Voimaannuttava TV-sarja La otra mirada

Runsaat kolme viikkoa sitten katsoin Espanjan televisiosta ensimmäisen jakson sarjasta nimeltä La otra mirada. Miten löysin tämän sarjan? Eräässä espanjan kielen keskusteluryhmässä Facebookissa sarjaa suositteli yksi ryhmän moderaattoreista. Kun kukaan isosta ryhmästä ei kommentoinut, tämä italialainen nainen muistutti meitä uudestaan, että tätä sarjaa ei todellakaan kannata jättää väliin. Vaikka tällaiselle scifi-tytölle historialliset sarjat jäävät hiukan mukavuusalueen ulkopuolelle, päätin katsoa sarjasta ainakin ensimmäisen jakson, jos en muusta syystä, niin sitten kielen takia. Se olikin sitten menoa, hurahdin sarjan maailmaan ja tunnelmaan, näyttelijöihin, koko pakettiin.

Jaksoja katsoessani mietin, pitäisikö lähettää YLElle ehdotus, että hommaisivat sarjan myös Suomen televisioon. Ei tarvitse miettiä enää. La otra mirada alkaa YLE Teemalla keskiviikkona 7.11.2018 (uusinnat lauantaipäivisin). Loistavaa! Kerron tässä jutussa yleisiä asioita sarjasta, en paljasta yksityiskohtaisia juonikuvioita.

La otra miradan oppilaat: Candela, Roberta, María Jesús, Margarita, Flavia ja Macarena

Sarja kertoo sevillalaisesta tyttökoulusta 1920-luvun alussa. Pääosat on miehit… eipäs, kun naisitettu: sarja seuraa neljän opettajan ja kuuden oppilaan elämää sisäoppilaitoksessa. Vaikka espanjalainen yhteiskunta tuohon aikaan oli täysin miesvaltainen, tässä sarjassa miehet ovat sivuosissa, joko tukemassa naisten päätöksiä tai vastustamassa niitä. Oppilaat tulevat pääsääntöisesti varakkaista, konservatiivisista perheistä, ja heidän vanhemmillaan on luultavasti tyttöjen varalle suunnitteilla vain hyvä avioliitto, mutta koulussa opetus otetaan tosissaan. Toki tytöille opetetaan, miten astiat asetetaan juhlakattauksessa ja miten naisen tulee istua selkä suorana. Mutta tämän lisäksi heille opetetaan kaikkea muuta, biologiasta taiteisiin. Koulun nuori johtaja Manuela ja uusi opettaja Teresa haastavat tytöt myös ajattelemaan omilla aivoilla, kyseenalaistamaan yleisinä pidettyjä totuuksia ja ennakkokäsityksiä, myös omiaan. Tytöille opetetaan metoo-hengessä, että ”no es no” eikä mies omista naista, edes vaimoaan.

La otra mirada: Candela opiskelee, Luisa opettaa.

Sydänsuruja on niin oppilailla kuin opettajilla; jokainen pyrkii tekemään niin hyviä ja oikeilta tuntuvia ratkaisuja kuin mahdollista. Tehdään virheitä, korjataan niitä, tehdään kipeitä päätöksiä, yritetään luoda itselle tilaa hengittää ja elää miesten hallitsemassa maailmassa. Tyttöjen välillä on keskinäisiä kähinöitä, kuinkas muuten, kun kerran asutaan ja eletään yhdessä 24/7. Opettajilla on mielipide-eroja siitä, mihin suuntaan koulua ja opetusta pitäisi viedä.

Mutta se, mikä tässä sarjassa tuntuu niin hyvältä, on positiivinen energia, yhteishenki ja ystävyys. Kun oppilas tarvitsee tukea, koko opettajakunta unohtaa mielipide-erot ja puolustaa häntä. Ketään ei jätetä. Opettajat yrittävät suojella tyttöjä myös ”turhilta” kärsimyksiltä. He käyvät keskusteluja oppilaiden kanssa tuntien ulkopuolella. Koulussa on aidon välittämisen ilmapiiri, joka tuntuu katsojastakin tosi hyvältä, vaikka elämän kipeät kolhut koskettavat kaikkia jollain tavalla ja joskus itkettää katsojaakin.

Toinen hyvä asia on se, että hahmot kasvavat. Näin ollen tietty henkilö ei aina jankkaa samoja mielipiteitään, mitä hänellä on sarjan alussa, vaan tässä sarjassa näkee, miten aikuisetkin ihmiset voivat muuttua ja kyseenalaistaa omia aikaisempia mielipiteitään, joustaa, jos ei muuta. Kehitys kulkee vääjäämättä eteenpäin suljetussa sisäoppilaitoksessakin.

La otra mirada: Roberta opettajien (Ángela ja Manuela sekä Teresa ja Luisa) keskellä.

Espanjanopiskelijoille La otra mirada tarjoaa mukavaa harjoitusta. Monet näyttelijöistä puhuvat yllättävänkin selkeästi. Osa toki puhuu vahvaa Andalusian murretta nimenomaan lausumisen tasolla, ja tämä on aika haasteellista, mutta niistäkin hetkistä selviää tekstityksen avulla. Myös YLE mahdollistaa sen, että sarjaa voi seurata espanjankielisen tekstityksenkin kanssa, jolloin ohjelman hyöty opiskelijalle tuplaantuu. Mutta jos haluaa vain nauttia sarjasta, niin suomenkieliset tekstit reilusti käyttöön!

Tätä kirjoittaessani olen katsonut 1. tuotantokaudesta 11 jaksoa ja kaksi on vielä katsomatta. Ehdin nähdä ne ennen keskiviikkoa. Mutta kyllä, aion seurata sarjaa myös Teemalta ja nauttia isosta ruudusta (iPadin tuijottelun sijaan) ja siitä, että kun tiedän juonen, voin keskittyä enemmän näyttelijöiden työskentelyyn ja – tietenkin puheen kuuntelemiseen.

Eipä sitten muuta kuin popcornit paukkumaan keskiviikkoiltana (tai lauantaipäivänä) ja koko perheen voimalla katsomaan La otra miradaa. Erityisesti haastan äidit ja tyttäret katsomaan yhdessä tätä sarjaa. Voisinpa itsekin katsoa La otra miradaa äidin kanssa! Olisi syntynyt tosi mielenkiintoisia keskusteluja. 🙂


Kuvat ovat ruutukaappauksia iPadin näytöltä.

Mainokset

Uusia uria aivoihin

Aikaisemmin sanottiin, että ristisanojen ja sudokujen tekeminen tai tietokonepasianssin ja muiden pulmapelien pelaaminen ovat hyviä keinoja dementian torjumisessa. Nykyään ollaan eri mieltä. Tämän tapaiset puuhastelut ovat tietenkin tosi mukavaa ajanvietettä, mutta kun olemme tehneet niitä jonkin aikaa, alamme itse asiassa toistaa vain aikaisemmin opittuja kaavoja. Aivojen tasolla tämä tarkoittaa sitä, että ajattelu kulkee vanhoja, valmiita reittejä, ja tämä tuttujen polkujen kulkeminen ei auta meitä taistelussa dementiaa vastaan. Parempaa aivojumppaa kuin sudokut, ristikot ja mobiilipulmapelit saattaa jopa tarjota liikunta: lähteä vaikkapa ulos kävelemään tai tehdä jotain muuta fyysistä kuin täyttää sudokuja tai poksutella Candy Crashiä.

Se, mikä on aivoille parasta monipuolisen ravinnon, riittävän liikunnan ja levon lisäksi, on uuden oppiminen. Kun opimme uusia asioita – mitä tahansa, aivoihin syntyy kokonaan uusia polkuja, ja tämä on se vitamiini, jolla voimme oikeasti taistella dementiaa vastaan. Tärkeää on siis haastaa aivot joka päivä opiskelemalla jotain uutta, olipa se mitä tahansa. Sillä hetkellä kun eteemme tulee jokin asia, josta emme tiedä mitään tai hyvin vähän ja luontainen laiskuutemme haluaisi vetäytyä aivojen tutuille poluille, ehkäpä jonnekin pikkuaivojemme sohvannurkkaan, meidän itse asiassa pitäisi ilahtua, kääriä hihat ylös ja tarttua asiaa sarvista. Sillä uusi, työläs asia on juuri sitä, mitä aivomme tarvitsevat. Kun ähellämme uuden oppimisen kimpussa, voimme ajatella, kuinka juuri sillä hetkellä aivoihimme on syntymässä ihka uusi ura. Voiko olla mitään ihmeellisempää!

Tästä näkövinkkelistä katsottuna kansalais- ja työväenopistojen merkitys kansanterveyden kannalta tulee entistäkin tärkeämmäksi. Ne eivät ole pelkästään aikuisten vapaa-ajan viihdekeskuksia, joissa voi opiskella ja harjoitella erilaisia taitoja, vaan niillä on tärkeä merkitys myös siinä, että aivomme säilyttävät hyvän työkyvyn läpi elämän. Aivoja ei koskaan pitäisi päästää eläkkeelle!

——

Vieraan kielen opiskeleminen on hyvää aivojumppaa. Kieltä opiskellessa tulee koko ajan eteen uutta asiaa, joka on ymmärrettävä ja painettava muistiin, ja toisaalta opiskelija näkee, kuinka paljon on jo oppinut. Kun oppii ensimmäisen verbin preesenstaivutuksen, tulee hulppea olo. Kun on opiskelut indikatiivit, subjunktiivit, konditionaalin, imperatiivin ja futuurin, aivoihin on syntynyt aivan uusi urien verkosto. Ja vaikka emme haluaisi kasvoillemme ryppyjä, niin aivoissa niitä kannattaa olla paljon: mitä ryppyisemmät ja ”ymmärtäväisemmät” aivot, sen kauniimmat ne on. 😀

Jokaisessa opiskelussa – myös vieraan kielen – tulee suvantovaiheita ja hetkiä, jolloin opiskelija miettii, haluaako jatkaa eteenpäin vai riittääkö tähän asti opittu. Jos kielitaito on jo sitä luokkaa, että pystyy lukemaan dekkareita alkuperäisellä kielellä, katsomaan elokuvia ja TV-sarjoja ilman suomenkielistä tekstitystä, lukemaan lehtiä ja Internet-artikkeleja, tulee sellainen olo, että haluaisi levätä laakereilla, että saavutetun kielitaidon ylläpitämiseen riittäisivät nämä viihteenä luetut dekkarit ja katsotut elokuvat sekä satunnainen vanhan kertaaminen oppikirjoista. Omasta kokemuksesta tiedän, etteivät riitä. Kielitaito lähtee laskuun, asioita jotka on joskus osannut, tipahtelee muistista, oma aktiivinen kielenkäyttö kapeutuu ja supistuu pikkuhiljaa, vääjäämättä.

Ainoa keino estää tämä alamäki on oppia lisää ja oppia uutta. Haastaa itsensä vielä senkin jälkeen kun vieras kieli on jo mukavasti hallussa. Tässäkin asiassa on hyvä lähteä pois omalta mukavuusalueelta ja yrittää ymmärtää jokin vaikea asia, joka aluksi tuntuu ihan mahdottomalta. Pohtia sitä yhdessä ystävien kanssa. Kysyä opettajalta neuvoja. Etsiä tietoa Internetistä – kriittisesti. Ihmetellä, mitä kaikkea jännittävää vieraan kielen opiskelu voikaan tarjota.

Joka ilta voisi kysyä itseltään: olenko poistunut tänään kertaakaan mukavuusalueiltani? Olenko oppinut mitään uutta? Jos vastaus on kielteinen, niin ennen iltauutisia ehtii hyvin opetella uusia tanssiaskeleita YouTube-videon avulla tai opiskella erguir-verbin indikatiivin preesenstaivutuksen (ne molemmat muodot!). Aivot on siitä ihmeellinen värkki, että ne eivät käytössä kulu. Päinvastoin, niitä kannattaa käyttää. 😀

Oppiminen lähtee tästä: kierränkö tutulle polulle vai kiipeänkö esteen yli?

Visuaalisia asioita

Tällä viikolla puolalalaisen Krzysztof Kieślowskin (1941-1996) Kolme väriä -elokuvasarja poistui Yle Areenasta. Huomasin tämän viime tipassa ja katsoin elokuvat kahtena peräkkäisenä iltana: Sinisen tiistai-iltana, Valkoisen ja Punaisen keskiviikkona. Arvelin, että olin nähnyt ne ennenkin, mutta varma en ollut. Jotenkin kaikkien juonet tuntuivat vierailta, mutta jotkin yksityiskohdat sen sijaan olivat hyvinkin tuttuja. Muistin esimerkiksi kumaraisen vanhuksen, joka jokaisessa elokuvassa yritti vaivalloisesti työntää tyhjää pulloa lasinkeräyssäiliön hänelle liian korkealla olevasta aukosta sisään. Samoin Punaisen loppukohtaus tuntui hyvinkin tutulta. Ja Sinisen päätähden Juliette Binochen ohimenevä ilmestyminen Valkoisessa. Myös matkalaukussa matkustus tuntui joten tutulta. Mutta edelleenkään en ole ihan varma, olenko nähnyt nämä elokuvat aiemmin vaiko vain katkelmia esimerkiksi jossain elokuva-arviossa.

Kolmessa värissä kerronnan visuaalisuus ja intensiteetti pitävät katsojan tiukasti otteessaan. Minuun kolahtivat eniten Sininen ja Punainen, joista jälkimmäinen ehkäpä kaikkein eniten. Sinisessä viipyilevät lähikuvat tuntuivat joissakin kohdin hieman liian alleviivaavilta, mutta Punaisessa visuaaliset maalailut ja pysähtymiset virittivät tunnelmaa entistä intensiivisemmäksi. Huomasin pidättäväni hengitystä ja jännittäväni vatsalihaksia lähes kaikissa kohtauksissa, joissa päähenkilö Valentine ja eläkkeellä oleva tuomari keskustelivat elämän peruskysymyksistä. Irène Jacob ja Jean-Louis Trintignant virittivät viulun kielet niin kireälle, että soi, ja kunnolla. Valkoinen jäi minulle näistä elokuvista vieraimmaksi, vaikka siinä esiintyikin sivuosassa (Mikolaj) sympaattinen Janusz Gajos.

Punaisessa tepsutteli myös kaksi koiraa (ja koiranpentuja). Vaikka Kieślowski kuljetti aika hyvin koiriakin mukana elokuvassa, niin loppukohtauksessa jäi epäselväksi, mitä sille karvaisemmalle tassuttelijalle tapahtui. Hukkuiko se? Minun elokuvassani koira olisi ollut omistajansa sylissä ja siten pelastuneiden joukossa. Niin siinä olisi pitänyt käydä, koska kerran kaikki muutkin – myös Sinisen ja Valkoisen päähenkilöt – pelastuivat Punaisessa ja ilmeisesti saivat myös toisensa. Tämä olikin oikeastaan ainoa miinusmerkki näille kolmelle elokuvalle.

Samoina päivinä – tiistaina ja keskiviikkona – selailin myös espanjalaisen Chema Madozin (1958–) valokuvia. Pinterest on lähettänyt päivittäisissä sähköposteissaan minulle ihan kiitettävän säännöllisesti Madozin valokuvia, luultavasti koska olen ollut siellä kiinnostunut Minor Whiten mustavalkoisista valokuvista. Pinterest sai lopulta selkävoiton, ja päätin tutustua tarkemmin Madoziin. Katselin valokuvia hänen kotisivuillaan ja mietin, millaisia Photoshop-tekniikoita hän mahtaa käyttääkään jännittävissä kuvissaan. Katsoin myös yhden YouTube-haastattelun, joka oli tehty Madozin työhuoneessa. Suuni loksahti auki, kun tajusin, ettei Madoz ollut tehnyt outoja kuviaan kuvankäsittelyssä, vaan kyseessä oli ihan oikeat esineet, kuvauksia varten tehdyt. Vau, ihan oikeasti!

Madozin valokuvat ovat hyvin selkeitä, rauhallisia ja asetelmallisia. Hänen kuvilleen on ominaista pehmeä valo, usein hieman seepiaan taipuva, ja jokaisessa kuvassa on jokin oivallus, jotain, mikä laittaa katsojan näkemään jonkin tutun esineen tai asian uudesta näkövinkkelistä. Kuvat ovat mahdottoman kutkuttavia, mielikuvitusta herätteleviä, ahaa-oivalluksia tarjoilevia; niistä ei tahdo saada tarpeekseen sitten millään. Samaan aikaan ne piristävät ja rauhoittavat. Ja oman kodin esineitä alkaa katsella uudella tavalla. Vaikka Madozin kuvat saavat monesti hymyn huulille, niin katsojien naurattaminen ei ole hänen päämääränsä. Kuvia on siis syytä katsoa myös niiden tarjoamien tarinoiden ja syvempien ajatusten kautta, eikä jäädä lepäämään sen ensimmäisen – ilmiselvän – oivalluksen sohvalle.

Elokuvien ja valokuvien jälkeen torstaita vasten yöllä näin sitten unia. En suoranaisia viittauksia Kieślowskin elokuviin tai Madozin valokuviin, mutta selvästi ne olivat vaikuttaneet unien syviin teemoihin, intensiteettiin ja visuaalisuuteen. Unet olivat viipyilevämpiä, ”kuvaukseltaan” rauhallisempia, pohdiskelevampia ja – uskallanko sanoa – taiteellisempia normiuniini verrattuna. Mielenkiintoista, miten nopeasti ja voimakkaasti tällaiset elokuvat ja valokuvat voivat vaikuttaa omaan unenkerrontaan. Kannattaa kokeilla! 😀

The Shape of Water – mykkä prinsessa

Tätä kirjoittaessani sataa pitkästä aikaa (ihanaa!) toivottavasti hellekauden päätteeksi, joten sopii oikein hyvin kirjoittaa muutamia ajatuksia fantasiaan taipuvasta ”vesielokuvasta”. Teksti sisältää vähäisiä spoilereita elokuvan juoneen.

Guillermo del Toron viimeisin elokuva The Shape of Water on ollut katsomislistallani jo jonkin aikaa. Eilen sitten sain raivattua sopivan tilan iltaan tätä elokuvaa varten. The Shape of Water (2017) voitti tänä vuonna kolme Oscaria: paras elokuva, paras ohjaus ja paras musiikki. Oscareiden saaminen on meksikolaiselle del Torolle tuttua puuhaa, sillä myös hänen elokuvansa El Laberinto del fauno (englanniksi Pan’s Labyrinth, suomeksi Faunin labyrintti) kahmaisi aikoinaan kolme Oscaria. Myös Hellboy-elokuva (2004) on Guillermo del Toron ohjaama.

The Shape of Water kertoo mykästä Elisa Espositosta (Sally Hawkins), joka tekee yövuoroa siivoojana valtion salaisessa tutkimuskeskuksessa. Hän viettää hyvin rajoittunutta elämää, johon kuuluu työ ja kaksi ystävää: työtoveri Zelda ja naapuri Giles, jonka kanssa hän viettää suurimman osan vapaa-ajastaan televisiota katsellen. Eletään kylmän sodan aikaa, vuotta 1962.

Kun tutkimuslaitokseen tuodaan outo kalaihminen (Doug Jones), Elisan elämä muuttuu. Hän tuntee vastustamatonta vetoa tuohon ihmeelliseen olentoon, jota pidetään kahlittuna ja kohdellaan julmasti pelkkänä tutkimuskohteena. Pikkuhiljaa ja salaa Elisa voittaa kalaihmisen luottamuksen ja opettaa tälle muutamia viittomakielen sanojakin.

Elokuvan nimi viitannee kaikkiin niihin muotoihin, mitä vedellä elokuvassa on. Vesi on Elisan ja Zeldan pesuaine, ja he käyttävätkin sitä siivotessaan runsaskätisesti (vastoin nykyohjeita 😀 ). Vesi on Elisalle myös nautinnonlähde: joka päivä ennen työhönlähtöä hän viettää hetken ammeessa masturboiden, samaan aikaan kun kanamunat kiehuvat keitinvedessä hellalla. Sadepisaroita linja-auton ikkunassa. Vesi on tietenkin kalaihmisen luonnollinen ympäristö, ja elokuvan lopussa rankkasade kastelee niin hyvät kuin pahatkin.

The Shape of Waterin kuvallinen anti on myös kaikessa ankeudessaan, vanhanaikaisuudessa (kuuskytluku!) ja kuluneisuudessa jotenkin kaunis. Paljon murrettuja vihreitä, harmaita ja ruskeita sävyjä, vaatimattomia vaatteita, kuluneita kaapinovia, vanhanaikaisia huonekaluja. Monesta kohtauksesta olisi saanut tunnelmallisen valokuvan, kuten vaikkapa vain Elisasta kävelemässä käytävää pitkin ruskea paperinen eväspussi kädessään. Myös musiikki näyttelee tässä elokuvassa tärkeää osaa tunnelmanluojana.

Science fictionissa ja fantasiassa kahden eri lajin rakkaussuhde ei ole mikään uusi asia. Olenpa tainnut itsekin kirjoittaa aiheesta novellin. 🙂 Tuomalla tarinaan olennon eri lajista voidaan tutkia ja kuvata ihmisten suhtautumista vieraaseen. Samat suhtautumistavat meissä tulevat esiin, kun kohtaamme erilaisia ja eri tavoin ajattelevia lajitovereitamme. Ensimmäiset reaktiot ja tunteet: väärinymmärtäminen, torjuminen, pelon synnyttämä viha, arvon kieltäminen? Paitsi silloin jos ihminen on utelias uudelle tai tunnistaa vieraassakin jotain yhteistä, itselle tuttua, samaa. Jo pelkästään siksi, että joudumme pohtimaan omaa suhtautumista vieraaseen ja kohtaamaan tunteemme, tämänkaltaiset elokuvat ovat tärkeitä.

Lajien välisen rakkauden lisäksi The Shape of Water kertoo kauniisti myös ystävyydestä, toisaalta Elisan ja Zeldan ja toisaalta Elisan ja Gilesin. Ihmisten ei tarvitse olla samanlaisia ollakseen hyviä ystäviä, joihin voi luottaa ja jotka auttavat oudoissakin projekteissa ja suojaavat selustan. Niin paljon näkee nykyjään sarjoja ja elokuvia, jossa juonitellaan ja puukotetaan ystäviäkin selkään, että tällainen ystävyyden kuvaus melkein nostaa vedet silmiin.

Ensimmäinen saderintama meni ohi. Seuraavaa odotellessa voi lukea vaikkapa hyvää kirjaa tai katsoa elokuvaa. 🙂

Ovia ja ikkunoita Todellisuuteen

Tämän aamun Turun Sanomista (14.7.2018) luin mielenkiintoisen uutisen: tutkijat ovat paikallistaneet kummitushiukkasen eli kosmisen neutriinon synnyinpaikan 3,7 miljardin valovuoden päässä tapahtuneeseen blasaariin eli mustan aukon röyhtäykseen. Neutriino on erittäin pieni, lähes kaiken lävistävä alkeishiukkanen. Lävitsemme kulkee miljardeja neutriinoja joka sekunti. Kyseinen hiukkanen oli kuitenkin tullut kauempaa. Korkeaenergisen neutriinon kotipaikan tunnistaminen avaa uusia ikkunoita maailmankaikkeuteen ja sen ymmärtämiseen, sanovat tutkijat.

Tänä viikonloppuna järjestetään Turussa Finncon 2018 -tapahtuma science fictionin ja fantasian ystäville. Tarjolla on monenmoista kirjoihin, kirjoittamiseen ja fanitoimintaan liittyvää ohjelmaa, ilmaista vieläpä. Scifi- ja fantasiakirjallisuus tarjoaa aina avoimia ikkunoita ja ovia toisiin todellisuuksiin ja maailmoihin kuin myös monipuolista syväluotausta ihmiseen ja ihmisenä olemiseen.

Eilen katsoin viimeisen osan eteläkorealaisesta fantasiasarjasta W – todellisuuden tuolla puolella, joka kaikessa ”lapsellisuudessaan” tarjosi mielenkiintoisia ajatuksenpoikasia ja juoniviritelmiä toisenlaiseen todellisuuteen. Toki pelkästään aasialainen kulttuuri, jännittävä kieli ja kauniit kirjaimet tuntuvat eurooppalaisesta oudolta ulottuvuudelta ja vieraalta todellisuudelta. Sarja on nähtävissä Yle Areenassa syksyyn asti. W tarjoaa jännittäviä käänteitä kaikille katsojille, mutta erityisesti fiktion kirjoittajat saattavat saada sarjasta sähköiskun kaltaisia sykäyksiä. Tässä selkeästi nuorille suunnatussa sarjassa nimittäin todellisuudet menevät lomittain ja sekaisin. Päähenkilö on nuori naislääkäri Oh Yeon-joo, jonka isä piirtää suosittua sarjakuvaa W. Isä huomaa, että hänen sarjakuvamaailmansa on alkanut käyttäytyä oudosti, ja yrittää laittaa pisteen sille surmaamalla sarjakuvan päähenkilön Kang Chulin. Mutta käykin niin, että tytär tempautuu sarjakuvamaailmaan ja käyttäytyy lääkärin tavoin eli pelastaa Kang Chulin hengen. Tästä alkavat monipolviset juonikuviot ja Yeon-joon ja Kang Chulin rakkaustarina.

Vauhdikkaiden tapahtumien lomassa W:ssä pohditaan myös kirjoittajan vastuuta luomistaan henkilöistä, kun Kang Chul tulee penäämään luojaltaan vastauksia mm. kysymykseen, millä oikeudella tarinan luoja aiheuttaa fiktiivisille henkilöille niin paljon tuskaa ”vain juonen tähden”. Sarjakuvapiirtäjä ei osaa vastata tähän ja saa huomata kauhukseen, että hänen luomansa hahmot alkavat viedä juonta omaan suuntaansa ja muuttavat sarjakuvan tapahtumia ja omaa elämäänsä.

W-sarja saattaa kuulostaa hyvinkin ”fantastiselta”, ja sitähän se tietenkin on. Mutta kirjoittajat ovat kautta ajan sivun huomanneet, että heidän fiktiiviset henkilöhahmonsa heräävät henkiin kirjoitusprosessin aikana. Jo Mika Waltari kirjoitti vuonna 1949 tästä aiheesta kirjan Neljä päivänlaskua (hyvä kirja, suosittelen, ja voisin lukea sen itsekin uudestaan). Kirjoittaja voi luoda juonen ja henkilöt hyvinkin tarkasti etukäteen, ennen kirjoittamiseen ryhtymistä, mutta kirjoittaessaan huomaa, kuinka henkilöt alkavat käyttäytyä kurittomasti ja tehdä omia juttujaan. Kirjoittajien keskusteluissa useinkin tuskaillaan sitä, kun hahmot eivät pysy ruodussa ja ottavat ohjat. Siinä ei sitten enää tiedä, viekö paimen pässiä vai pässi paimenta (ja kumpi on kumpi).

Fiktiiviset henkilöt tulevat usein – parhaassa tapauksessa – eläviksi myös lukijalle. Aikoinaan kuuluin kirjoittajaryhmään, jossa lähiluimme toistemme tekstejä, ja monesti keskustelimme henkilöhahmoista kuin oikeista ihmisistä ja tarinan tapahtumista, kuin ne olisivat oikeasti tapahtuneet. Henkilöhahmot jäivät myös elämään keskuuteemme, ja niistä saatettiin keskustella vielä senkin jälkeen kun itse teksti oli jo hyvinkin menneen talven lumia. Paras kiitos kirjoittajataipaleellani (kauan sitten) oli varmaankin, kun kuulin äitini kertovan ystävälleen yhden novellini tapahtumaa niin kuin se olisi oikeasti tapahtunut jollekin hänen tutulleen. Mistään dementiasta ei äidin kohdalla ollut kyse, vaan hän oli eläytynyt novellin surulliseen kohtaukseen sen verran voimakkaasti, että siitä oli tullut totta hänelle. Aika pian saman keskustelun aikana hän toki muisti, mistä oli lukenut tuon tapauksen. 😉

Intensiivisen kirjoitusprosessin aikana todellisuuksilla on taipumusta sekoittua… ainakin kirjoittajan mielessä. Kauhutarinat eivät ole minun juttuni, sillä varsinkin selittämätöntä tai psykologista kauhua sisältävät tarinat menevät oitis yli kauhunsietokynnykseni, joka on todella matala muutenkin. Joitakin vuosia sitten kuitenkin kirjoittelin espanjaksi pientä ”kauhutarinaa”, jossa halusin harjoitella verbien eri aikamuotoja. Tarinan erittäin vaatimaton kauhu hyppäsi kevyesti kauhukynnykseni yli, ja minun oli pakko pitää muutamien viikkojen kirjoitustauko sekä nukkua pari yötä valot päällä. Kauhu ei todellakaan ole minun juttuni!

Harvoin tulemme ajatelleeksi, että arkielämässä käyttämämme kieli on myös eräänlaista fiktiota. Kieli muodostaa toisen todellisuuden sen rinnalle, lomaan, missä elämme. Kieli on käsitteitä ja sopimuksia siitä, miten yritämme kuvata ja ymmärtää Todellisuutta. Olemme sopineet, että tietyn käyttötarkoituksen omaava huonekalu on nimeltään pöytä. Mutta sana ”pöytä” on vain käsite. Elämme niin sisällä kielessä, että sitä on vaikea erottaa erilleen Todellisuudesta. Mutta Todellisuus ei tarvitse kieltä. Zen-meditaatiota harrastavat tietävät, ettei Todellisuus häviä minnekään, vaikka hetken aikaa olisikin ajattelematta, ilman sanoja ja mielessä vallitsisi sanaton hiljaisuus.

Scifiä ja fantasiaa pidetään usein utopistisena huuhaana, koska ne eivät kuulemma ole ”realistisia”. Mutta tulemmeko ajatelleeksi, että elämme koko ajan useissa todellisuuksissa? On kielen todellisuus, ja kullakin oman mielen (psykologian) todellisuus: se koostuu mm. kaikista kuvitelmistamme siitä, mitä olemme ja millainen maailma on. On todellisuus, jonka saamme aistiemme välityksellä, on toisten ihmisten mielten todellisuus jne. Ja sitten on se Todellisuus, joka on paljon enemmän, mitä ikinä pystymme kuvittelemaan, käsittelemään ja mittaamaan kömpelöillä laitteillamme. Monet eläimet ja kasvit aistivat ja ”tietävät” Todellisuudesta asioita, joista meillä ei ole hajuakaan. Eivätkö siis scifi ja fantasia ole fiktiivisen kirjoittamisen muotoja, jotka yrittävät kurkottaa kauemmas ja nähdä enemmän Todellisuudesta, kun taas ns. realistinen fiktio pysyy turvallisessa hiekkalaatikossa uskaltamatta mennä leikkimään hiekkalaatikon ulkopuolelle? No, tässä yhteydessä on pakko tunnustaa, että luen kaikenlaisia fiktiivisiä kirjoja, laidasta laitaan, pois sulkien elämäkerrat (jotka ovat niin epätodellisia 😀 ).

W-sarjaa katsoessa tuli myös mieleen, kenen sarjakuvassa me olemme hahmoja. Ja olemmeko kurittomia kauhukakaroita pyrkimässä hiekkalaatikon ulkopuolelle vai toteutammeko orjallisesti piirtäjän luomia juonikuvioita? 😉

Minäkö tässä kirjoitan vai Oh Haen-joo? 😀

Kieliopin uudet tuulet

Matkailu avartaa, sanoo vanha klisee, ja tämähän pitää kyllä paikkansa. Mitä avoimemmin uskaltaa katsoa ympärilleen – omat sisäiset lukot, toiveet ja odotukset unohtaen tai ainakin sivuun siirtäen –, sitä enemmän matkalta saa. Eikä tämä koske ainoastaan ulkomaanmatkailua, vaan myös omaan kotikaupunkiinsa tutustumista uteliaasti, avoimin mielin. Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan kerro, mitä kaikkea sain kokea Granadan-matkallani, vaan keskityn kielioppiin, erityisesti yhteen asiaan, joka pörisee nyt päässäni.

Granadan-matka oli minulle kahdella tavalla erikoinen: ensimmäinen kerta Andalusiassa ja ensimmäinen kerta, kun opiskelin espanjaa espanjalaisessa kielikoulussa. Jälkimmäinen jännitti etukäteen ihan sairaasti. Ymmärränkö yhtään mitään, mitä natiivit opettajat puhuvat? Ymmärränkö kielioppia, kun käytetään eri termejä kuin Suomessa? Saanko itse sanottua mitään? Näytänkö ihan idiootilta? Etukäteen Suomessa tehdyn ja mielestäni aika vaikean testin perusteella ystäväni ja minut sekä kaksi muuta 10 hengen suomalaisesta ryhmästämme laitettiin superior-ryhmään. Paikan päällä meille suomalaisille järjestettiin kyllä yhteishaastattelu, mutta kukaan meistä ei varmaankaan päässyt siinä jännittävässä tilanteessa omalle puhetasolleen.

Superior-ryhmään pääseminen (joutuminen?) ilahdutti ja pelotti. Toisaalta päättelin, että sellaisessa ryhmässä ei ehkä tarvitse kerrata tuikituttuja kielioppiasioita, mutta samalla pelotti se, että siinä vaadittaisiin sellaista tietotasoa, jota minulla ei ole. Ensimmäisinä kahtena päivänä olo oli hiukan pettynyt ja sekava; välillä tuntui siltä, että opetellaan triviaaleja asioita tai aikaa tuhraantuu tyhjäkäyntiin. Opettajat sanoivat meille, että koska olemme superior-ryhmässä, opetuksessa mennään jo kielen nyansseihin ja hienouksiin. Ystävän kanssa oltiin tästä hiukkasen eri mieltä; olisimme kaivanneet sellaisia asioita, joita voisimme käyttää tulevaisuudessa esimerkiksi puheessamme, ja minä toivoin sellaisia haasteellisia kielioppiharjoituksia, joita työväenopisto ei tarjoa. Mikä kuitenkin ilahdutti heti alusta alkaen, oli se, että ymmärsin opettajien puhetta melko vaivattomasti ja tuntien seuraaminen luonnistui yllättävänkin helposti.

Kolmantena päivänä saimme eteemme kielioppiharjoitusmonisteen. Jihuu! Ja tunnin jälkeen olo oli tosi onnellinen. Erinomainen opettaja Rafa osasi selittää kielioppihienouksia todella selkeästi. Myös seuraavana päivänä oli yksi tunti näitä harjoituksia ja sitten viimeisenä koulupäivänä, viimeisellä tunnilla Rafa räjäytti pankin. Hän sanoi: ”Tulette kiittämään minua, kun kerron teille tämän asian.” Ja sitten hän kertoi aivan uuden lähestymistavan subjunktiiviin. Jos minun aivojani olisi sillä hetkellä kuvattu PETissä, niin olisi saattanut nähdä aikamoisen ilotulituksen. 😀

Perinteisen opetustavan mukaan subjunktiivin käyttöä varten joutuu opettelemaan lukuisan määrän eri tilanteita, joissa subjunktiivi on pakollinen. Qué tal 2 -oppikirjassa subjunktiivitilanteet ja säännöt ovat vielä selkeitä ja suoraviivaisia, mutta mitä pitemmälle kieltä opiskelee, sitä pitempiä ovat verbien ja konjunktioiden listat, joita joutuu painamaan mieleensä. On pääsäännöt, poikkeukset ja poikkeuksien poikkeukset. Loputon suo. Perinteisessä tavassa opettelemme noita sääntöjä ja listoja ulkoa, ja tekstiä tai puhetta tuottaessamme mietimme, onko tämä verbi tai konjunktio jossain näistä listoista ja mitkä säännöt ja poikkeukset pätevät juuri tähän listaan. Meille kerrotaan, että subjunktiivi on epävarmuuden aikamuoto, mutta suomalainen korva ei kuule epävarmuutta kaikissa subjunktiivitilanteissa.

Tällä hetkellä Espanjassa on kuitenkin opettajia, jotka kehittävät tuttuihin kielioppitilanteisiin uusia selitystapoja. Rafa kuuluu näihin opettajiin. El método cognitivo. Kognitiivinen metodi on lähtöisin Granadasta. Tässä tavassa ei enää opetellakaan ulkoa loputtomia listoja eri tilanteita varten, vaan mietitään lauseen sisältöä. Indikatiivi on ”declarar” ja subjunktiivi ”no declarar”. Esimerkiksi kun lauseessa on subjunktiivi (oikein), verrataan sitä siihen, miten merkitys muuttuisi, jos siihen virheellisesti laitettaisiin indikatiivi. Esimerkkien avulla minulle selvisi, että monissa subjunktiivitilanteissa subjunktiivin käyttö tarkoitti sellaista, joka ei ole vielä olemassa tai tapahtumassa (tai mahdollista), ja indikatiivi sellaista, joka on jo tapahtumassa, toteutuu parhaillaan.

Oikein: Quiero que vengas. (Haluan, että tulet.) Subjunktiivi (vengas) kertoo jostakin, jota ei vielä ole, ”sinä” on jossain, mutta ei vielä tulemassa. Tuleminen ei vielä tapahdu. Vain minun haluamiseni on ”declarar”.
Väärin: Quiero que vienes. (Haluan, että tulet.) Venir-verbin indikatiivi tarkoittaa, että sinä jo tulet, tuleminen jo tapahtuu. Joten lauseen merkitys on ihan absurdi. Sama juttu kuin jos söisin jäätelöä ja julistaisin Haluan jäätelön. Miksi haluaisin jotain, mikä minulla jo on, mikä jo tapahtuu? Indikatiivin käyttö tässä että-lauseessa johtaa absurdiin ajatukseen, vain subjunktiivi on mahdollinen, jos halutaan muodostaa järkevä lause.

Tämä pieni esimerkki raotti minulle ihan uuden näkymän indikatiivin ja subjunktiivin paritanssiin. Koska suomen kielessä ei ole subjunktiivia, joudumme käyttämään espanjan subjunktiivia ”koska säännöissä sanotaan niin”, ymmärtämättä merkitystä ja sisältöä. Kognitiivinen metodi yrittää valottaa subjunktiivia ja muita espanjan kieliopin hienouksia uudesta näkökulmasta, merkityksen ymmärtämisen kautta. Niillä kahdella subjunktiivisäännöllä, jotka Rafa meille opetti, pystytään selittämään 80 % subjunktiivin käyttötilanteista, ja samalla ne myös antavat kielen ymmärtämiseen ihan uusia työkaluja.

Olen etsinyt espanjan kielen sielua kaikki nämä vuodet, ja tuo 15 minuutin opetustuokio Granadassa CastiLa-nimisessä kielikoulussa nytkäytti minua hyppyaskeleen eteenpäin. Nyt uskon vieläkin varmemmin, että kielen sielu löytyy kieliopin ja rakenteiden kautta; täytyy vain etsiä ja löytää uusia näkökulmia, rohkeasti ja ennakkoluulottomasti. Espanjan ja ehkä muidenkin kielien kieliopin opetus tulee muuttumaan lähitulevaisuudessa, kun opettajat ja kielitieteilijät kehittävät uusia tapoja opettaa ja oppia kieltä. Tuskin maltan odottaa! Elämme jännittäviä aikoja, de verdad. 🙂

Kaukana siintävät Sierra Nevadan lumihuippuiset vuoret. Placeta Cristo Azucenas, Granada, España.

Kielioppi on seikkailu.

Erään tekstin taustoja

Vaikkei elämä ole mikään kaunokirjallinen kokemus, kuten Ritva Hokka totesi runokirjassaan Petonainen ja pikkuvaltiatar (WSOY 1986), niin silloin tällöin elämässä tulee eteen pieniä tilanteita, joista haluaisi muistaa tunnelman, tunteet ja tapahtumankin. Ne ovat niitä hetkosia, jotka popsahtavat vastaan odottamatta ja jotka muuttavat ratkaisevasti omaa mielentilaa, ajatusten suuntaa ja tunteita. Mutta ne ovat niin pieniä ja nopeita, että aika haalistaa ne pikavauhtia ja ne unohtuvat kaiken muun touhotuksen keskellä. Ellei niitä kirjoita muistiin.

Yksi tällainen tapaus sattui minulle maaliskuun puolivälissä. Vain puolisen tuntia elämästäni, kun värjöttelin Eerikinkadulla linja-autoa odottaen ja kun matkustin sillä kaupunginosaan, ylioppilaskylään, jossa en ollut käynyt opiskeluvuosien jälkeen. Naismuistiin siis.

Halusin tallentaa parempaan muistiin kuin omaani tuon pienen pätkän elämästäni, vangita sanoin mielentilan muutoksen, tunteet ja pienet tapahtumankäänteet. Kirjoitin tapahtumaa päässäni, jotta en unohtaisi sitä, odottaen sopivaa hetkeä, että ehtisin kirjoittaa sen iCloudiin, mutta muut asiat (mm. Python-kurssi ja juuri alkanut Blender 3D -kurssi) veivät kaiken energian. Sitten muistin espanjanopettajani vinkkaaman kilpailukutsun: Suomen espanjanopettajat ry. järjesti taas tänäkin vuonna kirjoituskilpailun, ja aikuisopiskelijoiden sarjan aihe La vida te da sorpresas tuntui sopivan tähän omaan pikku tapahtumaani oikein hyvin. Pienetkin yllätykset kun ovat yllätyksiä. Vaikka kilpailukutsussa oli sana redacción, joka tarkoittaa lähinnä ainekirjoitusta tai kirjoitelmaa, päätin kirjoittaa kokemani hieman kaunokirjallisempana, novellimaisempana, jotta saisin siihen sen tunnelman, jonka halusin muistaa.

Saattaa kuulostaa hyvinkin omituiselta, että valitsin vieraan kielen tämän tapahtuman muistiin laittamiseen. Eikö espanja vie paljon kauemmin aikaa kuin suomeksi kirjoittaminen? Kirjoittamisessa kaikkein suurin ja aikaa vievin osa on tietää, mitä kirjoittaa. Kun tietää, mitä haluaa kirjoittaa ja millä tyylillä, niin loppu on silkkaa laskettelua ja nauttimista. No, ei kyllä ole, ei ainakaan minulla, ei ainakaan kun kirjoitan suomeksi. Sillä äidinkielellä kirjoittaessa tarjolla ovat kaikki nyanssit, sanonnat, tyylit ja sanat. Jokainen lause täytyy miettiä tarkkaan, koska se avaa tietyt polut eteen ja niitä polkuja on lukuisia. Valitse niistä sitten! Niitä makustelee ja yrittää valita oikeat sanat, joissa on oikea sävy ja jotka johtavat kohti oikeaa osoitetta. Ja koko ajan on tunne, että olen menossa väärään suuntaan.

Espanjaksi kirjoittaminen on huomattavasti suoraviivaisempaa. Vieraan kielen sävyt ja ilmaukset eivät ole läheskään sillä lailla hallussa kuin äidinkielessä. Sanasto on huomattavasti vaatimattomampi. Valittavia polkuja paljon vähemmän. Kirjoittaminen on pelkistetympää, teksti askeettisempaa. Mutta tietyn kielen valinta tekstille tarkoittaa myös sitä, että mukana tulee kulttuuri. Kieli ei liiku mihinkään ilman kulttuuria, josta se kumpuaa ja jossa se elää.

Kielen lisäksi tekstiin vaikutti myös se, että nyt kirjoitin sitä kilpailua varten, en vain itselleni. Ja vielä sekin, että kilpailukin kohdistui kieleen, espanjaan. Kaikki tällainen vaikuttaa tekstiin – halusipa sitä tai ei –  ja siinä tehtäviin valintoihin, näkökulmaan ja painotuksiin. Kielikuviin.

Jos olisin kirjoittanut tekstin suomeksi, se olisi erilainen, vaikka tapahtumat olisivatkin samat. Niin se vain menee. Kieli vaikuttaa siihen, miten asioita katsomme, miten me ne näemme. Silti tekstiä nyt lukiessani koen, että sain tuotua siihen juuri ne tunteet, tunnelmat ja mielentilan muutokset, jotka halusin muistaa ja tallentaa. Sillä tekstiä kirjoittaessani tärkeintä oli kuitenkin kaikki tuo ja itse kilpailu oli sittenkin vain potku persauksiin, kimmoke että uhrasin yhden lauantai-iltapäivän tekstin kirjoittamiseen ja muutaman illan sen työstämiseen (mikä käytännössä tarkoitti, että kirjoitin tekstiä hieman lisää, kun sitä olisi pitänyt hieman tiivistää).

Se, että menestyin tekstilläni kilpailussa, tuntuu tietysti tosi hyvältä. Että joku toinen tai jotkut olivat tykänneet tekstistä. Elämä ei ehkä ole mikään kaunokirjallinen kokemus, mutta joistakin kokemuksista voi toi tehdä kaunokirjallisia tekstejä… tai jotain sinne päin. 😉

Parasta tässä prosessissa oli silti itse kirjoittaminen. 🙂

(Kilpailuteksti on luettavissa täällä. Sieltä löytyy myös karvalakkikäännös suomeksi.)