Kahvilla Cornwallissa

Edellinen kirja vei minut mielikuvitusmatkalle madridilaiseen kahvilaan, ja tämänkertainen opus sinkautti minut luontevasti Cornwallissa sijaitsevaan rantakahvilaan. Onkohan niin, että alitajuntani valitsee minulle kahviloihin sijoittuvia kirjoja nyt, kun Turku kärvistelee jälleen pandemian leviämisvaiheessa ja kahvilassa vieraileminen fyysisesti ei innosta sillä tavalla kuin normaaleina aikoina?
Brittiläinen Lucy Diamond on tehtaillut parisenkymmentä viihderomaania ja on niiden myötä noussut suosioon ja menestykseen. Häntä lanseerataan perheenäitinä, joka toteutti unelmansa ja ryhtyi kirjailijaksi. Miten omaperäistä! 😉

Lucy Diamond: Rantakahvila (Otava 2021)
Suom. Eeva Parviainen
Alkuperäinen teos: The Beach Café, julk. 2011

Rantakahvila kertoo kolmekymppisestä Evie Flynnistä, joka ei ole löytänyt itselleen sopivaa työkoloa, vaan tekee sekalaisia pätkätöitä työnvuokrausfirman kautta. Sitten yllättäen hänen tätinsä kuolee ja Evie perii tämän rantakahvilan, joka sijaitsee Carrawenin lahdella Cornwallissa. Tästä alkaa Evien matka yrittäjän ja kahvilanpitäjän vuoristoratamaiseen maailmaan. Enempää yksityiskohtia en kirjan juonesta paljasta; kirja on niin uusi, että monilta se on varmaankin vielä lukematta.

Puhdas viihdekirjallisuus on minulle melko vieras genre, vaikka kyllähän kaikki kirjat jollain tasolla viihdyttävät, tuskin niitä muuten luettaisiin. Mainitsen tämän siksi, että voi olla, etten ymmärrä kaikkia viihdegenren ominaispiirteitä, mikä taas vaikuttaa kommentteihini kirjasta.

Kirjan tyyli on melkoisen löysää, ja napakammasta tyylistä tykkäävänä kirja ei imaissut minua heti mukaansa, vaan oikeastaan mietin, jaksanko lukea kirjaa kovinkaan pitkälle. Jaksoin kuitenkin, kun huomasin, ettei kirjaa tarvitse niin tarkkaan lukeakaan, eli laitoin pikavaihteen päälle. Nopeasta lukemisesta ei ollut haittaa, vaan tunnelmassa ja juonessa pysyin hyvin mukana, vaikken kaikkia Evien sisäisiä vatvomisia tai paikallaan polkevia repliikkejä niin tarkkaan lukenutkaan. Kyllä, mielestäni kirjaa olisi voinut editoida hieman tiukemmalla otteella, mutta voi olla, että viihdekirjaan kuuluu juuri tällainen löysyys.

Kirjan löyhä kieli ei siis minua enää juurikaan häirinnyt, kun ymmärsin käyttää pikalukua. Sen sijaan minua häiritsi tiettyjen ihmisten karikatyyrimäisen kielteinen kuvaus. Se ei ollut mielenkiintoista, eikä Diamond panostanut kuvauksiin, niin että ne olisivat olleet pirullisen terävänäköisiä tai sarkastisia sutkauksia. Ehkä viihdekirjallisuuteen kuuluu, että päähenkilön unelmien tiellä olevat ihmiset kuvataan limanuljaskoiksi tai muuten täysin ikäviksi ja ällöttäviksi ihmisiksi, semminkin vaikka he eivät todellisuudessa ole niiden unelmien tiellä, vaan ainoastaan päähenkilön pään sisällä. Jäinkin miettimään, ajoiko Diamond kirjassaan sellaista psykologisista ajatusta, että minäkertoja Evie ottaa pesäeroa entiseen elämäänsä näkemällä muut ihmiset mustavalkoisen inhottavina, jotta ratkaisevan askeleen ottaminen olisi psyykkisesti mahdollista. Voi olla. Evien pään sisällähän kirjassa kuljetaan, ja hänen silmin maailmaa katsotaan. Evie on kokenut olevansa perheensä musta lammas, jota äiti ja sisaret ovat jatkuvasti nokkimassa ja arvostelemassa. Sellainen kokemus saattaa johtaa siihen, että itsekin alkaa nähdä toiset ihmiset mustavalkoisina ja mieluummin juuri vastenmielisinä. Toisaalta sitten ihmiset, jotka tukevat ja mahdollistavat Evien unelman toteutumista, Evie kokee niin mukavina, ettei heitä Diamond jaksa (viitsi?) kuvata juurikaan muuten kuin tuon unelman toteuttajina. Kun vertaan (mitä ei kai pitäisi tehdä) ihmiskuvausta Diamondin kirjassa ja García Bautistan kirjassa, niin ero on aika suuri: jälkimmäisessä kirjassa kaikki ihmiset olivat kiinnostavia, koska he eivät olleet joko mustia tai valkoisia, vaan heissä väreilivät kaikki värit. Mutta kuten jo mainitsin, voi olla, että viihdekirjallisuuteen kuuluu sellainen ihmiskuvaus, jota Diamond viljelee.

Diamondilla on kirjassa sellainen tyyli, että hän silloin tällöin puhuttelee suoraan lukijaa. Tiedän, että tämä voi ärsyttää joitakin lukijoita, mutta minuapa ei ärsyttänyt. Oikeastaan tämä sopi kirjan jutustelutyyliin; Evie ikään kuin kertoo tarinaansa ja elämänsä ratkaisevaa käännekohtaa lukijalle, ja siihen sopii myös lukijan puhutteleminen, varsinkin näin kun Diamond sen tekee, eli vain silloin tällöin.

Mitäpä sanoisin juonesta? No, juonen käänteet olivat erittäin ennalta-arvattavat. Oikeastaan vain odottelin, miten ja missä vaiheessa jokin käänne tapahtuu, en niinkään mitä tapahtuu. Aina kun Diamond marssitti uuden henkilön Evien elämään, oli heti aika selvää, miten sen ihmisen ja Evien elämät kietoutuvat yhteen. Mutta voi olla, että viihdekirjallisuuteen kuuluu tällainen ennalta-arvattavuus, lukijahan on silloin tietyllä tavalla turvassa, koska hän tietää jo, mitä tulee tapahtumaan, ei tarvitse pelätä eikä jännittää, vetääkö kirjailija maton lukijan jalkojen alta, sillä lukija on jo ymmärtänyt astua pois matolta, ennen kuin veto tulee. No, minä tykkään tulla yllätetyksi, poikkeuksena lempihahmojeni kuolemat ja tappamiset.

Otin Rantakahvilan kevyeksi, viihdyttäväksi kesälukemiseksi, ja sitä se oli ihan riittävässä määrin. Tarina nappasi mukaansa suht hyvin, ja Evie oli päähenkilönä ihan mukiinmenevä (hiukan hän saisi kyllä rajoittaa alkoholin käyttöä 😀 ). Sopiva aivot-narikkaan-kirja rannalle, mökille tai vaikkapa sateiseen viikonloppuun marraskuussa.

Muuten, kirjassa mainitaan nimeltä joitakin englantilaisia ja amerikkalaisia leivonnaisia, joista googletin Victoria-kakun ja Rocky Road -suklaapalat (nam!). Kirjan lopussa on vieläpä skonssien leivontaohje, joka meni minulla heti Ei jatkoon -mappiin, kuten kaikki leivonnaiset, joissa rasva täytyy nyppiä jauhoihin. 😀 Tosin monissa leivonnaisissa nyppimisen voi ohittaa juoksevalla rasvalla tai rasvan sulattamisella mikrossa, mutta sitä en tiedä, onnistuisiko se skonssien kohdalla. Se varoituksen sana siis, että kirja voi saada jauhopeukalon syyhyämään. 😉