Päivän luovat hetket ja intuitio

Fiktiivisten tekstien aloittaminen on minulle usein helppoa. Saan näyn ensimmäisestä kohtauksesta ja päähenkilöistä, samoin aavistuksen ristiriidasta. Saatan nopeastikin ideoida tekstin alun ja kirjoittaa sen. Toinenkin kohtaus voi tulla suht vaivattomasti, mutta sitten homma alkaa hiipua ja yleensä lerpahtaa jossain vaiheessa kokonaan. Minulla ei siis toimi kovin hyvin stephenkingimäinen tekniikka, sillä näinhän King kuulemma kirjoittaa. Hän ei tiedä, mitä hänen kirjoissaan tulee tapahtumaan. Tapahtumat ovat hänellekin yllätyksiä. Mutta King saa tarinansa valmiiksi jännitteineen päivineen, päinvastoin kuin minä.

Katsoessani Netflixistä australialaista sarjaa Wanted minulle tuli valtava tarve kirjoittaa rouheisemmista naisista. Olen kirjoittanut viimeisinä kuukausina vain kiltinpuoleisista ihmisistä (Tom ja Juliana) ja näköjään olin tietämättäni kaivannut särmikkäämpiä luonteita. Wantedissa molemmat naishahmot ovat tosi herkullisia, mutta varsinkin Rebecca Gibneyn esittämä Lola Buckley on mielenkiintoinen tyyppi, joka rikkoo keski-ikäisen naisen stereotypioita.

Sitten sain kuin lennosta näyn, jossa suomalainen viisikymppinen nainen ajaa matkailuautolla läpi Euroopan ja tulee Ranskan rajan yli Espanjaan. Tästä tarina alkaa: nainen matkalla Navarrassa ja tiellä liftarityttö, jonka hän poimii kyytiin. Ensimmäisen luvun (4,5 sivua) kirjoitin nopeasti tietämättä henkilöiden taustoja. Ajattelin, että teksti olisi road movie -tyyppinen: ajellaan eteenpäin ja kaikenlaista sattuu matkan varrella. Ristiriita rakentuisi naisen ja tytön välille. Yritin hahmotella hiukan taustoja Evalle ja Ainhoalle, mutten saanut oikein otetta siihen, miksi ja mihin Eva oli matkalla ja miksi Ainhoa oli tien vieressä peukalo pystyssä. Aloin aavistella, että teksti kuolisi, ennen kuin se ehtisi edes kunnolla syntyä.

Nyt tullaan vihdoin otsikkoon. 🤣 Eipä kestänytkään kauan asiaan pääseminen. 😉 😂

Olen huomannut, että kävelemisen lisäksi parhaat hetket ideoimiseen ovat illalla juuri ennen nukahtamista ja aamulla juuri heräämisen jälkeen. Näinä hetkinä arkiminän ote meistä ei ole niin kuristava kuin muina valveillaolon aikoina ja intuitiolle jää tilaa liikkua eri suuntiin. Illalla kun on peiton alla silmät kiinni ja aamulla kun ei ole vielä avannut silmiä on hyvä antaa ajatusten vain vaellella. Voin miettiä työn alla olevaa tekstiä pakottomasti, ilman paineita, pyöritellä ideoita ja leikitellä mahdollisuuksilla. Parhaat ideani ovat varmaankin syntyneet noina hetkinä. Samoin olen luonut lukemattomia dialogeja silmät kiinni juuri heräämisen jälkeen tai ennen nukahtamista.

Näin keväällä, kesän kynnyksellä aikaiset aamut ovat valoisia, varsinkin täällä ”penthousessa”, 7. kerroksessa, jossa aamuaurinko paistaa suoraan makuuhuoneeseeni ja herättää minut säännöllisen epäsäännöllisesti puoli kuudelta. Silloin ei vielä tarvitse nousta sängystä vaan hetken voi hyödyntää muuten.

Eräänä tällaisena aamuna pyörittelin päässäni taas kerran kaikenlaisia ideoita, ja mieleen pulpahti uusi tarina. Joskin hetken sillä leikittyäni muistin, ettei se ollut uusi, vaan olin sitä joskus aikaisemminkin ajatellut. Tälläkin kertaa päätin hylätä sen, koska minulla ei olisi ollut aikaa kehitellä sitä sen enempää, saati kirjoittaa juuri nyt, kun tekstejä on useampiakin ”kangaspuissa” puolivalmiina. Siirsin tarinan sivuun ja pohdiskelin niitä näitä Evan ja Ainhoan tarinan tiimoilta, ehkä vähän Tomia ja Julianaakin.

Äkkiä ”entä jos”-intuitio puuttui peliin. Entä jos yhdistäisin tämän uuden, vanhan tarinan Evan ja Ainhoan tarinaan? Näin siinä suljettujen silmieni edessä, kuinka nämä kaksi tarinaa alkoivat loksahdella toistensa lomiin. Evan matka sai syyn ja päämäärän. Hän on tarinan minäkertoja, joten hänen pitäisi matkalla myös muuttua, ja nyt muutoksen suunta tuli tuon toisen tarinan myötä näkyviin. Eva sai menneisyyden, ammatin ja hänen luonteensakin terävöityi. Samalla tarinaan tuli roimasti lisäsärmää ja uutta ulottuvuutta sekä jännitettä. Tarina oli saanut rakenteen eikä vain haahuillut päämäärättömästi.

Nyt tiedän, miten Evan ja Ainhoan tarina päättyy, vaikka matkan varrella on vielä aika lailla sumua ja minun täytyy keksiä heille tapahtumia. Mutta nyt voin ideoida ja suunnitella niitä paremmin, kun tiedän, millaiseen teemaan ne ovat tulossa ja mihin suuntaan niiden pitäisi tarinaa viedä. Samalla ymmärsin, ettei tarinasta tule kirjaa vaan pitkä novelli. Sekin asettaa minulle tiettyjä rajoituksia ja antaa vapauksia, kuten ettei minun tarvitse selitellä asioista ummet ja lammet vaan voin keskittyä olennaiseen. Ja plussana: saan kirjoittaa kärkevää dialogia, sitä mitä erityisesti rakastan kirjoittamisessa. 😁

En voi siis muuta kuin lämpimästi suositella hyödyntämään nuo aamun ja illan kultaiset hetket, jolloin intuitio istuu otsan päällä ja vain odottaa, että pääsee puuttumaan peliin ja sekoittamaan korttipakan ihan uuteen järjestykseen. Noissa hetkissä luurailee myös magiaa, jotain mitä on vaikea selittää edes intuitiolla. Tai ehkäpä minun pitäisi kysäistä Asta Raamilta outoa tapausta, joka sattui viime joulukuussa, kun odottelin unta ja kehittelin Tomin ja Julianan tarinaa. Joku heilautti taikasauvaa, ja äkkiä todellisuus oli tarua paljon ihmeellisempää. Ehkä se oli superintuitio, joka päräytti todellisuuteen uuden ulottuvuuden. Mutta se on sitten ihan oma tarinansa se. Ehkä joskus paljastan senkin. 😉

Wanted-minisarja – naisenergian räiskettä

Suomenkin televisiossa näkee silloin tällöin sarjoja Down Under -maista, vähemmän Uudesta-Seelannista ja enemmän Australiasta. Mutta ei noita jälkimmäisiäkään ruuhkaksi asti ole televisiossa ollut, ja enimmäkseen ne ovat olleet kepeitä huumorilla höystettyjä tarinoita, joita on voinut katsoa toisella silmällä.

Jonkin aikaa olen etsiskellyt tuolla toisella puolella maailmaa tehtyjä sarjoja ja mitä kautta voisin niitä katsoa täällä kotimaassa. Varsinkin sarja nimeltä Wanted on ollut hakusessa, ja sattumalta se tupsahti eteen netin sivuteillä. Sain tietää, että Netflixistähän se löytyy. Minulla Netflix on vain ajoittain käytössä, mutta nyt otin sen ainakin kuukaudeksi vain nähdäkseni Wantedin. 😀

Wanted – kahden sinnikkään naisen taistelu

Wantedin kolme tuotantokautta filmattiin vuosina 2016-2018. Kussakin kaudessa on kuusi jaksoa. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi sai kiitosta niin katsojilta kuin kriitikoiltakin. Kahteen seuraavaan kauteen suhtauduttiin hieman kriittisemmin. Olen itsekin samoilla linjoilla. Ensimmäinen kausi on tosi hyvä. Tykkäsin siitä paljon. Myöhemmissä kausissa juoni vähän hajosi, kun tarinaan lisättiin mutkia. Toisaalta näkökulmaakin muutettiin: pakenijoista tuli välillä takaa-ajajia. Vauhtia kuitenkin riittää kaikissa kausissa, eikä katsoja ehdi tylsistyä, sillä sarja tulvii jännitystä ja täpäriä tilanteita. Ja ruumiitakin tulee. 😉 Olenkin sitä mieltä, että kannattaa katsoa kaikki kolme kautta, että saa  tarinalle eräänlaisen closuren. Itse ainakin kaipasin tuota ”sulkemista” kaiken sen ryminän jälkeen.

Wanted-sarja perustuu Rebecca Gibneyn ja hänen miehensä Richard Bellin luomaan ideaan, ja he toimivat myös sarjan tuottajina. Eräässä haastattelussa Gibney kertoi, että kun naisnäyttelijä tulee tiettyyn ikään, hänelle tarjotaan vain äidin tai isoäidin sivurooleja eikä enää leading ladyn osia, ja tätä suuntausta vastaan Gibney taistelee luomalla mielenkiintoisia ja monipuolisia pääosia myös kypsemmille naisille, joilla on viisautta ja vielä paljon annettavaa elokuva- ja TV-maailmassa. Hän on itse hyvä esimerkki tällaisista naisista. 😀 Rebecca Gibney esittää sarjassa toista päähenkilöä Lola Buckleya ja Geraldine Hakewill esittää nuorempaa naista, Chelsea Babbagea.

Wanted kertoo kahdesta hyvin erilaisesta naisesta, jotka odottavat aamuisin aina samalla bussipysäkillä, mutta eivät tunne toisiaan. Lola Buckley on menossa töihin supermarketin kassalle ja Chelsea Babbage toimistoon, missä hän työskentelee kirjanpitäjänä. Eräänä aamuna he joutuvat rikoksen silminnäkijöiksi ja kidnapatuiksi, ja siitä alkaa naisten pakomatka, johon sotkeutuu rikollisjärjestöjä, korruptoituneita poliiseja ja jokunen hyväkin tyyppi. Väärinkäsitysten ja pahojen poliisien takia naiset sotketaan yhä syvemmälle rikoksiin, ja heidän täytyy todella taistella selviytyäkseen hengissä. Ja pysyäkseen vapaina.

Wanted-sarjassa naiset itse määrittelevät, keitä he ovat.

Jossain vaiheessa Wantedista tuli hiukan mieleen elokuva Thelma ja Louise. Ehkä siksi että kaksi naista päähenkilöinä viemässä jännittävää juonta eteenpäin ei ole hirveän yleinen näky TV:n ja elokuvien maailmassa vieläkään. Hakewillin sanoja mukaellen: yleensä päähenkilö on nainen, joka rakastuu mieheen, mutta Wantedissa päähenkilöt Lola ja Chelsea rakastuvat itseensä. Kun niin monesti naiset määritellään miesten kautta, niin tässä sarjassa naiset itse määrittelevät itsensä, keitä he ovat. Lolan ja Chelsean matka on kuitenkin monella tavalla rankempi kuin 90-lukulaisten kanssasisarten. He eivät kerta kaikkiaan suostu antamaan periksi eivätkä luovuttamaan, vaan ottavat kehiin kaiken luovuuden, sinnikkyyden, neuvokkuuden ja älykkyyden haastaessaan miehet ja poliisit. Ja näitä ominaisuuksia heillä riittää. Tämän lisäksi heidän täytyy solmia ystävyys- ja luottamussuhde toisiinsa, mikä ei ole aina helppoa, koska he tulevat hyvin erilaisista ympyröistä ja heillä on painolastina oma menneisyytensä.

Viisikymppinen Lola Buckley on kokenut elämässä kovia ja oppinut selviytymään yksin. Hän ei hevillä luota kehenkään. Lola on särmikäs, impulsiivinen ja älykäs, mutta toisaalta hyväsydäminen, joka välittää heikommassa asemassa olevista ihmisistä. Elokuvan alkupuolella on esim. nopea kohtaus, jossa Lola kassalla kieltäytyy palvelemasta töykeää miestä ja antaa vuoron vanhemmalle naiselle, jota muuten esittää hänen oma äitinsä Shirley Gibney. 😀
Chelsea Babbage on alle kolmekymppinen rikkaan perheen vesa, jolla on monenlaisia pakko-oireisia ongelmia. Hän elää epätyydyttävässä parisuhteessa ja on jotenkin eksyksissä elämässä ja itsessään. Chelsea vaikuttaa hauraalta ja epävarmalta, mitä hän tietyssä mielessä onkin, mutta kun tosi on kyseessä, hänestä löytyy sinnikkyyttä ja nokkeluutta. Ehkä yllätyksenä itselleenkin.
Yhteistä naisille on se, että molemmat ovat menettäneet äitinsä lapsena: Lolan äiti lähti kotoa ja hylkäsi tyttärensä, ja Chelsean äiti kuoli Huntingtonin tautiin. He ovat myös yksinäisiä omassa elämässään, vailla ystäviä.

Pakomatkan edetessä Lolan ja Chelsean täytyy oppia luottamaan toisiinsa, sillä yksin he eivät selviä. Gibney ja Hakewill luonnehtivat roolihahmojaan ja näiden suhdetta mainiosti tässä lyhyessä videoklipissä.

Juonenkäänteiden lisäksi sarja perustuu pitkälti Lolan ja Chelsean kemialle. He sanailevat terävästi, nahistelevatkin, Chelsea käy välillä Lolan hermoille ja Lola taas tarvitsee Chelseaä estämään häntä toimimasta hätiköidysti, kun tunteet käyvät kuumina. Rebecca Gibney ja Geraldine Hakewill onnistuvat rooleissaan erinomaisesti. He nostavat hahmot irti paperista, puhaltavat ne henkiin, antavat niille elämän ja päästävät valloilleen.

Rebecca Gibney on yksi kuuluisimpia ja pidetyimpiä näyttelijöitä Down Under -alueella. Häntä on jopa luonnehdittu alueen doyenneksi. Hän on ollut lukuisissa TV- ja elokuvaprojekteissa ja on saanut työstään myös tunnustusta ja ja palkintoja. Suomen televisiossa hänet nähtiin vuonna 2022 minisarjassa Halifax: Retribution, joka tunnetaan meillä nimellä Halifax: Melbournen sarjamurhaaja. Kyseinen sarja on itse asiassa jatkoa Halifax f.p. -nimiselle sarjalle, jota esitettiin Australian televisiossa vuosina 1994–2002. Siinäkin Gibney esitti Jane Halifaxiä, oikeuspsykiatria. Rebecca Gibneyn repertuaariin kuuluvat niin draamat, trillerit kuin komediatkin.
Gibney on pidetty ja arvostettu työtoveri, jonka kanssa halutaan työskennellä, ei vain siksi että hän on rautainen ammattilainen, vaan myös siksi, kuten näyttelijä Anthony LaPaglia sanoi eräässä haastattelussa: ”She is honestly the biggest sweetheart in the world and a total pro… Not only is she a really fantastic actress, but more importantly she’s a really good human and you want to work harder, you want to make sure you do the right thing, she just brings that out in people.”

Geraldine Hakewill on tehnyt uraa niin elokuvissa ja TV:ssä kuin myös laulajana ja lauluntekijänä nimellä Geri. Suomen TV:ssä hän on esiintynyt sarjassa Ms Fisher’s Modern Murder Mysteries, joka meillä tunnettiin nimellä Neiti Fisher nuoremman tutkimukset. Geraldine lauloi myös Wanted-sarjassa Sarah McLachlanin laulun Angel. Sen voi katsoa tästä YouTube-linkistä (ei kannata välittää, vaikka siinä alussa on pari repliikkiä dubattu espanjaksi). Tykkäsitkö? Tässä pari muutakin linkkiä, joissa voi kuunnella Hakewillin laulua: My love (sanat ja sävel hänen itsensä) ja Wild Bells (sävel Hakewillin, sanat Hakewillin and Alfred Lord Tennysonin). Myös Wantedissa kuultiin yksi Gerin lauluista nimittäin Healing; tämä löytyy 3. kauden viimeisestä eli 6. episodista, ja sarjan soundtrack löytyy musiikkipalveluista kuten Spotify ja Apple Music.

Netissä liikkuu huhuja, että sarjasta saatettaisiin tehdä neljäskin kausi. Vaikka toki olisi ihanaa nähdä tämä naiskaksikko jälleen yhdessä, niin huhu herättää hiukan ristiriitaisia tunteita. Kolmannen kauden päätösepisodi sinetöi ja paketoi näiden naisten tarinan jotenkin niin kauniisti, että tuntuu vähän harmittavaiselta, jos sitä pakettia aletaan purkaa. Uskoisin, että Rebecca Gibneyn ja Richard Bellin laarista löytyisi ihan uusiakin ideoita värikkäiden, vahvojen ja viisaiden naisten tarinoille. 😀

Tekoälystäkö apua writer’s blockiin?

Kevät on jo pitkällä, ja tämä on vasta ensimmäinen artikkeli tänä vuonna. Olen keskittynyt fiktion kirjoittamiseen, ja siksi blogiin kirjoittaminen on jäänyt pahasti jalkoihin. Nyt kun Tomin ja Julianan tarinan raakatekstiä on jo reilut 50000 sanaa, on aika hengähtää, varsinkin kun päälle iski writer’s block kuin ältsy flunssa.

---

Tämä aamu alkoi sillä, että kaadoin kahvin joukkoon appelsiinituoremehua kauramaidon sijaan. Makuelämys oli vähintäänkin ”pirteä” 😜. Eilinen ei mennyt sekään ihan nappiin, sillä yrityksistä (laiskoista tosin) huolimatta kirjoitin pelkkää kuraa eikä Tomin ja Julianan tarina edennyt lainkaan. Lopulta turhautuneena kysyin neuvoa englanninkieliseltä tekoälyohjelmalta, jonka olin asentanut puhelimeen pari päivää aikaisemmin.
”Mitä minun pitäisi tehdä, kun minulla on writer’s block?”
Ja tekoäly vastasi viidellä neuvolla. Ohessa lyhennelmät ja ”suomennokset” vastauksesta.
Aluksi AI kertoi minulle, että writer’s block voi olla turhauttavaa (just joo!) mutta lisäsi lohduttavasti, että on olemassa useita strategioita, joilla sen voi voittaa.

1. Take a break: joskus kannattaa steppailla ulos työstä ja duunailla jotain ihan muuta jonkin aikaa. Näin voi puhdistaa mielen ja laittaa luovat ”tuoremehut” 😂 virtaamaan uudestaan.
2. Change your enviroment: ympäristön vaihtaminen auttaa sinua muuttamaan näkökulmaa ja saat uusia ideoita. Lähde kävelylle, työskentele toisessa huoneessa tai yritä kirjoittaa jossain ihan muualla.
3. Freewrite: aseta ajastimeen 10–15 minuuttia ja kirjoita ihan mitä tahansa mitä mieleen pulpahtaa. Älä välitä kieliopista, oikeinkirjoituksesta tai välimerkeistä. Tämä voi auttaa sinua murtamaan minkä tahansa mielenblokin ja luomaan uusia ideoita.
4. Brainstorm: tee lista mahdollisista uusista ideoista, teemoista ja aiheista, jotka sivuavat kirjoitusprojektiasi. Tämä voi auttaa sinua säkenöimään (!) uusia ideoita ja tuottaa uuden suunnan kirjoittamisellesi.
5. Talk to someone: joskus keskustelu ystävän tai kollegan kanssa kirjoittamisprojektistasi voi auttaa sinua näkemään sen uudesta näkökulmasta ja luomaan uusia ideoita.

Lopuksi AI muistutti minua, että writer’s block on tavallista kirjoittajilla. Älä ole ankara itsellesi, jos painit kirjoittamisen ja ideoiden kanssa. Pienellä kärsivällisyydellä ja periksiantamattomuudella pääset kyllä sen läpi!

Kokemuksesta tiedän, että kohdat 1 ja 5 sekä 2-kohdan ”lähde kävelylle” toimivat omalla kohdallani. Niinpä päätin noudattaa Take a break -kohtaa. Heittäydyin sängylle puhelimen kanssa ja uppouduin netin ihmeelliseen maailmaan. Ensin kuuntelin Yhteyden ytimessä -podcastistä viimeisimmän jakson Teknologia, koneäly ja ihminen – yllättävää yhteyttä (mielenkiintoinen, suosittelen!). Sen jälkeen siirryin Instaan ja Kamala Harrisin tsemppaavan puheen jälkeen uppouduin kevyempiin aiheisiin. Katselin ison liudan Golden Girls -videoklippejä, LSU:n valmentajan Kim Mulkeyn kimaltelevan värikästä (eikä vain kuvaannollisesti!) kentänlaitatsemppausta, Instan tarjoamia tarinoita ja keloja, ja vilahtihan siellä muutama kultainennoutajakin. Siinä se ilta sitten mukavasti sujuikin. 😉

Mitään aivojaräjäyttävää tietoa tekoäly ei pystynyt minulle tarjoamaan vaan toisteli sitä, mitä ihmisetkin neuvovat. Vastaukset jättivät siis aika kylmäksi, koska saman olisin voinut lukea miltä tahansa kirjoittajille suunnatulta nettisivulta. Olisi luullut, että ilmassa olisi ollut edes jonkinlaista suuren urheilujuhlan tuntua tai edes pientä ihmeentuntua, kun sentään keskustelin tekoälyn kanssa, mutta ei tullut mitään sellaisia viboja. Ehkä lyhyet päivittäiset keskustelut Sirin kanssa veivät tästä kaiken uutuudenviehätyksen.

Kun tätä vertaa muutaman viikon takaiseen vierailuun turkulaisten yliopistojen Aurum-taloon, ero on kuin arkielämällä ja scifillä. Ystävät houkuttelivat minut mukaan kuuntelemaan espanjankielistä luentoa kasvien DNA:sta. Opettajana toimi tutkija Glenda Cárdenas Ramíres (Ph.D.). Itse luentokin oli mielenkiintoinen, mutta kun aloimme valmistaa banaanin- ja mansikanpaloista DNA:ta, niin siinä vasta paukkuivat ihmeen ja outouden rajat rikki mennen tullen. Se tunne, kun eri työvaiheiden jälkeen valkoinen DNA-massa alkoi pikkuhiljaa ilmestyä litkun pinnalle! Sitä tunnetta en unohda pitkään aikaan. Tekoälyllä on kyllä kova työ, jos meinaa pistää tuosta paremmaksi!

Kirjoittaminen on joukkuelaji

Syksy on hujahtanut sellaista vauhtia, että blogikin on jäänyt kerrassaan kesannolle. Tämä ei suinkaan tarkoita, ettenkö olisi kirjoittanut. Päinvastoin. On tullut kirjoitettua aika lailla.

Kuulun kirjoittajapiiriin, ja tapaamme kerran viikossa Teamsissä. Tämä innostava ja kannustava porukka on antanut ihan uudenlaista boostia kirjoittamiseeni ja nostanut työskentelyni uudelle tasolle: säännöllisyyteen ja pyrkimykseen kehittyä. Ryhmässä saan lukea hienoja ja hyvin erilaisia tekstejä, saan kannustavia kommentteja, uusia näkökulmia ja ideoita omiin teksteihini ja sen lisäksi käymme aina mielenkiintoisia keskusteluja kirjoittamiseen liittyvistä pulmista ja tekniikoista. Jaamme toisillemme tietoa, jota yksin voisi olla työlästä löytää.

On äärettömän hyödyllistä kuulla toisten kommentteja omista teksteistä, mutta hyötyä saa myös siitä, kun kertoo ääneen tekstistä, sen sisällöstä, tavoitteista ja ongelmista. Usein jo toisille kertominen saa itsen tajuamaan, mistä homma kiikastaa, mitä oikeastaan olen kirjoittamassa, mikä itse asiassa on tarinan teema ja tarkoitus. Muistan ohjelmoinninkurssilta vastaavanlaisen ilmiön: jos joku tehtävä ei auennut opiskelijalle ja kun hän kysyessään neuvoa siihen joutui selittämään, mikä hänen ongelmansa oli, kävi usein niin, että heti kysymyksen lähetettyään hän tajusi, miten tehtävä piti ratkaista.

Innostuneen ja kannustavan kirjoittajapiirin ansiosta osallistuin kesällä piiiiitkääääästä aikaa myös yhteen kirjoituskilpailuun. Kyseessä oli Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston ja Oulun kirjailijaseuran järjestämä spekulatiivisen fiktion kilpailu. Työstin siihen yhden vanhan idean, joka oli jäänyt pölyttymään kovalevylle muutaman rivin mittaiseksi aloitukseksi. Niin siinä sitten kävi, että 3. sija napsahti minulle. 😀
Kilpailun tulokset ja palkitut tekstit voi käydä lukemassa tältä sivulta.

Espanjan opiskelua kirjoittaen

Toinen piristävä kirjoittamisjuttu tänä syksynä on itse asiassa monivuotinen unelmani, joka nyt toteutui. Osallistun Vantaan aikuisopiston espanjan kirjoituskurssille. Kyseessä on verkkokurssi: opettaja laittaa maanantaiaamuisin yhden tai kaksi aihetta, joita opiskelija voi sitten aika vapaasti käsitellä omissa teksteissään. Toinen teksti lähetetään opettajan tarkistettavaksi ja toisen voi halutessaan kirjoittaa Itslearning-alustalla olevalle kurssin alueelle. Olen käsitellyt aiheita tosi vapaasti ja aina kun on ollut mahdollista, olen kirjoittanut fiktiivisen tarinan, koska minua kiinnostaa espanjan kielessä juuri fiktiivinen kirjoittaminen. Asiakirjoittaminen lähinnä pitkästyttää; tuttu ilmiö jo kouluajoilta. 😉

Kieltä oppii ihan eri tavalla, kun yrittää ilmaista asioita kirjoittamalla. Koska olen opiskellut espanjaa niin kauan, tekstien kirjoittaminen helpolla kielellä ei tuota suuriakaan vaikeuksia, mutta koska haluan oppia lisää, haastan itseäni käyttämään rakenteita ja ilmauksia, joista en ole ollenkaan varma. Samoin pyrin käyttämään rakenteita, jotka ovat jääneet minulle hämäräksi. Opettaja tarkistaa tekstin ja antaa siitä palautteen, josta näen, missä tein virheitä ja missä onnistuin. Erittäin hyödyllistä!

Yhden espanjankielisen tekstin laitoinkin kotisivulleni. Kyseessä on uusi versio H. C. Andersenin sadusta Punaiset kengät. Tämä oli minulle entuudestaan vieras satu, mutta kun luin siitä yhden version espanjaksi, olin aika järkyttynyt, koska oikeasti sen moralismi ja asenteet olivat ihan syvältä. Tehtävämme oli siis kirjoittaa jokin vanha satu uusiksi. Ja todella uusiksi sadun pistinkin. Nautin suunnattomasti, kun sain tuulettaa pölyistä satua kunnon girl powerilla. 😀 Las zapatillas rojas löytyy täältä.

Kielet resonoivat keskenään

Ja sitten kävi niin, että kirjoittamiseni alkoivat keskustella keskenään ja tästä vuoropuhelusta syntyi kuin syntyikin uutta tarinaa.

Espanjan kirjoituskurssilla meillä oli yhtenä tehtävänä kirjoittaa teksti käyttäen taikanoppien antamia kuvia. Noppia käytiin siis heittämässä täällä. Minulle nopat antoivat seuraavat kuvat: sateenvarjo, paperit, robotti, hiiri ja kirjekuori. Kun aloin kirjoittaa tekstiä espanjaksi, huomasin, että se väen väkisin alkoi mennä säemuotoon. Ämpyilin ensin vastaan, mutta hävisin 0-6. Teksti halusi syntyä säeproosana. Piste. Yksi kirjoittajapiirimme jäsen kirjoittaa hienoa säeproosaa, ja luettuani näitä tekstejä ehkä jotain siis tarttui minuunkin.

Niinpä sitten kirjoitin kahden ihmisen fiktiivisen kohtaamisen espanjaksi vapaaseen säemuotoon (ei siis mitään riimityksiä). Kun olin saanut tekstin valmiiksi ja lähettänyt sen espanjanopettajalle, päätin käännättää sen kuukkelilla englanniksi, ja työstäessäni enkkuversiota ja korjatessa kuukkelin virheitä päätinkin äkkiä kirjoittaa tekstin myös suomeksi ja säemuotoon senkin. Pistin suomiversion kirjoittajapiirille, ja luultavasti juuri kannustavien kommenttien ansiosta tarina alkoi elää minussa, ei tyytynyt siis jäämään neljän sivun mittaiseksi, vaan on nyt kasvanut 30 liuskan pituiseksi (muiden kirjoittamisprojektien ohella). Ja tarinan jatkollekin alkaa olla jo raameja pääni sisällä. 🙂

Otsikkoon palatakseni

Kirjoittamista pidetään usein yksinäisten susien yksilölajina. Ja sitäkin se varmasti on. Täytyy sietää yksinäisyyttä, ja siitä täytyy myös pystyä nauttimaan. Kirjoittaja tarvitsee tilaa ympärilleen ja pään sisälle. Mutta samalla huomaan, että itse tarvitsen myös samanhenkisiä ihmisiä, jotta ylipäätään jaksan tuottaa tekstiä ja tarinoita. Täytyy olla yhteyksissä ihmisiin, jotka kamppailevat samojen pulmien ja asioiden kanssa. Tämähän pätee kaikkeen, ja myös kirjoittamiseen.

Chiaroscuro – valohämyä

Päivänä muutamana luin Elizabeth Stroutin esikoisteosta Pikkukaupungin tyttö (alkup. Amy and Isabelle 1998; Tammi 2020, suom. Marja Haapio). Sivulla 114 törmäsin italiankieliseen sanaan chiaroscuro. Toinen kirjan päähenkilöistä, koulutyttö Amy katselee ikkunasta ulos, missä pilvet ovat synkistyneet, mutta aurinko vielä paistaa pilvimassan ympärillä: ”Valo ja pimeä kamppailivat auki revähtäneellä talvitaivaalla.” Amy muistaa erään taulun vanhan rouvan kotona, missä hän oli käynyt aiemmin siivoamassa. Vieressä seisova matikanopettaja Robertson selittää Amylle, että chiaroscuro eli valohämy kuvaa tätä ilmiötä, valoisaa ja pimeää yhtä aikaa.

Sanassa chiaroscuro voidaan nähdä kaksi sanaa: chiaro (kirkas, valoisa, selkeä) ja scuro (pimeä, synkkä). Chiaroscuro liitetään maalaustaiteeseen ja valokuvaukseen, kun teoksessa siirrytään asteittain valosta varjoon siten, että vaikutelma on dramaattinen. Valon ja varjon raja on voimakas ja melko jyrkkä. Valonlähde (esimerkiksi kynttilä) on yleensä selkeä, se valaisee hyvin vain jonkin tietyn kohdan maalauksessa tai valokuvassa, ja muu osa häipyy varjoon. Chiaroscuron käytöllä teoksessa saadaan aikaan kolmiulotteisuuden vaikutelma.

Suomeksi chiaroscuro on yleensä käännetty valohämyksi. Tämä termi voi viitata kuitenkin myös sfumatoon ja tenebrismiin. Sfumato tarkoittaa ääriviivojen utuista häivyttämistä ja värisävyjen pehmeää sekoittumista, esimerkkinä vaikkapa Leonardo Da Vincin Mona Lisa, jossa valaistus on tasaisempaa kuin chiaroscurossa. Tenebrismissä valon ja varjon leikki on käsittääkseni vieläkin dramaattisempaa ja kovempaa kuin chiaroscurossa. Termien käyttö näyttää menevän monesti lomittain, ja samaa maalausta saatetaan käyttää esimerkkinä kaikista näistä tekniikoista, varsinkin chiaroscurosta ja tenebrismistä.

Italialaista taidemaalaria Michelangelo Merisi da Caravaggiota (1571-1610) pidetään chiaroscuron ja myös tenebrismin mestarillisena käyttäjänä. Hän maalasi tauluja esim. pyhimyksistä, joiden lihakset ja ihon hän sai hienosti näkyviin valon ja varjon taitavalla käytöllä. Caravaggiota pidetään voimakkaan chiaroscuron kehittäjänä. Monet muutkin renessanssiajan maalarit käyttivät chiaroscuroa, ja Rembrant 1600-luvulla.

Valokuvaustaiteessakin chiaroscurolla on oma paikkansa, ja sitä on käytetty paljon mustavalkoisissa muotokuvissa, joissa kuvattavan kasvoille lankeaa osittainen varjo, joka syvenee ja sulautuu taustaan tai tausta häipyy kokonaan pimentoon. Myös arkisista esineistä löytyy uusia ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia, kun niitä kuvaa pimeässä tai hämärässä paikassa ja valonlähteellä valaistaan esine vain yhdestä suunnasta. Netistä löytyy sekä kuvia että englanninkielisiä ohjeita chiaroscuro-valokuvien ottoon.

Avoimen lopun sietämätön keveys

Tässä päivänä muutamana satuin katsomaan Espanjan televisiosta Arctic-nimisen elokuvan vuodelta 2018. Tämä espanjaksi dubattu islantilainen elokuva kertoi Overgård-nimisen miehen henkiinjäämistaistelusta pohjoisnavalla. Hänen pienkoneensa oli syöksynyt alas, kaveri kuollut ja hän ankaran luonnon armoilla keskellä jäätikköä. Espanjaa tätä elokuvaa katsellessa ei paljoakaan tarvittu, sillä pääosaa esittävälle Mads Mikkelsenille ei montaa vuorosanaa ollut annettu ja filmin toinen henkilö oli tajuttomana lähes koko ajan.

Jotenkin kuitenkin jäin koukkuun seuraamaan Mikkelsenin lähes puolitoista tuntia kestävää ähellystä. Halusin nähdä, selviytyykö mies ja miten se tapahtuu. Jälkikäteen mietin, olisiko sittenkin pitänyt jättää kesken, sillä lopun ratkaisu oli avoin. Katsoja sai päättää, selviytyikö mies vai ei. Kumpikin vaihtoehto oli filmillisesti ihan yhtä todennäköinen. Toki optimistisena halusin ajatella, että selviytyi: muuten kaikki koettelemukset ja taistelut olisivat menneet hukkaan, mutta itse elokuva ei antanut tällaista helpottavaa päätöstä. Katsoja jäi ikään kuin tyhjän päälle, vaikka pakko myöntää, että loppu oli taitavasti toteutettu.

Yleensä pidän avoimista tai puoliavoimista lopuista. Ne jäävät kutkuttamaan mielen pohjalle, ja niihin alan kehitellä omia tarinoita ja juonikuvioita, että mitä sitten tapahtui. Arcticin katsottuani ymmärrän kyllä paremmin myös niitä, joita avoimet loput yleensä ärsyttävät.

Miksi tarinoihin sitten tehdään avoimia loppuja? Ei varmaan lukijan tai katsojan kiusaksi, ainakaan pelkästään. 😉

Tutuin – ja ehkä ärsyttävin – avoin loppu meille kaikille on kaiketi TV-sarjoissa käytetty cliffhanger. Sarjan jakso tai tuotantokausi lopetetaan kiperään tilanteeseen. Myös kirjasarjoissa tätä on valitettavasti käytetty. Päähenkilö on jätetty makaamaan koomaan, ja lukija saa sitten odottaa seuraavaa kirjaa vuoden päivät nähdäkseen, selviääkö henkilö. No, yleensä tällainen on turha cliffhanger, sillä kyllähän lukija tietää, että henkilö selviää, koska sarjasta on tekeillä trilogia tai jotain vielä pitempääkin henkilön ympärille. Kaikki myös tietävät, että cliffhangereillä yritetään koukuttaa katsoja tai lukija jatkossakin tarinan äärelle. Kysymys kuuluukin: miksi cliffhangereitä vielä käytetään lopetuksissa, kun kaikki jo tietävät sen agendan? Ovatko tekijät niin epävarmoja oman teoksensa laadusta, että yrittävät kalastaa katsojaa tai lukijaa tällaisella vähän köyhällä tavalla? Toisaalta he toki voivat olla hyvinkin ajan tasalla; sekä kirjoja että TV-sarjoja ilmestyy niin valtavia määriä, että taistelu lukijoista ja katsojista voi olla aika epätoivoista. Silloin kaikki keinot ovat ehkä sallittuja, cliffhangeritkin.

Sivuhuomautus: Ihan ehdottomasti mieleenpainuvin cliffhanger minulle oli Babylon 5 -scifisarjan 3. tuotantokauden viimeinen jakso Z’ha’dum. Sitä en unohda.

En ole mikään cliffhangerien ystävä, vaikka viime aikoina olen opetellut käyttämään niitä tarinan sisällä. Kyllä niille sopivasti käytettynä voi löytyä paikkansa, mielellään ei kuitenkaan lopetuksissa. Mutta jännitystarina tai trilleri voi olla hyytävän jännittävä ilman cliffhangereitäkin, sanokoon Dan Brown mitä tahansa. 😉

Tarinaan voi jäädä avoin tai puoliavoin loppu yksinkertaisesti siitä syystä, ettei kirjoittaja näe tarinaa eteenpäin. Tarina siis loppuu häneltä siihen. Tarina ikään kuin on kertonut itsensä alusta loppuun. Minulle on käynyt silloin tällöin näin. Kun sitten joku lukija on sanonut, että tarinaan voisi kirjoittaa lisää tai toisen tarinan jatkumaan edellisestä, me quedo en blanco, kirjaimellisesti, näen vain valkoista, koska tarinahan oli siinä. Kaikki tuli kerrottua tästä tarinasta. Piste.

Toisinaan tarinan päähenkilö ei selvästikään halua suljettua loppua. Kun hänelle yrittää tarjota erilaisia lopetuksia, hän ämpyilee vastaan ja kiemurtelee niistä eroon. Tällöin lopetuksena voi kokeilla antaa suunnan, minne päähenkilö katsoo. Valinnat ovat avoimia, mutta päähenkilölle on avautunut ovi. Monesti päähenkilöt tykkäävät tällaisesta. Ja usein myös kirjoittajakin. Lukijat voivat olla sitten montaa mieltä. 😀

Tarinan rakenne voi myös vaatia avoimen lopun. Suljettu lopetus saattaisi siinä tapauksessa tuntua tökeröltä. Sama pätee juoneen ja teemaan. Varsinkin novelleissa, joissa tilaa on vähemmän, voi olla kömpelöä yrittää solmia kaikki nauhat kiinni lopussa. Parempi on silloin antaa ainakin joidenkin lankojen jäädä röpsöttämään auki ja liehumaan tuulessa.

Lopetuksissa ja muutenkin kirjoittajan pitäisi luottaa lukijaan. Rautalangan vääntämistä tarvitaan vain käyttöohjeissa. Kaunokirjallisessa tekstissä kirjoittajan pitäisi antaa lukijalle liikkumatilaa, eikä kaikkea tarvitse selittää loppuun asti. Mutta toki on tekstejä, jotka sulkeutuvat lopussa ihan itsestään hyvinkin tiukkaan solmuun, ja sekin on tietysti täysin okei.

Mitäkö tällä kuvalla on tekemistä tämän jutun kanssa? No, se sopisi kuvitukseksi työn alla olevaan novelliini, jonka loppua en vielä näe. Lohdullista on tietää, että niinkin kokenut kirjoittaja kuin Stephen King ei tiedä edes juonta – lopusta puhumattakaan –, kun aloittaa uuden kirjan kirjoittamisen. Kirjoittamisesta-nimisessä kirjassaan hän kertoo, kuinka aloittaa kirjan alkuasetelmasta, jonka täytyy olla niin mielenkiintoinen, että hänkin haluaa tietää, mitä tarinassa tapahtuu. Ehkä siis kirjoitan novelliani kaikessa rauhassa ja katson, miten siinä käy. Ja jos loppu ei halua syntyä hyvällä, kysyn päähenkilöltä, miten hän haluaa tarinansa päättyvän. Jos hän nyt sitä haluaa ollenkaan. 😉

 

 

Pulinat pois ¡y sanseacabó!

Turun työväenopiston kurssi-info ensi syksylle julkaistiin tällä viikolla, ja se saattoi olla pettymys monelle entiselle opiskelijalle. Ainakin itse olin hyvin pettynyt ja haikea, kun oma espanjankurssini ei ollut saanut enää jatkoa. Tarjolla ei ole toista minulle sopivaa kurssia; tarjonnan paino näyttääkin olevan alkeissa ja koulumaisessa oppikirjaopiskelussa. On siis sanottava hyvästit espanjanopiskelulle työviksessä ja yritettävä etsiä opiskeluapua muualta tai/ja luotava ystävien kanssa oma opiskeluryhmä. Sellainen tunne tuli, että työväenopisto näytti vanhoille opiskelijoille ovea ¡y sanseacabó! Onneksi sentään italian kielessä opiskelen vielä alkeita ja voin jatkaa saman kivan opettajan pitämällä ”toisella luokalla”.

Tässä päivänä muutamana lueskelin Zendalibrosin sivuilta artikkeleja aiheesta, miten opitaan kirjoittamaan jonkun kirjailijan kanssa. Tässä artikkelisarjassa kerrotaan eri kirjailijoiden tekniikoista. Ensimmäinen artikkeli, jonka luin, oli Aprender a escribir con Elvira Navarro. Sen lisäksi että opin artikkelista mm. käteviä kirjoitus- ja editointitekniikoita, poimin tekstistä muutamia hauskoja ilmauksia. Navarro on Espanjassa hyvinkin tunnettu kirjailija, mutta käsittääkseni hänen kirjojaan ei ole suomennettu.

… y sanseacabó

Suomen kielessä meillä on käytössä useita sanontoja tilanteisiin, kun haluamme päättää keskustelun kuin seinään siten, että toisen täytyy tehdä, niin kuin me haluamme tai vastaväitteitä ei ainakaan noteerata. Sillä siisti, sillä sipuli, pulinat pois, ja piste. ”Nyt nukkumaan joka sorkka, ja pulinat pois!”

Myös espanjan kielessä on lukuisia ilmauksia tällaiseen tilanteeseen. Navarroa käsittelevästä artikkelista silmiin osui sanonta ¡y sanseacabó! Ja kyllä, kaikki kirjoitetaan Fundeun mukaan yhteen, vaikka sanontaa voi nähdä myös erikseen kirjoitettuna san se acabó. ”He dicho que salgas, ¡y sanseacabó!” Sanontaa käytetään myös tilanteissa, joissa jokin vain loppuu ilmauksen ”se acabó” tilalla.

En un santimén

Etsiskelin netin avaruudesta sanseacabó-sanonnan alkuperää, mutta sitä ei ilmeisestikään tunneta. Kaikenlaisia arvailuja kyllä tuli vastaan. Yksi veikkaus on, että sanonnalla olisi jokin yhteys sanaan santimén, joka tarkoittaa hyvin lyhyttä ajanjaksoa. Esimerkiksi lauseen ”Lo arreglaremos en un santimén.” voisi kääntää näin: Järjestämme sen hetkessä.
(en un santimén = in no time at all)

Santimén-sanan taas arvellaan tulevan latinankielisen rukouksen lopusta ”In nomine Patris, et Filii, et Spiritus Sancti. Amen”, jossa kaksi viimeistä sanaa nopeasti sanottuna saattavat kuulostaa samalta kuin santimén. Tiedä sitten, pitääkö tämäkään paikkaansa.

Muita tilanteen päättäviä sanontoja

Sanseacabón synonyymejä ovat mm. ”y santas pascuas”, ”y ya está”, ”ya está y punto”, ”y punto”, ”y punto final” ja ”punto pelota”. Kyselin yhdessä Facebookin espanjankielisessä ryhmässä lisää synonyymejä; ja sieltähän tuli monenlaisia ilmaisuja. Tässä kaksi niistä.
Meksikossa kuulemma sanotaan ”ya estuvo, tan-tan”. Tälle en löytänyt varmistusta netistä, joten en tiedä, onko hyvinkin paikallinen ilmaus ja mikä sävy sanonnassa on. Kuubassa käytetään eräästä tunnetusta laulusta poimittua sanontaa ¡Chirrín chirrán!, joka kuulostaa tosi hauskalta. La Jiribilla -sivustolla kuitenkin kerrotaan, että se viittaa pikemminkin välirikkoon tai epäonnistumiseen loppuvaan tilanteeseen ja on siten lähes antonyymi sanonnalle ”matao y salao”, joka taas tarkoittaa, että kaikki meni ja päättyi odotetusti. Yhden nettisaitin mukaan ¡Chirrín chirrán! on englanniksi ”that’s all folks”, joka kuulostaa kyllä aika neurtaalilta. Kuten aina kun sompaillaan kielestä toiseen, sanojen ja sanontojen sävyt vaihtelevat.

Sanojen ja sanontojen metsästely jatkuu. 😀

Kielioppi on seikkailu

Tänään minulla on juhlapäivä. Liputkin liehuivat tangoissa, kun aamupäivällä tihkusateessa pyöräilin lähimmälle pakettiautomaatille. Siellä se kaivattu, pari päivää sitten tilaamani kirja odotti minua. Italian kielioppi. Oi, tätä onnea! 😀

Monet inhoavat syvästi kielioppia tai vähintäänkin suhtautuvat siihen karsaasti, pakkopuurona, jota on nautittava, jotta saisi kielen haltuun. Kieltentunneilla, varsinkin alkeissa, uutta kielioppiasiaa opeteltaessa monesti oppilaat pommittavat opettajaa kysymyksellä: ”Mutta jos en osaa sanoa sitä oikein, niin ymmärtävätkö natiivit silti minua?” Ja usein opettaja sanoo, että luultavasti ymmärtävät. Mutta ei aina!

Empiirisen tutkimukseni perusteella (hahaa! XD) olen huomannut, että matemaattisesti tai teknisesti asioita katsovat suhtautuvat usein suopeammin kielioppeihin. Erityisesti meitä ärsyttävät aikuisille suunnattujen oppikirjojen sirpaleisuus. Kielioppiasioita opetetaan näissä kirjoissa tipottain ja osittain, niin että kyseisestä asiasta on mahdotonta saada mitään kokonaiskuvaa. Se on vähän sama asia kuin jos matemaattinen funktio tai algoritmi kirjoitettaisiin vain osittain. No, eihän niitä saa niin toimimaan! Oppitunneilla aikuisopiskelijat kysyvätkin usein ”entäs sitten jos”-kysymyksiä, joihin opettaja joutuu vastaamaan oppikirjan ulkopuolelta. Oma italianopettajani oppi nopeasti arvaamaan, mitä kysymyksiä tulisimme esittämään, ja oli usein varustautunut jo valmiiksi esimerkeillä, joista oppikirjassa ei mainittu sanaakaan. Niitä kirjoittelivat vihkoihinsa ylös asiasta kiinnostuneet (eli lähes kaikki). Mutta tällöin tieto on monissa eri paikoissa: kirjan ja vihkon sivuilla. Sen löytäminen on hankalaa silloin kun jälkeen päin tietoa tarvitsee. Kielioppikirjassa asiat esitetään kokonaisuuksina, ja saat jopa vastauksia kysymyksiin, joita et ole ehtinyt vielä muotoilemaan edes höyryävän pääsi sisällä.

Hyvä kielioppi on aarreaitta.

Upouuden kirjan avaaminen on aina hieno hetki. Se tuoksu, ne puhtaat, koskemattomat sivut, se odotus, mitä nautintoja kirja tuleekaan tarjoamaan. Uuden kieliopin avaaminen on vieläkin juhlallisempi hetki. Kielioppikirjaa ei vain lukaista nopeasti läpi, vaan siitä tulee luotettava matkakumppani useiksi vuosiksi, ehkä loppuelämäksi. Se on tuki ja turva pitkällä matkalla uuden kielen – ja vanhemmankin – maailmaan. Se opastaa välttämään karikkoja ja antaa vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Ja kertoo parhaassa tapauksessa myös asioita, joita emme osaa vielä edes kysyä.

Hyvä kielioppi on aarreaitta jo sinällään, ja kun kieltä opiskelee pitemmälle, tuota aarreaittaa voi kasvattaa omilla kommenteilla, esimerkeillä ja täydennyksillä. Kirja rikastuu entisestään.

Mutta miksi kielioppia vihataan? Johtavatko jäljet koulumaailmaan? Sen sijaan että kielioppi koettaisiin seikkailuna, mahdollisesti orastava rakkaus siihen tapetaan kuolettavan tylsillä harjoituksilla, joissa punakynä viuhuu heti pienimmästäkin virheestä.

Olen tietenkin siinä onnellisessa asemassa, että minun vihkossani ei opettajan punakynä tee enää kitkeriä huomautuksia eikä minun tarvitse pelätä kokeissa tai tenteissä hylätyksi tulemista. Olen vapaa seikkailemaan kielioppien ihmeellisessä maailmassa.

Minulle kielioppi on todellakin seikkailu. Näitä kirjoja minun ei kannata ottaa sänkyyn iltalukemiseksi, sillä silloin ei uni taatusti tule. Aina on vielä yksi mielenkiintoinen asia, joka täytyy tsekata. Minua ei myöskään häiritse se, etten muista kaikkia kieliopin tarjoamia tietoja. Sen, mitä en muista, voin löytää uudestaan, ja voin ilahtua taas, että ”onpa jännä juttu tämä”.

On selvää, että aikuiset opiskelevat kieltä monista eri syistä. Joillekin riittää, että osaa hiukan turistikieltä, mitä tarvitaan ulkomailla hotellissa, ravintolassa ja nähtävyyksissä. Että tuntee maan tapoja ja osaa käyttäytyä kohteliaasti. Jotkut kaipaavat turistimatkoillekin edistyneempää kielitaitoa, niin että voivat käydä rikkaampia, monipolvisia keskusteluja paikallisten kanssa ja selviytyä hyvin vaikkapa ongelmatilanteista. Jotkut opiskelevat saadakseen siitä todistuksen tai voidakseen lukea kirjoja alkuperäisellä kielellä.
Ja sitten on meitä hulluja, jotka opiskelevat kieltä kielen itsensä takia, joille vieraan kielen opiskelu on matka sinänsä. Jotka saavat kiksejä sanonnoista ja kieliopin kiemuroista, joita ymmärtääkseen on pakko vääntää aivot uuteen asentoon. 😀

Työväenopiston kurssit loppuivat tällä viikolla. Edessä on lähes viiden kuukauden tauko. Sinä aikana kielten opiskelu ja opitun ylläpito on opiskelijan omilla harteilla. Mutta niinhän se on aina. Opettajat ovat oppaita, jotka luotsaavat meitä matkalla kieleen ja kielessä, mutta itse kunkin on tehtävä tuo matka ihan itse. Ja jokainen saa tehdä tästä matkasta ihan oman näköisensä. 😀 (Kieliopille kannattaa kuitenkin antaa mahdollisuus. 😉 )

Pienet askeleet, kullanarvoiset

Sanotaan, että pienistä puroista syntyy suuri joki. Niin hyvässä kuin pahassa. Viime vuosina olemme saaneet huomata, kuinka disinformaation pikku liruista voi kasvaa vuolas likaoja, joka melkein hukuttaa alleen tulokset tutkimuksista, jotka on tehty tieteellisen kriittisesti. Mutta hyvässä mielessä pikkuiset purot ovat tarpeellisia kaikissa isoissa projekteissa.

Uuden kielen opettelemista voi varmasti pitää isomman puoleisena projektina. Se vaatii opiskelijalta aikaa, kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä, motivaatiota ja kykyä keskittyä pieniin yksityiskohtiin silloinkin, kun kokonaisuuden hahmottaminen on vielä vaikeaa tai mahdotonta.

Usein on myös osattava unohtaa projektin valtavuus, jottei kangistu heti lähtötelineisiin. Tämä voi olla hyvinkin vaikeaa. Projektin mittavuus – kuten uuden kielen opetteleminen – voi tuntua niin musertavalta, ettei sitä jaksa edes aloittaa. Opiskelun aloittamista pohtivan silmissä se saattaa olla kerrostalon kokoinen lumikasa, joka täytyy siirtää toiseen paikkaan lusikalla. Helpompi on odottaa kevättä ja antaa auringon sulattaa mokoma köntsä hulevedeksi. 😉

Mutta entä jos urakan näkisikin polkuna, ja sen sijaan että pähkäilisi ja haikailisi projektin aloittamista viikkoja, kuukausia ja jopa vuosia, sen aloittaisi juuri nyt. Ottaisi sen ensimmäisen pienen askeleen tänään ja katsoisi, minne polku vie. Tai miten pitkälle. Sitoutuisi vain siihen hetkeen, mitä elää, siihen polunpätkään, minkä näkee seuraavaan mutkaan asti.

Monesti kielten opiskelijoita neuvotaan asettamaan tavoitteita, tekemään suunnitelmia, aikatauluja, välietappeja, opiskelemaan jotain päämäärää ja hyötyä tai peräti koetta varten. Jo nämä vaatimukset saattavat nostaa stressikäyrää ja tuskanhiki kihoaa otsaryppyihin kaikista ”pitäisi tehdä” -asioista. Sitä uupuu, ennen kuin ehtii edes aloittaa. Mutta entä jos ei tekisikään mitään pitkän matkan suunnitelmia ja aikataulutuksia, ei räppäisi itselleen korkeita tavoitteita eikä deadlineja? Mitäpä jos opiskelisi kieltä niin kuin täyttäisi ristisanatehtävää tai ratkaisisi sudokua? Ilman paineita, otsa sileänä ja kuivana. Ihan huvin vuoksi. Uteliaisuudesta.

Io sono

Olin haikaillut italian kielen perään jo kauan. Italia kuulosti kivalta, tuo kaareva intonaatio, aaltoilu ja puolipitkät vokaalit, kielen pirteys, ässien pehmeät ja kirpeät sihahtelut. Harmitti, kun en ymmärtänyt tästä kielestä yhtään mitään. Tuntui, että jäin jotain paitsi. Mutta ajatus siitä, että taas täytyisi päntätä päähän lukematon määrä verbien taivutuksia, sanoja ja niiden merkityksiä, ennen kuin tajuaisi kielestä mitään, tuntui aivan liian suurelta urakalta. En millään jaksaisi, parasta vain keskittyä espanjan kieleen, kun se oli jo riittävästi hallussakin, parannella ja syventää osaamista siinä. Kaipaus ja uteliaisuus italian kieleen kuitenkin jäyti mieltä.

Viime keväänä päätin sittenkin ottaa ensimmäisen pienen askeleen italian kielessä. Lupasin itselleni, että voin lopettaa heti, kun siltä tuntuu. Päätin, etten pänttää, en mitään, en edes verbien taivutuksia. Asiat saavat jäädä päähän tai olla jäämättä. Ei väliä. Maailmani ei kaadu, vaikka unohdan sanoja tai kirjoitan sanan espanjaksi italian sijaan. Valitsin tarkoitukseeni Duolingo-ohjelman, koska siinä aloitetaan pienesti ja edetään pienin askelin, koska siitä oli olemassa ilmaisversio eikä minun tarvinnut sitoutua mihinkään. Aluksi ainoa rahallinen satsaukseni oli ”maitokaupan vihkot”, ne ohuet, jotka halvimmillaan maksavat 39 senttiä, ja pari pehmeää (B2 ja B3) lyijykynää. Sen sijaan että pänttäsin sanoja, kirjoitin lauseita vihkoihin italiaksi ja englanniksi (joka on yksi Duolingon opetuskielistä). Kirjoitin, koska pehmeällä lyijykynällä on aivan älyttömän ihana kirjoittaa ja kynällä kirjoittaminen taas kuulemma tekee hyvää aivoille (sanovat aivotutkijat).

Eilen räpsähti näytölle 300. päivä putkeen italian opiskelua (täytyy kyllä myöntää, että teen välillä ihan huvin vuoksi myös Duolingon espanjan tehtäviä). Tuntuu siltä, että vasta pari päivää sittenhän korkkasin ensimmäisen vihkon ja kirjoitin ensimmäisen italiankielisen lauseen ”io sono”, minä olen. Nyt on menossa 13. maitokaupan vihko, ja monen monituiset sanat ja verbien muodot tuntuvat jo ihan tutuilta, niin kuin olisin tiennyt ne aina. Oikeasti tämä on aika ihmeellistä, kun enhän ole opiskellut italiaa ”vakavasti” enkä ”tositarkoituksella”, ihan vain leikkimielellä, huvin vuoksi. En ole ostanut edes sanakirjaa ja kieliopin lainasin kirjastosta. 😛

Il tempo vola, sananmukaisesti aika lentää. Kun katsomme aikaa eteenpäin, se tuntuu usein pitkältä, mutta kun olemme kulkeneet pienin askelin joka päivä jonkin aikaa ja katsomme taaksepäin, tuntuu, että aikaa on kulunut yllättävän vähän ja kävelty matka on yllättävän pitkä. Miten pienistä askelista onkaan syntynyt näin pitkä matka! Lähes 10 kuukautta on mennyt italian kielen kanssa seurustellessa kuin huomaamatta, ja vieraasta on tullut tuttu, ystävä.

Ja sitten…
Viime syksynä aloitin Duolingon rinnalla italian alkeiden opiskelun Turun työväenopistossa kahdesta syystä: opettaja ja kurssikaverit. Yhdessä muiden innostuneiden kanssa on mukava tehdä tätä matkaa, ja opettajalta saa aina tarvittaessa kullanarvoisia vinkkejä ja tietoa kielestä, Italian kulttuurista ja italialaisesta elämänmenosta ja ihmisistä; näitä asioita ei Duolingosta saa. Tässä ryhmäopiskelussakin pyrin kuitenkin muistamaan hauskanpidon, leikkimielen ja uteliaisuuden. Ja yritän vältellä pänttäämistä. 😀

Aamutuimaan lauantaina 300 päivän opiskeluputki tuli täyteen, pienin askelin joka päivä.

Solamente, enemmän kuin vain

Työväenopiston kurssit ovat pyörähtäneet käyntiin joululoman jälkeen. Kaikki kolme, joihin osallistun, pidetään toistaiseksi etäopetuksena. Oikeastaan etäopetus ei ole hassumpaa sekään, varsinkaan näin rospuuttona, kun pyörän selkään ei uskalla ihan kevein perustein hypätä. Kevyenliikenteenväylät ovat aika pelottavia: välillä paksun sohjon tai lumen peitossa, välillä jäisiä ja roukkeloisia. Turvallisempaa on jäädä kotiin, vaikka kävelylenkit nastakengillä sujuvatkin yllättävän hyvin. Sitten asiaan… 😉

Kieliä opiskelevalta kysytään usein, mikä on tuon kielen kaunein sana. Kysymys on oikeastaan aika absurdi. Millä perusteella kaunein? Merkityksensä puolesta vai fonetiikan kannalta? Vai molempien? Monesti opiskelijat valitsevat sanan, jonka he voisivat valita mistä kielestä tahansa, kuten rakkaus, amor, love, kärlek jne. Sanan kauneudella ei välttämättä ole mitään tekemistä juuri kyseisen kielen kanssa, vaan sanan merkitys on opiskelijalle tärkeä millä kielellä tahansa.

Espanjanopiskelun alkutaipaleella valitsin hätäpäissäni espanjan kielen kauneimmaksi sanaksi solamente. Tuohon aikaan sanavarastoni käsitti vain muutamia kymmeniä sanoja. Jostain syystä tykästyin heti kättelyssä tähän soljuvaan sanaan, ja edelleen se taitaa olla rakkain sanani espanjan kielessä. Vaikka sillä on hyvin vaatimaton merkitys (= vain), ylpeästi se sisältää neljä tavua, yhdeksän kirjainta ja piilotettuja merkityksiä. Suomen kielessä lähes huomaamaton vain-sana varmasti ohitetaan tekstissä pysähtymättä; sillä on jotenkin vähättelevä, pois sulkeva tai eristävä merkitys. ”Hän oli vain yksi monien joukossa.” ”Hän osasi puhua vain omaa äidinkieltään.” ”Vain Milla tiesi miehen salaisuuden.”

Minulta on joskus vaadittu perusteluja siihen, miksi pidän niin paljon solamente-sanasta, jonka merkitys on niin vähäinen. Olen vastannut, että se tuo mieleen laineiden lempeän liplatuksen kesäpäivänä järvenrannalla. Mutta solamentessä voi nähdä muitakin puolia. Espanjan kielessä on helppo muodostaa adverbejä. Yksinkertaistettuna: otetaan jostakin adjektiivista feminiinimuoto ja lisätään perään -mente. Sincero – sincera (rehellinen, vilpitön, avoin) ja sinceramente (rehellisesti, vilpittömästi, avoimesti). Solamente-sanassa voi siis nähdä solo-sanan feminiinimuodon sola yhdistettynä mente-päätteeseen. Solo tarkoittaa sanakirjan mukaan yksinäinen, yksin, omin päin, itsestään. Väen väkisin tästä pukkaa mieleen suomennos, jota ei taida olla olemassa: yksinäisesti. 😉 Sen sijaanhan käytämme sanaa yksin. Täytynee siis tyytyä viralliseen suomennokseen ”vain”.

Nyt kun lähdettiin sananpilkkomisen tielle, voidaan hiukan katsoa näitä kahta sanaa sola ja mente. Solan merkityksen jo tiedämme ja mente (fem.) tarkoittaa mieltä, järkeä, ymmärrystä. Sanan solamente voimme siis lennokkaasti suomentaa vaikkapa näin: yksinäinen mieli. Tämä merkitys saattaa herättää ihmisissä surullisia, apeita tai muita tummemman värisiä mielikuvia ja tunteita, mutta jostain syystä minussa herää jonkinlainen rauha: rauhallinen, tyyni tila, jossa on toisten ihmisten vaatimusten, arvotusten, toiveiden ja odotusten ulottumattomissa, siis ihan ikiomassa tilassa ja rauhassa.

Minulle solamente-sanassa on kuitenkin vielä yksi puoli: näen sen väreinä. Solamente alkaa harmaana, tuikahtaa punaisena ja täyttyy hennon vaaleanvihreällä, niin kuin maisema puhkeaa pikkuhiljaa vihreään keväällä pitkän talven jälkeen.

Solamente on siis aivan ihana, rakastettava sana, jota ei pidä vähätellä eikä ohittaa. Siitä ei voi olla pitämättä, kun se solahtelee lempeästi suussa ja maistuu hennosti mintulta. Pienilläkin sanoilla voi olla suuri merkitys. Tai erilaisia merkityksiä aisteillemme. 😀