Ovia ja ikkunoita Todellisuuteen

Tämän aamun Turun Sanomista (14.7.2018) luin mielenkiintoisen uutisen: tutkijat ovat paikallistaneet kummitushiukkasen eli kosmisen neutriinon synnyinpaikan 3,7 miljardin valovuoden päässä tapahtuneeseen blasaariin eli mustan aukon röyhtäykseen. Neutriino on erittäin pieni, lähes kaiken lävistävä alkeishiukkanen. Lävitsemme kulkee miljardeja neutriinoja joka sekunti. Kyseinen hiukkanen oli kuitenkin tullut kauempaa. Korkeaenergisen neutriinon kotipaikan tunnistaminen avaa uusia ikkunoita maailmankaikkeuteen ja sen ymmärtämiseen, sanovat tutkijat.

Tänä viikonloppuna järjestetään Turussa Finncon 2018 -tapahtuma science fictionin ja fantasian ystäville. Tarjolla on monenmoista kirjoihin, kirjoittamiseen ja fanitoimintaan liittyvää ohjelmaa, ilmaista vieläpä. Scifi- ja fantasiakirjallisuus tarjoaa aina avoimia ikkunoita ja ovia toisiin todellisuuksiin ja maailmoihin kuin myös monipuolista syväluotausta ihmiseen ja ihmisenä olemiseen.

Eilen katsoin viimeisen osan eteläkorealaisesta fantasiasarjasta W – todellisuuden tuolla puolella, joka kaikessa ”lapsellisuudessaan” tarjosi mielenkiintoisia ajatuksenpoikasia ja juoniviritelmiä toisenlaiseen todellisuuteen. Toki pelkästään aasialainen kulttuuri, jännittävä kieli ja kauniit kirjaimet tuntuvat eurooppalaisesta oudolta ulottuvuudelta ja vieraalta todellisuudelta. Sarja on nähtävissä Yle Areenassa syksyyn asti. W tarjoaa jännittäviä käänteitä kaikille katsojille, mutta erityisesti fiktion kirjoittajat saattavat saada sarjasta sähköiskun kaltaisia sykäyksiä. Tässä selkeästi nuorille suunnatussa sarjassa nimittäin todellisuudet menevät lomittain ja sekaisin. Päähenkilö on nuori naislääkäri Oh Yeon-joo, jonka isä piirtää suosittua sarjakuvaa W. Isä huomaa, että hänen sarjakuvamaailmansa on alkanut käyttäytyä oudosti, ja yrittää laittaa pisteen sille surmaamalla sarjakuvan päähenkilön Kang Chulin. Mutta käykin niin, että tytär tempautuu sarjakuvamaailmaan ja käyttäytyy lääkärin tavoin eli pelastaa Kang Chulin hengen. Tästä alkavat monipolviset juonikuviot ja Yeon-joon ja Kang Chulin rakkaustarina.

Vauhdikkaiden tapahtumien lomassa W:ssä pohditaan myös kirjoittajan vastuuta luomistaan henkilöistä, kun Kang Chul tulee penäämään luojaltaan vastauksia mm. kysymykseen, millä oikeudella tarinan luoja aiheuttaa fiktiivisille henkilöille niin paljon tuskaa ”vain juonen tähden”. Sarjakuvapiirtäjä ei osaa vastata tähän ja saa huomata kauhukseen, että hänen luomansa hahmot alkavat viedä juonta omaan suuntaansa ja muuttavat sarjakuvan tapahtumia ja omaa elämäänsä.

W-sarja saattaa kuulostaa hyvinkin ”fantastiselta”, ja sitähän se tietenkin on. Mutta kirjoittajat ovat kautta ajan sivun huomanneet, että heidän fiktiiviset henkilöhahmonsa heräävät henkiin kirjoitusprosessin aikana. Jo Mika Waltari kirjoitti vuonna 1949 tästä aiheesta kirjan Neljä päivänlaskua (hyvä kirja, suosittelen, ja voisin lukea sen itsekin uudestaan). Kirjoittaja voi luoda juonen ja henkilöt hyvinkin tarkasti etukäteen, ennen kirjoittamiseen ryhtymistä, mutta kirjoittaessaan huomaa, kuinka henkilöt alkavat käyttäytyä kurittomasti ja tehdä omia juttujaan. Kirjoittajien keskusteluissa useinkin tuskaillaan sitä, kun hahmot eivät pysy ruodussa ja ottavat ohjat. Siinä ei sitten enää tiedä, viekö paimen pässiä vai pässi paimenta (ja kumpi on kumpi).

Fiktiiviset henkilöt tulevat usein – parhaassa tapauksessa – eläviksi myös lukijalle. Aikoinaan kuuluin kirjoittajaryhmään, jossa lähiluimme toistemme tekstejä, ja monesti keskustelimme henkilöhahmoista kuin oikeista ihmisistä ja tarinan tapahtumista, kuin ne olisivat oikeasti tapahtuneet. Henkilöhahmot jäivät myös elämään keskuuteemme, ja niistä saatettiin keskustella vielä senkin jälkeen kun itse teksti oli jo hyvinkin menneen talven lumia. Paras kiitos kirjoittajataipaleellani (kauan sitten) oli varmaankin, kun kuulin äitini kertovan ystävälleen yhden novellini tapahtumaa niin kuin se olisi oikeasti tapahtunut jollekin hänen tutulleen. Mistään dementiasta ei äidin kohdalla ollut kyse, vaan hän oli eläytynyt novellin surulliseen kohtaukseen sen verran voimakkaasti, että siitä oli tullut totta hänelle. Aika pian saman keskustelun aikana hän toki muisti, mistä oli lukenut tuon tapauksen. 😉

Intensiivisen kirjoitusprosessin aikana todellisuuksilla on taipumusta sekoittua… ainakin kirjoittajan mielessä. Kauhutarinat eivät ole minun juttuni, sillä varsinkin selittämätöntä tai psykologista kauhua sisältävät tarinat menevät oitis yli kauhunsietokynnykseni, joka on todella matala muutenkin. Joitakin vuosia sitten kuitenkin kirjoittelin espanjaksi pientä ”kauhutarinaa”, jossa halusin harjoitella verbien eri aikamuotoja. Tarinan erittäin vaatimaton kauhu hyppäsi kevyesti kauhukynnykseni yli, ja minun oli pakko pitää muutamien viikkojen kirjoitustauko sekä nukkua pari yötä valot päällä. Kauhu ei todellakaan ole minun juttuni!

Harvoin tulemme ajatelleeksi, että arkielämässä käyttämämme kieli on myös eräänlaista fiktiota. Kieli muodostaa toisen todellisuuden sen rinnalle, lomaan, missä elämme. Kieli on käsitteitä ja sopimuksia siitä, miten yritämme kuvata ja ymmärtää Todellisuutta. Olemme sopineet, että tietyn käyttötarkoituksen omaava huonekalu on nimeltään pöytä. Mutta sana ”pöytä” on vain käsite. Elämme niin sisällä kielessä, että sitä on vaikea erottaa erilleen Todellisuudesta. Mutta Todellisuus ei tarvitse kieltä. Zen-meditaatiota harrastavat tietävät, ettei Todellisuus häviä minnekään, vaikka hetken aikaa olisikin ajattelematta, ilman sanoja ja mielessä vallitsisi sanaton hiljaisuus.

Scifiä ja fantasiaa pidetään usein utopistisena huuhaana, koska ne eivät kuulemma ole ”realistisia”. Mutta tulemmeko ajatelleeksi, että elämme koko ajan useissa todellisuuksissa? On kielen todellisuus, ja kullakin oman mielen (psykologian) todellisuus: se koostuu mm. kaikista kuvitelmistamme siitä, mitä olemme ja millainen maailma on. On todellisuus, jonka saamme aistiemme välityksellä, on toisten ihmisten mielten todellisuus jne. Ja sitten on se Todellisuus, joka on paljon enemmän, mitä ikinä pystymme kuvittelemaan, käsittelemään ja mittaamaan kömpelöillä laitteillamme. Monet eläimet ja kasvit aistivat ja ”tietävät” Todellisuudesta asioita, joista meillä ei ole hajuakaan. Eivätkö siis scifi ja fantasia ole fiktiivisen kirjoittamisen muotoja, jotka yrittävät kurkottaa kauemmas ja nähdä enemmän Todellisuudesta, kun taas ns. realistinen fiktio pysyy turvallisessa hiekkalaatikossa uskaltamatta mennä leikkimään hiekkalaatikon ulkopuolelle? No, tässä yhteydessä on pakko tunnustaa, että luen kaikenlaisia fiktiivisiä kirjoja, laidasta laitaan, pois sulkien elämäkerrat (jotka ovat niin epätodellisia 😀 ).

W-sarjaa katsoessa tuli myös mieleen, kenen sarjakuvassa me olemme hahmoja. Ja olemmeko kurittomia kauhukakaroita pyrkimässä hiekkalaatikon ulkopuolelle vai toteutammeko orjallisesti piirtäjän luomia juonikuvioita? 😉

Minäkö tässä kirjoitan vai Oh Haen-joo? 😀

Mainokset

Kieliopin uudet tuulet

Matkailu avartaa, sanoo vanha klisee, ja tämähän pitää kyllä paikkansa. Mitä avoimemmin uskaltaa katsoa ympärilleen – omat sisäiset lukot, toiveet ja odotukset unohtaen tai ainakin sivuun siirtäen –, sitä enemmän matkalta saa. Eikä tämä koske ainoastaan ulkomaanmatkailua, vaan myös omaan kotikaupunkiinsa tutustumista uteliaasti, avoimin mielin. Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan kerro, mitä kaikkea sain kokea Granadan-matkallani, vaan keskityn kielioppiin, erityisesti yhteen asiaan, joka pörisee nyt päässäni.

Granadan-matka oli minulle kahdella tavalla erikoinen: ensimmäinen kerta Andalusiassa ja ensimmäinen kerta, kun opiskelin espanjaa espanjalaisessa kielikoulussa. Jälkimmäinen jännitti etukäteen ihan sairaasti. Ymmärränkö yhtään mitään, mitä natiivit opettajat puhuvat? Ymmärränkö kielioppia, kun käytetään eri termejä kuin Suomessa? Saanko itse sanottua mitään? Näytänkö ihan idiootilta? Etukäteen Suomessa tehdyn ja mielestäni aika vaikean testin perusteella ystäväni ja minut sekä kaksi muuta 10 hengen suomalaisesta ryhmästämme laitettiin superior-ryhmään. Paikan päällä meille suomalaisille järjestettiin kyllä yhteishaastattelu, mutta kukaan meistä ei varmaankaan päässyt siinä jännittävässä tilanteessa omalle puhetasolleen.

Superior-ryhmään pääseminen (joutuminen?) ilahdutti ja pelotti. Toisaalta päättelin, että sellaisessa ryhmässä ei ehkä tarvitse kerrata tuikituttuja kielioppiasioita, mutta samalla pelotti se, että siinä vaadittaisiin sellaista tietotasoa, jota minulla ei ole. Ensimmäisinä kahtena päivänä olo oli hiukan pettynyt ja sekava; välillä tuntui siltä, että opetellaan triviaaleja asioita tai aikaa tuhraantuu tyhjäkäyntiin. Opettajat sanoivat meille, että koska olemme superior-ryhmässä, opetuksessa mennään jo kielen nyansseihin ja hienouksiin. Ystävän kanssa oltiin tästä hiukkasen eri mieltä; olisimme kaivanneet sellaisia asioita, joita voisimme käyttää tulevaisuudessa esimerkiksi puheessamme, ja minä toivoin sellaisia haasteellisia kielioppiharjoituksia, joita työväenopisto ei tarjoa. Mikä kuitenkin ilahdutti heti alusta alkaen, oli se, että ymmärsin opettajien puhetta melko vaivattomasti ja tuntien seuraaminen luonnistui yllättävänkin helposti.

Kolmantena päivänä saimme eteemme kielioppiharjoitusmonisteen. Jihuu! Ja tunnin jälkeen olo oli tosi onnellinen. Erinomainen opettaja Rafa osasi selittää kielioppihienouksia todella selkeästi. Myös seuraavana päivänä oli yksi tunti näitä harjoituksia ja sitten viimeisenä koulupäivänä, viimeisellä tunnilla Rafa räjäytti pankin. Hän sanoi: ”Tulette kiittämään minua, kun kerron teille tämän asian.” Ja sitten hän kertoi aivan uuden lähestymistavan subjunktiiviin. Jos minun aivojani olisi sillä hetkellä kuvattu PETissä, niin olisi saattanut nähdä aikamoisen ilotulituksen. 😀

Perinteisen opetustavan mukaan subjunktiivin käyttöä varten joutuu opettelemaan lukuisan määrän eri tilanteita, joissa subjunktiivi on pakollinen. Qué tal 2 -oppikirjassa subjunktiivitilanteet ja säännöt ovat vielä selkeitä ja suoraviivaisia, mutta mitä pitemmälle kieltä opiskelee, sitä pitempiä ovat verbien ja konjunktioiden listat, joita joutuu painamaan mieleensä. On pääsäännöt, poikkeukset ja poikkeuksien poikkeukset. Loputon suo. Perinteisessä tavassa opettelemme noita sääntöjä ja listoja ulkoa, ja tekstiä tai puhetta tuottaessamme mietimme, onko tämä verbi tai konjunktio jossain näistä listoista ja mitkä säännöt ja poikkeukset pätevät juuri tähän listaan. Meille kerrotaan, että subjunktiivi on epävarmuuden aikamuoto, mutta suomalainen korva ei kuule epävarmuutta kaikissa subjunktiivitilanteissa.

Tällä hetkellä Espanjassa on kuitenkin opettajia, jotka kehittävät tuttuihin kielioppitilanteisiin uusia selitystapoja. Rafa kuuluu näihin opettajiin. El método cognitivo. Kognitiivinen metodi on lähtöisin Granadasta. Tässä tavassa ei enää opetellakaan ulkoa loputtomia listoja eri tilanteita varten, vaan mietitään lauseen sisältöä. Indikatiivi on ”aclarar” ja subjunktiivi ”no aclarar”. Esimerkiksi kun lauseessa on subjunktiivi (oikein), verrataan sitä siihen, miten merkitys muuttuisi, jos siihen virheellisesti laitettaisiin indikatiivi. Esimerkkien avulla minulle selvisi, että monissa subjunktiivitilanteissa subjunktiivin käyttö tarkoitti sellaista, joka ei ole vielä olemassa tai tapahtumassa (tai mahdollista), ja indikatiivi sellaista, joka on jo tapahtumassa, toteutuu parhaillaan.

Oikein: Quiero que vengas. (Haluan, että tulet.) Subjunktiivi (vengas) kertoo jostakin, jota ei vielä ole, ”sinä” on jossain, mutta ei vielä tulemassa. Tuleminen ei vielä tapahdu. Vain minun haluamiseni on ”aclarar”.
Väärin: Quiero que vienes. (Haluan, että tulet.) Venir-verbin indikatiivi tarkoittaa, että sinä jo tulet, tuleminen jo tapahtuu. Joten lauseen merkitys on ihan absurdi. Sama juttu kuin jos söisin jäätelöä ja julistaisin Haluan jäätelön. Miksi haluaisin jotain, mikä minulla jo on, mikä jo tapahtuu? Indikatiivin käyttö tässä että-lauseessa johtaa absurdiin ajatukseen, vain subjunktiivi on mahdollinen, jos halutaan muodostaa järkevä lause.

Tämä pieni esimerkki raotti minulle ihan uuden näkymän indikatiivin ja subjunktiivin paritanssiin. Koska suomen kielessä ei ole subjunktiivia, joudumme käyttämään espanjan subjunktiivia ”koska säännöissä sanotaan niin”, ymmärtämättä merkitystä ja sisältöä. Kognitiivinen metodi yrittää valottaa subjunktiivia ja muita espanjan kieliopin hienouksia uudesta näkökulmasta, merkityksen ymmärtämisen kautta. Niillä kahdella subjunktiivisäännöllä, jotka Rafa meille opetti, pystytään selittämään 80 % subjunktiivin käyttötilanteista, ja samalla ne myös antavat kielen ymmärtämiseen ihan uusia työkaluja.

Olen etsinyt espanjan kielen sielua kaikki nämä vuodet, ja tuo 15 minuutin opetustuokio Granadassa CastiLa-nimisessä kielikoulussa nytkäytti minua hyppyaskeleen eteenpäin. Nyt uskon vieläkin varmemmin, että kielen sielu löytyy kieliopin ja rakenteiden kautta; täytyy vain etsiä ja löytää uusia näkökulmia, rohkeasti ja ennakkoluulottomasti. Espanjan ja ehkä muidenkin kielien kieliopin opetus tulee muuttumaan lähitulevaisuudessa, kun opettajat ja kielitieteilijät kehittävät uusia tapoja opettaa ja oppia kieltä. Tuskin maltan odottaa! Elämme jännittäviä aikoja, de verdad. 🙂

Kaukana siintää Sierra Nevadan lumihuippuiset vuoret. Placeta Cristo Azucenas, Granada, España.

Kielioppi on seikkailu.

Erään tekstin taustoja

Vaikkei elämä ole mikään kaunokirjallinen kokemus, kuten Ritva Hokka totesi runokirjassaan Petonainen ja pikkuvaltiatar (WSOY 1986), niin silloin tällöin elämässä tulee eteen pieniä tilanteita, joista haluaisi muistaa tunnelman, tunteet ja tapahtumankin. Ne ovat niitä hetkosia, jotka popsahtavat vastaan odottamatta ja jotka muuttavat ratkaisevasti omaa mielentilaa, ajatusten suuntaa ja tunteita. Mutta ne ovat niin pieniä ja nopeita, että aika haalistaa ne pikavauhtia ja ne unohtuvat kaiken muun touhotuksen keskellä. Ellei niitä kirjoita muistiin.

Yksi tällainen tapaus sattui minulle maaliskuun puolivälissä. Vain puolisen tuntia elämästäni, kun värjöttelin Eerikinkadulla linja-autoa odottaen ja kun matkustin sillä kaupunginosaan, ylioppilaskylään, jossa en ollut käynyt opiskeluvuosien jälkeen. Naismuistiin siis.

Halusin tallentaa parempaan muistiin kuin omaani tuon pienen pätkän elämästäni, vangita sanoin mielentilan muutoksen, tunteet ja pienet tapahtumankäänteet. Kirjoitin tapahtumaa päässäni, jotta en unohtaisi sitä, odottaen sopivaa hetkeä, että ehtisin kirjoittaa sen iCloudiin, mutta muut asiat (mm. Python-kurssi ja juuri alkanut Blender 3D -kurssi) veivät kaiken energian. Sitten muistin espanjanopettajani vinkkaaman kilpailukutsun: Suomen espanjanopettajat ry. järjesti taas tänäkin vuonna kirjoituskilpailun, ja aikuisopiskelijoiden sarjan aihe La vida te da sorpresas tuntui sopivan tähän omaan pikku tapahtumaani oikein hyvin. Pienetkin yllätykset kun ovat yllätyksiä. Vaikka kilpailukutsussa oli sana redacción, joka tarkoittaa lähinnä ainekirjoitusta tai kirjoitelmaa, päätin kirjoittaa kokemani hieman kaunokirjallisempana, novellimaisempana, jotta saisin siihen sen tunnelman, jonka halusin muistaa.

Saattaa kuulostaa hyvinkin omituiselta, että valitsin vieraan kielen tämän tapahtuman muistiin laittamiseen. Eikö espanja vie paljon kauemmin aikaa kuin suomeksi kirjoittaminen? Kirjoittamisessa kaikkein suurin ja aikaa vievin osa on tietää, mitä kirjoittaa. Kun tietää, mitä haluaa kirjoittaa ja millä tyylillä, niin loppu on silkkaa laskettelua ja nauttimista. No, ei kyllä ole, ei ainakaan minulla, ei ainakaan kun kirjoitan suomeksi. Sillä äidinkielellä kirjoittaessa tarjolla ovat kaikki nyanssit, sanonnat, tyylit ja sanat. Jokainen lause täytyy miettiä tarkkaan, koska se avaa tietyt polut eteen ja niitä polkuja on lukuisia. Valitse niistä sitten! Niitä makustelee ja yrittää valita oikeat sanat, joissa on oikea sävy ja jotka johtavat kohti oikeaa osoitetta. Ja koko ajan on tunne, että olen menossa väärään suuntaan.

Espanjaksi kirjoittaminen on huomattavasti suoraviivaisempaa. Vieraan kielen sävyt ja ilmaukset eivät ole läheskään sillä lailla hallussa kuin äidinkielessä. Sanasto on huomattavasti vaatimattomampi. Valittavia polkuja paljon vähemmän. Kirjoittaminen on pelkistetympää, teksti askeettisempaa. Mutta tietyn kielen valinta tekstille tarkoittaa myös sitä, että mukana tulee kulttuuri. Kieli ei liiku mihinkään ilman kulttuuria, josta se kumpuaa ja jossa se elää.

Kielen lisäksi tekstiin vaikutti myös se, että nyt kirjoitin sitä kilpailua varten, en vain itselleni. Ja vielä sekin, että kilpailukin kohdistui kieleen, espanjaan. Kaikki tällainen vaikuttaa tekstiin – halusipa sitä tai ei –  ja siinä tehtäviin valintoihin, näkökulmaan ja painotuksiin. Kielikuviin.

Jos olisin kirjoittanut tekstin suomeksi, se olisi erilainen, vaikka tapahtumat olisivatkin samat. Niin se vain menee. Kieli vaikuttaa siihen, miten asioita katsomme, miten me ne näemme. Silti tekstiä nyt lukiessani koen, että sain tuotua siihen juuri ne tunteet, tunnelmat ja mielentilan muutokset, jotka halusin muistaa ja tallentaa. Sillä tekstiä kirjoittaessani tärkeintä oli kuitenkin kaikki tuo ja itse kilpailu oli sittenkin vain potku persauksiin, kimmoke että uhrasin yhden lauantai-iltapäivän tekstin kirjoittamiseen ja muutaman illan sen työstämiseen (mikä käytännössä tarkoitti, että kirjoitin tekstiä hieman lisää, kun sitä olisi pitänyt hieman tiivistää).

Se, että menestyin tekstilläni kilpailussa, tuntuu tietysti tosi hyvältä. Että joku toinen tai jotkut olivat tykänneet tekstistä. Elämä ei ehkä ole mikään kaunokirjallinen kokemus, mutta joistakin kokemuksista voi toi tehdä kaunokirjallisia tekstejä… tai jotain sinne päin. 😉

Parasta tässä prosessissa oli silti itse kirjoittaminen. 🙂

(Kilpailuteksti on luettavissa täällä. Sieltä löytyy myös karvalakkikäännös suomeksi.)

Hyviä päiviä, sanoo espanjalainen

Buenos días, amigos 🙂

Hiihtolomaviikko on juuri alkanut täällä eteläisessä Suomessa, ja työväenopiston kurssitkin ovat talvilomalla. Kieliä opiskeleva ei sen sijaan ole koskaan lomalla, vaan aivot raksuttelevat aina kielten kiemuroissa. Tämän päivän saksan harjoitukset on tehty ja saksan päivätavoite (2000 pistettä WordDivessä) saavutettu. Tässä odotellessani ystävältä espanjan prepositioharjoituksia, ehdin pohdiskella hieman espanjan buenos días -tapausta.

Ensimmäisiä asioita, joita meille vieraissa kielissä opetetaan, on tervehtiminen. Espanjan kieli tuo tervehtimiseen mielenkiintoisen lisäefektin, sillä espanjassa – muista kielistä poiketen – käytetään monikkomuotoja: buenos días (”hyvää huomenta” tai ”hyvää päivää” ennen lounasta noin klo 14:ään asti), buenas tardes (”hyvää päivää” lounaan jälkeen noin klo 14:stä lähtien tai ”hyvää iltaa” auringonlaskuun asti, yleensä noin klo 21:een asti) ja buenas noches (”hyvää iltaa” klo 21:stä lähtien tai ”hyvää yötä”).

Mutta miksi espanjaa äidinkielenään puhuvat tervehtivät monikossa, kun naapurikielet – myös latinasta juurensa saaneet – käyttävät yksikköä: bom dia (portugali), buon giorno (italia), bonjour (ranska) ja good morning (englanti). Saksalaisetkin moikkaavat yksikössä: guten Morgen ja guten Tag!

Mitään ehdottoman varmaa syytä monikkomuotoon en löytänyt. Lingvistiikan professori Salvador Gutiérrez Ordóñez, joka on myös Real Academia de la Lengua Españolan jäsen, arvelee, että monikkomuotoinen tervehdys voisi olla perua pitemmästä lauseesta, josta on sitten ajan saatossa pudonnut pois ylimääräiset sanat ja ilmaus vakiintunut tähän lyhyeen muotoon. Hän pitää mahdollisena, että tervehdys tulisi ilmauksesta ”buenos días os dé Dios”, jonka voisi suomentaa ehkä näin: ”Jumala suokoon teille hyviä päiviä” (”hyviä päiviä teille antakoon Jumala”). Tosin subjunktiivin ”dé” suomennos tuottaa minulle tuossa vaikeuksia… kuten niin usein, mutta yleensä kylläkin toisin päin (kun itse pitäisi sitä käyttää). 😀
”Buenos días os dé Dios” ei siis kohdistunut pelkästään kyseiseen päivään, vaan myös tuleviin päiviin toivotettiin Jumalan siunausta.

Toinen arvailu monikkomuodon käyttöön on intensiteetti, ei määrä. Monikolla tuotaisiin esiin toivotuksen intensiteettiä, verrattuna pliisuun yksikkömuotoon. Tätä selitystä puoltaa se, että espanjan kielessä on muitakin monikkomuotoisia ilmauksia, joissa on intensiivinen tunne mukana, kuten esimerkiksi gracias (kiitos), mis condolencias (osanottoni) ja felicidades (onnea).

Olipa syy mikä tahansa, niin monikkomuodolla mennään espanjaa puhuvissa maissa. Mutta ei pelkästään monikkomuodolla. Vaikka monikkomuoto tässä tilanteessa on vakiintunut yleiseen kielenkäyttöön, ei ole väärin käyttää yksikkömuotoakaan ”buen día”. RAE on antanut tähän luvan, mutta suosittelee kuitenkin monikkomuodon käyttöä. Joissakin Etelä-Amerikan maissa sen sijaan saattaa kuulla buen día -huikkauksiakin.

Mitä tulee suomen kieleen, niin kyllähän meilläkin joskus käytetään monikkomuotoja. Olen kuullut sanottavan muun muassa ”huomenia” ja ”öitä”.

Jaahas, sähköposti kilahti iloisesti. Aika siirtyä prepositioharjoituksien pariin. 🙂

Lähteet:
BBC Mundo
RAE – Diccionario panhispánico de dudas

 

Koiralenkeistä leijonanhampaisiin

Tällä viikolla olen oppinut muutamia hauskoja sanoja ja sanontoja. Joidenkin alkuperää oli ihan pakko hiukan tutkia, sen verran hauskoja ne olivat. Etymologia on muuten mielenkiintoinen ala; siihen voisi upota kokonaan. 🙂

Gassi gehen

Eräänä päivänä WordDiven kuvissa eteeni tassutteli hyväntuulinen pari: mies ja koira reippailemassa luontopolulla. Hymyilevä koira muistutti kultaistanoutajaa, mutta saattoi olla myös vaalea hovawart. Tälle leppoisalle parille piti etsiä oikea sanonta tai sana. Neljästä tarjotusta vaihtoehdosta seilasin kahden vaihtoehdon välillä: draußen eli ulkona ja regelmäßig eli säännöllinen. Mutta oikea vastaus olikin Gassi gehen eli viedä koira lenkille. Gassi gehen? Yleensä erittäin loogisessa saksan kielessä tämä sanonta tuntui ihan tuulesta temmatulta. Mikä ihmeen Gassi? Onko se joku koiran nimi, vai? Piti kaivaa esiin paksu saksan sanakirja, mutta ei sieltä mitään Gassia löytynyt, sen sijaan kylläkin Gasse eli kuja. Voisiko Gassi gehen viitata kujalle menoon? Tästä piti ottaa selvää.

Internetin kinttupolkuja kuljeskellessa tieto tulla lengerteli lopulta vastaan. Noin 200 vuotta sitten, kun eurooppalainen ihminen alkoi kaupungistua, niin hänen mukanaan kaupunkiin muutti myös lemmikkieläimiä. Kaupungissa (ainakaan saksalaisessa!) koirat eivät voineet juosta vapaina torttuja pyöräyttelemässä, vaan ihmisten piti taluttaa koiria ulkona, jotta nämä pääsivät tekemään tarpeitaan. Ei ollut kuitenkaan suotavaa, että koirat olisivat vääntäneet tortut kaduille, joissa kaikki kulkivat ja näkivät tapahtuman. Siksi ne talutettiin syrjäisille, pimeille kujille tarpeitaan tekemään. Siitä kehittyi tämä hauska sanonta, joka nyt tuntuu ihan loogiseltakin jopa, vaikka onkin laajentunut käsittämään koiran kanssa lenkkeilyn muuallakin kuin syrjäkujilla. 🙂

Löwenzahn, diente de león

Villikukkien ja -kasvien nimet ovat monesti hauskoja kaikissa kielissä. Suomessakin on pilvin pimein näitä mainioita nimiä: leskenlehti, kyläkellukka, vuohennokka, kurjenpolvi, koiransilmä jne. Monilla kasveilla on myös monia nimiä. Niin myös tällä rakkaalla lapsella, taraxacum officinalella. Jostain syystä sitten kussakin kielessä voikukalle on vakiintunut tietty nimi. Suomessa voikukka, ja monissa eurooppalaisissa maissa kasvaa leijonanhammasta ihan riesaksi asti, jopa 2000–3000 lajia: Löwenzahn (saksa), diente de león (espanja), dente di leone (italia), løvetann (norja), dent-de-lion (ranska) ja dente-de-leão (portugali). Kaikkiin näihin kieliin sana tulee myöhäislatinan sanasta dēns leōnis. Englanninkielisessä voikukassa voimme nähdä myös latinan vaikutuksen: dandelion (dan-de-lion).

Mistä kenellekään on juolahtanut nimetä voikukka leijonanhampaaksi? Jotta tämän ymmärtäisi, niin on pakko katsoa keltaisena hehkuvan kukan ohi ja tutkia kasvin lehtiä. Pitkänomaisten lehtien reunat ovat kuin raateluhampaat. Leijonan suuhun en ole koskaan kurkistanut; noutajakoirien hampaita sen sijaan tuli joskus anno dazumal jopa pestyä, ja niissäkin voi hyvällä mielikuvituksella nähdä paikka paikoin voikukan lehtien ”raatelevuutta”.

Suomessakin voikukkaa on kutsuttu eri puolilla maata monilla eri nimillä. Myös leijonanhammas vilahtaa listalla. Jostain syystä voikukka-sana on kuitenkin vakiintunut yleiskäyttöön ja muut nimet ehkä jääneet yksittäisten ihmisten ja perheiden käyttämiksi tai murteiden laskoksiin. Mistä sitten voikukka-nimi voisi tulla? Kesävoin keltaisesta kukasta? Maitiaisnesteestä, joka muistuttaa maitoa, ja maidosta taas valmistetaan voita? Voikukka oli ennen vanhaan myös tärkeä ja terveellinen ravinto niin eläimille kuin ihmisille. ”Voikukan katsottiin parantavan myös voin laatua ja tuovan siihen lisää väriä.” (Lähde: Reijo Heikkinen)

Myös ruotsin kielessä on kuljettu latinasta poikkeavaa tietä: maskros. Toukkaruusu? Maskros on saanut nimensä Wikipedian mukaan siitä, että voikukassa usein istuskelee ripsiäisiä, noita pieniä, kapearuumiisia hyönteisiä, joilla on kyllä siivet, mutta jotka ovat silti huonoja lentäjiä.

Kesä yltää muutaman kuukauden kuluttua taas tänne pohjoiseenkin. Kun voikukka serkkuineen puskee itsensä nurmen läpi ja nauraa keltaista nauruaan, kannattaa miettiä kaksi kertaa, ennen kuin työntää kätensä leijonanhampaiden väliin repiäkseen kukan pois helottamasta. 😉 Jospa antaisikin sen vain paistatella päivää… tai voisihan siitä tehdä voikukkaviiniä.

Sukellus saksan sanojen mereen

Veli antoi minulle lahjaksi kolmen kuukauden kieliopinnot WordDive-alustaan. WordDive on suomalainen e-oppimisen innovaatio kieltenopiskeluun. Opiskelussa voi käyttää selainta tietokoneella ja puhelimeen tai tablettiin voi asentaa mobiilisovelluksen. Näitä kaikkia voi käyttää rinnakkain ja lomittain. WordDivessä voi opiskella useita kieliä, ja opetuskieleksikin voi valita suomen lisäksi muitakin kieliä (jos haluaa näin treenata kahta kieltä yhtä aikaa). Kahden viikon ilmaisen kokeilujakson aikana voi testata ohjelman rajoitettua versiota kaikessa rauhassa ennen ostopäätöksen tekoa. Yhden kielen kuukausimaksu WordDivessä on 9,99 €.

Koska pääopiskelukielenäni on tällä hetkellä espanja ja koska olen siinä jo sen verran pitkällä, että sanasukellus ei tuntunut järkevältä, valitsin WordDiveen opiskelukieleksi saksan. Saksa oli lukioaikoina lempikieleni, hurahdin siihen silloin täysin. Koulun lopetettuani vietin kolme kuukautta Hampurissa saksalaisessa perheessä, mutta tämän jälkeen tulivat muut asiat elämääni, ja saksan kieli jäi vuosikymmeniksi käyttämättä. Saksalaisia dekkarisarjoja on tullut joskus katsottua toisella silmällä, mutta muuten saksan kieli on painunut muiden asioiden alle. Viime kesänä lukaisin läpi Hallo 1 -oppikirjan ja kuuntelin CD:ltä jopa muutaman oppitunnin ja tehtävän, mutta homma ei lähtenyt lentoon ja saksanopiskelu liiskaantui espanjan C1- ja C2-tason kielioppipohdintoihin, joita harrastimme ystävän kanssa kesälomalla. Mutta lahjan myötä oli loistava syy antaa saksalle uusi mahdollisuus.

WordDiven ideana on opiskella kieltä sananmukaisesti sukeltamalla sanojen mereen. Opiskeltavia sanoja voi valita aihealueittain. Valitsin aluksi matkailun, mikä tuntui järkevältä, mutta jossain vaiheessa tuntui, ettei tämä sanasto minua niinkään kiinnosta, ja vaihdoin päämääräksi kaikki alueet. Tällöin käyttööni tuli 18 saksankurssia, joita voin tehdä siinä järjestyksessä kuin milloinkin mieli halajaa tai systemaattisemmin pari kurssia rinnakkain.

Opiskelu tapahtuu yksinkertaisella ja äärettömän koukuttavalla tavalla. Kutakin kurssia voi opiskella tietokoneen selaimessa helpolla tavalla ja pääharjoituksessa. Mobiilisovelluksessa on vielä keskitaso-vaihtoehto. Kaikissa vaihtoehdoissa on kuva, jolle pitää valita tai kirjoittaa sitä tarkoittava sana tai verbiharjoituksissa oikea verbi ja sille oikea aikamuoto. Pronominiharjoituksessa pitää laittaa oikea pronomini valmiiseen lauseeseen.

Vastauksista saa pisteitä sen mukaan, miten ja mitä tietää, helpossa harjoituksessa pisteitä tulee vähemmän ja pääharjoituksessa eniten. Bonuspisteitäkin ohjelma antaa. Asetuksista voi säätää, kuinka monta kertaa sana on osattava, jotta se siirtyy pysyvästi opittuihin asioihin ja siitä saa ”timantin”, joiden kertymistä tekoäly myös seuraa. Minulla se on oletusarvossaan, eli 8 kertaa on sana tiedettävä oikein. Etenemisnopeutta voi myös säätää: ääripäät ovat ”painotus toistossa” ja ”painotus uusissa asioissa” (itselläni jälkimmäinen).

Koska olen käyttänyt WordDiveä vain saksan opiskeluun, en tiedä, millaisia kursseja muissa kielissä on. En myöskään tiedä, millaista olisi opiskella täysin uutta kieltä WordDivellä. Kokemukseni ja mielipiteeni ovat siis tällä tavoin rajoittuneet.

Osatun kielen uudelleen lämmittämisessä WordDive kyllä onnistuu. Oppimistilanne puhelinsovelluksessa on intuitiivinen ja suggestiivinen. Kuvan, sanan, äänen ja esimerkkilauseen yhdistelmä toimii yllättävän hyvin. Jos vertaan WordDiven saksan tehtäviä Duolingon espanjan tehtäviin, niin WordDivessä tehtävät ovat yksinkertaisemmat ja suoraviivaisemmat, Duolingossa on taas jonkin verran enemmän vaihtelua. Mutta kuvien ja sanojen yhdistämisessä ja ääntämisessä WordDive on täysin ylivoimainen. Duolingossa kuvat ovat vain koristeena, niillä ei ole mitään merkitystä, ja ne voivat olla jopa harhaanjohtavia. WordDivessä kuvat ovat oleellinen osa oppimista, ja siksi ne on tarkoin harkittuja, opeteltavaan sanaan sopivia. Toki on tullut eteen tilanteita, joissa olen tulkinnut kuvan ensin väärin, mutta näitä on aika vähän.

Toinen ihan mahtava asia WordDivessä ovat natiivit näyttelijät, joka puhuvat sanat ja esimerkkilauseet. Näille saksan ”tyypeille” voisin jopa tarjota oluet jossain Gasthausissa. He ovat aivan mahtavia. He nostavat saksan kielen lentoon. Heidän äänensä jäävät soimaan päähän pitemmäksikin aikaa. Jos omaa hyvän musiikkikorvan, voi jopa käyttää heidän ääniään hyväkseen substantiivien suvun muistamisessa, sillä miesäänet sanovat der-sukuiset sanat, lempeä naisääni sanoo die-sukuiset ja kypsempi naisääni das-sukuiset substantiivit. Kun kuuntelee ja toistaa perästä, ääntämiset ja painotukset tulevat kohdilleen. Duolingon koneääni jää kauas jälkeen, ja joissakin kohdissa minusta se lausuu väärin espanjan b- ja v-kirjaimet.

WordDiven tekoäly seuraa opiskelijan kehitystä ja tekee ehdotuksia sen mukaan. Jos tekoäly huomaa, että opiskelija on tahkonnut tiettyä kurssia ihan riittävästi sille päivälle, se ehdottaa tauon pitämistä tai siirtymistä toiseen kurssiin. Jos opiskelija tekee harjoituksia vain helpolla tavalla ja pelkää vaikeampiin haasteisiin siirtymistä, tekoäly lempeästi kertoo, että nyt olisi aika kokeilla pääharjoitusta. Jos tekoäly huomaa, että opiskelija saavuttaa päivittäiset tavoitteet hyvin helposti ja paljon enemmänkin, se ehdottaa tavoitteiden nostamista.

WordDiven tehokkuus tulee esiin erityisesti mobiiliversiossa. Puhelin on aina käden ulottuvilla, ja kieltä voi treenata vaikkapa mainostauoilla, kahvipaussilla ja päivällistä syödessä. Jalkalihasharjoituksia tehdessäkin olen worddaivannut. Viikonloppuaamuisin ennen kuin nousen sängystä, saatan tehdä muutaman pikku harjoituksen. Jos treenaa illalla ennen nukkumaanmenoa, voi olla melko varma, että seuraavana aamuna päähän popsahtelee saksankielisiä sanoja ja lauseitakin ”kuin tyhjästä”.

Miten WordDiveä kannattaa opiskella?

Tähän ei ole yhtä vastausta. Riippuu ihmisestä, hänen tavoitteistaan ja elämäntilanteestaan sekä siitä, opiskeleeko täysin uutta kieltä vai herättääkö henkiin aiemmin opittua. Mutta olipa oma tilanne millainen tahansa, niin se, mitä jokaisen kannattaa tehdä, on kuunnella ja toistaa ääneen. Tämä on äärettömän tehokas tapa! Jopa substantiivien artikkelit jäävät paremmin mieleen, kun puhuu sanan ääneen. Se, että opiskelee kieltä yhtä aikaa kahdella aistilla (näkee ja kuulee) ja vielä itse puhumalla, on ylivertaisen tehokasta, ja tämän puolesta puhuvat myös tutkimustulokset.

Kaikille WordDiven avulla opiskeleville suosittelen myös leikkimielisyyttä. Vaikka opiskelisi tositarkoituksella ja kaikella vakavuudella, kannattaa WordDivellä myös pelata. Aina ei kannata vääntää tiukkoja pääharjoituksia, vaan ihan leikkimielellä voi pelata helppoja tehtäviä. Itse aloitan uuden kurssin aina helpoilla harjoituksilla, joiden avulla nopeasti saan käsityksen, millaisia sanoja kyseissä osiossa tulee vastaan.

Muistisääntöjä kannattaa kehitellä itselle, niin kuin aina kielten opiskelussa. Riippuen tilanteesta ne voivat olla verbimuotojen ritirimpsuja tai jotain muuta. Artikkelien kohdalle voi kehitellä monenlaisia poppakonsteja. Minun oli esimerkiksi vaikea muistaa, että Maus-sana on feminiini. Jotenkin vain sen eteen tuli aina väärä artikkeli, maskuliini, kunnes istutin tämän hiiri-sanan kahden siihen liittyvän feminiinisanan väliin die Katze – die Maus – die Tastatur (kissa – hiiri – näppäimistö).

Oppiiko WordDivellä kielen?

Tämäkin riippuu täysin opiskelijasta ja hänen tavastaan opiskella. WordDiven sivuilta löytyy kyllä kielioppeja, ja jos haluaa oppia kielen ihan oikeasti, niin kieliopilta ei voi välttyä. Jostain on ne kielen rakenteet opeteltava, ja kielioppi usein auttaa muistamisessa, kaikissa kielissä, mutta varsinkin hyvin jäsentyvässä saksan kielessä. Yhden kielioppisäännön opettelemisella voi säästyä lukuisten yksittäisten detaljien päähän pänttäämiseltä.

Kieltä ei myöskään opi pelkästään toistamalla. On opeteltava tuottamaan kieltä, puhuttua tai/ja kirjoitettua, mitä nyt itse kukin haluaa painottaa tai tarvitsee. On kuviteltava tilanteita, mihin voisi joutua, ja yrittää selvitä niistä puhumalla. Miten selviän kaupassa, ravintolassa, lentokentällä? Mitä sanon, jos matkatavarani ovat kadonneet tai olen eksynyt vieraassa kaupungissa? Päivän tapahtumista voi pitää päiväkirjaa ja kirjoittaa sähköposteja kuvitteelliselle ihmiselle; parasta tietenkin olisi, että vastaanottaja olisi oikea ihminen. Facebookin kieliryhmissä voi ottaa osaa keskusteluihin. Kieltä oppii vain aktivoitumalla ja käyttämällä, mutta WordDive on innostava ja hauska tuki ja tsemppaaja.

Nyt olen worddaivannut noin kuukauden, seitsemästä kurssista olen saanut ”päästötodistuksen” ja timantteja on kasassa 744. On ollut pakko rajoittaa opiskelua, sillä saksa alkoi jyrätä espanjan yli. Nyt opiskelen saksaa pääsääntöisesti vain aamulla, ja torstaisin vain illalla espanjan jälkeen, jotta saksa ei pääse sekoittamaan espanjaa. Espanjalle annan kyllä selvästi enemmän aikaa, mutta WordDiven ansiosta saksa soi nyt päässä vahvemmin. Matkanteko WordDiven kanssa on ollut virkistävää. Ja saksa on oikeasti kiva kieli sekin.

Ajatuksia kielten opiskelusta (taas)

Vieraan kielen opiskelu on usein aika yksinäistä puuhaa. Ei ole olemassa mitään oikoteitä sanojen, verbien aikamuotojen ja kielioppisääntöjen omaksumiseen. Ne on vain päntättävä päähän – tavalla tai toisella – ja mitä vanhempi opiskelija on, sitä kovemmin joutuu tekemään töitä. Aikuiselle kaikki uudet vieraat kielet ovat haasteellisia. Nuoret aivot taipuvat uusien asioiden oppimiseen ketterämmin. Mutta jokaisen on tehtävä töitä itsensä kanssa. Näiden perusasioiden opiskelemiseen voi kehitellä erilaisia, itselle parhaiten sopivia metodeja. Joku taivuttaa verbejä kuntosalin soutulaitteessa, joku tankkaa kielioppia imuroidessaan. Joku pänttää numeroita iltakävelyllä autojen rekisterikilvistä (tunnustan tehneeni näin!). Kaikki keinot ovat sallittuja, kunhan ne eivät vahingoita muita ihmisiä, eläimiä, toisten omaisuutta eikä luontoa. 😉

Kieliä voi nykyään opiskella myös erilaisilla ohjelmilla ja sovelluksilla, joita voi asentaa tietokoneisiin, tabletteihin ja puhelimiin tai käyttää suoraan selaimella. Sovellukset voivat olla pelien kaltaisia, kannustavia ja jopa koukuttavia. Ohjelman tekoäly seuraa edistymistä ja muuttaa tavoitteita sekä asettaa tai tarjoaa uusia päämääriä sitä mukaa kun opiskelija etenee.

Yksin voi päästä pitkällekin opiskelussa, kun käyttää hyväkseen eri tekniikoita, mutta yksinopiskelusta puuttuu yksi tärkeä osa kieltä: toiset ihmiset. Metsää ei voi olla ilman puita eikä kieltä ilman ihmisiä. Yksi puu ei tee metsää eikä yksi ihminen tarvitse kieltä. Niin puut kuin ihmisetkin tarvitsevat lajitovereitaan voidakseen huminoida ja kahista yhdessä.

Jossain vaiheessa kielen opiskelua jokainen haluaa kokeilla kieltä käytännössä, suhteessa toiseen ihmiseen. On tärkeää kokea tilanteita, joissa voi tuottaa vierasta kieltä joko kirjoittamalla tai puhumalla ja nähdä, miten toinen ihminen ymmärtää sen, vastaa ja heittää pallon takaisin. Ulkomailla toki voi tätä tehdä, mutta harvalla on mahdollisuutta matkustella siellä joka viikko. Vierasta kieltä voi testata myös tunneilla opiskelukavereiden ja opettajan kanssa. Aina ei ole pakko matkustaa ulkomaille voidakseen käyttää vierasta kieltä ja nähdäkseen, miten on edistynyt sen opiskelussa. Kavereiden kesken ei tarvitse jännittää niin kauheasti: olemme kaikki samassa tilanteessa, oppimassa uutta kieltä.

Nyt kun työväenopistossa on joulutauko, huomaan selvästi, että jotain puuttuu elämästä. Vaikka ihan laiskana en ole ollut. Kaverin kanssa teimme subjunktiiviharjoituksia, ja nyt on tehtävänä pari prepositioharjoitusta. Mikä ero on ilmauksilla ”hacia aquí” ja ”por aquí”? Molemmat kun näyttäisivät tarkoittavan ”täällä päin”, ”näillä tienoilla”. Onko jompikumpi täsmällisempi, vai voiko niitä käyttää toistensa synonyymeinä? Hmm… Entä sitten vanha taistelupari por ja para ja niiden lukuisat merkitykset eri tilanteissa? Hmm… Tässäpä on mietittävää ennen kurssin alkua.

——
PS. Sain joulupukilta lahjaksi kolmen kuukauden WordDive-kurssin haluamassani kielessä. Valitsin saksan, joka oli intohimoni lukioaikoina, mutta sen jälkeen jäänyt pois aktiivikäytöstä. Parin päivän jälkeen olen huomannut, miten vanha käyttämätön kieli alkaa nousta muistin kätköistä. Siinä on jotain peräti maagista! Ihmeellisiä asioita tulee mieleen ja yllättäviä asioita alkaa muistaa, kun muistia hiukan hieroo. Kaikki se tieto on maannut aivojen kovalevyllä ja on yhä noudettavissa tietoisuuteen ja käyttöön. Aikuiselle täysin uuden kielen opettelu on hidasta ja työlästä, mutta jos on nuorena opiskellut jonkin kielen, niin sen uudelleen lämmittäminen onkin yllättävän helppoa. Ja hauskaa! 😀