Hevostakin on karvoihin katsominen (ainakin runossa)

Ajatuksia Lorcan runon äärellä

Pyhäinpäivän ilmastoon sopii hyvin Federico García Lorcan (1898-1936) tummasävyinen runo Canción de jinete (Ratsastajan laulu). Jo vuosia se on kuulunut lempirunoihini; ehkä se vetoaa synkkään goottilaiseen puoleeni, tai ehkä se vain on niin uskomattoman tiheätunnelmainen ja tenhoava. Kerta kaikkiaan ajaton.

Runosta on ainakin nämä kaksi ”virallista” suomennosta: Aale Tynnin ja Matti Rossin. Runo on ollut suosikkejani jo käännöksinä, mutta nyt kun pystyn perusespanjantiedoillani hiukan hahmottamaan kielen rakenteita, se koskettaa vieläkin enemmän, niin tekstinä kuin myös kuultuna (kuuntelepa runo Vicente Morenan lauluna en español: kaunis laulu ja kauniit valokuvat; linkki päivitetty 16.2.2016).

Runo kertoo ratsastajasta, joka on matkalla Córdobaan ja epäilee, ettei koskaan sinne saavu. Matkakaverina hänellä on hevonen, josta Lorca on käyttänyt runossaan feminiinisukuista sanaa la jaca (lausutaan: haakka). Tynni on kääntänyt jacan kahdessa kohdassa sanalla hepo ja yhdessä ratsu. Rossi taas on kääntänyt kaikissa kohdissa ratsuksi. Hepo kuulostaa hiukan lapselliselta ja yltiörunolliselta nykyihmisen korvaan, ja ratsu (varsinkin musta ratsu) taas herättää mielikuvan korskeahkosta, isokokoisesta orista. Mutta mutta… la jaca on feminiinisukuinen sana; miksi Lorca on valinnut juuri sen runoonsa eikä esim. maskuliinisukuista sanaa el caballo, joka tarkoittaisi sekä hevosta että ratsua? Koska runoon ei ylipäätään valita mitään sattumalta, on lähdettävä siitä olettamuksesta, että la jaca on runossa tarkoituksella, vieläpä hyvin painokkaalla tarkoituksella.

Millainen hevonen on siis la jaca? Sanakirjani ei sitä tunne, joten on tehtävä salapoliisin työtä Internetin valtateillä ja sivukujilla. Ratsastajan laulua on käännetty myös muille kielille, ja näiden käännösten pikaselaus tuottaa jacalle mm. tällaisia tuloksia: Pferdchen (saksa), little horse, cob ja nag (englanti).

Pikakierros espanjalaisilla keskustelupalstoilla tuo tulokseksi tiedon, että la jaca on pienikokoinen, rotevarakenteinen hevonen. Jaca ei siis varsinaisesti ole rotu, joskin sellainenkin hevosrotu on olemassa kuin Jaca Navarra.

Kaikissa runoissa ”pelataan” mielikuvilla, jotka kääntäjänkin on otettava huomioon. Sana ratsu herättää (ei hevosihmisen mielessä ainakin) ihan erilaisen kuvan kuin poninkokoinen, roteva hevonen. Ratsu-sanassa on jotain ylvästä ja korskeaa, ehkä hiukan pelottavaakin. Pienessä, maatiaistyyppisessä hevosessa taas on lempeyttä, pehmeyttä ja luoksepäästävyyttä, ja juuri sellaisen hevosen Lorca on runoonsa kirjoittanut. Runon ilmasto muuttuu olennaisesti, kun näkee ratsastajan pienehkön, rotevan hevosen selässä. Runosta tulee jotenkin surullisempi, viiltävämpi ja silti pehmeämpi. Ratsastaja on alistunut kohtaloonsa. Jos hän istuisi ison korskean orin selässä, hänessä olisi vielä taisteluhalua jäljellä. Myös runon huudahdus ¡Ay mi jaca valerosa! tuo kyyneleet silmiin, kun näkee huudahduksen kohteena pienikokoisen, lempeän hevosen. Mutta miten suomentaja runorytmin säilyttäen voisi kääntää jaca-sanan oikein? Meillä on sana pienikokoiselle hevoselle: poni. Mutta mutta… poni-sana ei herätä oikeita mielikuvia; siitä tulee mieleen koiran kokoinen hevonen, jolla vain lapset voivat ratsastaa. Olkoonkin, että poneja olisi aikuisillekin, niin raavas mies ponin selässä ei kuulosta runoon sopivalta. Näky on väärä.

Jatketaan eteenpäin Internetin kujilla. Esiin ponnahtaa tieto, että jaca-sanalla on myös toinen merkitys. Viehättävää naista voi joku karkeasti kutsua sanalla jaca. En tiedä, olisiko jo Lorcan elinaikana jacalla ollut tällainen sivumerkitys, mutta tämä tieto toisi runon hevoseen feminiinisyyden, sen mikä itse sanassa, sen suvussa jo on. Suomen kielessä on mainio sana naaraspuoliselle hevoselle: tamma. Se myös sopisi kaksitavuisena runon rytmiin. Katselen kuvia Jaca Navarra -hevosista, ja minun – ei hevosnaisen – silmissä ne näyttävät tammoilta. Olen siis kääntymässä sille kannalle, että runon jaca negra ja jaca valerosa voidaan kääntää: musta tamma ja urhea tamma.

Mutta onko Lorca tarkoittanut tätä? Onko naisilla hänelle jokin erityismerkitys? Hän oli naisten kasvattama, ja kotiseudullaan Granadassa hänet tunnettiin homoseksuaalina. Mikä merkitys feminiinisukuisella jacalla hänelle oli? Oliko se ratsastajan naisellinen puoli; sekö oli viemässä häntä kohti kuolemaa? Vai oliko ratsastaja viemässä omaa naiseuttaan kohti vaaraa, melko varmaa kuolemaa? Ratsastaja ei puhu omasta rohkeudestaan, vain ja ainoastaan hevosensa. Mitä Córdoba edusti Lorcalle? Córdoba sijaitsee Andaluciassa niin kuin Granadakin. Loppujen lopuksihan Lorca tapettiin kotiseudullaan. Ja miksi Lorca korosti runossa, että minä (yo) en koskaan saavu Córdobaan; Espanjan kielessä ei nimittäin käytetä persoonapronomineja muutoin kuin silloin kun halutaan erityisesti korostaa tekijää. Ehkä ratsastaja arveli, että hevonen kyllä pääsee perille, mutta hän itse ei.

Tämä runo on niin loistava, että sen äärellä pohtien ja tutkien voisi viettää tuntikausia. Ehkä palaan tähän täällä jossain vaiheessa uudestaan. Alla runo ja oma käännökseni, joka ei valitettavasti pysty ottamaan huomioon alkuperäisen runon laulullisuutta muuta kuin ajoittain.

PS. Käännös on niitä lukijoita varten, jotka eivät osaa espanjaa. Itse luen tätä runoa enää vain alkuperäisellä kielellä, ja samaa suosittelen lämpimästi muillekin.  :)
——————————-

HUOMAUTUS 17.2.2013

Espanjan kieltä on tullut nyt opiskeltua lisää runsaat kolme vuotta, ja tähän ihka ensimmäiseen käännökseeni olen tehnyt yhden kohdan päivityksen. Se löytyy tästä blogiartikkelistani kohdasta 3. välihuomautus. Suosittelen siihen tutustumista.

Synestesia – aistien moniajo

Voiko C-duuri maistua vaniljalta? Entäpä a-kirjain, voiko se räiskähtää punaisena läiskänä ja helähtää kuin F-nuotti? Voiko numero 8 haista orvokilta? On olemassa ihmisiä, joille voi. Heitä kutsutaan synesteetikoiksi.

1.

Synestesia-sanan etymologinen perusta on kreikan kielessä: syn tarkoittaa yhdessä ja aisthesis tuntemista, kokemista. Synestesia on ilmiö, jossa yhteen aistipiiriin kohdistuva ärsyke synnyttää kahteen tai useampaan eri aistipiiriin kuuluvia aistimuksia. Yleisin synestesian muoto on color-hearing eli värikuuleminen: ääni aiheuttaa yhtäaikaisen kuulo- ja näköhavainnon. Toiseksi yleisin muoto on kirjain-synestesia, jossa synesteetikko näkee kirjaimet ja numerot eri väreinä. Muiden aistien synestesia on harvinaisempaa, mutta jotkut synesteetikot esimerkiksi maistavat tietyn äänen tai haistavat värin. C-duuri voi olla hunajankeltainen ja maistua vaniljalta. E-nuotti voi haista raadolta.

Synesteettinen aistimus on absoluuttinen ja spontaani. Sama ääni synnyttää aina saman värin, ja tämä aistimus on yhtä spontaani kuin torven törähdyksen kuuleminen. Yleensä aistimus on pysyvä: vuosien kuluttuakin sama ääni synnyttää saman värihavainnon. Synestesia-aistimukselle on ominaista myös yksinkertaisuus. Äänen synnyttämä värikuvio on tavallisesti läiskä, viiva, spiraali tai jokin muu muoto. Jos musiikin kuuleminen tuo kuulijan mieleen maisemia, kyseessä ei ole synestesia, vaan metaforinen kokemus.

Arvioiden mukaan aitoja synesteetikkoja on noin yksi 25000:sta, naisia enemmän kuin miehiä. Synestesia näyttäisi myös periytyvän äidin kautta. Koska synestesiaa esiintyy enemmän lapsilla, jotkut tutkijat arvelevat synestesian olevan normaali kehitysvaihe ihmisen elämässä. Vauvat kokevat maailman kokonaisvaltaisesti, mutta kehityksen myötä eri aistialueet, sensoriset yhteydet eriytyvät toisistaan ja aistien välinen vuorovaikutus heikkenee. Useimpien lasten synestesia-kyky häviää murrosiän kynnyksellä, 11-13 vuoden iässä. Koska synestesiaa esiintyy paljon runsaammin primitiivisillä kansoilla, tehoyhteiskunnan vaatimukset saattavat olla osasyynä synestesian harvinaisuuteen aikuisilla.

Juuri harvinaisuutensa takia synestesiaa onkin aiemmin tutkittu epänormaalina ilmiönä, milloin aivojen toimintahäiriönä, milloin superlahjakkaiden psyykkisenä ominaisuutena.  Nykytutkimusten mukaan synestesiaa ilmenee kuitenkin ihmisillä, joilla on normaalit ja vahingoittumattomat aivot ja jotka ovat älykkyydeltään keskinkertaisia tai keskimääräistä älykkäämpiä. Useimmiten he näyttäisivät olevan myös luovia ihmisiä.

Historia tunteekin taiteilijoita, jotka ovat käyttäneet synestesiaa taiteessaan. Yksi kuuluisimmista lienee taidemaalari Vasili Kandinski (1866-1944), joka saattoi kokea värejä kuuloaistimuksina. Hänellä oli äärimmäisen herkkä värien taju; lapsena voimakkaiden värien kokeminen aiheutti hänessä fyysisiä oireita. Myös Jean Sibelius (1865-1957) on mahdollisesti ollut synesteetikko. Jo aivan pienenä pianonsoittoa kuunnellessaan hän yhdisteli tiettyjä säveliä lattialla olevan räsymaton eri raitoihin. Myöhemmin hän kuvaili, kuinka esimerkiksi A-duuri soi sinisenä ja C-duuri punaisena. Näin jälkikäteen on mahdotonta tietää, oliko Sibelius aito synesteetikko vai oppiko hän kykynsä harjoittelemalla.

2.

Kirjailijoidenkin joukossa on synesteetikkoja, jotka ovat hyödyntäneet kykyään teksteissään. ”A on karvainen kimaltavanmusta kärpänen, joka julmassa löyhkässä pörrää… I on purppuraa, syljettyä verta”, kirjoitti Rimbaud Vokaalit-runossaan vuonna 1871. Hänellä lienee ollut kirjain-synestesia, mutta monet kirjailijat toki käyttävät synestesiaa metaforina ja tehokeinoina, vaikkeivät olekaan synesteetikkoja.

Runon kirjoittamisen kursseilla usein ravistellaan luutuneita ajatuskuvioita ja kapeutuneita näkemyksiä eräänlaisilla synestesia-harjoituksilla. Ne auttavat näkemään maailmaa hieman eri tavalla kuin mitä arkielämässä näemme. Jollain äänellä voi olla väri tai se voi haista vaikkapa mädiltä omenoilta. Jokin räsymatto voi soida Sibeliuksen Valse tristenä.

Harjoitus on hyödyllinen myös proosan kirjoittajille, ei vain runoilijoille. Sen avulla voi ainakin huomata, että kliseisiä kuvailuja välttää, kun hieman ravistelee ajatustottumiaan. Synesteettisten kuvailujen käytössä tulee kuitenkin olla varovainen ja säästeliäs. Niiden tulisi toimia kokonaisuudessa, tukea teemaa, tunnelmaa ja päähenkilön mielenliikkeitä. Ne eivät saa olla päälleliimattuja, vaan täydellisesti yhteensopivia kokonaisuuden kanssa niin kuin kaikki tekstin osat. Mutta oikeassa paikassa, oikeaan aikaan synesteettinen kuva tekstissä ravistelee ja virkistää myös lukijaa.

3.

Makaan sohvalla lähes pimeässä huoneessa silmät kiinni. Olo on rento, tietoisuudentila hieman alentunut, mutta vielä en nuku. Äkkiä naapurista kuuluu kolahdus, ja täsmälleen samalla hetkellä näen pitsimäisen vaalean ympyräkuvion. Se sykähtää näkyviin ja on poissa samalla tavoin kuin äänikin. Outo ilmiö on minulle kuitenkin tuttu. Samanlaisissa tilanteissa äkillinen ääni on ennenkin synnyttänyt samantapaisen kuvion. Värit voivat vaihdella äänien mukaan: joskus kuvio on lila, joskus vihertävä, punertava, kuparinruskea tai hopeanharmaa. Toisinaan kuviona voi olla joitain muitakin muotoja ja useampia värejä.

Nykyään tiedän omaavani synestesian muodoista kaikkein vaatimattomimman. Sen sijaan en tiedä, kulkeeko tämä ominaisuus suvussani. Minulla on ollut tämä aina enkä ole pitänyt sitä minään erikoisuutena. Ennen kuin luin synestesiasta, luulin, että kaikilla ihmisillä on tämä. Entäpä jos onkin – piilevänä?

———————
Tämän artikkelin lähteinä on käytetty Internetiä, varsinkin Lasse Nissilän sivustoa.

Oheislukemistoksi suosittelen lämpimästi Jeffrey Fordin loistavaa novellia Jäätelön valtakunta (suom. Satu Hlinovsky), jossa synestesiaa on kutkuttavan oivaltavasti käytetty spekulatiivisen fiktion pohjana. Novelli on Jukka Halmeen toimittamassa kirjassa Uuskummaa? Modernin fantasian antologia (Kirjava 2006).

Luentoja toisessa maailmassa

Menneellä viikolla kävin kahdella luennolla virtuaalimaailma Second Lifessä.

Ensimmäinen pidettiin BusinessFinlandin veden päälle rakennetussa ulkoilma-auditoriossa. Aiheena oli yrittäminen SL:ssä tai jotain sen tapaista. Kertomassa aiheesta oli Kiana Writer, suomalainen nainen, joka kuuluu kansainväliseen MadPea-yhteisöön. He suunnittelevat pelejä SL:ään ja ovat siinä mielessä menestyneitä, että ovat saaneet mukavasti sponsoreita, kuten puhelinjätti Orangen. Yrittämisellä ei SL:ssä kuitenkaan rikastu, kuten Kiana kertoi, sillä sl-läiset haluavat kaiken ilmaiseksi. Luento pidettiin chatilla: haastattelija kirjoitti kysymyksen ja Kiana kirjoitti vastauksen. Ilma oli sakeana lagista, joten chat-lauseita sai odotella tovin, ennen kuin ne ilmestyivät omalle näytölle. Onneksi aika kului IM-viestien lähettelyssä kahden herrasmiehen kanssa, joilta sain myös tietää mielenkiintoisia asioita, kuten Helsingin työväenopiston SL-toimipisteen tulevia tapahtumia.

Chat-luento teknisenä toteutuksena oli pienoinen pettymys, koska olin odottanut puhetta. Mutta lagin takia tuo saattoi olla ainoa mahdollinen muoto siinä tilanteessa. Toisaalta chat mahdollistaa koko luennon näppärän kopioimisen omaan tekstitiedostoon, ei siis tarvitse tehdä muistiinpanoja lainkaan, voi käydä välillä jääkaapilla jne. Chat-luentoa kannattaa kuitenkin tallentaa tekstitiedostoon koko ajan krässäämisen takia. Niinpä niin, krässäsin luennon aikana pari kertaa; elokuun alussa päivittämäni SL-client on tosi epävarma, ainakin tämä Mac-versio (harmittaa, etten säästänyt aiempaa versiota, jotta olisin voinut palata siihen, kuten kuulemma monet SL-käyttäjät ovat tehneet).

Toinen, torstain luento oli perinteisempi ”puheluento”. Se pidettiin Helsingin työväenopiston uunituoreessa SL-rakennuksessa, jonka on suunnitellut ja rakentanut suomalainen Yolanda Hirvi. Luennon aiheena oli Sukututkimuksen tärkeät nettilinkit. En varsinaisesti ole sukututkimukseen hurahtanut, vaan paikan päälle änkeydyin nähdäkseni, miten tällainen luento toimii käytännössä. Ja hyvin toimi. Luento oli osa Somedi – Sosiaalinen media ja ikäihmiset -projektia. On oikeastaan aika hurjaa, että Helsingin työväenopisto on vienyt SL:ään ensimmäiseksi seniorikansalaiset.

Luento pidettiin yhtä aikaa kahdessa todellisuudessa. Lihallisena luennoitsija Juhana Mykrä seisoi Hgin työväenopiston Aino-oppimiskeskuksessa, Helsinginkatu 24:ssä, minne siis myös saattoi mennä kuuntelemaan luentoa. Samaan aikaan Juhanan avatar seisoi SL:ssä. Me SL:ssä luentoa seuraavat näimme saman slide shown kuin Helsingissä olijat ja kuulimme saman. Juhanan avatarin kautta kuulimme myös kysymykset, joita Helsingin luentosalissa kysyttiin.

Luento onnistui mainiosti, tekniikka pelasi luennoitsijan osalta erinomaisesti. Itse krässäsin kerran, vaikkei ilmassa ollut edes lagia, ja takaisinpääsy oli vaikeaa, koska SL-ikkunan täytti kaikenlaiset häiriöt, eikä cachen tyhjennyskään enää nykyään auta tekstuurihärdelliin. Mutta koska luento eteni mukavan rauhalliseen tahtiin, en juurikaan pudonnut kärryiltä.

Summa summarum: kokemuksena molemmat luennot olivat jännittäviä, ja sain kummastakin aiheesta lisätietoa. Puheluento pelitti  chatiin verrattuna tiedon määrän suhteen huikeasti enemmän. Juhana Mykrä ehti 1,5 tunnin luennon aikana käydä koko joukon mielenkiintoisia nettilinkkejä ja tapoja löytää sukutukimuksessa tarvittavaa tietoa netistä.

Sukututkimusluento Hgin työväenopiston SL-talossa