Pyhimys livahti taivaaseen

Puolitoista vuotta sitten istuin linja-autossa matkalla Málagasta Granadaan. Olimme matkustaneet ystävän kanssa koko yön: ensin bussilla Turusta Helsinkiin ja sitten Helsingistä lentäen Málagaan, jonne saavuimme aamulla. Yli vuorokauden valvominen painoi kropassa ja mielessä. Katselimme minibussin ikkunasta Andalusian rinteillä aaltoilevia loputtomia oliivipuupeltoja ja jutustelimme väsyneesti niitä näitä. En muista, mistä keskustelimme juuri sillä hetkellä, kun lyhytsulku iski minuun ja sanoin kaverille: Nyt tuli lyhytsulku, en muista, mitä mun piti sanoa. Ystävä totesi siihen lakonisesti: Espanjaksi se sanotaan Se me ha ido el santo al cielo. Pohdiskelimme hetken, mitä tuo sanonta oikein tarkoittaa, että pyhimys on mennyt minulta taivaaseen. Ihmettelin ääneen sanonnan rakennetta, että miksi se on sellainen (”se me”), ja ystävä kaivoi väsyneiden, mutta aina yhtä ihmeellisten aivojensa takalokerosta selityksen, että refleksiiviverbin kanssa datiivipronominilla voidaan ilmaista tilannetta, jossa henkilölle tapahtuva asia on vahinko, tahdosta riippumaton eikä henkilö itse ei ole siitä vastuussa… tai ei halua ottaa siitä vastuuta. 😉

Kävimme läpi muita tutumpia esimerkkejä:
Se me ha roto el vaso. (Minulta meni juomalasi rikki. Parempaa suomea: Juomalasi meni rikki.)
Se me han olvidado las llaves en casa. (Avaimet unohtuivat kotiin.)
Se me ha quemado la papilla de avena. (Kaurapuuro pääsi palamaan pohjaan.)

Puhuja ei ota vastuuta siitä vahingosta, mitä hänelle on tapahtunut, vaan tällä ilmaisulla kertoo, että ikävä tapaus sattui hänelle ihan vahingossa.

”Haitan datiivi” on hyvin yleinen rakenne espanjan kielessä ja tulee vastaan tuon tuostakin kirjojen sivuilla. Aina sen nähdessäni en toki muista bussimatkaa Etelä-Espanjassa, mutta joskus kyllä, ja eilen Andalusia tupsahti mieleen, kun luin espanjan kotiläksyä, Almudena Grandesin lyhyttä fiktiivistä tarinaa Unos ojos verdes. Sen sijaan muistan varmaan ikuisesti, missä, milloin ja millä lauseella (¡pyhimys-lauseella!) olen painanut tämän rakenteen mieleeni.

Andalusia-tarina jatkuu vielä niin, että pari päivää myöhemmin Granadassa istuimme espanjan oppitunnilla, opettaja oli selittämässä jotain, vaikeni äkkiä hämmentyneen näköisenä ja sanoi naurahtaen: Ay, se me ha ido el santo al cielo. 😀

Se me ha ido el santo al cielo

Lyhytsulku-merkityksen lisäksi hauskaa pyhimys-sanontaa voi käyttää myös tilanteessa, jossa on unohtanut tehdä jotain, mitä olisi pitänyt.
– Kun kävit kaupassa, muistitko ostaa niitä omenoita?
– Ay, se me ha ido el santo al cielo.

Mistä tällainen sanonta on sitten tullut espanjan kieleen? Internetin syväkurkku (fuente) kertoo, että sanonta on syntynyt tilanteessa, jossa jumalanpalvelusta pitävä pappi viittasi saarnatessaan johonkin pyhimykseen ja unohti äkkiä kyseisen pyhimyksen nimen. Päästäkseen pälkähästä pappi tokaisi Se me ha ido el santo al cielo (vaikka pyhimykset eivät taivaaseen normaalisti menekään) tarkoittaen, ettei pyhimys pysynyt hänen luonaan saarnan loppuun asti, vaan häippäsi kesken kaiken hänen mielestään.

Meidän kesken

Joitakin vuosia sitten Espanjaa kohtasi syvä lama. Ihmisiä jäi työttömäksi, monet menettivät kotinsa, jotkut joutuivat kadulle, toisissa perheissä kolme sukupolvea eli isovanhempien pienillä eläketuloilla näiden pikkaraisissa asunnoissa. Laman keskellä syksyllä 2013 Espanjan televisiossa alkoi pyöriä jokaisena arkipäivänä Toñi Morenon juontama tosi-TV-sarja Entre todos, jossa kerättiin rahaa hädässä oleville. Sarjassa esiteltiin jonkin ihmisen tai perheen hädänalainen tilanne, ja sen jälkeen katsojat saivat lahjoittaa rahaa tälle ihmiselle ja myös soittaa studioon ja rupatella hetken aikaa sympaattisen Morenon kanssa. Rahaa kerättiin esimerkiksi, että perhe sai sairaalle lapselle kuntoutusta, nuori sai rahaa perustaakseen pienen yrityksen ja voidakseen elättää vanhempansa ja sisaruksena. Joku sai rahaa välttämättömään remonttiin, ettei olisi joutunut kadulle. Tarvittava summa – isompi tai pienempi – oli aina tarkoin määrätty ja laskettu; siihen pyrittiin ja se myös saavutettiin varmaankin aina, mikäli muistan oikein.

Seurasin suorana lähetettävää sarjaa usein; se tuli sopivasti alkuiltana päivällisen aikaan. Sanomattakin on selvää, että ohjelma oli liikuttava. Silmät kostuivat niin Morenolla kuin ruudun tälläkin puolella. Aina ohjelman alussa pelotti, että jos ihmiset eivät lahjoittaisikaan rahaa sillä kertaa, mutta se oli turha pelko. Lahjoittajia löytyi aina, ja monet heistä itsekin elivät tosi vaikeissa elämäntilanteissa, työttömänä ja sairaana, ja pyytelivät jopa anteeksi, kun eivät voineet lahjoittaa enempää kuin 50 euroa.

Almudena Grandesin kirja Los besos en el pan (Tusquets Editores 2015) kertoo fiktiivisesti tuosta lama-ajasta Espanjassa. Kirjassa on pieniä tarinoita madridilaisessa kaupunginosassa asuvista ihmisistä, joiden elämät kietoutuvat toisiinsa monin tavoin. On kolmen sukupolven perheitä, on yksinäisiä, pareja, on nuoria ja vanhempia, on maahanmuuttajia ja eri ammattien harjoittajia. Lama kouraisee näitäkin ihmisiä armottomasti. Palkkoja alennetaan, yrittäjät menettävät asiakkaitaan, koska ihmisillä ei ole enää varaa käydä esimerkiksi kampaajalla. Perhe menettää kotinsa, kun ei pysty lyhentämään velkojaan, ja asuu vallatussa talossa. Terveyskeskus uhataan lopettaa. Lapsilla on nälkä.

Lama tuo ihmisten elämään kaikkea ikävää, ja kirja voisi olla hyvinkin synkkä ja ankea, mutta eipäs se sitä olekaan. Kaikkien vastoinkäymisten keskellä kirjassa pilkottaa valonsäkeitä. Ihmiset eivät suostu luopumaan unelmistaan, vaan alkavat taistella eri tavoin. Opettaja tuo ruokaa nälkäisille oppilaille, isoäiti laittaa joulukuusen jo syksyllä ilahduttaakseen perhettään, kampaaja kerää ruokaa, jota lahjoittaa niille, joilla sitä ei ole. Kielitaidotonta maahanmuuttajaperhettä yritetään auttaa. Lapsille järjestetään ruokailu kesäloman ajaksi paikalliseen baariin. Terveysaseman puolesta järjestetään mielenosoitus.

Samalla tavalla kuin Entre todos -ohjelmasta myös tästä kirjasta jäi loppujen lopuksi hyvä mieli. Vaikka ihmiset kärvistelivät omassa elämässään ja lama potki heitä päähän, suurin osa heistä ei lannistunut ja säilytti inhimillisyytensä ja omista vaikeuksistaan huolimatta auttoi muita. Kirjassa on niin paljon henkilöitä, että siinä meni hiukan jo pyörälle päästään, mutta joitakin herkullisia ihmisiä jäi mieleen, niin kuin videopelejä menestyksekkäästi pelaava isoäiti.

Loppusanat:
Los besos en el pan -kirjaa ei ole valitettavasti suomennettu, mutta kirjastosta löysin tämän espanjankielisen alkuperäisteoksen. Almudena Grandes on tuottelias kirjailija, joka kirjoittaa myös kolumneja ja artikkeleja lehtiin. Entre todos -sarjasta kirjoitin tässä artikkelissa syksyllä 2013.

Naiskohtaloita

Tässä artikkelissa heitän silmäyksiä kolmeen kirjaan, joiden kirjoittajat ovat naisia, samoin päähenkilöt.
Maria de la Pau Janer: Las mujeres que hay en mí (Planeta 2002)
Katja Kettu: Rose on poissa (WSOY 2018, e-kirja)
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso (Otava 2017, e-kirja)

De la Pau Janerin kirjan nappasin mukaani kevään viimeiseltä espanjantunnilta, jonne opettajamme toi omia kirjojaan meille. Aloin lukea kirjaa kesän alussa. Huomasin aika pian, että tätä kirjaa ei voinut lukea nopeasti. Kirjasta puuttuu juoni… tai no, ei se varsinaisesti puutu, mutta se kulkee jossain pohjalla ja pääpaino on kuvauksessa. Yleensä espanjankielisissä romaaneissa juuri kuvaus on se hankalin ja työläin osa-alue, vaikea ymmärtää, mutta ei tässä kirjassa; näitä kuvauksia oli mukavan helppoa ymmärtää, kunhan malttoi lukea hitaasti ja keskittyneesti. Niinpä luin kirjaa pikkuhiljaa, lyhyen pätkän kerrallaan, ja samaan aikaan luin muita kirjoja, joita saattoi lukea nopeammin.
Kirjan kieli on hyvin täyttä, niin kuin kuvauksellinen kieli usein on. Päähenkilöiden ajatuksia ja tuntemuksia kuvataan pikkutarkasti, kiireettömästi. Kirja kertoo kolmen naisen tarinan: isoäiti-Sofían, äiti-Elisan ja tytär-Carlotan. Naiset elävät – kukin vuorollaan – suojattua ja etuoikeutettua elämää, näennäisesti särmätöntä, mutta johon kuitenkin sisältyy traagisia kohtaloita. Ketään ei voi suojella elämältä eikä kuolemalta.

Kirjan tsehovilainen tunnelma ja käsittelytapa innosti myös minua kokeilemaan tällaista pysähtynyttä tunnelmaa ja kirjoittamistapaa, ja melkein kuin itsestään aloin kirjoittaa espanjankielistä lyhytnovellia, jonka työnimeksi – ja myös lopulliseksi nimeksi – tuli Las noches de terciopelo. Tämä novelli on luettavissa kotisivuillani.

Katja Ketun kirja Rose on poissa on myös täynnä kuvausta, mutta aiheeltaan ja tyyliltään se on täysin erilainen kuin De la Pau Janerin kirja. Ketun kirjan kieli on häikäisevän rikasta, täynnä sanoja, joita en tuntenut enkä koskaan ollut kuullutkaan. Myös maailma – reservaatissa asuvien intiaanien ja suomalaisten yhteiselo – oli minulle täysin vierasta. Tässäkin mielessä kirja oli hyvin mielenkiintoinen. Siinä missä De la Pau Janerin naiset elivät suojattua elämää ja miehet olivat hyviä ja sympaattisia, ehkä vähän särmättömiä, Ketun naiset elävät suojattomassa, kovassa maailmassa, missä miehet käyttävät naisia surutta hyväkseen. Luin näitä kirjoja yhtä aikaa ja pääsin molemmissa loppuun samana päivänä. Vastakohtaisuus korostui, mutta samalla tuli mietittyä, miten erilaisia naiskohtaloita on ja on ollut olemassa ja miten kaikki riippuu onnesta: se, millaiseen perheeseen ja yhteisöön satut syntymään, määrää pitkälti elämäsi.

Näiden kirjojen jälkeen luin Eppu Nuotion Ellen Lähde -sarjan ensimmäisen osan Myrkkykeiso. Kyseessä on viihteellinen salapoliisiromaani, joka sijoittuu hauskasti Turkuun. 😀 Heti kärkeen on sanottava, että en varmaankaan kuulu tämän kirjan kohdeyleisöön, vaikka päähenkilö-Ellen onkin samaa ikäluokkaa. En vain pystynyt samaistumaan tähän modernisoituun Mrs. Marpleen. Tuntui, että Elleniin oli liimattu tietoisesti ominaisuuksia, jotka ovat ristiriidassa sen mielikuvan kanssa, joka meillä on tuollaisesta kuuttakymmentä lähestyvästä keskiverto-täti-ihmisestä. Toisaalta hyvä niin! Että stereotypioita ravistellaan ja rikotaan. Ehkä vika olikin tässä tapauksessa lukijassa, kun ylipirteä ja kaikkialle nokkansa työntävä Ellen pikemminkin ärsytti. Kirjassa on monta kertojaa, ja tarinaa levitetään alussa mallikkaasti moneen suuntaan, niin että lukija saa mukavasti pähkinöitä purtavaksi. Mitä Mirkalle on tapahtunut? Onko hän kuollut vai kadonnut omasta tahdostaan? Jos hänet on murhattu, niin kuka on murhaaja? Tämä kirja on hyvää matkalukemista, johon voi uppoutua lentokoneessa, junassa tai asemilla vaihtoa odottaessa.

Näin on syksy saapunut, ja espanjankurssikin ehti jo alkaa. Vielä on kuitenkin puhelimessa e-kirjoja lukematta, ja kirjaston varauslistaltakin tulla pingahti äsken tieto, että yksi kirja olisi noudettavissa. Mikäpä on ihanampaa kuin käpertyä sohvannurkkaan hyvän kirjan kanssa syysiltoina, kun ulkona on pimeää, myrsky ulvoo nurkissa ja sade raapii ikkunoita.

Lukemisiin!

PS. Ai niin, lukaisinhan elokuun lopussa myös TaoLinin Kaunis maailma -novellikokoelman (Enostone 2019). 🙂

Kesäjännitystä

Kesään kuuluvat perinteisesti dekkarit; tiedä sitten, kuka tämänkin on päättänyt. Joka tapauksessa tämä kesä on ollut itselläni dekkarikesä. Sain juuri luettua kuudennen, joka ehkä pikemminkin on jännityskirja eikä mikään perinteinen dekkari.

Ensimmäiseksi, kesän alussa luin Ruth Waren Rouva Westaway on kuollut (Otava 2018). Tämän kirjan nappasin Elisa kirjan tarjouksesta ja luin e-kirjana puhelimen näytöltä. Waren psykologinen trilleri, joksi kirjaa mainostetaan, on hyvin perinteinen dekkari. Päähenkilö Hal saa yllättävän kirjeen ja tempautuu mukaan jännittävään seikkailuun. Kyseessä ei ole siis mikään poliisin toimintaa seuraava tarina, vaan tavallinen ”tavis” sompailee juonen kuvioissa ja yrittää saada tolkkua asioista. Hal ei kylläkään itse ole mikään ihan tavallinen dekkarin päähenkilö, ei minkään Mrs. Marple, vaan nuori rahapulassa oleva nainen, joka yrittää elättää itsensä tekemällä tarot-ennustuksia, vaikka tietääkin ne huuhaaksi.

Kesän toinen dekkari oli myös tarjouksena ostettu e-kirja, nimittäin Sofie Sarenbrantin Avoimet ovet (WSOY 2019). Tämä kirja kuuluu sarjaan, jonka pääosassa on rikostarkastaja Emma Sköld. WSOY on kovalla kiireellä suomennuttanut sarjan kolme keskimmäistä osaa tänä vuonna, vaikka esimerkiksi tämä kirja (ruotsiksi Visning pågår) on julkaistu jo 2014. Sarjaan kuuluu muitakin osia.
Vaikkei Sarenbrant ole ehkä ihan kaikkein terävimmässä kärjessä ruotsalaisten dekkaristien pyramidissa, niin kyllä hänen kirjansa onnistui kaappaamaan mukaansa ja ihan lujaan otteeseen – aluksi. Niin että Avoimet ovet -kirjan jatko-osa Avdelning 76 (Massolit Förlag 2015) oli pakko lukea heti perään ja ruotsiksi (myös e-kirjana puhelimen näytöltä), koska  suomennos olisi maksanut liikaa ja kirjaston kirjoihin oli piiitkääähkön puoleinen jono.
Sarenbrant viljelee paljon gliffhangereita, jotka tekee helpoksi, kun kertojaääniä on enemmän kuin yksi. En ole gliffhangereiden ystävä, mutta kieltämättä ne koukuttavat – jonkin aikaa. Gliffhangereita toki voi käyttää, mutta mielestäni vain mausteena, ei niin että jännitys rakentuu suurelta osin niille. Kaksi kirjaa siis kestin gliffhangereita, mutta kun toisen kirjan loppuunkin niitä oli Sarenbrant tunkenut, niin hiukan meni maku. Se tuntui liian törkeältä kalastelulta ja lukijan aliarvioimiselta. Niinpä en sitten ole lukenut seuraavaa osaa (Tiggaren), mutta saattaa olla, että jossain vaiheessa senkin lukaisen. 😉

Ruokamarketissa käydessäni käteen tarttui – ihan vahingossa – parilla eurolla norjalaisen Anne Holtin tuplapokkari Kuoleman kadut (Gummerus 2017). Tämä opus sisältää kaksi 2000-luvun alussa ilmestynyttä Inger Johanne Vik -dekkaria: Minkä taakseen jättää ja Julkkismurhat. Myös Anne Holt käyttää useita kertojia tarinan eteenpäin viemisessä, mutta jännityksen luojana hän on taitavampi kuin Sarenbrant. Holt kehittää jännitystä ja latausta hitaasti, melkein huomaamatta kaiken muun kerronnan joukossa. Hänen henkilöhahmonsa ovat myös täydempiä, melkeinpä lihaa ja verta, ilman alleviivauksia ja osoittelua. Holt pääsee henkilöidensä nahan sisään ja pukee nämä päälleen erittäin uskottavasti.

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, tulee espanjalaisen kirjailijan Arturo Pérez-Reverten kirja, jonka sain juuri luettua loppuun. Kyseessä on Falcó-sarjan ensimmäinen osa Falcó (Alfaguara 2016). Lainasin yhtä aikaa tämän kirjan myös suomenkielisenä Vakooja nimeltään (Like 2017), ja silmäilin espanjankielistä versiota lukiessani myös suomennosta silloin tällöin. Falcó poikkeaa edellä mainituista nykyaikaan sijoittuvista dekkareista monella tavalla. Kirja sijoittuu vuoteen 1936, jolloin Espanjassa riehui sisällissota (guerra civil) ja koko maa oli ihan sekaisin. Lorenzo Falcó toimittaa kyseenalaisia, salaisia tehtäviä Amiraalille, ja hänen touhujaan lukiessa tulee hiukan mieleen James Bond – license to kill -tyyppi siis, joskin Falcó on Bondia huomattavasti kovempi ja toteuttaa paljon rumempia toimeksiantoja. Alussa olikin hieman vaikea pitää tästä kovapintaisesta, raa’asta tyypistä, mutta pikkuhiljaa Pérez-Reverte saa ujutettua päähenkilöönsä pehmentäviä piirteitä. Tarinaa viedään vain Falcón näkökulmasta, ja tämä tuntuikin hyvältä ratkaisulta; lukijan ei tarvinnut kokoa ajan hyppiä eri henkilöiden päänuppien sisällä. Jännitystä tarinaan tuovat yllättävät ja vaaralliset tilanteet, kun kaikki ei aina menekään edes Falcón tarkkojen suunnitelmien mukaan. Kirjassa on paljon väkivaltaa, mutta toisaalta myös vetäviä, hyviä dialogeja, säpinää ihmissuhteissa, historian havinaa ja Falcón monesti hyvinkin mielenkiintoisia pohdintoja. Tupakan tuoksua ja testosteronin suihketta. 😉

Mitäs sitten lukisin seuraavaksi?

Ilman paineita, tauotta

Kesällä kielenopiskelu saa toisenlaisia piirteitä kuin talvisaikaan. Ei ole läksyjä luettavana eikä aikatauluja. Niinpä opiskelusta tulee rennompaa ajelehtimista omien mielenkiinnonkohteiden ja päähänpistojen laineilla. Voi siis ilman paineita toteuttaa opiskelumottoa Sin prisa y sin pausa (ilman kiirettä, ilman taukoa). Kesän aikana olen varmaankin kuunnellut Espanjan radiota ja espanjankielisiä podcasteja enemmän kuin talvella. Aikaa on ollut avata uusia keskusteluja ja kirjoittaa kommentteja muiden avauksiin espanjankielisessä keskusteluryhmässä Facebookissa, unohtua katselemaan videoklippejä ja selailemaan artikkeleja. Espanjan lisäksi olen kerrannut englannin ääntämistäni WordDive-sovelluksella, joka viehättää minua muun muassa sen ”pelillisyyden” vuoksi.

Olenko unohtanut kokonaan espanjan kieliopin kesän aikana? No, en ihan. Runsas viikko sitten avasin Taina Hämäläisen Espanjan kielioppi -kirjan satunnaisesta kohdasta, ja aloin lukea sitä kahvipaussilla tai päivällisellä kuin sanomalehteä. En siis ole hakannut sääntöjä ja poikkeuksia lekalla päähän, vaan lueskellut ilman paineita eteenpäin tuosta sattumalta valikoituneesta kohdasta aina, kun on ollut hetki aikaa. Ilman huolta siitä, jäisikö jotain päähän vai ei. Eteen on tullut tuttuja asioita, vanhaa tietoa täydentäviä juttuja, unohtuneita asioita, vastauksia kysymyksiin, joita olen miettinyt kirjoittaessani espanjaa ja myös täysin uusia asioita.

Lamppu on syttynyt aivojen sopukoissa useammankin kerran, niin kuin kielioppia lukiessa usein käy. Mutta ehkäpä kirkkain valo syttyi, kun luin kappaleen lineaarisesta ja ei-lineaarisesta sanajärjestyksestä. No, nyt ymmärrän! Espanjankielisiä artikkeleja lukiessani olen monesti taistellut ihan mahdottoman monimutkaisten ja koukeroisten virkkeiden kanssa. Vaikka näissä kaikki sanat olisivat olleet tuttuja, on saattanut käydä niin, etten ole saanut virkkeistä mitään tolkkua, koska lauseita on pilkottu ja toisia upotettu monen rivin mittaiseen virkkeeseen. Pilkkuja ei tietenkään näissä ole näkynyt kuin sattumalta. Monesti on ollut aikamoista perkaamista, että virkkeeseen on saanut jotain tolkkua. Joskus on täytynyt nostaa kädet ylös ja jättää koko virkkeen pöheikkö nykäisemättä. Olkoon! Joskus olen pilkuttanut virkkeen suomalaisten pilkkusääntöjen mukaan helpottaakseni ymmärtämistä. Ja todella usein on tehnyt mieli tehdä sekavaan virkkeeseen suomalainen kielenhuolto. 😀

Mutta nyt siis luin Hämäläisen kieliopista, että espanjan kielessä pyrittäisiinkin juuri ei-lineaariseen sanajärjestykseen kirjoitetussa kielessä. Pyrkimys siis on pilkkoa virkkeitä, upottaa joukkoon kokonaisia lauseita, lauseenvastikkeita tai elliptisiä lauseita. Suomen kielessä taas pyrkimys on pikemminkin lyhyehköihin, suoraviivaisiin virkkeisiin, jossa muun muassa lauseenvastikkeiden sijaan suositellaan käytettäväksi mieluummin sivulauseita, jotka eivät sijoitu keskelle toista lausetta, vaan ennen sitä tai sen jälkeen.

Siinä, missä suomalaiset putkiaivot näkevät jotkut espanjankieliset tekstit sekavina, jopa huolimattomina, niin espanjalaiset moniajoaivot varmasti näkevät suomalaisen tekstin hieman lapsellisena, töksähtelevänä, yksinkertaisena ja tylsänäkin. Kun suomen kielessä luetaan jokin lause kokonaan loppuun, ennen kuin nähdään, miten toinen ajatus kytkeytyy siihen, espanjan kielessä lauseeseen vaikuttava ajatus upotetaan jo matkan varrelle, sehän vaikuttaa virkkeen kokonaisajatukseen ja sävyihin.

Ei voi sanoa, kumpi tyyli olisi parempi. Kyse on kielten ominaispiirteistä. Suomalaisesta tuntuu, että suomea on helpompi lukea ja ymmärtää ja siten välttää väärinkäsityksiä. Mutta jos on koko ikänsä lukenut espanjalaisittain huollettuja tekstejä, niin aivot ovat varmasti muovautuneet sellaisiksi, etteivät ei-lineaariset virkkeet tuota mitään ongelmia. Voisiko suomalaisia, jo paljon käytettyjä ja urautuneita aivoja kouluttaa ymmärtämään myös ei-lineaarisia virkkeitä? Ilman että joka kerta vajoaa epätoivon kaivoon ja ajattelee: ”Tämä oli tässä! Nyt tuli loppu!”

Kielen lineaarisuus ja ei-lineaarisuus ovat itse asiassa aika mielenkiintoisia juttuja, jotka ansaitsisivat oman artikkelinsa. Joku, joka tietää näistä asioista enemmän, voisi sellaisen kirjoittaa – selvällä suomella. Tyydyn tässä vain heittelemään kysymyksiä ilmaan. Ei suomen kieli ole täysin lineaarinen, eikä espanjakaan täysin ei-lineaarinen. Millainen olisi täysin ei-lineaarinen kieli? Siihen yritti vastata elokuva Arrival, jossa kielentutkija ja matemaatikko yrittivät ymmärtää ja tulkita Maahan tulleiden muukalaisten outoa kieltä. Miten täysin ei-lineaarinen kieli vaikuttaa esimerkiksi ajan tajuamiseen, päämääriin ja tavoitteisiin? Kuinka monta kirjoituskättä tai -uloketta täytyisi olla, jotta voisi kirjoittaa yhtä ajatusta samanaikaisesti useammasta kohdasta tai monta, toisiinsa kytkeytynyttä ajatusta, niin että ne ovat valmiit yhtä aikaa? Millaiset aivot tarvitaan? Tarvitaanko useammat aivot? Jos ajantaju muuttuu, ovatko menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus yhtä aikaa läsnä ja toisiinsa vaikuttamassa?

PS. Ei-lineaarista kieltä suomen kieli pääsee lähimmäksi runokielessä, imho.

La otra mirada toiseen kauteen

Koska blogiini on tullut hakuja espanjalaisen TV-sarjan La otra miradan 2. kaudesta, niin bloggaan tästä lyhyesti.

La otra mirada on aloittanut Espanjan TV:ssä toisen kautensa, ja ensimmäiset jaksot on jo nähty. Sarjan lähetysaika Espanjan TV:ssä on maanantaisin klo 22.30 sikäläistä aikaa, eli Suomen aikaa klo 23.30, tosi myöhään siis, mutta jaksot on nähtävissä RTVE:n sivuilla ja mobiilisovelluksissa sen jälkeen, kun ne on esitetty televisiossa. Jaksoihin saa päälle espanjankielisen tekstityksen, mikä auttanee puhutun ymmärtämistä. 🙂

Laitoin kyselyn YLElle, milloin La otra miradan 2. kausi olisi tulossa Suomen televisioon, mutta vastausta ei ole kuulunut.

La otra miradan 2. kausi jatkuu tilanteesta, jossa 1. kauden viimeisestä jaksosta on kulunut viisi kuukautta. Sarjaan tulee toiselle kaudelle uusia ihmisiä: yksi opettajiin ja yksi oppilaisiin. Yksi opettaja, eli Ángela, ei esiinny ainakaan toisen kauden alkujaksoissa. Muuta en paljasta juonikuvioista, mutta tarjolla näyttää olevan taas monenlaista kiemuraa sekä tapahtumissa että tunteissa ja pohdiskeltavaa myös kotikatsomoihin mm. eriarvoisuudesta ja siitä, saammeko olla sitä, mitä olemme, vai täytyykö meidän aina mukautua toisten odotuksiin ja kaikenmaailman sosiaalisiin sovinnaisuuksiin.

Toivotaan, että YLE ostaa sarjan 2. kauden ja saa tekstityksen kuntoon syksyksi. 🙂

Olen kirjoittanut La otra miradasta aikaisemmin tällä sivulla.

Kuvakaappaus La otra mirada -sarjasta

Sadepäivän sanapelit

Kauan kaivattu sade tulla tupsahti niin kuin oli ennustettu. Toivottavasti se pesee männyt siitepölystä ja sitä myöten ei kotonakaan enää tarvitse kahlata keltaisessa pölyssä polvia myöten. Nyt kun ikkunalauta ja ruokapöytä on pyyhitty puhtaiksi, voi istahtaa pöydän ääreen kahvikupin kanssa ja miettiä, mitä tehtiin sadepäivinä silloin, kun ei vielä näperrelty puhelimia, pelattu Kingin pelejä eikä kaukosäätimestäkään ollut tietoa.

Lapsuuden sanapeli

Meidän perheessä piirrettiin, ja kun opittiin lukemaan ja kirjoittamaan, alettiin pelata sanapeliä. Tämän pelin äiti toi omasta lapsuudenkodistaan. Lyhykäisyydessään peliä pelataan niin, että joku valitsee sanan tai yhdessä äänestetään, mikä sana otetaan. Sanan tulee olla riittävän pitkä, jotta siitä saa muodostettua toisia sanoja. Sanassa olevat kirjaimet määräävät sen, miten helppo tai vaikea tehtävästä muodostuu.

Otetaan vaikkapa helppo sana TALOUS. Tämä sana osui silmään Taloustaito-lehden kansisivulta; harmittelin mielessäni sitä, että sana Taloustaito oli jaettu kahdelle riville eikä ollut käytetty tavuviivaa. En voi ymmärtää miksi.
TALOUS-sana on kuitenkin kiva pelisana, sillä siitä löytyy nopeasti pieniä sanoja: talo, ulos, tulos, suo, olut, salo, sola, sulo, sota, asu, osa, osua, lato, olas, suola…

Jotta pelissä vältetään riita ja tukkanuottaset, niin pelin säännöt kannattaa sopia pelaajien kesken etukäteen, niin että kaikki tietävät, minkä tyyppiset sanat on sallittuja. Meidän pelissä oli hyvin puritaaniset säännöt. Substantiivit ja adjektiivit piti olla yksikön nominatiivissa. Siksi ei ylläolevassa pelissä olisi hyväksytty muotoja olat, suolat eikä suota. Verbien piti olla infinitiivissä, joten osta, suot ja osut eivät kelpaisi. Myöskin USA ja ULA olisi hylätty. Meidän peleissä olivat myös erisnimet kiellettyjen listalla.

Säännöt on kuitenkin tehty rikottaviksi, joten peliin voi tulla ihan uutta mielenkiintoa, kun sallitaan sanojen taivutusmuodotkin.

Meidän perheessä äiti sai muksut hiljaiseksi pöydän ääreen nököttämään (pois pahanteosta) tällä pelillä. Jokaiselle ruutupaperia ja lyijykynä. Tärkeää oli myös, että äiti itse pelasi mukana, varsinkin silloin kun pikkuveljet olivat vielä niin pieniä, ettei heistä ollut minulle vastusta. Äidillä oli kynä ja lappu keittiössä, ja ruoanlaiton ohella hän kirjoitteli sanoja ylös. Hän oli aivan pistämätön tässä pelissä, ja oli ollut sitä kuulemma jo lapsena, kun hän pelasi aikuisten sukulaisten kanssa ja päihitti nämä mennen tullen. Siinä nähdään lukemisen vaikutus sanavarastoon. Meidän muksujen sanavarasto kehittyi myös mukavasti pelin lomassa, kun äiti kertoi sanojen merkityksiä. Ja jos keksi jonkin sanan, mitä äiti ei ollut huomannut, JEE sitä riemua! Äidiltä sai aina vilpittömiä kehuja.

Tätä sanapeliä voi pelata yhdessä tai yksin. Eikä tarvita edes paperia ja kynää. Sanoja voi pilkkoa mielessään vaikkapa bussipysäkillä, odotushuoneessa, mainostauolla, iltakävelyllä, kahvitauolla, missä vain kun on hetki luppoaikaa.

Sanapelin variaatioita

Sanapeliä voi pelata myös vierailla kielillä ihan samoilla säännöillä. Tai voi pelata ristiin: keksiä vaikkapa espanjankielisestä sanasta suomalaisia sanoja tai päinvastoin. Voi myös pistää pakan kokonaan sekaisin, niin että sanasta saa keksiä minkä kielisiä sanoja tahansa.

Mielenkiintoinen ja ehkä haastavakin sanapeli on sellainen, jossa etsii kahdesta kielestä kirjoitusasultaan samoja, mutta merkitykseltään eri sanoja. Olen aina ajatellut, että espanjan kieli sopii kivasti suomalaiseen suuhun, ja tätä käsitystä vahvistaa se, että näissä kielissä on yllättävän paljon samoja sanoja, vaikkakin ne tarkoittavat ihan eri asioita. Tässä muutama esimerkki, espanjankielinen merkitys suluissa:
ala (siipi), alas (siivet), arpa (harppu), nata (kerma), palo (keppi), pato (ankka), pata (jalka, käpälä), pala (lapio), paja (olki, toinen merkitys sensuroitu 😀 ) jne.
Toki noilla sanoilla on espanjan kielessä muitakin merkityksiä kuin yllämainitut. Peliä voi pelata yksikseen niinkin, että sanoja sanakirjasta. Siinäkin puuhassa sanavarasto laajenee – vieraassa kielessä.

Sanapelejä voi kehitellä itsekin mielin määrin, omiin ja läheisten tarpeisiin.

Eipä haittaa yhtään, vaikkei pääse ulos. Antaa sataa vaan! 😀