Satunnaisesti eli aika harvoin kuuntelen äänikirjoja, mutta nyt maaliskuussa kuuntelin peräkanaa kaksi kirjaa: Anna Janssonin Vääriin käsiin (Gummerus 2016, kääntäjä Sirkka-Liisa Sjöblom) ja Elina Hirvosen Kun aika loppuu (WSOY 2015). Janssonin kirjan ostin Elisa Kirjan tarjouksesta sillä ajatuksella, että sairaalassa leikkauksesta toipuessa ei jaksaisi lukea, mutta kuunnella kyllä. Hirvosen kirjan lainasin ex tempore Vaski-kirjaston kautta ja kuuntelin sitä tabletilla, kun taas Janssonia kuuntelin puhelimella.
Yhteistä näille kirjoille sattui ihan vahingossa olemaan se, että lukija oli kummassakin Krista Putkonen-Örn. Lukijalla on äänikirjassa tosi tärkeä osa. Jos lukijan ääni ja tyyli (maneerit!) ärsyttävät, voi hyväkin kirja mennä piloille. Olen myös huomannut kuuntelijoiden arvioita lukiessani, että sama lukija voi toisesta olla tosi hyvä ja toisesta ärsyttävä. Siksi on järkevää rauhassa kuunnella lukunäyte ennen ostopäätöksen tekemistä.
Krista Putkonen-Örn on lukija minun mieleeni. Hänellä ei ole häiritseviä maneereita, hänen äänensä on luja, varma ja lämmin, lukutyyli selkeä, hän eläytyy tekstiin pienin vivahtein, ei tuo kuitenkaan itseään lukijan ja tekstin väliin. Häntä kuunnellessa mietin, olisivatko nämä kirjat näin hyviä, jos olisin itse ne lukenut.
Toinen tärkeä seikka äänikirjaa kuunnellessa on tekstin selkeys ja ytimekkyys sekä hyvä rytmi. Lukija toki voi paikata rytmillisiä puutteita, mutta jos virkkeet ovat monimutkaisia ja rakenteeltaan hankalia, lukijakaan ei voi sellaisia loputtomiin korjata. Sekä Jansson että Hirvonen kirjoittavat kuitenkin kuunteluunkin hyvin sopivaa tekstiä, ja näitä kirjoja oli helppo seurata pelkän korvan varassa.
Äänikirjaa kuunnellessa ikään kuin palaa lapsuuteen, siihen aikaan kun itse ei osannut vielä lukea – tai vaikka osasikin. Kun äiti luki satuja meille. Kuunnellessa omat kädet ja silmät ovat vapaat. Lapsena saattoi samalla piirtää tai kammata nuken hiuksia. Aikuisenakin voi puuhata jotain tai olla puuhaamatta. Voi maata sängyllä ja laittaa aparaatti tyynylle korvan viereen supisemaan, ja sulkea silmät. Tai voi puuhata keittiössä, mapittaa papereita, pelata pasianssia tai tehdä käsitöitä. Jotkut kuuntelevat äänikirjoja pelkästään autossa. Äänikirjalla on paikkansa, mutta yleensä niiden jälkeen kaipaan kovasti sanojen muodostamia rivejä, sitä kun silmät vaeltavat riviltä toiselle ja näkevät sanat. Lukeminen on – ehkä hieman yllättävästi – myös visuaalinen nautinto.
Pitäisi varmaan sanoa jotain näiden kirjojen sisällöstä. Vai riittäisikö, kun sanon, että tykkäsin? Molemmissa kirjoissa pyöriteltiin samoja teemoja, sitä kuinka lapsuuden kovat kokemukset voivat johtaa väkivaltaan tai kuinka toisinaan on nähtävissä, että syrjäytyminen ja väärät valinnat voivat olla seurausta edellisten sukupolvien teoista, tekemättä jättämisistä, välinpitämättömyydestä tai kyvyttömyydestä.
Janssonin kirja rakentuu eri kertojien tarjoamista palasista, jotka pikkuhiljaa alkavat yhdistyä osaksi samaa kokonaisuutta. Tämä rakenne tuntuu olevan dekkarigenressä tällä hetkellä hyvin suosittu. Janssonin kirjassa rakenne toimii ja vyyhti on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen. Kirja saa myös pohtimaan, miten eri henkilöiden elämät olisivat muuttuneet, jos yksikin aikuinen olisi ollut heille tukena, puolustanut heitä, kun he olivat lapsia ja nuoria.
Hirvosen Kun aika loppuu on ehdottomasti yksi parhaimpia kirjoja, mitä olen pitkään aikaan ”lukenut”. Hän ei pelkästään kerro mielenkiintoisia tarinoita eikä pelkästään syväluotaa henkilöidensä psyykeä äärettömän tarkasti ja selvänäköisesti, ymmärtäen, vaan hänen kielensä! Ah, ah, ah! Suomessa on paljon hyvin kirjoittajia, jotka kirjoittavat hyvää tekstiä, hyvärytmisiä lauseita, mutta joiden tyyli ei kauheasti erotu toisista. Ja sitten tulee tällainen kirja, joka tykittää tasaiseen tahtiin kielellisiä orgasmeja niin vaivattomasti ja helpontuntuisesti. Ihan järkyttävää, miten joku voi kirjoittaa näin upeasti läpi kirjan. Novellin mittaisena voisin vielä ymmärtää, mutta että kokonainen kirja tällaista syväuimista sekä kielessä että mielessä. Olen mykistynyt.
Lopuksi hieman tekniikkaa. Elisa Kirjan äänikirjasovellus toimii hyvin. Äänite ladataan omaan laitteeseen, ja sitä voi kuunnella häiriöttä, vaikkei nettiyhteys toimisi hyvin tai ollenkaan. Sen sijaan Vaski-kirjastojen käyttämä Ellibs-palvelu tökki ja tuhersi. Tässä kirjaa kuunnellaan selaimella, mitään erillisohjelmaa ei tarvita. Ohjelma lataa luvun kerrallaan, ja lukujen välillä joutui odottelemaan turhankin kauan. Välillä koko homma jäätyi paikoilleen, ei päässyt eteen eikä taakse, välillä ohjelma pakotti kuuntelemaan saman kappaleen uudestaan. Ja välillä kaikki toimi ihan hyvin. Ainoa, mikä tässä ohjelmassa toimi koko ajan moitteettomasti, oli että se muisti, mihin kappaleeseen olin jäänyt. Jos äänikirjan olisi ostanut ja joutunut kuuntelemaan näin hankalasti, olo olisi ollut vähintäänkin pettynyt, mutta ilmaisena kirjastoversiona tekniikan kangertelulle antaa paljon anteeksi. Toivoisin kuitenkin, että tätäkin tekniikkaa kehitettäisiin niin, että kuuntelu sujuisi kompuroimatta eikä siihen tarvittaisi mitään teknistä taituruutta. Eikä kilokaupalla pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä.
Äänikirjojen jälkeen onkin hyvä syventyä taas omaan lukuprosessiin paperisen kirjan äärellä. 🙂
Sanoja, sanoja 