Puhdistava lukukokemus

Sofi Oksasen Puhdistus-kirjasta on varmaan sanottu kaikki mahdollinen ja mahdoton, mutten voi minäkään olla lusikoimatta tätä soppaa.

Kirja jäi lukematta tuoreeltaan, koska arvelin sen olevan liian rankka silloiseen mielentilaani. Ja sitten sen lukeminen tallaantui jonnekin elämän kavioiden nostattaman maantiepölyn alle. Joulupukki kuitenkin tiesi, etten ollut sitä lukenut, ja päätteli, että nyt oli tämän kirjan aika elämässäni. Hyvin päätelty, joulupukki!

Aloitin kirjan lukemisen heti joulupäivänä ja luin sitä joka päivä, niin että viimeiselle sivulle pääsin alle viikossa, ja koko tuon ajan kirja oli mielessä taustalla jatkuvasti. Tällainen lukutyyli tämän kirjan kanssa oli varmasti oikea ratkaisu, vaikkei se ollutkaan vapaaehtoinen, sillä kirja oikeasti pakotti lukemaan itseään, sitä oli tosi vaikea laittaa syrjään. Espanjan kielen kertaaminenkin jäi täysin tämän kirjan jalkoihin.

Siinä arvauksessa, että kirja olisi rankka, olin ollut oikeassa. Kirja tosiaan kertoo rankoista asioista realistisen pikkutarkasti. Siksi en lähtisi suosittelemaan kirjaa ihmiselle, jolla muutenkin on rankkaa tai joka on alamaissa. Muille sen sijaan kirjaa voin suositella.

Harvoin lukijaa hemmotellaan tällaisella täydellisellä paketilla. Kirjassa tuntuu kaikki olevan kohdallaan ja tasapainossa. Se on älykäs ja silti täynnä tunnetta, tunneälykäs kirja siis. Siinä on historiaa, jännitystä ja kiehtovaa tarinaa. Kirjan rakenne – ajalliset siirtymät – on luontevasti ja mielenkiintoisesti toteutettu, eikä silmiin osunut montakaan yksioikoista cliffhangeria (jotka nykyään tuppaavat lähinnä vain ärsyttämään).

Ihmiset ovat kokonaisia hyvine ja huonoine puolineen. Itsensä, kohtalonsa,  historiallisten tapahtumien ja yhteiskunnan muovaamia. On herkullista ja suorastaan järkyttävää, miten pikkutarkan älykkäästi ja psykologisen tarkkanäköisesti Oksanen kuvaa henkilöitään sisältä päin. Ja vaikka pikkutarkkuutta riittää, se ei ole itsetarkoitus, se vie eteenpäin; lukija tuntee selkäytimessään, että jokaisella yksityiskohdalla todella on jokin merkitys. Huikeita pikkuoivalluksia kirja tarjoaakin tarkkanäköiselle. (Tässä tulee väkisin verranneeksi Puhdistusta Nenäpäivään, jonka yksityiskohtaiseen kielenpyörittelyyn – niin hauskaa ja nokkelaa kuin se onkin – lukija tuntee tuon tuostakin hukkuvansa.)

Kirjan luettuani tunsin menneeni tehopesun läpi. Sanapölinä omassa päässä hiljeni. Tosiaankin, kieli voi olla näin puhdasta, tarkoituksenmukaista, kaunista ja täynnä elämää kuin Oksanen kieli on. Miten kirjoittaa kieltä, joka ei väsytä lukijaa? Niin että vaikka kuinka paljon sitä lukisi, niin koko ajan lukijan mieli pysyy virkeänä ikään kuin saisi juodakseen raikasta vettä – ei liikaa, ei liian vähän, vaan juuri sen verran kuin tarvitsee. Ihmeellistä.

Juurihoidossakin enemmän 3D:tä kuin 3D-elokuvassa

Uudenuutukaisen vuoden toisena päivänä tuli korkattua 3D-elokuva. Kovin suuria odotuksia en tälle tekniikalle ollut etukäteen asettanut, joten korkealta en pudonnut, mutta silti täytyy ihmetellä, miksi tällaista nuhjausta edes viitsitään tehdä. Seuraavan päivän juurihoidossakin oli enemmän 3D:tä ja scifiä kuin elokuvateatterin 3D-elämyksessä. Onhan juurihoitomikroskoopissa scifimäisen sininen valo ja 3D:tä tehokkain kauhuefektein kerrakseen siinä, kun lääkäri työntää viiden sentin porapiikin hampaaseen, jurskuttaa sillä eikä se silti tule alaleuasta läpi (ellei olisi sattunut imelästi, kun pora osui kanavan pohjaan, olisinkin luullut, että hampaassa on joko musta aukko, madonreikä tai ovi rinnakkaistodellisuuteen).

3D-leffaksi olimme valinneet uusimman Narnian eli Prinssi Caspian matkustaa maailman ääriin. Vaikkei se Velhon ja leijonan tasolle yltänytkään, niin sen verran kelpo leffa se kuitenkin oli, ettei olisi ansainnut 3D-häsläystä. 3D-lasit ensinnäkin olivat silmälasipäiselle hankala yhdistelmä; niiden asentoa sai tuon tuostakin korjata eivätkä ne siltikään istuneet päähän kunnolla. Koin ne myös turhan painaviksi. Olisinkin ottanut ne kokonaan pois, jos elokuvaa olisi voinut seurata ilman. Ennen leffaa näytetyissä trailereissa 3D tuntui. Piirroshahmot irtosivat valkokankaasta ja tekivät hyökkäyksiä katsomoon kovan metakan säestäminä. Kokemus oli luonnoton ja hiukan rasittava. Itse leffassa kolmas ulottuvuus ei tuonut mitään elämyksellistä lisää; elokuva olisi toiminut vallan mainiosti ilman teknistä temppuiluakin, ehkä paremminkin. Lähinnä 3D:n huomasi siitä, että käännösteksti tuntui olevan irti valkokankaasta, sen edessä, ja parissa kohdassa vesi tuntui loiskuvan katsomoon. Mutta muuten 3D-elokuva jäi paljon kalpeammaksi kokemukseksi kuin lapsuuden View-Master-laitteella katsotut liikkumattomat 3D-kuvat Mikki Hiiren ja Aku Ankan seikkailuista. Ja siitä on sentään jo monta kymmentä vuotta! Yhtään ei tässä siis olla menty eteenpäin. View-Master sitä paitsi pelittää yhä.

Eustace, Reepicheep, Edmund, Lucy, Caspian ja Aslan

Ehkä tämä kömpelöin lasein sählääminen on vain vaihe, jonka läpi on rämmittävä, jotta päästään seuraavaan vaiheeseen. Siellä meitä saattaa odottaa tekniikka, jonka avulla voimme kokea olevamme elokuvan sisällä. Nyt jo on olemassa kokeiluasteella paljon huikeampaa tekniikkaa, jonka rinnalla kumisankaiset 3D-lasit ovat kivikautista roinaa. Toivottavasti uudessa tekniikassa otetaan silmien lisäksi huomioon myös korvat, sillä vaikka Narnia on lähinnä varhaisnuorille suunnattu elokuva, ääni oli jälleen kerran älyttömän kovalla, päälle käyvä. Ihan kuin näytäntö olisi tarkoitettu kuulolaitteensa kotiin unohtaneille eläkeläisille. (Ei me nyt vielä niin vanhoja olla!)

Narniasta on sanottava, että efektein henkiin herätetyt eläimet valloittivat jälleen. He ovat sympaattisia ja älykkäitä. Ihmiset heidän rinnallaan ovat kovin verettömiä, etten sanoisi statisteja. Olen aina ollut heikkona leijoniin ja susiin, mutta Narnian jälkeen alan pikkuhiljaa lämmetä myös rotille (kiitos Reepicheepin).

Reepicheep - symppis rotta

Scifiä, Straussia ja espanjaa

Istun aivan muina naisina, juon päiväkahvia, mutustelen pullaa ja torttuja sekä väsään espanjan käännöstehtäviä. Taustalla soi Wienin filharmonikkojen uuden vuoden konsertti, ihan niin kuin asiaan kuuluukin. Mietin juuri, pitäisikö tener-verbi taivuttaa imperfektissä vai preteritissä, kun tajuntaan alkaa uida tuttuakin tutumpaa musiikkia, mutta väärässä paikassa, väärään aikaan… Mitä… mitä ihmettä, nythän pitäisi soida Straussia, isää tai poikaa, hällä väliä, mutta Straussia. Sen sijaan talvisen hämärän olohuoneen täyttävät tarmokkaan jylhät sävelet. Espanjan kieleen tarrautuneet ajatukset päästävät otteensa irti tener-verbistä ja aivot vapautuvat ajattelemaan… Tietokoneella soi Tähtien sodan tunnusmusiikki huikean upeana. On noustava katsomaan – varovasti sillä olen jo kerran tänään kompastunut ja kaatunut ADSL-piuhaan. Mutta kyllä filharmonikkojen ohjelma jatkuu, kerrotaan heidän kesäisestä Itämeren kiertueestaan ja Tähtien sota soi soimistaan.

Mitähän tämä uusi vuosi tuokaan tullessaan, kun Wienin filharmonikotkin ovat siirtyneet scifi-aikaan?  Jään odottamaan mielenkiinnolla. 😀