Scifimusiikkia Turun konserttitalossa

Pitkään vitkuttelin, ostanko lipun scifikonserttiin We Come In Peace. Halusin kyllä, mutta yksin konserttiin menemisessä on aina korkea kynnys ylitettävänä. Kun lopulta – lokakuun 21. päivänä – surffailin katsomaan, löytyykö lippua enää perjantain 2.12. konserttiin, jotakuinkin kaikki liput oli jo myyty – tietenkin. Mutta yksi ainokainen vapaa paikka keskellä alapermannon toiseksi viimeistä riviä hohti pinkkinä harmaiden pisteiden joukossa, ja minun oli pakko ajatella – en voinut muuta – että tuo paikka oli jätetty minulle.

we-come-in-peace-konsertti

Päivää ennen konserttia sain sähköpostitse viestin, jossa toivotettiin tervetulleeksi konserttiin ja annettiin vinkki, että konserttiin voi tulla pukeutuneena vaikkapa lempihahmokseen. No, niitähän olisi minulla ollut monta. Hahmopukeutuminen jäi tältä erää, mutta kulmakarvat toki olivat jo valmiiksi yhtä tuuheat kuin Babylon 5:n Susan Ivanovalla. 😉

Susan Ivanova: ”No boom today. Boom tomorrow. There’s always a boom tomorrow.”

Etukäteen mietin, millainen konserttiyleisö mahtaisi olla ja olisiko monikin pukeutunut joksikin peli- tai scifihahmoksi. No, scifipukuja ei kauheasti näkynyt, mikä sinänsä oli harmi, mutta yläaulassa odotti tuttu näky. Tardishan se siellä jökötti. Yritin bongata Dr. Whota yleisön joukosta, muttei sattunut silmään yhtäkään hänen olomuodoistaan, joten en voinut pummata kyytiä kotiin… tai johonkin toiseen galaksiin drinkille tai toiseen aikaan. 😉 Yleisössä tuntui olevan kaikenikäisiä, lapsista eläkeläisiin, mutta suurin osa oli nuoria aikuisia. Ei mikään yllätys. 🙂

Konsertin juonsi Orvar Säfström englanniksi, ja hän kyllä oli mukana luomassa aitoa scifiyhteisön tunnelmaa. Hän kertoili soitettavista kappaleista, niiden taustoista ja syntyajoista hauskasti ja mielenkiintoisesti. Juontojen ansiosta nekin, joille scifi ei ole kovin tuttua, saivat varmasti juonesta kiinni.

Pääosassa tietenkin olivat Turun filharmoninen orkesteri kapellimestari Atso Almilan johdolla, orkesterin omat solistit, thereminiä soittanut Kristofer Eng ja itse musiikki. Turun Sanomien nihkeä kriitikko arvosteli konsertin musiikkivalintoja ja kappaleiden esittämistä. Hän olisi halunnut kuulla konsertissa omia suosikkejaan. Kukapa ei. Itsekin olisin kuunnellut hyvin mielelläni musiikkia Babylon 5:sta ja vaikkapa Stargatestä, mutta kaikki scifimusiikki ei vain mahdu samaan konserttiin. Konsertissa kuultiin musiikkia scifielokuvista ja -sarjoista, jotka ovat varmasti useimmille tuttuja, sellaiset kuin Alien, The Thing, Battlestar Galactica, Avatar, Star Trek ja Star Wars. TS:n kriitikon kanssa olen samaa mieltä siinä, että jytinää olisi saanut olla hieman vähemmän. 😉 Konsertin ensimmäisissä kappaleissa mentiin niillä rajoilla, laitanko korvatulpat pehmentämään vaikutusta, mutta sitten soitantaan tuli malttia, ja Halo-videopelin musiikki soi jo tosi kauniisti ja haikeasti ja sai kylmät väreet kulkemaan päälaelta varpaisiin. (Miksi kaunis musiikki aiheuttaa tällaista toisinaan?) Halo olikin minulle täysin uusi tuttavuus, en ole pelannut tätä peliä.

Konsertin minua koskettavin kappale oli Avatar-elokuvasta, kohdasta jossa ihmiset tulevat hävittämään navien kotipuun. Orkesteri vangitsi hienosti navien järkytyksen, hädän ja musertavan surun, tunteet jotka valtasivat myös minut kuunnellessani esitystä.

Konsertin jännittävimmät kappaleet olivat ne, joissa Kristofer Eng soitti thereminiä. Onko olemassa scifimpää soitinta kuin theremin? Engin theremin näytti radiolta, jossa on antenni pystyssä. Ja sitä soitetaan liikuttelemalla käsiä ilmassa, hyvin pienin elein, itse soitinta ei kosketeta. Ihan huippua! Thereministä saa scifitunnelmaan ja -musiikkiin todella sopivaa soitantaa ja ääntä.

Tämä oli minulle ensimmäinen Turun filharmonikkojen konsertti pitkän tauon jälkeen ja (minulle) myös ensimmäinen TFO:n konsertti, jossa yleisö nousi seisomaan peräti kaksi kertaa osoittamaan suosiotaan orkesterille. Scififanit kiittivät sydämensä pohjasta. 🙂 Samalla nähtiin myös, mikä mahtava joukkohenki scifiporukoilla on: kolme loppuunmyytyä konserttia peräkkäisinä iltoina ja koululaiskonsertit siihen päälle.

Kannatti siis kavuta sen korkean kynnyksen yli tähän pitkän syksyn kohokohtaan. Konsertin jälkeen jäin miettimään, että kevätkaudella saattaisin piipahtaa myös kuuntelemassa, kun TFO soittaa klassista musiikkia. Korkean kynnyksen myytti kun on nyt murrettu; ja scifihän sen tietenkin teki.  🙂

Mainokset

Jouluhässäkästä flow-tilaan

Modern Psykologi 8/2016Viimeinen lauantai ennen joulua viekoitteli minut kaupungille seuraamaan jouluhässäkkää. Pienet ostokset tehtyäni käveleskelin ilman päämäärää ihmisiä katsellen, ja jalat veivät tuttua polkua Akateemiseen kirjakauppaan kirjapinojen sokkeloihin ja lopulta lehtihyllyille. Silmään osui montakin lehteä, mutta yksi tarttui käteen: Modern Psykologi 8/2015. Kansi toki oli kauniin värikäs, mutta se mikä sai minut ostamaan lehden, oli kannessa komeasti seisova teksti Så får du flow, ja sen alla pienellä Hitta det kreativa flytet med Míhály Csíkszentmihályi.

Kotona, kun päällimmäiset asiat oli tehty, käperryin lehden kanssa sängylle. Ja aloin lukea artikkelia tuosta 81-vuotiaasta sympaattisen oloisesta psykologian professorista, jolla on niin ääreest vaikea sukunimi ja joka tunnetaan ”piireissä” lempinimellä Mr Flow himself. Alkujaan unkarilainen, mutta 22-vuotiaasta asti Jenkeissä asunut Csíkszentmihályi tekee siis yhä proffan hommia Los Angelesissa korkeasta iästään huolimatta.

Flow

Csíkszentmihályi oli 12-vuotias, kun hän ensimmäisen kerran tuli tietoiseksi siitä, kuinka tyydyttävä ja täysin ”uppouttava” tila flow voi olla. Elettiin toisen maailmansodan loppuaikoja 1945, Csíkszentmihályi perheineen oli internointileirillä Italiassa, koska hänen diplomaatti-isänsä epäiltiin sympatisoivan Italian fasistihallitusta. Csíkszentmihályi oli pelaamassa shakkia ja oli niin uppoutunut peliin, ettei huomannut, kuinka pommit putoilivat ympärillä.

Flow on siis tila, jossa ihminen uppoutuu tekemiseensä niin syvästi, että aika pysähtyy, tai paremminkin: aikaa ei enää ole. Ihminen elää sitä, mitä tekee. Hän ei ajattele, mitä hän tekee, ei analysoi eikä tarkkaile itseään eikä omia tunteitaan. Hänen tietoisuutensa sulaa yhteen tekemisen kanssa. Kirjoittajat puhuvat monesti flowsta, silloin kun teksti pulppuaa itsestä ulos vaivattomasti ja tarinan osaset sekä juoni vain loksahtelevat kohdalleen. Uskon esimerkiksi, että Mika Waltarin ja Georges Simenonin kaltaiset kirjailijat pääsivät flowhun helpommin kuin kirjailijat keskinmäärin.

Mutta flow-tilaan voi päästä muutenkin kuin kirjoittamalla tai tekemällä muuta taidetta. Kuka tahansa itse asiassa voi saavuttaa flown, ei tarvitse olla taiteilija. Flow-tila voi ilmaantua, kun istuu konsertissa tai katsoo elokuvaa, urheillessa, tehdessä tutkimusta tai pelatessa tietokonepeliä. Itse olen kokenut flown kirjoittamistilanteen lisäksi muun muassa konsertissa tai muuten musiikkia kuunnellessa, taidenäyttelyssä, lukiessa, työssä (monta kertaa!) ja urheillessa. Urheiluväki käyttää tilasta ilmausta ”being in the zone”. Harrastin aikoinaan lentopalloa ihan huvin vuoksi, ja kerran koko porukka verkon kummallakin puolella meni yhtä aikaa flow-tilaan. Aivan uskomaton kokemus, jonka muistan vielä nyt vuosikymmenien jälkeen, vaikka kaikki muut pelimme olen unohtanut täysin.

Csíkszentmihályi kertoo Modern Psykologi -lehden haastattelussa, että lapset kokevat ennen kouluikää flown useinkin, ja tähän on helppo yhtyä, kun seuraa lasta, joka uppoutuu omaan leikkiinsä niin täysin, että unohtaa kaiken muun ympärillään. Mutta koulunkäynti, jossa lapsen pitää istua hiljaa kuuntelemassa ”valmista”, pikkuhiljaa tekee flown meille vaikeammin saavutettavaksi.

Flow on avain luovuuteen ja innovaatioon. Parhaat ideat usein syntyvät flowssa. Mutta miten flown voi sitten houkutella esiin? Mitään takuuvarmoja ohjeita Csíkszentmihályi ei haastattelussa anna, päinvastoin hän sanoo, että flown aikaansaaminen voi olla vaikeaa, mutta se on täysin mahdollista ”om du låter dig involveras”…  miten tuon nyt kääntäisi… kun annat itsesi antautua, osallistua, joutua mukaan… Flow-tilan edellytyksenä on kuitenkin ponnistelu, vaivan näkeminen ja keskittyminen. Viimeinen asia voi tuottaa meille somessa eläville nykyihmisille vaikeuksia. Meillä on koko ajan moniajo päällä, kännykkä piippailee saapuneita viestejä, täytyy käydä kuikuilemassa Facebookissa, mitä kaverit kirjoittavat, tai raportoitava omia tekemisiä. Niinpä keskittymisemme pirstoutuu päivän mittaan useita kertoja. Csíkszentmihályi itse elää samanlaista elämää, ihmiset jopa soittelevat hänelle öisin ja pyytävät neuvoja.  Niinpä hän ottaa vaimonsa kanssa joka vuosi kolmen kuukauden irtioton ja viettää sen ajan mökillä poissa maailman hässäkästä. Csíkszentmihályi kehottaa jokaista myös miettimään omia flow-hetkiään, milloin ja missä ne syntyivät, ja näin luomaan itselle sellaisia tilanteita, joissa flowhun meneminen on helpompaa. Oppilaitaan Csíkszentmihályi yrittää auttaa löytämään oman flownsa. Hän muun muassa luetuttaa tässä tarkoituksessa heillä Leo Tolstoin lyhytromaanin Ivan Iljitšin kuolema.

Artikkelin luettuani lähdin tietysti heti kuukkeloimaan positiivista psykologiaa, jonka käsitteisiin flowkin kuuluu. Positiivinen psykologia terminä kuulostaa meidän synkkyyteen taipuvaisten suomalaisten korvissa amerikkalaiselta huuhaalta, mutta hankittuani hiukan lisää tietoa ajattelin: Tässä on kyllä jotain ideaa! Ensin löysin tämän suomalaisen sivun.  Ja tällä sivulla oli linkki Ted.comin sivuilla olevaan videoon, jossa Dr. Martin Seligman kertoo hauskasti ja mukaansatempaavasti positiivisesta psykologiasta ja mihin flow siinä sijoittuu. Videossa on suomenkielinen tekstitys ja suosittelen lämpimästi sen katsomista.

———-
Tämäkin teksti on kirjoitettu flown voimalla. Vieläkin posket punoittaa innostuksesta. 🙂

———

20.12.2015 Lisään vielä yhden linkin tähän: Míhály Csíkszentmihályi kertoo flowsta Ted.comissa (ei suomenkielistä tekstitystä).

Heräämisiä arkitodellisuuteen

1. Herääminen

Jos haluaa varmistaa epäonnistumisensa spekulatiivisen fiktion kirjoituskilpailussa, helpoin tapa on lopettaa novelli lauseeseen ”Kaikki olikin unta” tai ”Sitten hän heräsi”. Tällä lopetuksella esiraati takuuvarmasti heittää hyvänkin tekstin loppukilpailusta ulos. Kirjoittajan omasta mielestä tällainen jippo saattaa olla näppärä, pikkuviisas ja hauskakin lopetus, mutta kaiken lukeneet spekkistuomarit eivät jaksa sellaiselle edes hymähtää.

Jo maalaisjärkikin sanoo, että jokin mättää pahasti tällaisessa lopetuksessa. Kun lukija on itkenyt ja nauranut päähenkilön kanssa, pidättänyt henkeään ja pelännyt  tämän taistellessa pahiksia vastaan, toivonut ja rukoillut, että tämä löytäisi vihdoin rakastettunsa tai edes palasen onnea, niin tuntuu märän rätin läiskäisyltä päin naamaa, kun kirjoittaja äkkiä toteaa, että kaikki olikin vain unta. Kaikki ne tunteet, tuska ja ilo, joita lukija oli tuntenut, olivatkin ihan turhia, sillä eihän päähenkilö oikeasti ollutkaan hengenvaarassa, vaan nukkua köllötti koko ajan omalla sängyllään turvassa. ARGH!

Todellinen spekkiskirjoittaja ei tuohon loveen loksahda. Hän tietää, että kummallinenkin todellisuus on todellista todellisuutta, eikä hänen tarvitse mitätöidä sitä kömpelöillä defensseillä, joita ”Sitten hän heräsi” -lopetukset ilmiselvästi ovat. Spekkisti tietää, että lukijalla on täysi oikeus jäädä siihen outoon ja ihmeelliseen maailmaan. Hän haluaa, että lukija jää sinne vielä senkin jälkeen, kun on lukenut novellin viimeisen lauseen! Hän toivoo, että lukija voisi palata tuohon maailmaan aina kuin haluaa. Ei hän halua sulkea sen maailman ovea jollakin älyttömyydellä.

2. Herääminen

Pedro Almodóvarin elokuva Volver – paluu ei ole spekkiselokuva eikä sellaiseksi tarkoitettukaan. Se on kuvaus kuudesta vahvasta naisesta, keskiössä kahden aikuisen sisaruksen Raimundan ja Solen arkinen elämä. Tarinaan luikertelee kuitenkin spekkispiirre, kun sisarusten höppänältä vaikuttava Paula-täti kertoo tytöille, että näiden kuollut äiti Irene käy pitämässä huolta hänestä. Myös tädin naapurissa asuva Agustina uskoo haamuun. Kun Paula-täti kuolee, Irene-haamu näyttäytyy myös Solelle ja muuttaa tämän luokse asumaan. Vähitellen Almodóvar luotsaa katsojaa pois spekkismaailmasta. Haamu ei vaikuta yhtään haamulta, ja pienien vihjeiden avulla katsoja pikkuhiljaa tajuaa, että Irenen ilmestymiselle löytyy toinenkin luonteva selitys. Niin hellästi Almodóvar herättelee katsojaa, että tuntuu kuin liukuisi hitaasti unesta valveille ilman että huomaisi mitään selvää rajaa niiden välissä. Tai eroa. Näinkin sen voi siis tehdä, kun omaa riittävät taidot.

Volver on kaikin puolin kelpo elokuva. Vaikka se kertoo kauheista asioista, siinä on elämänmyönteistä lämpöä, josta ohjaaja-käsikirjoittaja Almodóvarin lisäksi kunnia kuuluu myös loistaville (nais)näyttelijöille. Yksi täysin asiaan kuulumaton pikkudetalji on pakko mainita. Almodóvar näyttää olevan aivan hullaantunut Penélope Cruzin rintoihin, joita ei toki täysin paljaina näytetä. Sen sijaan Penélopella on koko ajan syvään uurrettu pusero ja kaulakoru yltää viettelevästi vaaralliseen viivaan asti. Eräässä kohtauksessa Penélopen esittämä Raimunda on tiskaamassa, ja kameran paikaksi on valittu hieman yllättävästi katto. Sieltä kuvakulma on suoraan alas Penélopen buubseihin ja tiskialtaaseen. Vaikka kuinka mietin, oliko tuossa jokin syvällisempikin tarkoitus, niin en keksinyt muuta kuin poikamaisen tirkistelynhalun, mikä annettakoon anteeksi Pedrolle. 😉

Musiikkivinkki: elokuvassa Penélope Cruz näyttäisi laulavan nimikappaleen Volver, mutta oikeasti sen laulaa hänen puolestaan flamencotähti Estrella Morente.

———————————

Jälkikirjoitus. Jos labradorinnoutajani eläisi, se täyttäisi tänään 21 vuotta. Riitu oli herkkusuu ja rakasti hyvin kostutettua, kermavaahdolla kuorrutettua täytekakkua, jollaisen leivoin sille synttäripäivinä. Koko sen ajan kun täytin ja koristelin kakkua, se istua tönötti keittiössä ja seurasi proseduuria silmä tarkkana. Ja näin tapahtui vain silloin, kun valmistin sen synttärikakkua (joka oli samanlainen kuin kaikki muutkin valmistamani täytekakut). Mistä se aina tiesi, että kyse oli sen kakusta…

Scifiä, Straussia ja espanjaa

Istun aivan muina naisina, juon päiväkahvia, mutustelen pullaa ja torttuja sekä väsään espanjan käännöstehtäviä. Taustalla soi Wienin filharmonikkojen uuden vuoden konsertti, ihan niin kuin asiaan kuuluukin. Mietin juuri, pitäisikö tener-verbi taivuttaa imperfektissä vai preteritissä, kun tajuntaan alkaa uida tuttuakin tutumpaa musiikkia, mutta väärässä paikassa, väärään aikaan… Mitä… mitä ihmettä, nythän pitäisi soida Straussia, isää tai poikaa, hällä väliä, mutta Straussia. Sen sijaan talvisen hämärän olohuoneen täyttävät tarmokkaan jylhät sävelet. Espanjan kieleen tarrautuneet ajatukset päästävät otteensa irti tener-verbistä ja aivot vapautuvat ajattelemaan… Tietokoneella soi Tähtien sodan tunnusmusiikki huikean upeana. On noustava katsomaan – varovasti sillä olen jo kerran tänään kompastunut ja kaatunut ADSL-piuhaan. Mutta kyllä filharmonikkojen ohjelma jatkuu, kerrotaan heidän kesäisestä Itämeren kiertueestaan ja Tähtien sota soi soimistaan.

Mitähän tämä uusi vuosi tuokaan tullessaan, kun Wienin filharmonikotkin ovat siirtyneet scifi-aikaan?  Jään odottamaan mielenkiinnolla. 😀

Synestesia – aistien moniajo

Voiko C-duuri maistua vaniljalta? Entäpä a-kirjain, voiko se räiskähtää punaisena läiskänä ja helähtää kuin F-nuotti? Voiko numero 8 haista orvokilta? On olemassa ihmisiä, joille voi. Heitä kutsutaan synesteetikoiksi.

1.

Synestesia-sanan etymologinen perusta on kreikan kielessä: syn tarkoittaa yhdessä ja aisthesis tuntemista, kokemista. Synestesia on ilmiö, jossa yhteen aistipiiriin kohdistuva ärsyke synnyttää kahteen tai useampaan eri aistipiiriin kuuluvia aistimuksia. Yleisin synestesian muoto on color-hearing eli värikuuleminen: ääni aiheuttaa yhtäaikaisen kuulo- ja näköhavainnon. Toiseksi yleisin muoto on kirjain-synestesia, jossa synesteetikko näkee kirjaimet ja numerot eri väreinä. Muiden aistien synestesia on harvinaisempaa, mutta jotkut synesteetikot esimerkiksi maistavat tietyn äänen tai haistavat värin. C-duuri voi olla hunajankeltainen ja maistua vaniljalta. E-nuotti voi haista raadolta.

Synesteettinen aistimus on absoluuttinen ja spontaani. Sama ääni synnyttää aina saman värin, ja tämä aistimus on yhtä spontaani kuin torven törähdyksen kuuleminen. Yleensä aistimus on pysyvä: vuosien kuluttuakin sama ääni synnyttää saman värihavainnon. Synestesia-aistimukselle on ominaista myös yksinkertaisuus. Äänen synnyttämä värikuvio on tavallisesti läiskä, viiva, spiraali tai jokin muu muoto. Jos musiikin kuuleminen tuo kuulijan mieleen maisemia, kyseessä ei ole synestesia, vaan metaforinen kokemus.

Arvioiden mukaan aitoja synesteetikkoja on noin yksi 25000:sta, naisia enemmän kuin miehiä. Synestesia näyttäisi myös periytyvän äidin kautta. Koska synestesiaa esiintyy enemmän lapsilla, jotkut tutkijat arvelevat synestesian olevan normaali kehitysvaihe ihmisen elämässä. Vauvat kokevat maailman kokonaisvaltaisesti, mutta kehityksen myötä eri aistialueet, sensoriset yhteydet eriytyvät toisistaan ja aistien välinen vuorovaikutus heikkenee. Useimpien lasten synestesia-kyky häviää murrosiän kynnyksellä, 11-13 vuoden iässä. Koska synestesiaa esiintyy paljon runsaammin primitiivisillä kansoilla, tehoyhteiskunnan vaatimukset saattavat olla osasyynä synestesian harvinaisuuteen aikuisilla.

Juuri harvinaisuutensa takia synestesiaa onkin aiemmin tutkittu epänormaalina ilmiönä, milloin aivojen toimintahäiriönä, milloin superlahjakkaiden psyykkisenä ominaisuutena.  Nykytutkimusten mukaan synestesiaa ilmenee kuitenkin ihmisillä, joilla on normaalit ja vahingoittumattomat aivot ja jotka ovat älykkyydeltään keskinkertaisia tai keskimääräistä älykkäämpiä. Useimmiten he näyttäisivät olevan myös luovia ihmisiä.

Historia tunteekin taiteilijoita, jotka ovat käyttäneet synestesiaa taiteessaan. Yksi kuuluisimmista lienee taidemaalari Vasili Kandinski (1866-1944), joka saattoi kokea värejä kuuloaistimuksina. Hänellä oli äärimmäisen herkkä värien taju; lapsena voimakkaiden värien kokeminen aiheutti hänessä fyysisiä oireita. Myös Jean Sibelius (1865-1957) on mahdollisesti ollut synesteetikko. Jo aivan pienenä pianonsoittoa kuunnellessaan hän yhdisteli tiettyjä säveliä lattialla olevan räsymaton eri raitoihin. Myöhemmin hän kuvaili, kuinka esimerkiksi A-duuri soi sinisenä ja C-duuri punaisena. Näin jälkikäteen on mahdotonta tietää, oliko Sibelius aito synesteetikko vai oppiko hän kykynsä harjoittelemalla.

2.

Kirjailijoidenkin joukossa on synesteetikkoja, jotka ovat hyödyntäneet kykyään teksteissään. ”A on karvainen kimaltavanmusta kärpänen, joka julmassa löyhkässä pörrää… I on purppuraa, syljettyä verta”, kirjoitti Rimbaud Vokaalit-runossaan vuonna 1871. Hänellä lienee ollut kirjain-synestesia, mutta monet kirjailijat toki käyttävät synestesiaa metaforina ja tehokeinoina, vaikkeivät olekaan synesteetikkoja.

Runon kirjoittamisen kursseilla usein ravistellaan luutuneita ajatuskuvioita ja kapeutuneita näkemyksiä eräänlaisilla synestesia-harjoituksilla. Ne auttavat näkemään maailmaa hieman eri tavalla kuin mitä arkielämässä näemme. Jollain äänellä voi olla väri tai se voi haista vaikkapa mädiltä omenoilta. Jokin räsymatto voi soida Sibeliuksen Valse tristenä.

Harjoitus on hyödyllinen myös proosan kirjoittajille, ei vain runoilijoille. Sen avulla voi ainakin huomata, että kliseisiä kuvailuja välttää, kun hieman ravistelee ajatustottumiaan. Synesteettisten kuvailujen käytössä tulee kuitenkin olla varovainen ja säästeliäs. Niiden tulisi toimia kokonaisuudessa, tukea teemaa, tunnelmaa ja päähenkilön mielenliikkeitä. Ne eivät saa olla päälleliimattuja, vaan täydellisesti yhteensopivia kokonaisuuden kanssa niin kuin kaikki tekstin osat. Mutta oikeassa paikassa, oikeaan aikaan synesteettinen kuva tekstissä ravistelee ja virkistää myös lukijaa.

3.

Makaan sohvalla lähes pimeässä huoneessa silmät kiinni. Olo on rento, tietoisuudentila hieman alentunut, mutta vielä en nuku. Äkkiä naapurista kuuluu kolahdus, ja täsmälleen samalla hetkellä näen pitsimäisen vaalean ympyräkuvion. Se sykähtää näkyviin ja on poissa samalla tavoin kuin äänikin. Outo ilmiö on minulle kuitenkin tuttu. Samanlaisissa tilanteissa äkillinen ääni on ennenkin synnyttänyt samantapaisen kuvion. Värit voivat vaihdella äänien mukaan: joskus kuvio on lila, joskus vihertävä, punertava, kuparinruskea tai hopeanharmaa. Toisinaan kuviona voi olla joitain muitakin muotoja ja useampia värejä.

Nykyään tiedän omaavani synestesian muodoista kaikkein vaatimattomimman. Sen sijaan en tiedä, kulkeeko tämä ominaisuus suvussani. Minulla on ollut tämä aina enkä ole pitänyt sitä minään erikoisuutena. Ennen kuin luin synestesiasta, luulin, että kaikilla ihmisillä on tämä. Entäpä jos onkin – piilevänä?

———————
Tämän artikkelin lähteinä on käytetty Internetiä, varsinkin Lasse Nissilän sivustoa.

Oheislukemistoksi suosittelen lämpimästi Jeffrey Fordin loistavaa novellia Jäätelön valtakunta (suom. Satu Hlinovsky), jossa synestesiaa on kutkuttavan oivaltavasti käytetty spekulatiivisen fiktion pohjana. Novelli on Jukka Halmeen toimittamassa kirjassa Uuskummaa? Modernin fantasian antologia (Kirjava 2006).