi heistä kiipesi uhkarohkeasti 12 metriä korkeaa muuria ylöspäin. Apunaan nuorukaisella oli vain tikari ja kissamainen notkeutensa. Kun hän pääsi muurin päälle, hän otti arabien lipun pois ja laittoi sen tilalle kristittyjen lipun.
Kerrotaan, että kun Alfonso VI näki nuorukaisen kiipeämässä, hän huudahti, että tämähän oli kuin kissa. Paljon myöhemmin sanaa gato alettiin käyttää neljännen polven madridilaisista.

Toinen versio gaton alkuperästä tässä ”madridilaismerkityksessä” vie meidät myös keskiajalle ja muurin luo. Siihen aikaan kun kristityt jo hallitsivat Madridia, kaupungin porteilla piti maksaa veroa, jos halusi päästä muurien sisäpuolelle. Monet eivät kuitenkaan halunneet maksaa mitään siitä ilosta, että vain pääsi kulkemaan porteista, joten he kiipesivät muurin yli kuin kissat. 😉

Arvoitukseksi jää, kumpi versio pitää paikkansa. Hauskoja tarinoita molemmat. Mieleen puikahtaa epäilys, olisiko neljän kissan sanonta sittenkin polskutellut Välimeressä ja uinut jossain vaiheessa historiaa Espanjasta Italiaan, sillä nämä espanjalaisten versiot ovat paljon konkreettisempia ja täsmällisempiä kuin tuo italialainen selitys. Ehkä jossain tulevaisuudessa, kun italia taipuu päässäni notkeammin, jatkan neljän kissan etsimistä.

Alkuperäinen kuva: Pixabay. Kuvankäsittely: Hannele

On vielä ihan pakko kertoa, että kun kirjoittelin tämän jutun luonnosta, silmään pisti tuo vuosiluku 1083. Miksikö? No, samaan aikaan Harry Potter: Puzzles & Spells -pelissä minulla oli kolikoita täsmälleen sama määrä 1083. Ja normaalistihan minulla on aina paljon vähemmän, koska käytän kolikot heti kun vain mahdollista. 😀

Toden ja fiktion kiehtova tanssi

Carlos del Amor on kulttuuritoimittaja, joka työskentelee Espanjan televisiossa. Hän mm. haastattelee kulttuurialan toimijoita ja julkkiksia. Tämän lisäksi hän on kirjoittanut neljä kirjaa. Ensimmäinen niistä on tarinakokoelma La vida a veces (2013), joka sai hyvän vastaanoton, ja ensimmäinen romaani on vuonna 2015 ilmestynyt El año sin verano. Jälkimmäinen kirja osui kirjastossa käteeni sattumalta, kun olin etsimässä luettavaa tietämättä mitä etsiä. Hyvä löytö! Carlos del Amorin kirjoja ei ole käsittääkseni suomennettu.

Carlos del Amor: El año sin verano (Espasa 2015)
(Suomeksi: vuosi ilman kesää tai kesätön vuosi)

Kirja kertoo TV-toimittajasta, joka viettää elokuuta Madridissa töitä tehden. Hän on myös luvannut kustannusyhtiölle kirjoittaa kirjan isoäitinsä elämästä, mutta asiat eivät menekään suunnitelmien mukaan. Elokuu on espanjalaisten lomakuukausi, ja kaikki kynnelle kykenevät lähtevät pois kaupungista. Niinpä talo, missä toimittaja asuu, on myös tyhjentynyt, ja hän huomaa olevansa ainoa talossa. Myös toimittajan vaimo on matkustanut vanhempiensa luokse.

Eräänä päivänä kun toimittaja palaa kotiin, hän kompastuu portaikossa avainnippuun ja tajuaa, että siinä ovat avaimet kaikkiin talon huoneistoihin. Avainnippu on ilmeisesti pudonnut talonmieheltä – tai tässä tapauksessa talonnaiselta (espanjaksi portera) – joka asuu alimmassa kerroksessa ja joka myös on matkustanut pois. Toimittajaa alkaa kutkuttaa mahdollisuus piipahtaa naapureiden asuntoihin, ja halu saada tietää näistä pintaa syvemmältä voittaa: hän alkaa vierailla iltaisin töiden jälkeen naapurihuoneistoissa. Näin hänelle aukeaa salaisuuksien maailma, johon hän sukeltaa yhä syvemmälle. Isoäidin tarina siirtyy taka-alalle, ja sen sijaan naapureiden tarinat tempaavat mukaansa niin hänet kuin hänen mielikuvituksensa.

Kirjan edetessä lukija ei aina ole varma, mikä on totta, todella tapahtunutta ja mikä päähenkilön luomaa tarinaa. Todellisuus ja fiktio kietoutuvat yhteen ja lomittuvat toisiinsa. Niin myös naapureiden elämät ja kohtalot. Emmehän me koskaan tiedä, miten meidän tekemisemme ja tekemättä jättämisemme vaikuttavat lähellä oleviin ja ohikulkeviin. Emme myöskään tiedä, millaisia kohtaloita kätkeytyy samassa talossa asuvien ihmisten ulkokuoren sisään. Moikkaamme mennessämme ohi, vaihdamme muutaman sanan säästä ja koronasta, mutta toisen suruista ja iloista, huolista ja kaipauksista emme yleensä tiedä yhtään mitään, vielä vähemmän kätketyistä salaisuuksista. Luomme kuvan toisistamme sen pinnallisen tuttavuuden pohjalta, ja tuo kuva voi olla ihan väärä.

El año sin verano on siitä ovela kirja, että loppupuolella lukija luulee tietävänsä, mikä on toimittajan luomaa fiktiota ja mikä kirjan totta, mutta sitten Carlos del Amor vetää maton vielä uudestaan lukijan jalkojen alta. Käy nimittäin ilmi, että yksi kirjan henkilö on ollut ihan oikea, elävä ihminen, ja lukija joutuu jälleen pohtimaan toden ja fiktion piiritanssia. Kun kaiken lisäksi kirjan päähenkilökin on kovin kirjan kirjoittajan eli del Amorin ”näköinen” mies. Jossain haastattelussa Carlos del Amor kuitenkin vakuuttaa, että jopa se, mihin kirjan nimi viittaa, on fiktiota. Kirja on kertovinaan vuodesta 2013, jota fiktiiviset (?), ranskalaiset säätieteilijät kuvasivat vuotena, josta puuttui kesä, sen verran kylmää sitä kesänä oli siinä fiktiivisessä maailmassa.

Summa summarum: lukija saa ihan itse päättää, kuinka paljon totta kirjassa on, tai onko mitään. Ja missä ylipäätään menee toden ja fiktion raja? Onko sitä edes? Koska jokaisella meillähän on oma todellisuutemme, joka eroaa muiden todellisuuksista. Vaikka luulemme, että oma todellisuutemme on se ainoa totuus, niin sekin on vain mielemme luomaa fiktiota todellisesta maailmasta. Tämän opin – tai luulen oppineeni 😉 – NLP:n verkkokurssilla tänä kesänä.

Espanjalaisia noir-dekkareita

Carmen Mola on salanimi, jonka taakse kätkeytyy madridilainen yliopistonopettaja ja kirjailija. Sen vielä sain selville, että hän on syntynyt vuonna 1973. Muuta tietoa tästä henkilöstä ei tähän hätään irronnut, paitsi että hänen lempivärinsä on punainen, lempilaulunsa kaikki Mina Mazzinin laulut, kuten Il cielo in una stanza ja lempielokuvansa Kun Harry tapasi Sallyn. Carmen Molalta on ilmestynyt kolme dekkaria, uusin tänä vuonna ja ainakin ensimmäinen kirja on jo suomennettukin (Verimorsian). Eräässä haastattelussa hän kertoo, että kirjoittaa salanimellä, koska haluaa elää rauhassa.

Pohdin tätä salanimellä kirjoittamista lukiessani Molan kahta ensimmäistä kirjaa. Mietin sitä, antaako salanimi mahdollisuuden kirjoittaa vapaammin, kun ei tarvitse pelätä, että joku ihmisryhmä tai yksittäinen henkilö ottaa kirjasta herneen nenäänsä. Näissä kahdessa kirjassa Mola sorkkii mm. Madridin romaniyhteisöä ja Internetin syvää verkkoa. Hän sivuaa kuvauksissaan myös Madridin alamaailmaa, huumekatuja ja prostituutiota. Vaikka kirjailija ei edes sorkkisi vaikeita aiheita, aina joku silti saattaa hermostua ja lähettää vihapostia tai nokkavia kommentteja milloin mistäkin yhdyssanavirheestä tai väärinkäytetystä välimerkistä. Tai tuttava epäilee olevansa ikävänpuoleisen henkilöhahmon esikuva. 😉 Salanimen käyttäminen mahdollistaa kirjoitusrauhan eikä aikaa tuhraannu triviaaleihin väittelyihin lukijoiden, arvostelijoiden ja satunnaisten ohikulkijoiden kanssa. Toisaalta siinä menettää myös kaikki positiiviset ja kivat yhteydenotot. Ja sitten on myös luotettava, että kirjat myyvät ilman kasvoja, ihan itsenään. Carmen Molan kirjat myyvät.

Carmen Mola:
La novia gitana (2018, Alfaguara)
La Red Púrpura (2019, Alfaguara)

Molan kahden ensimmäisen kirjan keskushahmo on pienen erikoispoliisiyksikön pomo Elena Blanco. Hän on viisikymppinen nainen, joka yrittää unohtaa kokemansa trauman juomalla grappaa, laulamalla italialaisia Mina Mazzinin lauluja karaokessa ja harrastamalla yhden yön suhteita. Samalla hän on määrätietoinen, pelkäämätön ja älykäs rikosetsivä, joka vaatii itseltään ja alaisiltaan paljon.

Erikoisyksikössä työskentelee Blancon lisäksi Chesca, ärhäkkä, hieman lyhytpinnainen nainen, joka pitää vauhdikkaista lajeista ja äksönistä. Miespoliisi Orduño on Chescan vastakohta: rauhallinen, harkitseva ja sovitteleva. Buendía hoitelee ruumiiden ja fyysisten todisteiden tutkimisen. Tavallinen rivipoliisi Zárate tulee yksikköön hieman yllättävää reittiä. Ja pisteenä iin päällä on Mariajo, kuusikymppinen, hieman isoäitimäinen hahmo, joka on porukan hakkeri ja it-guru. Hän tuntee Internetin syvän verkon, osaa hakkeroida itsensä, minne haluaa, ja avaa kovalevyjen salasanatut tiedostot helposti kuin yleisavaimella. Kaiken kaikkiaan ihan mielenkiintoinen poppoo. 😀

Kirjojen rikokset ovat raakoja ja järkyttäviä. Kieltämättä olisin toivonut osaavani espanjaa hieman huonommin, jotta en olisi ymmärtänyt ihan kaikkia kammottavia yksityiskohtia. Jotkut niistä ovat nyt jääneet kummittelemaan mieleeni – valitettavasti. Ehkäpä raakojen, suunnitelmallisten rikosten ja raakalaismaisten rikollisten takia Molan kirjoja pidetään noir-trillereinä (novela negra). Mola itse myös luokittelee ne sellaisiksi, ja eräässä haastattelussa kertoo lukevansa aika paljon tätä kirjallisuudenlajia, vaikka sanookin olevansa kaikkiruokainen lukijana. Rikoksien kuvaus muodostaa kuitenkin pienen osan kirjoista; suurin osa on poliisityöskentelyn kuvausta, kun Blanco ja yksikön muut poliisit yrittävät selvittää rikokset mahdollisimman nopeasti, jotta vältytään uusilta uhreilta.

Madridin tunteville Molan kirjat ovat varmasti antoisia, sillä hän kuvaa paljon Madridin katuja ja paikkoja ihan nimeltä. La Red Púrpura -kirjassa poliisit vierailevat pikaisesti myös Gran Canarialla, Andalusiassa ja parissa muussakin paikassa.

Kumpikin kirja kertoo yhden rikoskokonaisuuden, mutta Elena Blancon henkilökohtaiseen elämään liittyvä juonikaari on (ainakin) näiden kahden kirjan mittainen. Siltä kannalta ne kannattaa lukea järjestyksessä. Kolmas, tänä vuonna julkaistu kirja La nena sijoittuu La Red Púrpuran jälkeiseen aikaan, joten erikoisosastoon liittyvä juonikaari etenee myös kirja kirjalta. Tätä uusinta en ole vielä lukenut. Turun kaupunginkirjastosta löytyy ensimmäinen suomennoksena Verimorsian ja toinen espanjankielisenä.

Molan kieli on mukavan rullaavaa espanjaa opiskelevalle. Niin kuin dekkareissa yleensäkin, niin nämäkin kirjat ovat täynnä repliikkejä, joista löytää kivoja puhekielen ilmauksia myös omaan käyttöön. Repliikkien ulkopuolellakin kieli on suht helppoa ja ymmärrettävää, joten lukeminen sujuu ihan sutjakkaasti ilman suuria ponnisteluja. Jos siis miettii, lukeako tuo ensimmäinen kirja suomeksi vai espanjaksi, niin jos dekkareiden lukeminen sujuu muuten, sitten tämäkin varmasti.

Carmen Molan kirjat on ihan viihdyttäviä ja jännittäviä dekkareita, vaikka rikosten kuvaukset olivatkin minulle hiukkasen liikaa. 🙂