Meri ja tunteet

Perjantain kaupunkireissulla piipahdin Turun taidemuseossa. Halusin nähdä Nuutti Koskisen videon Talk About Society. En ollut halunnut tietää videosta etukäteen mitään, jotta minulla olisi mahdollisimman vähän ennakkokäsityksiä ja -luuloja. Koska video pyörii Pimiössä nonstoppina, hyppäsin kyytiin keskeltä. Isolle screenille heijastui mustavalkoista rauhallista maisemaa. Olin pimeässä huoneessa yksin, sitten paikalle tuli ensin yksi nainen, sitten kaksi ja hetken päästä koululaisryhmä. Keskittyminen vaikeutui, kun yksi nainen kyseli toiselta: Herättääkö tämä sussa mitä tunteita? Ja halusi kommentoida koko ajan videota. Joillekin hiljaa oleminen, edes pienen hetken, voi olla ahdistavaa. Viereeni istahtanut nuorimies ei jaksanut keskittyä videoon, vaan vilkuili koko ajan kavereitaan, jotka olivat levittäytyneet ympäri huonetta.

Koululaisryhmä otti ja lähti yhtä nopeasti kuin oli pelmahtanut paikalle. Puhelias nainen kävi katsomassa esitteestä, kuinka pitkä video oli, ja todettuaan, että 17 minuuttia, hän ja ystävätär, joka ei ollut halunnut jakaa tunteitaan muulle yleisölle, päättivät yksimielisesti poistua paikalta. Katsoin videon loppuun ensiksi saapuneen naisen kanssa, joka lähti, kun video loppui.

Koska minulla oli aikaa, päätin katsoa videon alusta alkaen. Se kannatti ja palkitsi moninkertaisesti. Istuin siis ypöyksin, hiirenhiljaa pilkkopimeässä huoneessa seuraavat 17 minuuttia, ja huh huh! Sarjassa elokuvat ja videot Talk About Society on ehdottomasti järisyttävin ja mieleenpainuvin filmi, mitä olen pitkiin aikoihin nähnyt (ja olen sentään nähnyt Bohemian Rhapsodyn ja uusiseelantilaisen Mustan ratsun). Puheliaan naisen kysymykseen tunteista, olisin voinut vastata: Kyllä! Tunteet ja mielikuvat nousivat pintaan, velloivat ja läikkyivät yli. Jännitys, pelko, paniikki, kuolema, luopuminen, periksiantaminen, antautuminen, rauha, hiljaisuus, elämä, sopeutuminen, sulautuminen, seesteisyys, eheytyminen, toivo…

Videon toteutus on henkeäsalpaava, ei voi muuta kuin ihailla Koskisen taitoa ja draamantajua. En kerro kuitenkaan yksityiskohtia, koska video on nähtävillä Turun taidemuseossa tämän kuun 19. päivään asti. Parempi, ettei videosta tiedä etukäteen paljoakaan, silloin – näin uskon – vaikutus on järeämpi ja kuvat vyöryvät katsojan mieleen vahvemmin, kun niihin ei osaa varautua. Videon yhteiskunnallisen analysoinnin jätän suosiolla viisaammille; minulle video oli ennen kaikkea hyvin henkilökohtainen, esteettinen – ja fyysinenkin – kokemus. Mustavalkoiset, upeat kuvat ovat jääneet verkkokalvolleni eivätkä sieltä hevin poistu.

Vielä siis ehtii videon nähdä Pimiössä viikon ajan. Suosittelen kaikille, paitsi niille, jotka pelkäävät vettä ja merta. Heille tämä voi olla liian sykähdyttävä. Muille sanoisin: kun astutte Pimiöön, antautukaa videon kuljetettavaksi! Heittäytykää!

---

Nuutti Koskinen: Talk About Society
Turun taidemuseo, Pimiö 5.4.–19.5.2019

---

Taas yksi museokäynti museokortilla. 😀

Alkemia-näyttelyssä kaksi kertaa

Muutama viikko sitten piipahdin Wäinö Aaltosen museossa katsomassa Saara Ekströmin Alkemia-näyttelyn, joka koostuu valokuvista, videoista ja installaatioista. Näyttely on levittäytynyt kaikkiin museon ”huoneisiin”, joissa vaeltaessaan katsojan ympäröi kiiretön rauhallisuus. Kyseisenä lauantaipäivänä museossa oli vain vähän ihmisiä, ja niinpä hämärissä huoneissa vallitsi suorastaan suggestiivinen ja meditatiivinen tunnelma, joka tarttui ja valtasi katsojan kokonaan. Kaikki kiire ja hermostuneisuus kaikkosi, ja olo oli kuin uudestisyntyneellä. Ulos tullessa mielessä oli, että tuonne täytyy päästä uudestaan.

Tänään sunnuntain päiväkävely suuntautui kuin suuntautuikin Alkemia-näyttelyyn toistamiseen. Tiedossa oli, että Saara Ekström tulisi itse kertomaan teoksistaan ja työskentelytavoistaan. Tilanne oli ihan erilainen kuin ensimmäisellä kerralla. Museo kihisi ja kuhisi kaikenkokoista ja -ikäistä väkeä. Lapsia vaelsi isona laumana ohjaajien johtamana, ja Ekströmin esitystä kuulemaan oli tullut iso joukko taiteenharrastajia. Luvassa oli siis jotain ihan muuta kuin rauhaa.

Ekströmin taide toimii ja puhuttelee loistavasti ihan sellaisenaan, ilman selityksiä ja taustatietoa, mutta kun taiteilija itse avasi teoksiaan kertoen niiden taustoista samoin kuin omista ajatuksistaan yleensäkin, tuntui kuin kokonaan uusi, ihmeellinen maailma olisi auennut katsojalle. Valokuvia ja videoita katsoi (ja kuunteli!) ihan toisesta näkökulmasta, kun tiesi, miten ne oli tehty. Että valkoiset vettä täynnä olevat astiat olivat (kuin) uurnia ja niihin tippuva punainen väri verta. Että asetelmallisissa Stillleben-kuvissa oli värimaailma lopultakin syntynyt lähes spontaanisti. Että Inventory-lehden sai katsoja napata mukaansa suoraan taideteoksesta (hih!). Että mystinen scifi-kasvi, joka vangitsi minut pitkäksi aikaa ensimmäisellä katselukerralla, on ihan oikeastikin varsinainen scifi-kasvi eli ihmeellinen jerikonruusu, josta tehty video oli toteutettu time lapse -tekniikalla. Ja niin edelleen.

Tunnin kierros taiteilijan seurassa hujahti niin nopeasti, etteivät jalatkaan ehtineet väsyä. Entä jälkikäteen… oliko rauhallinen olo? Vielä mitä! Aivoissa säkenöi ja sihisi kaikki se tieto ja ne taideteokset, varpusten tsirpitys ja pöllön rävähtämätön katse. Paljon ideoita pulpahteli myös omiin tuleviin valokuva- ja videokokeiluihin.

Entä vieläkö pitäisi mennä näyttelyyn kolmannen kerran? No, varmaan pitää, kyllä! Sillä yhteen videoteokseen on tulossa vielä musiikkia. Sekin täytyy kokea. Onneksi on tullut hankittua museokortti! 🙂

Saara Ekströmin Pöllö-videosta kännykällä ottamani kuva (rajattu).

 

Zombiewalk Turku 2014

Helteinen lauantai-ilta oli kutsunut zombit ylös Aurajoen synkimmistä mudista Turun kaduille pelottelemaan eläviä. Monenlaista kuollutta mahtui yli 200 zombin joukkoon. Omia suosikkejani oli Itellan postinkantaja, joka tarjosi pakettia vähän yhdelle jos toisellekin, mutta kenellekään se ei kelvannut. Myös porukan hännillä kulkevat rollaattorimummot ja toisen suksensa kadottanut ”Galina Kulakova” toivat mieleenpainuvan säväyksensä kulkueeseen. Kaikki zombit olivat verisen karmaisevia, niin kuin asiaan kuului. Hellyttävin oli tietenkin zombikoira lihakirves selässään. 😯

Juttua zombikulkueesta Turun Sanomissa.

Maailmat rakentuvat pala palalta

Tässä eräänä iltana sängyssä unta odotellessa mietin, mikä olisi se ihmiselle yliluonnollinen kyky, jonka haluaisin itselleni, jos se olisi mahdollista ja jos saisin valita vain yhden. Haluaisinko nähdä pimeässä? Kävellä seinien läpi? Muuttua näkymättömäksi niin halutessani? Lukea ajatuksia? Kyetä hengittämään veden alla? Nähdä tulevaisuuteen? Liikutella esineitä tahdonvoimalla? Muuttaa muotoani? Teleportata itseni tarvittaessa minne vain?

Aikani pyöriteltyäni erilaisia vaihtoehtoja — niiden hyviä ja huonompia puolia — yksi taito nousi ylitse muiden, ihan kirjaimellisesti. Lentämisen taito. Sen lisäksi että se olisi ekologinen tapa siirtyä paikasta toiseen rasittamatta luontoa, uskoisin, että se olisi hauskaa vielä senkin jälkeen, kun siitä olisi hävinnyt uutuuden viehätys. Yhtä hauskaa kuin käveleminen ja pyöräily, mutta voisi liikkua laajemmalla alueella ja nähdä enemmän. Käväistä ehkä ulkomaillakin. Joskin vieraiden valtioiden ilmatilojen loukkaukset voisivat aiheuttaa ongelmia. Ellei sitten lennä riittävän alhaalla, tutkan alapuolella (tai jotain). Lentäminen toisi puhdasta iloa elämään. Tosin sorsastuksen aikaan pitäisi pukeutua kirkkaan oranssiin kokohaalariin ja vetää perässä vaikkapa mainosbanneria, jottei tulisi ammutuksi alas sorsana (todella noloa). Muitakin vaaratilanteita saattaisi tulla eteen, muttei pyöräilykään ihan vaaratonta ole. Tai sängystä ylösnouseminen, jonka sain kipeästi kokea kolme kuukautta sitten ja saan tuntea yhä vielä murtuneen varpaan vaivana (yhä teipattu ja kävellessä kipeä). Jos osaisin lentää, murtunut varvas ei rajoittaisi liikkumistani!

Jos virtuaalimaailma Second Lifen asukkailta kysyy, mikä siellä on parasta, monet vastaavat, että lentäminen. Voi ponnahtaa milloin vain ilmaan ja lähteä tutkimaan aluetta lintuperspektiivistä. Kun näkee jotain mielenkiintoista alhaalla, voi tipauttaa itsensä maan kamaralle ja mennä lähemmin tutkailemaan jännittäviä paikkoja. Tai lentää johonkin ilmassa leijuvaan rakennukseen tai ilmasaareen.

Ilmassa leijuvia saaria Second Lifessä

Jos ykköselämässä pääsee lentämään tai ylipäätään korkealle, voi nähdä kilometrien päähän. Second Lifessä näkee kuitenkin paljon vähemmän: riippuu niistä asetuksista, mitä viewer-ohjelmaansa on määritellyt. Itselläni näkyy olevan Firestormissa oletusasetuksena 128 metriä. Sen verran näen joka suuntaan.

Kun lähtee lentämään Second Lifessä, maailma alkaa rakentua pala palalta. Veden päälle tulee maata, tyhjän maan päälle ilmestyy puita, teitä, autoja, pihoja, avaruusaluksia, toreja, lohikäärmeitä, siltoja, rakennuksia. Lentäminen Second Lifessä muistuttaa tässä mielessä kirjoittamista. On kirjoittajia, jotka tietävät hyvin vähän etukäteen siitä, mitä tulevat kirjoittamaan (esim. Isabel Allende). Useimmat kirjoittajat rakentavat jonkinlaisen juonikuvion, ennen kuin lähtevät kirjoittamaan mitään. Jotkut tekevät hyvinkin yksityiskohtaisia suunnitelmia. Mutta käyttipä millaista tekniikkaa tahansa, vasta kirjoittamisen aikana maailma alkaa toden teolla rakentua. Pihalle ilmestyy puu, johon liittyy muistoja. Naapuriin ilmaantuu ihminen, joka näyttelee ratkaisevaa osaa juonessa. Juoni tekee mutkan, jota ei ollut suunnitelmassa. Päähenkilö on kokenut tai kokee asioita, joista kirjoittajalla ei ollut aavistustakaan silloin, kun laski sormensa näppäimille tai tabletin lasille. Vaikka tarinan henkilöt ja heidän maailmansa tuntuvat hyvinkin eläviltä oman pään sisällä, niin vasta kun alkaa kirjoittaa — ja sitä kautta oikeasti elää — tarinaa, se muuttuu todeksi. Se lakkaa leijumasta mielen pilvipalvelussa ja ottaa oman paikan todellisuudessa. Pala palalta, maisema maisemalta siitä tulee jotain konkreettista, totta.

Sama asia kiehtoo kirjoittamisessa ja SL:ssä lentämisessä: edessä näkyy vain tyhjää, mutta tieto siitä, että siellä on jotain odottamassa löytäjää, aiheuttaa vatsanpohjaan kutkuttavan tunteen, on pakko mennä katsomaan, mitä siellä oikein on. Second Lifessä se käy helpommin, kirjoittaminen taas on työläämpää, palkinto ei tule heti, mutta on varmasti tyydyttävämpi. Yksi erokin näissä on. Aika usein lentäjä törmää Second Lifessä ärsyttäviin virtuaalisiin estonauhoihin, jotka estävät pääsemästä jollekin alueelle. Niitten läpi ei ole menoa. Myös kirjoittaja törmää moniin esteisiin, joita oma mieli rakentaa arkojen alueiden ympärille; näiden suhteen kirjoittajalla on kuitenkin valinnanmahdollisuus: poistaa nauhat tai antaa niiden olla. Päätös on oma.

Laskeutuminen on lennon vaikein kohta. Usein myös kirjoittamisessa. Se voi olla pehmeä, töyssähtelevä, rähmälleen mätkähtävä tai sitten sekin voi tarjota jonkin ihan uuden näköalan kirjoittajalle – ja lentäjälle – itselleenkin. Video näyttää yhden pikkuyllätyksen. 😉

PS. Jos haluaa saada nopeasti unen päästä kiinni, ei kannata ruveta ajattelemaan sellaisia jänniä asioita kuin lentäminen. Ei tiedä, minne joutuu, mutta uneen ei ainakaan.

Scifiä, steampunkia ja kantria

Kesäkauden aloitan kevyellä kuvapainotteisella blogijutulla. Antaa Thelman itsensä kertoa omista touhuistaan:

”On tullut käytyä taas muutaman kerran virtuaalimaailma Second Lifessä. Tänäänkin. Joo, tunnustan: pelailtu on Zyngoa enemmän kuin olisi tardis. Juu, luit oikein: Tardis. Siihen nimittäin törmäsin heti, kun raaskin irrottautua pirun syleilystä. Alla muisto kohtaamisesta. Vanha vitsi, tiedän, mutta se oli ainoa, mikä tuli mieleen, kun koputtelin Tardiksen oveen. Doctor Who ei kuitenkaan ollut kotona, tai sitten hän oli tekemässä jotain niin tärkeää, ettei joutanut ovea avaamaan. Sen sijaan olisin voinut ostaa Tardiksen – halvalla vieläpä – mutta jätin shoppailut toiseen kertaan.”

Tardista tapaamassa Second Lifessä

”Doctor Who -kaupan jälkeen suunnistin synkempiin maisemiin. Olin väärin pukeutunut, mutta teleporttaus on niin nopeaa Second Lifessä, ettei vaatteita kerta kaikkiaan ehdi siinä putkessa vaihtaa. Tömähdin Unzipped Steampunk -saarelle, ja siellä minulle hymyili tämä valloittava metallinen lohikäärme. Veitikalla oli pituutta muillekin jakaa, ja sen maagisesta katseesta oli vaikea päästää irti. Kävin tsekkaamassa sen hammaskalustonkin todella läheltä. (Onneksi tämä ei purrut, niin kuin taannoinen krokotiili, jota Khiira erehtyi taputtelemaan. Second Lifessäkään ei kannata taputella ihan mitä sattuu.)”

Lauhkeasti hymyilevä lohikäärme.

”Unzipped Steampunk -saaren taivaalla roikkui myös komea ilmalaiva, jonka kannelle lennähdin hetkeksi ihailemaan maisemia. Meri kimmelsi hopeisena horisonttiin asti. Ilmassa oli ruosteisen metallin ja konerasvan aina yhtä vastaanpanematon tuoksu.”

Astu laivaan, ilmalaivaan, se sinut kuljettaa läpi taivaan.

 

”Eilen sen sijaan tutkin vanhoja maamerkkejäni. Teleporttasin itseni yhteen ja jouduin taivaalle, jossa oli kantrihenkinen mesta. Rivitanssia tai jotain sen suuntaista siellä oli mahdollista jammailla. Varmaan hienonnäköistä, kun sali on täynnä porukkaa tanssimassa. Nyt sain tanssia ihan yksin, mutta haittaakse? Ei haittaa.

Tanssin jälkeen tein sen, minkä aina teen. Hyppään alas. Vapaa pudotus. Sätkyttelevät raajat. Ilmavirran suhinat korvissa. Ja sitten kun luulee jääneensä ikuisesti putoamaan alas, alhaalla alkaa häämöttää jotain maan tapaista. Tällä kertaa tipahdin rähmälleni rantaveteen. Hiekka hieman pehmensi alastuloa. Taas selvittiin mustelmilla. Eivät edes farkut repeytyneet, eikä villapuseron kyynärpäihin tullut uusia reikiä. Tästä on hyvä laskeutua arkeen.”

Rakkaudella, Thelma 🙂

Vanhan laitteen arvoitus

Jokainen meistä lienee kirjoittanut koulussa – ainakin kerran – aineen aiheesta Vanha ***** muistelee tai Vanhan ***** tarina tai jonkin vastaavan. Tällaisilla aineenaiheilla sai herkutella alemmilla luokilla, mutta myöhemmin – varsinkin lukiossa – aiheet olivat yleensä rutikuivia asia-aiheita, joissa tieto ja tietäminen näyttelivät pääosaa eikä mielikuvitukselle annettu niissä juurikaan sanansijaa.

Viime kevään huippuaineita lukiessa tuli mieleen, mihin ainekirjoituksessa vuosien varrella jää uusien asioiden keksiminen, omien tarinoiden, henkilöhahmojen ja maailmojen luominen. On tietenkin hienoa, että abiturientit pystyvät analysoimaan kirjallisuutta, maailmanpolitiikkaa ja muita tärkeitä asioita hienosti ja monipuolisesti, mutta yhtä tärkeää olisi kannustaa nuoria luomaan jotain ihan omaa ja uutta, sellaista jossa potkitaan hiukan yli laidan, uskalletaan kurkottaa hiekkalaatikon reunojen toiselle puolelle. Uuden luominen ei saisi olla vain poikkeuksellisesti lahjakkaiden ihmisten yksinoikeus, vaan jokaisella tulee olla oikeus omiin tarinoihin.

Lukiossa – mistä ajasta on jo hirmuisen kauan 😉 – kaipasin luovia aineenaiheita, sellaisia kuin Vanha mersu muistelee. Sellaisia joissa sai päästää luovan ja ideoivan lapsen itsessään valloilleen. Mutta sellaisia aiheita ei koskaan tullut. Aina piti olla aikuisen analyyttinen, vaikkei edes vielä ollut aikuinen. Täytyi pukertaa jokin pakkopulla ja jättää intohimoisempi kirjoittaminen ja tarinoiden luominen kouluajan ulkopuolelle.

Mitä niin pelottavaa on luovissa aiheissa, omissa tarinoissa ja maailmoissa, että ne täytyy sulkea koulusta pois? Ja mitä järkeä tällaisessa sulkemisessa on? Sillä nämä tarinat ja maailmathan elävät meissä joka tapauksessa. Ne ovat olemassa; miksi niiden rikkaus ei saisi kukkia, kasvaa ja rehottaa myös koulussa?

Tarinat kunniaan ja annetaan niiden vanhojen esineiden muistella!

ATOROX 2011 -palkinnonjakotilaisuus

Ehkä vielä joskus hankin sen tripodin ja lopetan tämän käsivaralla kuvaamisen. Myös zoomailussa tarttis vähän hankkia treenausta. Enivei, jos Atorox 2011:n palkinnonjakotilaisuus meni sivu suun, niin sen voipi katsoa tästä videosta.

Näinkin lyhyen videon (n. 7 minuuttia) lataus YouTubeen kesti niin kauan (77 minuuttia!), että ehdin lukea Kosmoskynästä 2/2011 pari novellia ja niiden arvostelut, pari raapaletta ja niiden arvostelun sekä muuta mukavaa. 🙂

Tai jos yhteys pätkii tässä, niin videon voi katsoa suoraan myös YouTubessa.

Flux Aura 2011 – tanssia Aurajoen päällä

Viime viikolla oli mahdollista nauttia tanssiperformanssista keskellä helteistä Turkua. Aurajoen päälle oli ilmestynyt jättiläishaahkojen parvi, ja haahkojen päälle viisi tanssijaa. Hieno esitys ja hieno idea tuoda tällainen esitys kaiken kansan nähtäväksi.

Videokuvasin esityksen kokonaisuudessaan (n. 15 minuuttia) lauantaina 11.6. klo 15. Esitys oli viimeinen.

Jos ylläoleva video pätkii, voit katsoa videon suoraan YouTubessa (on siellä myös isompana).