Lehmusten alla

Espanjalainen kirjailija María José Moreno ei ole Suomessa varmaankaan kovin tunnettu. Hänen kirjojaan ei ole käännetty suomeksi. Hänen kirjailijanuransa on kuitenkin siitä mielenkiintoinen, että Amazonin e-kirjojen myyntilistojen kärjessä Morenon kirja Bajo los tilos on keikkunut. Moreno kyllä yritti kulkea perinteistä kirjoittajan tietä pitkin ja lähetti käsikirjoituksensa kustantajalle. ”Me ignoraron completamente”, hän kertoo yhdessä haastattelussaan. Hylkäys ei kuitenkaan lannistanut tätä cordobalaista yliopiston opettajaa ja psykiatria, vaan hän tuuppasi käsikirjoituksensa Amazonin e-kirjoihin. Kun kirjaa Bajo los tilos oli ladattu yli 10 000 kertaa, yksi kustantajakin heräsi ja tarjoutui kustantamaan kirjan paperimuodossa. Bajo los tilos ei ole Morenon ainoa e-kirja-menestys: myös esikoisteosta Vida y milagros de un ex on ladattu yli 40 000 kertaa. Moreno onkin e-kirjojen puolestapuhuja ja kannustaa aloitteleviakin kirjoittajia julkaisemaan käsikirjoituksiaan sähköisessä muodossa.

Bajo los tilos (e-kirja 2012, paperiversio 2014 Ediciones B) on suomeksi lehmusten alla, mutta nimestään huolimatta kirja ei ole mikään rakkausromaani. Se kertoo naisesta, jonka äiti on juuri kuollut. Kirja alkaa hautajaisista. Äiti kuoli lentokoneessa matkalla New Yorkiin. Tytär, María alkaa selvittää, miksi äiti, joka ei koskaan liikkunut yksin missään, äkkiä lähti näin pitkälle matkalle. Miksi hän lähti juuri nyt, kun tytär oli raskaana? Itsepintaisesti, pala palalta María kaivaa esiin vanhempiensa tarinaa ja sukunsa historiaa. Paljastuu vaiettuja asioita, jotka ovat synkkiä ja surullisia.

Moreno itse on sanonut, että kirja kertoo tunteista. Ja näin on. Hän ei tuhlaa sanoja ulkokohtaiseen kuvaukseen, vaan vie lukijan suoraan tunteiden myrskynsilmään. Intensiteettiä lisää minäkerronta ja preesens, joilla tarinaa viedään eteenpäin. Menneet asiat toki ovat menneissä aikamuodoissa, joten espanjanopiskelija saa mietittäväkseen koko joukon aikamuotoja eri tilanteissa. Subjunktiivin käyttö erityisesti pisti silmään, koska kaikissa kohdissa en keksinyt syytä sen käytölle.

Kirjan María ottaa läpi kirjan härkää sarvista ja kääntää jokaisen kiven selvittäessään äitinsä salaisuutta. Hän ottaa yhteen isänsä kanssa rajusti kerta toisen jälkeen ja joutuu miettimään suhdettaan tähän uudelta kantilta. Sisukkuus tuottaa tulosta, ja lopulta María saa valaistua kaikki pimeät nurkat lähisukunsa historiassa. Marían toiminnan näen symbolina: hän siivoaa pölyiset ullakot, tyhjentää synkät kellarit ja kopistaa luurangot kaapeista ulos, jotta hänen kohdussa kasvava lapsensa voi syntyä valheista vapaaseen sukuun. María raivaa lapselleen tilaa, jossa tällä on mahdollisimman hyvä elää ja kasvaa.

Isän ja tyttären yhteenotot eivät johda lopulliseen välirikkoon. Tietyllä tavalla kirja on siis terapeuttinen: voidaan tapella kovastikin eikä ymmärretä tai hyväksytä toisen tekoja, mutta silti tajutaan ne hyvät puolet, joita suhteessa on, ja suhteen tärkeys. Kaikessa tunteenpyörityksessä kirja on uskottava, henkilöiden teot eivät ole irti siitä maailmasta, mihin he ovat syntyneet ja missä heidän on täytynyt elää. Maríaa aikaisemmat sukupolvet eivät löytäneet tietä ulos langetetusta kohtalostaan, mutta María pystyy murtamaan vaiettujen asioiden muurit.

Morenon kirja herätti monia tunteita ja omat muistotkin aktivoituivat jälleen. Jäin myös miettimään, miksi kirjailija oli valinnut päähenkilön nimeksi oman etunimensä María. Jännästi tämä kirja tarttui lähes vahingossa käteeni kirjastossa, jossa olin tappamassa aikaa eikä edes ollut tarkoitus lainata mitään. Kohtalolla oli kai sormensa pelissä, tässäkin?

Mainokset

Metsän äidin syliin

Kevään odotetuin kirja on ollut ehdottomasti Anne Leinosen Metsän äiti (Atena 2017). Tämä artikkeli sisältää omia tunnelmiani kirjan luettuani sekä Anne Leinosen haastattelun, jonka tein sähköpostitse. Sekä artikkeli että haastattelu on pyritty tekemään sillä tavoin, ettei juonen jännittäviä yksityiskohtia paljasteta. Näin nekin, jotka eivät ole kirjaa vielä lukeneet, voivat lukea tämän turvallisesti. Metsän äidin juoni on niin mielikuvitusta kutkuttava, että mitä vähemmän siitä etukäteen tietää, sitä antoisampaa on kulkea kirjan polkua yhä syvemmälle tarinaan.

Kirja kertoo Riinasta, joka palaa kotikylään tekemään kotiseutuyhdistykselle vanhojen rakennusten kartoitustyötä. Kylä hieman originelleine asukkaineen ja sisäänlämpiävine tunnelmineen on hyvinkin perisuomalaisen tuntuinen pikkupaikka. Pitkät poissaolovuodet ovat tehneet Riinasta ulkopuolisen, ja ulkopuolisia – kylän tapoihin vihkiytymättömiä – katsotaan aina hiukan vinoon. Riina joutuu kohtaamaan sekä oman menneisyytensä että kylän nykyisyyden ja peilaamaan itseään näitä vasten. Kuka hän on? Mikä hänestä on tullut?

Ensimmäinen asia, mihin kiinnitin kirjassa huomiota, oli kieli. Ensinnäkin sen rikkaus. Sain suorastaan säväreitä siitä, miten rikasta kirjan kieli oli. Tätä kirjaa voin suositella lämpimästi kouluihin luettavaksi jo pelkästään kielen rikkauden takia. Suomen kielessä on valtavasti hyviä sanoja, joita emme käytä, kun tyydymme aina perussettiin. Toiseksi: kielen tiheys. Metsän äidin kieli on niin tiheää, että sen kosketuksen voi melkein tuntea. Kaikki turhat jaarittelut ja selittelyt on poissa. Koen, että se on lukijan kunnioittamista. Lukijan ei tarvitse lukea mitään turhaa, ei mitään laimeaa eikä latteuksilla laimennettua. Muutenkin kirja on ihan järkyttävän hyvin editoitu. Pitkästä aikaa sellainen kirja, jota lukiessa ei tullut kertaakaan mieleen punakynä eikä tekstin tiivistäminen. Yksi kohta kirjassa oli, josta en tykännyt… en tykkää vastaavasta missään kirjassa, TV-sarjassa tai elokuvassa, mutta annettakoon anteeksi, koska se oli ainoa koko kirjassa. Tosin Metsän äidissä kyseinen kohta kokonaisuuteen nivoutuneena on jopa perusteltua (näen sen merkityksen kyllä!). Juonispoilerin takia en kerro, mikä tuo kohta on. 😛

Kirjan kieli on kuin metsä. Lukija kulkee kielen polkua pitkin yhä syvemmälle metsään, joka ympäröi hänet joka puolelta kuin syli. Kieli hengittää hänen ihoaan vasten, hän hengittää kielen tahtiin. Olin suunnitellut lukevani kirjaa metsässä, mutta sen verran kylmää tuolla maalis-huhtikuisessa metsässä oli, että se jäi vain haaveeksi.

Kieli on mukana luomassa kirjan mystistä tunnelmaa. Kirjassa on kauhuelementtejä, mutta ei liikaa. En ole puhtaan kauhun ystävä. Pidän enemmänkin psykologisesta, viipyilevästä, vihjailevasta, älykkäästä kauhusta, joka ajoittain tihenee käsin kosketeltavaksi ja hiuksia nostattavaksi, ja juuri niin kauhu toimii tässä kirjassa. Riina tekee arkisia askareita, ajattelee arkisia asioita, ja sitten yhtäkkiä jokin pikku asia nitkahtaa vinoon. Sitten toinen ja kolmas. Sekä Riina että lukija ihmettelevät, mitä hittoa täällä oikein tapahtuu. Mikä on totta, mikä kuvitelmaa? Mihin voi uskoa? Voiko mihinkään?

Metsän äidin juoni on punottu niin moniulotteiseksi ja -tasoiseksi kudelmaksi, ettei voi kuin ihmetellä ja ihailla. Kirjaa on myös hyvin vaikea tunkea mihinkään lokeroon; se ei vain suostu mahtumaan yksinkertaistaviin kategorioihin. Siinä on dekkarin piirteitä, kauhun tunnelmaa, mutta myös terävänäköistä henkilöpsykologiaa ja sukulaissuhteiden kuvausta, maustettuna suomalaisella kansanuskolla ja mytologialla. Pisteenä iin päällä vahvat, kyvykkäät naiset! Vaski-kirjaston sivuilla kirjan genreksi on mainittu maaginen realismi, kauhukirjallisuus, sukuromaanit, romaanit, kaunokirjallisuus suomalainen kirjallisuus.

Metsän äiti on niitä kirjoja, joiden tunnelma jää viipyilemään vielä senkin jälkeen, kun on lukenut viimeisen rivin. Sen ote ei ihan heti hellitä, ja oma arkikin tuntui muutaman päivän ajan hiukan vinksahtaneelta ja tiheämmältä, jännällä tavalla. Tämän avarasti suomalaista ja ihmistä luonnon osana kuvaavan kirjan nostaisin ehdottomasti Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

Anne Leinosen haastattelu

Kun itse tekee haastattelun, saa kysyä juuri niitä asioita, joita haluaa. Kysymysten tekeminen osoittautui kuitenkin haasteelliseksi, koska olisin halunnut toki kysellä paljon sellaisia asioita, jotka spoilaisivat juonen tapahtumia. Nyt sekä kysymyksissä että vastauksissa on pyritty siihen, ettei juonta ja tarinan yksityiskohtia paljastettaisi.

Kuinka vaikeaa on luoda näin rikas tarina ja pitää kaikki narut käsissä? Mitä vaikeuksia, jos niitä oli? Mikä helppoa?

Anne Leinonen: Aikaa siihen rakentamiseen meni, ensimmäiset kirjalliset versiot tarinasta ovat vuodelta 2012. Itse tarina ydin, alkukuva autiosta tilasta ja napanuoran kaltaisesta humalan juuresta on ainakin kaksikymmentä vuotta vanha. Itse pääjuonen keksin erään kesäisen automatkan aikana, ja siihen on rakentunut detaljia detaljin päälle. Tarina on siis kerrostunut ja saanut vaikutteita. Välillä on ollut epätoivon hetkiä, kun olen miettinyt, kestääkö kokonaisuus kasassa ja saako tarinasta varmasti valmiin.

Minun piti hakea kertojan ajatusmaailmaa ja päästä tarpeeksi syvälle sinne. Lopulta päädyimme yhdessä kustannustoimittajani Kanerva Eskolan kanssa siihen, että hän-kerrontaa voisi kokeilla minä-muotoisena. Toteutustapa jäi minun ratkaistavakseni, ja sitten keksin ”pinosta kirjoittamisen”, jota minulle oli aiemmin suositeltu. Laitoin tulosteen pöydälle ja aloin kirjoittaa tekstiä minämuotoisena uusiksi kokonaan uuteen tekstitiedostoon. En siis kopioinut mitään vanhaa sähköisessä muodossa. Ja siinä samalla tulikin sitten pudotettua asioita pois, ja toisaalta lisättyä.

Vihjeiden ripotteleminen ja tapahtumien paljastaminen pikkuhiljaa, ei liian paljon, liian nopeasti, muttei liian hitaastikaan – miten vaikeaa ja työlästä? Mitä kikkoja käytät?

AL: Näkökulma auttoi tässä asiassa: se, että Riina on ollut osa yhteisöä, mutta muuttunut ulkopuoliseksi. Hän tietää jonkin verran eikä ihmettele kaikkea, mutta toisaalta hänellä on omia kipupisteitä. Motiivien tasolla tarinaan tuli ensin mukaan talot ja kissa, sitten posliiniesineet, ja lopulta nukke. Näiden toistuvien ja kertautuvien motiivien kautta uskon kirjoittaessani päässeeni ytimeen käsiksi.

Kuinka paljon suomalaista kansanuskoa ja mytologiaa kirjassa olet hyödyntänyt?

AL: Olen lukenut urani aikana paljon kansanperinteestä ja hyödyntänyt sitä kirjoittamisessani aiemminkin. Tavallaan tarinan taustalla on siis kaikki jo aiemmin käytetty, mutta tätä kirjaa varten luin paljon puuaiheesta, ja erityisen hyödylliseksi osoittautui Kaika Heikkisen kirjoittama Metsänpelko ja tietäjänaiset. Vepsäläisnaisten usko Venäjällä. Siinä kuvattiin hyvin värikkäästi naisten ja metsän välistä suhdetta, ja sain siitä paljon konkreettista potkua tekemiseen.

Kerro Riinasta! Mistä hän ilmestyi kirjan päähenkilöksi?

AL: Riinan nimi taisi alun perin olla Kaisa, mutta muuttui sitten erään Usvan kirjoittajaleirilllä käydyn keskustelun myötä nimeksi, jossa on kuollut osa. Päähenkilön rakentuminen lähti siitä, että hänen piti olla nainen ja raskaana, jotta saan tarinaan suvun jatkumon mukaan. Ikä, 35 vuotta, valikoitui siksi, että koen tuon ikävuoden eräänlaiseksi murroskohdaksi. Riina on elämänsä välitilassa, ja hän tulee keskelle omaa menneisyyttään ratkaisemaan vanhoja, selvittämättömäksi jääneitä asioita.

Miten paljon ajattelet kieltä kirjoittaessasi? Tuliko kirjan kieli itsestään tarinan myötä, vai teitkö tietoista työtä sen kanssa?

AL: Teen töitä kielen kanssa, mietin ihan sitä, miten päähenkilö ajattelee ja minkälaista kieltä hän käyttää. Onko päähenkilö visuaalinen vai ei, aktiivinen vai passiivinen. Ja sen myötä sitten alkaa koko kieli rakentua. Pidän toki vanhoista sanoista ja murteellisuudesta, minulle on luonteenomaista keksiä sanoja ja kehittää niille uusia käyttötarkoituksia. Joskus täytyy vähän hillitä, etten mene liiallisuuksiin!

Mitä muuta haluaisit kertoa?

AL: Metsän äiti on minulle tärkeä siksi, että se edustaa uutta aluevaltausta kirjoittajana: kauhua tai mysteeriromaania. Toisaalta siihen oli hienoa lisätä detaljeja myös monesta muusta genrestä, vaikka ne saattavatkin olla peiteltyjä ja muuhun kokonaisuuteen sulautettuja. Innostuin tekemään kirjasta trailerinkin, sen voi nähdä täällä:
https://www.youtube.com/watch?v=naszdmJ44Y0


Tsekkaa myös:
Anne Leinosen kotisivu