Pitkää ajattelua

Julio Cortázar (1914-1984) oli argentiinalainen kirjailija, opettaja ja kääntäjä, joka muutti Pariisiin vuonna 1951 ja eli lopun elämäänsä Ranskassa. Cortázar tunnetaan parhaiten novelleista, usein surrealistisista, maagis-realistisista ja fantastisista kertomuksista, vaikka pääteoksena ehkä pidetään Cortázarin toista romaania Rayuela (1963), jota on kutsuttu myös antiromaaniksi (antinovela); kirja on suomennettu nimellä Ruutuhyppelyä.

Julio Cortázar: Todos los fuegos el fuego (1966)
suomeksi: Tuli on kaikki tulet, suom. Anu Partanen (Teos 2015)

Todos los fuegos el fuego sisältää kahdeksan pitkähköä novellia, ja suomennoksessa on vielä bonuksena kääntäjä Anu Partasen jälkisanat, jotka kannattaa myös lukea. Tarinoissaan Cortázar leikittelee niin tekniikalla kuin sisällöllä ja heittelee palloja lukijalle välittämättä siitä, saako lukija pallon kiinni vai huomaako edes annettua syöttiä. Jos erehtyy lukemaan novelleja pelkästään juonitarinoina, voi viimeistään tarinan lopussa tajuta, miten kirjailija on vetänyt maton lukijan jalkojen alta, kuten tarinassa La isla a mediodía (Saari keskipäivän aikaan). Minun piti lukea tämä tarina kahteen kertaan ja etsiä nykäyksiä, jotka viittasivat loppuratkaisuun. 😀 Useimmissa novelleissa nuo lukijan tasapainon horjuttamiset tulevat hyvin esiin jo pitkin tekstiä, esimerkiksi kertojan, paikan tai ajan vaihdoksina, jotka voivat tapahtua missä ja milloin tahansa. Lukijan ei siis kannata laiskotella näiden mainioiden tarinoiden äärellä, vaan olla aktiivinen ajattelija.

Anu Partanen kertoo jälkisanoissa, että Cortázarilla oli ollut pienestä pitäen tunne, että ”todellisuus ei ole kaikki tämä tässä, kuten koulussa opetettiin ja kuten äiti sanoi, vaan on olemassa ulkopuolisia tekijöitä, jotka vaikuttavat näkyvään todellisuuteen ja häiritsevät sitä. On jotain selittämätöntä ja muualta tulevaa, jonkinlainen rinnakkaismaailma, joka puuttuu ja sekaantuu moneen asiaan.” Ja näitä rinnakkaisen todellisuuden sormeiluja Cortázar tuo esiin yllättävästi, kutkuttavasti ja lukijan kanssa leikkien.

Kokoelman kahdesta ensimmäisestä novellista tuli mieleen kesäinen viikko kauan sitten, kun istuin lyriikan jatkokurssilla Oriveden opistossa ja kirjailija Risto Ahti haastoi meitä monin tavoin. Yksi haaste hänen opetuksessaan oli pitkä ajatus, että kun lähtee kuvaamaan jotain, ei päästä ajatuksesta irti, vaan vie sitä eteenpäin ja eteenpäin ja katsoo minne se loppujen lopuksi vie. Muistelen, että Ristolla itsellään on mm. yksi runo, jossa mies alkaa luoda lunta, luo ensin oman pihan, sitten naapurin ja siitä eteenpäin vaikka kuinka kauas; en nyt löydä kyseistä runoa tähän hätään, joten en ole varma, olenko nähnyt unta… vai onko runo olemassa vain jossain rinnakkaistodellisuudessa. 😉

Novelleissaan La autopista del sur (Etelän moottoritie) ja La salud de los enfermos (Sairaiden hyvinvointi) Cortázar kirjoittaa hyvin pitkää ajatusta. Ensin mainittu novelli alkaa sunnuntai-iltapäivästä ja tilanteesta, jossa ihmiset ovat palaamassa viikonlopun vietosta takaisin Pariisiin. Moottoritien kaikki kaksitoista kaistaa ovat ruuhkautuneet ja eteenpäin päästään vain metri kerrallaan ja välillä ei lainkaan. Ihmiset hikoilevat autoissaan ja odottavat. Mitä tapahtuu, kun ruuhka vain kestää ja kestää? Cortázar vie pitkää ajatusta eteenpäin loppuun asti rikkoen herkullisesti ja oivaltavasti todellisuuden ja ”todellisuuden” rajoja. Toisessa novellissa perhe ja lähisuku suojelee heikosta terveydestä kärsivää äitiä surullisilta uutisilta. Äiti elää huoneessaan, jossa perhe käy hänestä huolehtimassa ja viettämässä aikaa, ja samalla muokkaavat äidin todellisuutta, jotta tämä ei järkyttyisi, kun hänen heikko terveytensä ei sitä kestäisi. Miten tässä novellissa loppujen lopuksi käy, kun perheen täytyy venyttää todellisuutta aina vain enemmän? Molemmista novelleista voisi sanoa, että ihminen on kekseliäs eläin. 😉

Omassa päässäni alkoi sytkyttää ajatus, että entä jos tämä korona-aika ei lopu. Tällä hetkellä ihmiset odottavat sen loppumista kuin kuuta taivaalta, mutta entä jos tämä tilanne onkin uusi normaali? Pitkää ajatusta voisi seurata vaikkapa viiden tai seitsemän vuoden päähän, ehkäpä vielä kauemmas tilanteeseen ja aikaan, jossa olisi jo lapsia, joille tämä nyt poikkeukselta tuntuva tila olisi ihan normaalia ja jotka eivät muusta tietäisikään eivätkä osaisi edes kaivata toisenlaista tilaa, jos heidän vanhempansa olisivat onnistuneet sopeutumaan uuteen normaaliin eivätkä toitottaisi joka käänteessä, miten ennen oli kaikki paremmin. 😉 Mieleen tulee parikin kuvitteellista henkilöä, joiden yhtä elämäntilannetta voisi seurata ajassa, jossa karanteenit ja rajoitukset aaltoilevat ihmisten elämässä kuin vuorovesi. Ihan normaalina ilmiönä, siis. Jään miettimään tätä. Ja jatkan novellien lukemista. 🙂

Kirjojen taikaa

Heti kärkeen täytyy tunnustaa, että olen katsonut kaikki Harry Potter -elokuvat, muutamaan kertaan jopa, ja lukenut aikoinaan tuoreeltaan neljä ensimmäistä Potter-kirjaa. Viidettäkin aloitin, mutta siinä minua alkoi häiritä kirjaan tehty laiska editointi, ja niinpä se kirja jäi minulta kesken (en jaksanut kahlata läpi niitä jaarituksia 😉 ). Yleensä en lue nuorille tai lapsille suunnattuja kirjoja, mutta silloin tällöin teen poikkeuksia.

Ei ole ollenkaan huono ajatus ravistella omia lukutottumuksiaan. Herkästi rakennamme lukemiseemme hiekkalaatikon, olemme uskollisia vain muutamalle genrelle. Kannattaa kuitenkin uskaltautua edes joskus kapuamaan ulos omasta hiekkalaatikostaan ja kokeilemaan jotain uutta. Parhaimmassa tapauksessa tekee löytöjä ja kohtaa iloisia yllätyksiä, ja kuin huomaamatta se hiekkalaatikkokin kasvaa suuremmaksi ja antaa yhä monipuolisempia elämyksiä.

Anne Leinonen:
Kirjanoita (WSOY 2017)
Noitakirja (WSOY 2018)

Anne Leinosen nuortenkirjoja olen lukenut ennenkin, ja koska näissä kahdessa nyt lukemassani kirjassa eletään spekulatiivisessa maailmassa, niin mikään suuri rajanylitys tämä ei ollut minulle, jos ollenkaan. Ja luettuani ennen näitä kirjoja Antonio Muñoz Molinan järkäleen Sefarad halusin jotain aivan toisenlaista tyyliä. Sefarad oli kyllä aivan upea kirja ja Tarja Härkösen suomennos nautinnollista. Kirja vaati kuitenkin valtavaa keskittymistä, ja teksti oli niin täyttä, että sitä saattoi lukea vain pieninä paloina. Sen jälkeen kaipasin jotain muuta tyyliä.

Leinosen kirjojen päähenkilö Aura on 17-vuotias, aikuisuuden kynnyksellä. Henkilönä hän on minusta mielenkiintoisempi kuin esimerkiksi Harry Potter, jos nyt välttämättä halutaan verrata näitä kahta. Aura elää tavallisen tytön elämää Helby-nimisessä kaupungissa, joka muistuttaa osittain Helsinkiä. Aura on elämässään tienhaarassa, koulunkäynti ei maistu, ja niinpä hän päättää hakea töitä. Häntä onnistaakin, ja työ MUT:issa eli Menetettyjen unelmien talossa alkaa.

Kuten kirjojen nimetkin kertovat, niissä esiintyy noitia, lausutaan loitsuja ja tehdään taikoja. Jännittävän ja monipolvisen juonen lisäksi seurataan Auran kasvua. Tämä onkin minusta pitkälti myös kasvutarina, jossa hieman epävarmasta, mutta tarmokkaasta nuoresta kasvaa aikuinen, joka ottaa vastuun omasta ja myös muiden ihmisten elämästä. Aura on myös sankari ja hyvä sankari onkin. Hän kelpaa sankariksi niin nuorille kuin aikuisillekin. Vaikka elokuvaan tai TV-sarjaan asti!

Samalla huolella, millä Leinonen rakentaa Auraa, hän rakentaa myös maailmaa, missä Aura perheineen ja ystävineen elää. Pala palalta maailma ja sen salaisuudet avautuvat lukijalle, ja kaikkea jännittävää sekä huikea kokonaisuus paljastuu. Todellisuus onkin jotain ihan muuta kuin mitä Aura ja lukija siitä ensin ajattelevat.

Vaikka kirjat ovat fantasiaa, spekulatiivista fiktiota, ja itse tykkään lukea fantasian fantasiana (ilman latistavia tulkintoja ja viittauksia realismiin), näissä kirjoissa on erilaisia psykologisia tasoja, jotka antavat mahdollisuuden myös monenlaisiin psykologisiin tulkintoihin. Auran suhde aikuisiin ja irtiotot heistä on helpostikin nähtävissä nuoren itsenäistymisenä ja aikuistumisena. Siinä, missä aikuiset ovat kangistuneet omiin vallantavoitteluihin, ahneuksiin ja keskinäisiin kähinöihin, Aura oppii katsomaan tuota kaikkea ulkopuolelta ja irtautumaan näistä, näkemään ja löytämään toisenlaisia, parempia ratkaisuja, olemaan kypsempi. Kirjat sopisivatkin loistavasti kouluissa luettaviksi ja analysoitavaksi. Varmasti oppilaille tulisi paljon ahaa-elämyksiä, ja he saattaisivat jopa löytää yhteneväisyyksiä omaan elämäänsä.

Kuten Leinosen kirjat yleensäkin, myös Kirjanoita ja Noitakirja ovat hienosti editoituja, repliikit napakoita, kuvaukset komeasti kuosissaan pysyviä. Kieli on rikasta, tarjoaa lukijalle elämyksiä ja vahvoja kuvia. Voisin poimia lukuisia esimerkkejä, mutta tässä yksi makupala: ”Silke riputteli silmäluomiaan.” Ja sitten yksi ehdoton lempisanani: ”kirjasyntyinen”. Voiko olla hienompaa sanaa! Haluaisin sen T-paitani rinnukseen tai käsivarteen tatuoituna (jos sen saisi ilman kipua 😀 ).

Auran tarina on erityinen herkkupala kirjojen ystäville ja lukemista rakastaville. Kirjoilla on keskeinen ja äärettömän tärkeä rooli tässä tarinassa; ne nousevat toiseksi päähenkilöksi Auran rinnalle. Kirjoissa on lukuisia viittauksia niin muihin kirjoihin kuin kirjailijoihinkin. Jos haluaa, voi vaikkapa kokeilla bongata, kuinka monta tuttua teosta tai nimeä kirjoista löytyy. Itse hyrähtelin muun muassa Carlos Castanedan kadulle. Ah, 80-luku, jolloin kaikki lukivat Castanedan kirjoja ja aikuiset odottivat uutta suomennosta Don Juanista kuin lapset muutama kymmenen vuotta myöhemmin harrypottereita. Tuttujen kirjojen lisäksi bongasin myös kirjan, joka singahti oitis lukulistalleni (siitä kuullaan syksyllä ehkä tässä blogissa). Ja kyllä se kirjojen labyrintti toi hyvällä tavalla mieleen Carlos Ruiz Zafónin ”Unohdettujen kirjojen hautausmaa”-kirjasarjan. 😀

Jos kiinnostuit ja päätit nyt suunnata kirjastoon, niin kannattaa lainata molemmat kirjat samoin tein, sillä kirjat muodostavat yhdessä Auran tarinan, ja kun on kerran aloittanut lukemisen, ei voi lopettaa, ennen kuin pääsee hienoon loppuun asti. Siellä paljastuu lopulta koko huikea kaari. 😀 Tässä muuten hyvä lahjaidea nuorelle!

Katveessa

Oletko koskaan miettinyt, mitä kaikkea suomen kielen sana ”katve” voi tarkoittaa? Minä jäin miettimään tätä, kun luin Anne Leinosen uunituoretta kirjaa Katve. Kun kuusi estää valon tulon johonkin paikkaan, voimme sanoa, että istumme kuusen katveessa eli kuusen varjostamassa paikassa. Katve voi merkitä myös suojaa tuulelta tai vesisateelta. Merkityksessä kuollut kulma katve tarkoittaa esimerkiksi tilannetta liikenteessä, kun emme näe jotain toista tiellä kulkijaa, koska hän jää katveeseen. Katve esiintyy myös vaikkapa sotilaallisessa merkityksessä, kun tutka ei katvealueen takia pysty havaitsemaan lentokonetta. Myös pitkiä matkoja autolla ajaessa huomaamme katvealueita radiosignaalissa, kun autoradio alkaa säristä ja kanavia ”menee sekaisin”. Katve-sanaan sisältyy siis jotain varjoisaa, mystistä, jotain johon katseemme ei yllä eikä tutkamme näe. Se on jonkinlainen häiriö maisemassa ja reaalimaailmassa. Juuri sellaisen mystisesti kiehtovan ja mielikuvitusta kutittelevan tarinan Leinonen tarjoilee meille Katve-kirjassaan.

Anne Leinonen: Katve
(Osuuskumma 2020)

Vaikka olen kirjastojen uskollinen asiakas ja luen sujuvasti myös e-kirjoja puhelimelta, niin pakko myöntää, ettei mikään voita sitä tunnetta, kun saa pitää kädessään ihka uutta kirjaa, haistella sen paperin puhdasta tuoksua ja tutkia ja hivellä virheettömiä kansia. Silloin ikään kuin tiivistyy ja kirkastuu tunne (joka toki on aina läsnä, kun alkaa lukea tuntematonta kirjaa), joka oli lapsena, kun avasi joulu- tai syntymäpäivälahjaa. Se jännitys ja kihelmöivä odotus! Minulle myös kirjojen kansikuvat ovat tärkeitä, ja Katveessa kansikuva on erityisen onnistunut, se antaa aavistuksen, että jotain mystistä, jotain vaarallista piilee pinnan alla, kaikkialla.

Kirja kertoo keski-ikäisestä, Helsingissä asuvasta Tapanista, joka ottaa vuorotteluvapaata ja lähtee hoitamaan tätiään Itä-Suomeen. Vanha Eira-täti asuu saaressa yksin ja on sairaana. Tapani solahtaa maalaisarkeen ja alkaa toimitella arkiaskareita, siivoaa mökkiä ja kunnostaa rakennuksia, pilkkoo puita, kalastaa, tekee lihamakaronilaatikkoa ja käy kylällä kaupassa. Arkisen aherruksen lomassa Tapani törmää kuitenkin pieniin outoihin asioihin, näkee painajaisia, eikä kaunis suomalainen maalaismaisema olekaan niin viaton kuin ensisilmäyksellä näyttää. On paikkoja, jotka kannattaa kiertää; Eira ja muut paikalliset sen tietävät.

Outous hiipii kirjassa pienin askelin, aluksi melkein huomaamatta ja pitää niin Tapanin kuin lukijan kaikki aistit hereillä. Leinonen virittää tavalliseen suomalaiseen maalaismaisemaan outouden kudelman, joka ylettyy kaikkialle ja rikkoo rajoja. Tekoälyn neuroverkoista juuri lukeneena minulle tuli mieleen lukuisien eri tasoilla olevien verkkojen kudelma, jossa signaalit kulkevat neuronien kautta verkkotasosta toiseen kohti lopputulosta. Ja kun lukija luulee, että kaikki on selvillä, tulee vielä uusia yllätyksiä.
Täytyy myöntää, että Katvetta en uskaltanut lukea sängyssä ennen nukkumaanmenoa; pelkäsin, että Tapanin painajaiset sukeltaisivat minunkin uniin. Ja että realiteettitestaus ei menisikään heittäen läpi, jos heräisin keskellä yötä. 😀

Tarinaa kuljetetaan koko ajan Tapanin silmien kautta, minkä koin jälleen hyvänä ratkaisuna. Minulle lukijana näköjään sopii tämä paljon paremmin kuin moniääninen kerronta. Päähenkilön tarinaan uppoutuu, pääsee hyvin hänen päänsä sisään eikä ole vaikeaa löytää samaistumispintojakaan. Päähenkilön edesottamukset ja kohtalo tulevat tärkeäksi. Sitä ikään kuin tekee matkaa yhdessä päähenkilön kanssa. Kirjassa vilahtelee muitakin mielenkiintoisia ihmisiä, varsinkin Eira-tädistä piirtyy esiin jännittävä ja monitahoinen hahmo. Katveessa suomalainen luonto on myös hyvin rikkaana ja fyysisenä läsnä, melkeinpä kuin yhtenä henkilönä; sitäkin lukija saa tutkailla yhdessä Tapanin kanssa.

Mikä tässä kirjassa minua vielä ilahdutti, oli kieli. Leinosen kieli on aivan uskomattoman rikasta. En muista nyt toista kirjailijaa, jonka kieli olisi näin rikasta ja elävää (paitsi Aleksis Kiven). Monesti pysähdyin sanojen äärelle ja totesin: ”Ai niin, tämäkin sana on olemassa! Miksi sitä ei käytetä?” Ja toki oli sanoja, joita en tuntenut, mutta jotka osasin tulkita asiayhteydestä tai siksi, että suonissani virtaa jonkin verran savolaista ja pikkuliraus karjalaistakin verta. Toisinaan elokuvalla voidaan kertoa enemmän kuin tekstillä, mutta ei Katveen kohdalla, sillä sen kieli on niin elävää ja aistivoimaista, että tuntuu kuin lukijakin olisi siellä, kun ”lumi kohahti joka askeleella”, ”taivaanvuohi lensi pyrstösulat mäkättäen yli”, ”tsirputus kävi korviin” ja ”valo kipristeli poskipäitä”. Joku tutkija voisi tehdä Katveesta tutkimuksen: kuinka monta eri verbiä kirjasta löytyykään!

Eilen illalla jätin siis jäähyväiset Kakskierron saarelle, ja nyt olen hiukan kateellinen niille, joilla Katve on vielä lukematta ja tämä kiehtova matka odottaa kulkemista kuin joululahja avaamista. Lisävinkkinä voin kertoa, että samoihin Itä-Suomen maisemiin sijoittuu Anne Leinosen Metsän äiti -kirja, josta kirjoitin blogissa täällä.

Anne Leinosen kirja Katve mustikanvarpujen katveessa 😉

Adiós, Bruna Husky

Tänään olen itkenyt. Vaikka ehkä omassakin elämässä saattaisi olla itkemisen aiheita, tänään itkin, koska minun piti hyvästellä Bruna Husky, tuo Rosa Monteron luoma upea taistelureplikantti, jonka elämää olen seurannut kolmen kirjan, noin 1200 sivun ja melkein kolmen kuukauden ajan. Ehkä itkin hiukan myös Monteron upean kielen ja upeiden ajatusten takia, joita hän latasi kuolemaa odottavan androidin päähän ja sieltä lukijan lautaselle ja pureskeltavaksi. Niissä tuli sellaista elämänfilosofiaa, että on varmaan ihan pakko ottaa joistakin sivuista puhelimella valokuva ennen kirjan palauttamista kirjastoon.

Rosa Monteron Bruna Husky -kirjasarja
Lágrimas en la lluvia (2011)
El peso del corazón (2015)
Los tiempos del odio (2018)

Bruna Husky -sarja on kaikkea sitä, mitä science fiction – scifi – parhaimmillaan on: jännittävää viihdettä, vakavia pohdintoja ja yhteiskunnallisia kipukohtia yksilön näkökulmasta peilattuna. Mielenkiintoinen maailma, jossa tuttu ja vieras yhdistyvät mielikuvitusta kutkuttavaksi kokonaisuudeksi. Jännittävä juoni, jonka käänteitä on vaikea arvata etukäteen, mutta jonka kuviot on rakennettu hyvin ja loogisesti, eikä pieniäkään yksityiskohtia unohdeta, vaan ne ommellaan juoneen mukaan useammalla langalla. Monitahoinen, ristiriitainen, elämän aallokossa kipuileva, upea (monesko upea tämä jo oli… no, olkoon, Bruna ansaitsee ne kaikki ja enemmänkin!) päähenkilö, joka ei lannistu eikä luovuta mahdottomissakaan tilanteissa, ei, vaikka turpiin tulee oikealta ja vasemmalta. Mielenkiintoiset ja persoonalliset sivuhenkilöt, joiden kohtalot myös koskettavat ja joista ei aina tiedä, kuuluvatko he hyviksiin vai pahiksiin, ja joskus voivat kuulua molempiin; myös sivuhenkilö voi kasvaa ja kehittyä Monteron kirjoissa.

Faktat. Vaikka rakastan koko sydämestäni scifille ominaista mielikuvituksen iloittelua ja haastamista, arvostan myös faktoja, ja Montero on upottanut kirjoihinsa paljon ihan puhtaita tosiasioita, jotka ovat usein hyvinkin scifimäisiä, tai vähintäänkin steampunkia. Sivuhuomatus: suomalaisen lukijan täytyi siis lukea espanjalainen scifi-kirja saadakseen tietää, mikä on niinkin tärkeä asia kuin Onkalo. Siitä ei puhuta nyky-Suomessa lainkaan; mediakin vaikenee asiasta kuin sopimuksesta. Tiedätkö sinä, mikä Onkalo on?

Rosa Monteron kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin näkyy myös Bruna-sarjassa. Scifi tarjoaakin kirjoittajalle loistavan alustan viihteen keinoin pureutua nykyajan kipeimpiin ongelmiin: rasismiin, populismiin, ilmastokysymyksiin, eriarvoisuuteen, syrjintään, vallan ja voiton tavoitteluun keinoja kaihtamatta, ihmisiä uhraten jne. Teräviä kolumneja El País -lehteen kirjoittava Montero tietää, mistä kirjoittaa ja tekee sen hyvin. Brunan pohdiskelut ja huomiot näistä ajankohtaisista asioistakin ovat mielenkiintoista, jopa jännittävää luettavaa.

On siis sääli, ettei Bruna Husky -kirjoja ole suomennettu. Meiltä löytyisi varmasti paljon lukijoita, varsinkin kun keskimmäisessä kirjassa El peso del corazón Bruna vierailee vuoden 2109 Suomessa; sekin pisti ajattelemaan, me kun usein kuvittelemme elävämme täällä kuin herrankukkarossa, turvassa kaikelta pahalta, rajat vain kiinni! Mutta kuten Montero kirjassaan muistuttaa, rajat ovat vain kartoille piirrettyjä viivoja, joita ekokatastrofi ja maailman kriisi eivät kunnioita.

Englanniksi on käännetty ainakin sarjan kaksi ensimmäistä osaa: Tears in Rain ja Weight of the Heart. Löytynevät ainakin Amazonista.

Kun saa lukea tällaisia kirjoja, on kiitollinen itselleen, että on jaksanut kaikki subjunktiivisulkeiset, hammastenkiristykset imperfekti-indefinido-janalla, sanastoharkat ja muut kielenopiskeluun liittyvät ponnistelut. Tällä hetkellä ne tuntuvat todella pieneltä uhraukselta. Upeat kirjat ovat paras palkinto kaikesta siitä vuosien ahertelusta!

En tiedä, aikooko Montero vielä jatkaa Bruna-sarjaa, mutta sen tiedän, että Bruna on hänelle hyvin tärkeä, melkeinpä tulevaisuuden alter ego, jopa niin, että hän on valinnut twitter-tilinsä nimeksi @BrunaHusky 😀 . Joten ehkä jossain vaiheessa Bruna palaa uuden kirjan sivuille uudistuneena, nahkansa luoneena, mutta aina yhtä jännittävänä ja valloittavana, kaljusta päästä koko vartalon ja kasvot leikkaavaa tatuointiketjua pitkin teknovarpaisiin asti täynnä mitä parhainta idoli-ainesta. Vaikka Monterolla on tapana solmia tarinan nauhat viimeistään lopussa, olin näkevinäni, että hän jätti joitakin ”cabos sueltos” ja ovia raolleen; niistä voisi seuraavassa kirjassa kurkistaa sisään. Ehkä sanonkin: ”¡Hasta luego, Bruna!”

Päätän tämän artikkelin Bruna-Rosan sanoin: ”Hermosa vida, dueles.” (Ihana elämä, teet kipeää.)

Joulunakin espanjaa

Joulu on ovella ja työväenopiston espanjankurssi joulutaolla. Espanjan kieli ei kuitenkaan tahdo enää millään jäädä tauolle; siitä on tullut osa jokapäiväistä elämääni, se on integroitunut pienin, läpinäkyvin säikein arkipäivääni niin tiiviisti, etten aina edes huomaakaan miten. Toki opiskelen espanjaa myös tietoisesti, kuten kirjoittamalla ja lukemalla.

Naurahtaako espanjalainen?

Aina tulee hyvä mieli, kun saa pienenkin projektin valmiiksi, varsinkin jos voi olla tyytyväinen lopputulokseen. Viime maanantaina julkaisin kotisivuillani pienen espanjankielisen tarinan El parque de los sobrevivientes. Kyseessä on fiktiivinen ja spekulatiivinen novelli, lyhyt sellainen. Tällä kertaa pyysin erästä espanjalaista opettajaa tarkistamaan tekstin virheet ja kömpelyydet. Tutustuin tähän sympaattiseen Evaan Facebookissa; säännöllisesti seuraan hänen kielijulkaisujaan siellä sekä viikoittaista suoraa videolähetystä, jossa hän keskustelee argentiinalaisen opettajan kanssa jostain työelämään liittyvästä aiheesta. Eva sitten tsekkasi tekstini ja lähetti minulle korjaukset. Huh huh, pienessä tekstissä oli valtavasti virheitä, joskin suurin osa huolimattomuuksia; oma oikolukuni oli epäonnistunut perusteellisesti. 😦 Toki joukossa oli korjauksia, joita en olisi itse osannut tehdä.

Kahta kohtaa jouduimme käymään läpi uudestaan. Miten selitetään espanjalaiselle espanjaksi naurahtaa-sana? Tällä äärettömän kätevällä ja paljon käytetyllä sanalla ei ole espanjalaista serkkua. Parin viestin jälkeen Eva ehdotti muotoa: ”Jorge soltó una pequeña risa.” (Jorgelta pääsi pieni nauru… Jorge päästi pienen naurun.) Tähän täytyi tyytyä; se oli lähinnä sitä, mitä tarkoitin.

Toiseen kohtaan halusin metaforan kuvaamaan päähenkilön suhdetta työhönsä. Ensimmäinen versioni oli hieman liian lennokas, ja Eva ehdotti siihen tavallista tykätä-ilmausta, kahtakin erilaista, mutta niissä ei ollut mielestäni oikeaa fiilistä. Evan ehdotukset auttoivat minua kuitenkin epäsuorasti, sillä näin jouduin katsomaan tuota tekstikohtaa uudestaan ja paneutumaan siihen tarkemmin. Loppujen lopuksi sain sen sellaiseen muotoon, että olimme molemmat tyytyväisiä, varsinkin minä, ja sain upotettua siihen paremmat metaforatkin.

Kaiken kaikkiaan tällainen työskentely – etänäkin – oli antoisaa. Ehkä olisin toivonut, että olisin tehnyt imperfecto-indefinido-virheitä, jotta olisimme voineet keskustella, miksi mitäkin muotoa pitää käyttää, mutta valitettavasti olin tällä kertaa onnistunut valitsemaan lauseisiin oikeat verbinmuodot, vaikka kirjoittaessani tekstiä jouduin kyllä miettimään monesti, kumman valita.

Joulu on aina kirjajoulu

Minun jouluuni kuuluu ehdottomasti lukeminen. Tämä on peruja äidiltä, joka varmisti joka joulu, että kaikilla oli kirja ja luettavaa jouluna. Nykyaikana ei tarvitse hätäillä, sillä kirjat ovat parin klikkauksen päässä koko ajan, jos vain internet ja sähköt toimivat. Tällä hetkellä luen Rosa Monteron Bruna Husky -sarjan toista osaa, ja siitä riittää luettavaa luultavasti joulunpyhiksikin. Ja puhelimessa on valmiina lisälukemista, kirjahyllystä puhumattakaan; hyviä kirjojahan voi lukea aina uudestaan.

Mielenkiintoinen scifikirja tämä Rosa Monteron El peso del corazón! Eikä vähiten siksi, että kirjassa esiintyy myös suomalainen onkalo-sana. Vuonna 2109 tämä sana tarkoittaa suomeksi mm. hengenvaaraa tai kuolemanvaaraa (peligro de muerte), Monteron kirjan mukaan. 😉 Oli pakko kuuklettaa sana onkalo, ja tulosten perusteella sain pelottavan aavistuksen siitä, miksi tietty alue Suomessa on vuonna 2109 pyyhitty pois kaikista Internetin kartoista ja koordinaateista. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten Montero nivoo Onkalon tarinansa juoneen ja matkustaako Bruna-androidi peräti Suomeen jossain vaiheessa. Ja miksei näitä Husky-kirjoja ole suomennettu, kysyn vaan!

Vielä viimeinen rutistus, ja sitten saa joulu tulla.

Hauskaa joulua ja lukekaa kirjoja!

Jouluna luetaan, levätään ja tunnelmoidaan!

Siskoja ja replikantteja scifissä

Science fictioniä eli scifiä pidetään liian usein ja virheellisesti puhtaana viihteenä (toki se on viihdyttävääkin!) ja satuna hieman negatiivisessa merkityksessä. Samalla unohdetaan, että kaikki fiktiiviset teokset – myös niin sanotut realistiset tarinat – ovat satua, jos halutaan lähteä tälle tielle. Toinen tie olisi se, että kaikki taideteokset (elokuvat, kirjat jne.) paljastavat ja kuvaavat meille todellisuuden eri tasoja ja ilmentymiä, jotka lomittuvat, menevät päällekkäin, ruokkivat toisiaan ja meitä. Tämä tie on minusta hedelmällisempi. 🙂

Realismiin pitäytyvistä tarinoista scifi eroaa lähtökohtansa takia: sen voisi sanoa olevan aina yhteiskuntakriittistä. Scifissähän yleensä luodaan toisenlainen yhteiskunta tai maailma, jossa säännöt ja lait ovat erilaiset, ja näin annetaan eräänlainen epäluottamuslause nykyiselle yhteiskuntajärjestykselle. Monesti scifissä kuvataan meille tuttuja ongelmatilanteita tai mahdollisia tulevaisuuksia puettuna mielikuvitusta kutkuttavaan naamiaisasuun. Tämä asu antaa mahdollisuuden kuvata kipeitä ja vaikeita asioita niin, että ne voi ottaa vastaan menemättä säpäleiksi tai tarvitsematta vetää kaikkia defenssejä suojaksi.

Scifi kulkee aina mukana elämässäni tavalla tai toisella. 😀 Tässä artikkelissa kaksi viimeisintä scifikokemustani: elokuva What Happened to Monday ja Rosa Monteron kirja Lágrimas en la lluvia.

Kuvankaappaus elokuvasta What Happened to Monday: neljä Noomi Rapacea

Seitsemän siskoa, yksi Karen Settman

Noomi Rapace -faneille ja toimintascifin ystäville Yle Areenassa on nähtävissä vielä noin 20 päivää norjalaisen Tommy Wirkolan ohjaama elokuva What Happened to Monday. Elokuva kertoo tulevaisuuden maapallosta, jossa ylikansoituksen ongelmaa yritetään pistää rajulla kädellä ja yhden lapsen perhepolitiikalla kuriin. Willem Dafoen esittämä isoisä yrittää pelastaa tyttärensä seitsemän lasta, joita aikuisena esittää kaikkia Noomi Rapace. Karismaattinen Rapace (myös Lisbeth Salander -roolista tuttu) onnistuu ihan hyvin tuomaan eri persoonallisuuksia esiin, vaikkei elokuva annakaan hänelle sitä samaa tilaa ja aikaa, mitä Orphan Black -sarja antoi loistavalle Tatiana Maslanylle. Elokuvaa väistämättä tulee verranneeksi Orphan Blackiin, vaikkei niillä olekaan mitään yhteyttä. Elokuvassa on aika paljon suoraa väkivaltaa, joten ihan herkimmille en sitä siksi suosittele.

Kaiken toiminnallisen jännityksen keskellä What Happened to Monday kertoo siitä, mitä voi tapahtua, kun häikäilemätön poliitikko (Glenn Close) tarjoaa monimutkaiseen yhteiskunnalliseen ongelmaan yksinkertaisen ja suoraviivaisen ratkaisun. Koska kaikki ihmiset eivät koskaan alistu totalitaariseen järjestelmään, tarvitaan kovia otteita ja raakalaismaisia tekoja. Tämä olisi hyvä poliitikkojemmekin muistaa: monitahoisiin ongelmiin ei ole yksinkertaisia ja helppoja ratkaisuja. Ja meissä äänestäjissä hälytyskellojen pitäisi soida heti, kun joku poliitikko tai puolue tarjoaa helppoa ”halki-poikki-pinoon”-ratkaisua ongelmaan kuin ongelmaan.

Kuvankaappaus elokuvasta What Happened to Monday: kolme Noomi Rapacea

Replikantin näkökulma

Espanjalainen scifi kuulostaa suomalaisen korvissa eksoottiselta ja jännittävältä, ja jännitystä Rosa Monteron kirjassa Lágrimas en la lluvia (Seix Barral 2011) riittääkin. Kirjan nimi (”kyyneleitä sateessa”) viittaa Blade Runner -elokuvan loppukohtaukseen, jossa kuoleva replikantti lausuu kuolemattomia ajatuksia (kuuluisa Tears in Rain -monologi). Monteron kirjan päähenkilö on naispuolinen replikantti Bruna Husky, entinen taistelurep, joka sotilasuransa jälkeen toimii henkensä pitimiksi yksityisetsivänä tulevaisuuden maailmassa vuonna 2109. Husky on monitahoinen, ristiriitainen hahmo, loistavaa sankariainesta siis. Montero luo uskottavan ja samalla jotenkin tutunoloisen maailman ja yhteiskunnan. Ihmisten lisäksi maapallolla asuu kahdenlaisia alieneja ja ihmisen kaltaisia replikantteja, jotka alunperin tarkoitettiin orjiksi ihmisille. Jyrkimpiä aatteita kannattavat toisinajattelijat ovat perustaneet avaruuteen kaksi siirtokuntaa, joilla on omat yhteiskuntajärjestelmänsä ja lakinsa.

Ovatko tulevaisuuden ihmiset sitten parempia kuin me? Eivät ikävä kyllä. Vaikka maapallo on yhteiskunnallisesti yhtenäinen, tasa-arvo ei ole toteutunut. Köyhät asuvat alueilla, joissa ilma on saastunutta, terveydelle vaarallista. Ne, joilla menee paremmin, asuvat kaupungeissa, joissa ilmaa puhdistetaan keinotekoisesti. Saastuneiden ghettojen ja kaupunkien välissä on sähköistetyt muurit ja turvatarkastukset. Kaikenlaiset poliittiset kähminnät ja erilaisuuden hysteerinen pelko vallitsevat 2100-luvun maailmassakin. Replikantteihin suhtaudutaan samalla tavalla kuin maahanmuuttajiin ja pakolaisiin meidän ajassa. Yhtymäkohtia ei tarvitse edes hakemalla hakea. Kun erilaisuuden pelko iskee, ihmiset käyttäytyvät kuin kanalauma ja omaa etuaan tavoittelevat poliitikot hyödyntävät tätä päätöntä laumakäyttäytymistä surutta. Vaikka Monteron kirja kertoo tulevaisuuden maailmasta, se oikeastaan kertoo nykymaailmasta, asenteistamme ja siitä, kuinka haluamme aina nähdä pahan jossain muualla, vieraassa ja erilaisessa, emme itsessämme edes silloin, kun ajattelemme ja toimimme epäinhimillisesti ja julmasti.

Monteron kirjan juoni on monipolvinen ja jännittävä, ja kirja sopii hyvin dekkareidenkin ystäville. Käsittääkseni tämän El País -lehteen kolumneja kirjoittavan kirjailija/toimittajan teoksia ei ole suomennettu. Turun pääkirjastosta löytyy joitakin hänen kirjojaan espanjaksi, myös esimerkiksi tällä hetkellä kolmiosainen Husky-sarja, jonka ensimmäinen osa on juuri Lágrimas en la lluvia. Englanninkielisenä – Tears in Rain -nimisenä – kirja löytynee vaikkapa Amazonista.

PS. Palautin tänään Monteron kirjan kirjastoon ja hain sarjan toisen osan. Sori vaan kotityöt; Bruna odottaa. 😉

The Shape of Water – mykkä prinsessa

Tätä kirjoittaessani sataa pitkästä aikaa (ihanaa!) toivottavasti hellekauden päätteeksi, joten sopii oikein hyvin kirjoittaa muutamia ajatuksia fantasiaan taipuvasta ”vesielokuvasta”. Teksti sisältää vähäisiä spoilereita elokuvan juoneen.

Guillermo del Toron viimeisin elokuva The Shape of Water on ollut katsomislistallani jo jonkin aikaa. Eilen sitten sain raivattua sopivan tilan iltaan tätä elokuvaa varten. The Shape of Water (2017) voitti tänä vuonna kolme Oscaria: paras elokuva, paras ohjaus ja paras musiikki. Oscareiden saaminen on meksikolaiselle del Torolle tuttua puuhaa, sillä myös hänen elokuvansa El Laberinto del fauno (englanniksi Pan’s Labyrinth, suomeksi Faunin labyrintti) kahmaisi aikoinaan kolme Oscaria. Myös Hellboy-elokuva (2004) on Guillermo del Toron ohjaama.

The Shape of Water kertoo mykästä Elisa Espositosta (Sally Hawkins), joka tekee yövuoroa siivoojana valtion salaisessa tutkimuskeskuksessa. Hän viettää hyvin rajoittunutta elämää, johon kuuluu työ ja kaksi ystävää: työtoveri Zelda ja naapuri Giles, jonka kanssa hän viettää suurimman osan vapaa-ajastaan televisiota katsellen. Eletään kylmän sodan aikaa, vuotta 1962.

Kun tutkimuslaitokseen tuodaan outo kalaihminen (Doug Jones), Elisan elämä muuttuu. Hän tuntee vastustamatonta vetoa tuohon ihmeelliseen olentoon, jota pidetään kahlittuna ja kohdellaan julmasti pelkkänä tutkimuskohteena. Pikkuhiljaa ja salaa Elisa voittaa kalaihmisen luottamuksen ja opettaa tälle muutamia viittomakielen sanojakin.

Elokuvan nimi viitannee kaikkiin niihin muotoihin, mitä vedellä elokuvassa on. Vesi on Elisan ja Zeldan pesuaine, ja he käyttävätkin sitä siivotessaan runsaskätisesti (vastoin nykyohjeita 😀 ). Vesi on Elisalle myös nautinnonlähde: joka päivä ennen työhönlähtöä hän viettää hetken ammeessa masturboiden, samaan aikaan kun kanamunat kiehuvat keitinvedessä hellalla. Sadepisaroita linja-auton ikkunassa. Vesi on tietenkin kalaihmisen luonnollinen ympäristö, ja elokuvan lopussa rankkasade kastelee niin hyvät kuin pahatkin.

The Shape of Waterin kuvallinen anti on myös kaikessa ankeudessaan, vanhanaikaisuudessa (kuuskytluku!) ja kuluneisuudessa jotenkin kaunis. Paljon murrettuja vihreitä, harmaita ja ruskeita sävyjä, vaatimattomia vaatteita, kuluneita kaapinovia, vanhanaikaisia huonekaluja. Monesta kohtauksesta olisi saanut tunnelmallisen valokuvan, kuten vaikkapa vain Elisasta kävelemässä käytävää pitkin ruskea paperinen eväspussi kädessään. Myös musiikki näyttelee tässä elokuvassa tärkeää osaa tunnelmanluojana.

Science fictionissa ja fantasiassa kahden eri lajin rakkaussuhde ei ole mikään uusi asia. Olenpa tainnut itsekin kirjoittaa aiheesta novellin. 🙂 Tuomalla tarinaan olennon eri lajista voidaan tutkia ja kuvata ihmisten suhtautumista vieraaseen. Samat suhtautumistavat meissä tulevat esiin, kun kohtaamme erilaisia ja eri tavoin ajattelevia lajitovereitamme. Ensimmäiset reaktiot ja tunteet: väärinymmärtäminen, torjuminen, pelon synnyttämä viha, arvon kieltäminen? Paitsi silloin jos ihminen on utelias uudelle tai tunnistaa vieraassakin jotain yhteistä, itselle tuttua, samaa. Jo pelkästään siksi, että joudumme pohtimaan omaa suhtautumista vieraaseen ja kohtaamaan tunteemme, tämänkaltaiset elokuvat ovat tärkeitä.

Lajien välisen rakkauden lisäksi The Shape of Water kertoo kauniisti myös ystävyydestä, toisaalta Elisan ja Zeldan ja toisaalta Elisan ja Gilesin. Ihmisten ei tarvitse olla samanlaisia ollakseen hyviä ystäviä, joihin voi luottaa ja jotka auttavat oudoissakin projekteissa ja suojaavat selustan. Niin paljon näkee nykyjään sarjoja ja elokuvia, jossa juonitellaan ja puukotetaan ystäviäkin selkään, että tällainen ystävyyden kuvaus melkein nostaa vedet silmiin.

Ensimmäinen saderintama meni ohi. Seuraavaa odotellessa voi lukea vaikkapa hyvää kirjaa tai katsoa elokuvaa. 🙂

Syyskuun jumalia on vaikea unohtaa

22.8.2017

Kun olin useamman viikon ajan paininut espanjan kielen kanssa, minulle tuli hirveä nälkä omaan kieleen. Näin käy itse asiassa aina, kun räplään pidemmän aikaa vieraan kielen kanssa. Tähän nälkään saapui sopivasti uunituore, suoraan kustantajalta tilaamani kirja:
Saara Henrikssonin Syyskuun jumalat (Into Kustannus, 2017).

Yleensä kun aloitan uutta kirjaa, varsinkin silloin kun vaihdan kielestä toiseen, minun on vaikea päästä uuden kirjan rytmiin. Olin juuri lopettanut Javier Sierran kirjan El maestro del Prado y las pinturas proféticas, ja olin suunnitellut, että lukisin heti perään Sierran 40-sivuisen e-kirjasen, jossa hän vielä liikkuu Pradon käytävillä ja maalausten parissa. Kirjasesta olin jo ladannut puhelimeen näyteversion. Mutta sen sijaan nappasinkin käteeni Syyskuun jumalat, ja se oli menoa. Päinvastoin kuin normaalisti, solahdin tämän kirjan rytmiin ja tunnelmaan heti ensimmäisestä rivistä lähtien. Ilman minkäänlaista nikottelua aloin hengittää kirjan tahtiin, se oli uskomattoman helppoa. Aina silloin tällöin eteen tulee tällainen kirja, jonka rytmi on minun rytmini, ja siitä ei voi olla muuta kuin äärettömän kiitollinen.

Syyskuun jumalat kertoo amerikkalaisesta Paulista, joka saapuu Budapestin yliopistoon vierailevaksi opettajaksi ja tekemään omaa tutkimustaan. Paulin sukujuuret ovat osittain Unkarissa. Lukija pääsee katselemaan Unkaria ja Budapestia Paulin silmin.

5.9.2017

Kirjan lukemisesta (ja yllä olevan kirjoittamisesta) on nyt kulunut kaksi viikkoa, enkä vieläkään ole pystynyt aloittamaan mitään uutta kirjaa tai edes novellia. Olen pelännyt, ettei mikään kirja tunnu oikein miltään Syyskuun jumalien jälkeen. Olen yrittänyt unohtaa, miten hyvältä tuntui lukea sitä ja miten kaikki tuntui olevan kirjassa kohdallaan, oikeilla paikoillaan. Olen yrittänyt unohtaa, miten kirjan kieli – yhtä aikaa herkkä ja täsmällinen – kannatteli lukemista ja antoi energiaa kuin ravintoa, miten todellisuudet limittyivät toisiinsa ja Paulin mieleen, miten pienistä yksityiskohdista rakentui iso tarinaverkko, joka avautui moneen suuntaan ja aikaan. Senkin olen yrittänyt unohtaa, että kirjan outoudet olivat juuri sellaisia outouksia, joista haluan lukea (ja kirjoittaa), juuri sellaisia outouksia, jotka ovat yhtä aikaa tuttuja ja mystisiä, selitettävissä ja selittämättömiä. Olen yrittänyt, mutta turhaan: kirjan tunnelma on edelleen minussa, mahdottomana kuvata sanoin… tai millään tavoin. En pysty edes kunnollista kirja-arviota kirjoittamaan, kun kirja vain on niin paljon, paljon enemmän.

(Tällaisia kirjoja lukiessa olen aina suunnattoman kiitollinen sille pienelle tytölle, jolle lukemaan oppiminen oli vaikeaa, mutta joka ei antanut periksi, vaan sinnikkäästi taistellen hankki itselleen tuon taidon.)

Haluaisin nähdä Syyskuun jumalat Finlandia-palkintoehdokkaana ja voittajanakin. Toivon, että tämä kirja käännetään muille kielille ja että sen tekevät ammattitaitoiset kääntäjät, jotka osaavat tuoda käännöksiin sen saman hengityksen ja aaltojen rytmin, mikä suomenkielisessäkin on. Saara Henriksson teki Budapestille sen, minkä lempikirjailijani Carlos Ruiz Zafón teki Barcelonalle; ja nyt arastelen jopa aloittaa Ruiz Zafónin uusinta kirjaa, koska pelkään, ettei sekään tee mitään vaikutusta Syyskuun jumalien jälkeen.

Pienen pojan suru

Perjantai-illan elokuvaa varten täytyi taas turvautua iTunesin valikoimaan, koskapa television vakiokanavilla ei ollut mitään tarjottavaa. 99 sentin tarjouksessa oli leffa nimeltä A Monster Calls, ja sen vuokrasin enempiä miettimättä. Elokuvan ohjaaja on espanjalainen Juan Antonio Bayona, joka on ohjannut myös hienon Orpokoti-elokuvan. El Orfanato onkin yksi suosikkielokuvani, vaikken varsinaisesti kauhun ystävä olekaan. A Monster Calls perustuu Patrick Nessin samannimiseen romaaniin, ja tämä heppu on myös tehnyt elokuvan käsikirjoituksen.

Elokuva kertoo 12-vuotiaasta Conor-pojasta, jonka äiti on vakavasti sairas. Connor joutuu selviämään arkisista askareista yksin, koska äiti on niin väsynyt ja kipeä, ettei pysty pojasta huolehtimaan. Sen lisäksi koulussa on kolme ikätoveria, jotka pahoinpitelevät Conoria joka päivä; tämä kun on omissa oloissaan viihtyvä, piirtämistä harrastava, hiljainen poika, sopiva uhri tyhjäntoimittajille siis. Conoria esittää vallan mainio Lewis MacDougall, jonka harteilla elokuva pitkälti lepääkin, sillä muut näyttelijät ovat selkeästi hyvin pienissä sivurooleissa. Sigourney Weaver isoäitinä, Felicity Jones äitinä ja Toby Kebbell isänä tekevät ihan kelvollista työtä, mutta heille ei filmissä ole annettu paljonkaan tilaa. Myös Liam Neeson Hirviön äänenä tuo elokuvaan oman panoksensa.

”And if you need to break things, then by God, you break them good and hard.”

Orpokodin tavoin myös Hirviö-elokuvassa liikutaan fantasiakauhussa: todellisuus ja fantasia sekoitetaan yhteen, jotta voidaan luoda erilaisia psykologisia tasoja. Tämän tyyppiset elokuvat asettavat minut aina saman dilemman eteen: katsoako elokuvaa fantasiana vai selittääkö fantastiset elementit psykologisina, päähenkilön pään sisäisinä tapahtumina? Bayona ja Ness antavat katsojan valita. Toisaalta näytetään, että hirviö on pojan mielikuvitusta tai unta ja toisaalta näytetään tilanteita ja yksityiskohtia, joita ei voi selittää pelkällä psykologialla (tai ainahan niin voi tehdä, jos välttämättä haluaa). Tällainen lähestymistapa on mielenkiintoinen: katsojaa ei pakoteta näkemään asioita yksioikoisesti ohjaajan ja käsikirjoittajan pakkodumppina, vaan kukin voi tehdä omat tulkintansa. Spekulatiivisen fiktion ystävänä lähden yleensä katsomaan tällaista elokuvaa fantasiana, siis kirjaimellisesti. Hirviö on todellinen hirviö eikä mikään mielikuvituksen tuote tai uni. Jos muut eivät hirviötä näe, niin se on heidän ongelmansa. Mutta elokuvan edetessä rinnalle tulee myös psykologinen puoli; Bayona ei anna senkään unohtua. Katsojan on pidettävä nämä kaksi asiaa rinnakkain ja limittäin, toisiaan ruokkien ja toisistaan kasvaen. Niitä ei tarvitse erottaa toisistaan, eikä tarvitse valita vain jompaakumpaa.

Hirviö-elokuva kertoo luopumisesta, menetyksestä, surusta. Nenäliinapaketti kannattaa ottaa käden ulottuville. Conor seuraa vierestä äitinsä riutumista ja yrittää uskotella itselleen, että äiti vielä paranee. Tunteet, joita Conor tuntee elokuvan aikana, ovat yleismaailmallisia: kaikki, jotka ovat seuranneet vierestä läheisen riutumista, tunnistavat varmasti nämä tunteet. Elokuva tekee kipeää, jos se osuu omalla kohdalla haavaan tai arpeen. Minussa elokuva synnytti seuraavana yönä unia, joissa kipeät asiat nousivat pintaan. Silti sanoisin, että kannatti katsoa ja katsoisin uudestaan.

Orpokodin tasolle tämä elokuva ei nouse, mutta pidin siitä joka tapauksessa, enkä todellakaan vähiten herkän Lewis MacDougallin takia.

Rikkaruohoja tekstissä

Lukiessani Javier Sierran kirjaa El maestro del Prado y las pinturas proféticas (Planeta 2013) mieleen tulvahti muistoja takavuosilta. Kirjoittelin aikoinaan ahkerasti novelleja ja kuuluin kirjoittajapiiriin, jossa lähiluimme toistemme tekstejä. Piirissä sain kuulla suorasukaisia – ja monesti ah niin terveellisiä kommentteja – helmasynneistäni. Yksi niistä oli hullun lailla. Jonkun kaverin mielestä tämä oli minulle tyypillinen ilmaus, eikä – kaverin ilmeestä ja äänensävystä päätellen – mitenkään suotava sellainen. No, luultavasti käytin ilmausta korkeintaan kerran per novelli, mutta kaverin kommentin jälkeen kiinnitin siihen kyllä huomiota ja saatoin vaihtaa toiseen ilmaukseen. Selvästikään sanonta ei minun korvissani ollut niin vahva kuin lukijoiden, joten editointi oli paikallaan.

Toinen helmasyntini oli siihen aikaan koirat. Niillä oli tärkeä rooli melkein jokaisessa novellissani, runoista puhumattakaan. Lähilukijani esittivätkin yhdessä vaiheessa toiveen, että kirjoittaisin edes yhden novellin, jossa ei olisi koiria. Se oli vaikeaa, koska koirilla oli tapana tepsutella teksteihini heti kun silmä vältti. Ja jos koira asettuu taloksi novelliin, sitä ei pysty sieltä enää ulos häätämään. Ihmisiä on paljon helpompi heittää teksteistä huitsin nevadaan kuin koiria!

Jokaisella kirjoittajalla on omat helmasyntinsä, ja ne olisi hyvä tietää. Yleensä ne ovat pieniä mitättömiä sanoja, joita popsahtelee tekstiin huomaamatta. Tyypillisiä rikkaruohoja ovat sellaiset sanat ja ilmaukset kuin niin kuin, ja, kun, ehkä, jopa, myös, sillä ja muut vastaavat. Ja-sana lauseen edessä on turha, ja silti me sitä käytämme. Lukion äidinkielenopettajani sai helposti raivon partaalle, jos kirjoitti pisteen jälkeen ja-sanan. Toivottavasti hän ei näe näitä tekstejäni, en haluaisi pahoittaa hänen mieltään, hän oli symppis ja luotettava opettaja, meillä synkkasi tosi hyvin (näin hänet tänään Citymarketissa, eikä hän ollut muuttunut paljoakaan, sama pitkänhuiskea, vaaleahiuksinen mies). Kuin-sanan poistaminen tekstistä on yleensä aika helppoa; teksti vain jäntevöityy ja tiivistyy. Samoin muut pikkusanat voi poistaa, korvata toisella sanalla tai rakentaa lause uudella tavalla.

Omat helmasyntini pikkusana-alueella ovat tämä, tuo, se ja niiden monikkomuodot sekä mutta. Ensinmainitut on helppo poistaa tekstistä, ja jopa kirjoittamisvaiheessa pystyn niitä blokkaamaan – ainakin aika ajoin. Mutta on hankalampi tapaus. Sen poistaminen yleensä muuttaa ajatuksenkulkua. Siinä, missä kuin-sana vie ajatusta eteenpäin kuin lempeillä laineilla, mutta-sana on aina hyppy sivuun ja suunnanmuutos. Varomattomassa käytössä sillä voi olla myös vähättelevä merkitys tai vaikutus kuin mattoa vedettäisiin jalkojen alta. Monetkaan lukijat eivät pidä siitä, että heidän jalkojensa alta jatkuvasti vedetään mattoa. Kukapa pitäisi! Mutta-sanalla kuitenkin saa tekstiin nopeasti ja helposti syvyyttä, olipa se sitten aitoa tai näennäistä. Mutta-sanoja käyttäen voi myös kuvata kompleksisen ihmisen sisäistä ajatuksenjuoksua. Kun henkilölle elämän yksinkertaisetkaan asiat eivät ole helppoja. Kun neuroosit, ujous ja ihmisarkuus pitävät pihdeissään. Jos mutta-sanat jättää näistä kuvauksista pois, tekstistä tulee dynaamisempaa ja vahvempaa, mutta se ei välttämättä enää kuvaa henkilön sisäistä maailmaa oikein. Mutta-sana auttaa kuvaamaan sitä, kuinka ristiriitaiset ajatukset ja tunteet kuluttavat ja heikentävät henkilön energiaa, syövät elämänvoimaa. Mutta liika on liikaa. 😉

Mikä sitten olisi Sierran helmasynti, koska hänen kirjastaanhan nämä assosiaationi lähtivät liikkeelle? El maestro del Prado -kirjassa se on como si, mikä suomeksi tarkoittaa ikään kuin. Como si tulee espanjanopiskelijoille tutuksi siinä vaiheessa, kun opiskellaan subjunktiivia, sillä como si vaatii aina ja ikuisesti subjunktiivin imperfektin tai pluskvamperfektin. Jopa sanakirjassa on tästä huomautus! Como si toistuu Sierran kirjassa niin tiheään, että aivoihini on nyt syöpynyt ikuisiksi ajoiksi, mitkä verbimuodot seuraavat como si:tä: hubiera, tuviera, estuviera, ocurriera, uniera jne. Tämä subjunktiivin menneiden muotojen tykitys aiheuttikin aivoihin hetkellisesti vuoren korkuisen blokin ja jouduin miettimällä miettimään, millaisia olivatkaan subjunktiivin preesensmuodot… Como si kyllä sopii ajatuksellisesti Sierran kirjaan, sillä siinä liikutaan hyvinkin paljon ”ikään kuin”-alueella. Pradon museossa roikkuvia mestariteoksia tutkitaan tässä kirjassa aavistuksen verran oudosta vinkkelistä: niistä etsitään salaisia viestejä, joita taidemaalarit niihin mahdollisesti piilottivat aikana, jolloin monia arkaluontoisia asioita ei voinut sanoa ääneen. Ja paljon niistä kummallisia asioita löytyykin! (Niin kuin kielestä.)

Muuten: sekä puhutussa että kirjoitetussa espanjassa lempisanani näyttäisi olevan pero, mikä suomeksi tarkoittaa – yllätys, yllätys – mutta. 😀