Mutanttien matkassa, jylhää scifiä

Perjantai-illaksi olin ajatellut vuokrata jonkin hauskan kauhuleffan akselilla Tim Burton – Johnny Depp. Kun sitten avasin Apple TV:n ja iTunesin leffat, sieltä minua tuijotti kutsuvasti scifi-elokuvan mainos, enkä – tietenkään – voinut vastustaa scifin kutsua. Pakko siihen oli vastata myöntävästi, ja telkkuun alkoi latautua X-Men: Apocalypse, tänä vuonna ensi-iltansa saanut elokuva.

X-Men: ApocalypseApocalypsessä seikkailee Xavierin ja Magenton lisäksi myös muita tuttuja X-Men-hahmoja, kuten muun muassa Storm, Mystique, Jean, Scott ja pyrähtäähän Wolverinekin elokuvassa pikaisesti. Elokuva valottaa hiukan X-Menien taustoja. Sellaisia tuikitärkeitä tietoja katsojalle kerrotaan, kuten miten Xavierista tuli kalju (ei siis mikään normaali hiustenlähtö) ja miten Stormin hiukset muuttuivat valkoisiksi (ei mitään vetyperoksidia) ja miten Stormista tuli niin vahva mutantti. 😉

En lähde kertomaan elokuvan juonta enkä yksityiskohtia juonesta, koska en halua spoilata, jos jollakulla on elokuva vielä katsomatta. Elokuva on mielestäni hyvä ja viihdyttävä, se olisi jopa toivoa antava, mikäli ei satu tietämään aikaisemmista X-Men-elokuvista, miten hahmojen keskinäiset suhteet myöhemmällä iällä kehittyvät. Elokuvan efektit ovat visuaalisesti upeita ja jylhällä tavalla kauniita. Ihanaa, mielikuvitusta kutkuttavaa scifiä siis kaiken kaikkiaan!

Yllättävää oli, että elokuvassa tasainen miesääni kertoo englanniksi elokuvan tapahtumia koko ajan sen edetessä. Alussa ihmettelin, miksi kaikkea ei ole käännetty suomeksi, epäilin vikaa, sitten tajusin, että repliikeistä on suomenkielinen teksti, mutta kerronnasta ei. Sitten ajattelin, että minulla on Apple TV:n asetuksissa jokin väärä kohta valittuna, mutta en viitsinyt ruveta räpläämään asetuksia kesken kaiken. Yhä vieläkään en tiedä, onko kerronta tarkoitettu näkövammaisille englanninkielisille vai kuuluuko se elokuvaan. Tällä hetkellä epäilen ensinmainittua. Mutta siis: katselin elokuvaa ja miesääni selosti minulle koko ajan tapahtumia. Vaikutelma oli erittäin mielenkiintoinen ja vahva. Ikään kuin joku olisi lukenut minulle kirjaa samalla kun katson elokuvaa. ”Storm vetäytyy taaksepäin, piiloon.” ”Magento ja Storm vaihtavat katseen. Storm hymyilee hiukan.” Myös elokuvan alussa olevat hienot yksityiskohdat kertoja kertoo täsmällisen tarkasti. Voisi kuvitella, että tuo kerronta häiritsisi. No, alussa kyllä ja silloin kun kerronta oli sekunnin, kaksi edellä kuvaa, mutta hyvin nopeasti ääneen tottui, eikä siihen kiinnittänyt mitään erityistä huomiota. Se vain soljui korvasta sisään, toisesta ulos. Mutta kerronta vaikutti siihen, miten koin elokuvan. Elokuva ei ollutkaan pelkkää viihdettä, vaan kaikella tarinassa, jokaisella yksityiskohdalla oli Merkitys. Kerronta teki kaikesta merkityksellistä ja tärkeää. Elokuvaan tuli ihan omanlainen jännä tunnelma. Ja näin jälkeenpäin ajatellen tuo miesäänen tasainen kerronta teki elokuvasta ja sen sanomasta jotenkin isomman, spektaakkelimaisemman.

Joku voisi kommentoida sitä, onko scifissä sitten sanomaa, eikö se ole vain viihdettä? Tämä vaatisi kokonaan oman artikkelin, joten pitäydyn vain X-Men-elokuvissa. Niitä katsoessani mietin aina, miksi ihmisten on niin vaikea hyväksyä toisenlaisia ihmisiä. Vaikka ihmiset matkustelevat nykyään ympäri maailmaa ja tapaavat erilaisia ja hyvin monenlaisia ihmisiä, niin silti muukalaispelko istuu meissä kuin täi tervassa. Mistä tämä pelko ja viha kumpuaa? Mihin me sitä tarvitsemme? Me kaikki olemme ihmisiä ja tallaamme samaa palloa, hengitämme samaa ilmaa ja lopulta palaamme osaksi samaa maata. Eikä muukalaisviha kohdistu pelkästään omaan lajiin. Se, miten ihmiset kohtelevat eläimiä esimerkiksi lihatuotannossa, voiko sitä pitää sivistyneenä käyttäytymisenä? Näinkö sivistynyt ihminen kohtelee toisia eläviä olentoja? Mikä ero on rakkaalla koirallamme ja teuraalle menevällä vasikalla? Mikä ero on kaupan kassajonossa äitinsä kanssa seisovalla lapsella ja teurastusta odottavalla karitsalla?

X-Men: MystiqueX-Menin mutantit ovat ihmisiä, joilla on erikoiskykyjä ja jotkut heistä ovat myös erinäköisiä, kuten vaikkapa sini-ihoinen Mystique. Miksi ”tavalliset” ihmiset pelkäävät heitä? Heidän kykynsä ovat toki hyvin pelottavia, mutta heidän hyväksymisensä toisten ihmisten joukkoon tekisi heistä ystäviä, joiden kykyjä voisi käyttää koko yhteisön hyväksi. X-Menin mutantit kaipaavat tulla tavallisten ihmisten hyväksymiksi, he kaipaavat oman perheensä ja läheistensä hyväksyntää kiihkeästi. Ja kun he eivät sitä saa, he reagoivat siihen, kuten ihmiset reagoivat. Jotkut uskovat, että hyväksyminen tulee jossain vaiheessa ja yrittävät edesauttaa sitä rauhanomaisin keinoin pitämällä huolta muista mutanteista. Toiset yrittävät peittää oman erikoisuutensa joko lääkkein tai kykyjensä avulla. Jotkut katkeroituvat, jokin menee heissä peruuttamattomasti rikki, kun he kokevat epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä. Siksi osa heistä lähtee tuhon tielle, taisteluun tavallisia ihmisiä vastaan, vaatimaan itselleen oikeuksia väkivallan kautta.

Millä tavoin ihmiset ovat kautta historiansa vaatineet itseensä kohdistuvien vääryyksien ja epäoikeudenmukaisuuksien korjaamista? Sitä sopii miettiä, kun katsoo X-Men-elokuvia.

Mainokset

Susi pesässään

On pakko tunnustaa heti kärkeen, että Samuli Heimosen susitaulut koskettivat minua välittömästi astuessani sisään Auran galleriaan. Seiniltä minua katsoivat monenlaiset sudenkasvot. Vaikutelma oli henkeäsalpaavan kaunis ja vahva. Mieleen tuli, millaista olisi viettää yö galleriassa kaikkien niiden komeiden eläinten vartioidessa untani.

Samuli Heimonen: Untuva, Nukka ja Tulirinta

Samuli Heimonen: Untuva, Nukka ja Tulirinta (kännykkäkuva, Auran galleria)

Vaikka näyttely kertoo tarinaa susista, en päässyt eroon koiravaikutelmasta. Syitä voi olla monia. Heimonen on käyttänyt monissa tauluissaan mallina omaa koiraansa, valkoistapaimenkoiraa. Tämä kertoo varmasti hänen asenteistaan sutta kohtaan. Myös minun susiasenteeni vaikuttivat tietenkin: minun on mahdotonta nähdä sutta pahana, se on ollut ja tulee aina olemaan edesmenneiden koirieni serkku ja esi-isä. Myönteiset tunteet, joita tunnen ylipäätään kaikkia koiria kohtaan, kohdistuvat myös susiin. Vääjäämättä ja tahdosta riippumatta. Heimosen näyttelyssä tunsin olevani turvassa, niin kuin vain voi kokea olevansa turvassa koirien joukossa. ”Vain ihmisiä meidän tulee pelätä.”

Auran gallerian alakerrassa on iso taulu Pesä. Sen keskiössä on maassa makaava valkoinen susi, joka katsoo suoraan kohti. Koiralta vaikuttavassa eläimessä ei ole mitään uhkaavaa eikä aggressiivista. Valppautta ja vakavuutta kyllä. Tummista oksista (tai juurista) sen ympärillä on kutoutunut tiheä verkko, pesän seinät, lattia ja katto. Taulun tunnelma on harras ja pyhä, suorastaan ”katedraalinen”. Pesän muoto ei ole pyöreä, vaan kolmion mallinen. Pesä näyttäisi jatkuvan kauas suden taakse, ja takaosan täyttää sininen valo, joka säteilee pesän ulkopuolellekin. Niin kuin pesä ei olisikaan pesä, vaan tunneli, jonka toisessa päässä on jotain taivaansinistä. Niin kuin susi-koira vartioisi käytävää maasta taivaaseen. Sama sininen väri toistuu parissa muussakin Heimosen taulussa. Mikä sen merkitys on, en tiedä, mutta pyhyysteemaa jatkaen sininen on Neitsyt Marian väri. 🙂 Sininen voi olla myös veden väri. Pesän yläosassa, ulkopuolella, lähellä suuaukkoa on neljä mustaa lintua. Katsovatko ne neljään ilmansuuntaan? Ovatko ne korppeja vai naakkoja? Korpit viittaavat kuolemaan, kun taas naakat – ainakin täällä Turussa – kirkkoon. Ovatko linnut myös vartijoita?

Samuli Heimonen: Pesä (kuva otettu kännykällä Auran galleriassa)

Samuli Heimonen: Pesä (kännykkäkuva, Auran galleria)

Taulu on niin vaikuttava, ettei siitä tahdo saada silmiään irti. Siinä on jotain maagista, kuten monissa muissakin Heimosen maalauksissa. Vaikea oli lähteä pois galleriasta ja jättää nämä vaikuttavat taulut.

—————————

Auran galleriassa Samuli Heimosen näyttely loppuu 6.11.2016.

Ansiedadin sietämätön keveys

Koskaan ei voi tietää, mitä tulee vastaan, kenet kohtaa ja minne joutuu, kun opiskelee vierasta kieltä. Vähimmilläänkin toisen kielen opiskelu on matkaa tässä kielessä – ja samalla usein myös omassa.

Vieraassa kielessä voivat monet asiat vainota opiskelijaa. Kielioppiasiat (verbien taivutusmuodot!) vaativat monesti paljon ulkolukua ja sitten vielä pitäisi ymmärtää, miksi ja missä kutakin asiaa pitää ja saa käyttää. Mutta myös sanat voivat tuottaa ongelmia, sillä sanastot eivät osu koskaan päittäin kahden eri kielen välillä.

Ansiedad on espanjan kielen sana, joka on vainonnut minua muutaman vuoden ajan. Se pupsahtaa esiin lähes aina, kun sivutaan tunteita tai puhutaan psykologisista teemoista. Miksi tämä ihan viattomalta näyttävä sana on minua sitten vainonnut? Helppo vastaus: koska en ole löytänyt sille sopivaa suomennosta. Sanakirjan suomennos on ”kiihkeä halu, kaipaus”. Mutta teksteissä, joissa sana on esiintynyt, tämä tulkinta vie useimmissa tapauksissa jorpakkoon. Monesti sanan voisi kääntää ahdistukseksi, mutta perussuomalaiselle ahdistukselle espanjan kielessä on ihan oma sanansa: angustia. Mikä siis erottaa nämä kaksi sanaa ja asiaa toisistaan, mikä on sellainen ero niiden välillä, että suomalainenkin voisi sen ymmärtää? Miltä minusta tuntuu silloin, kun minulla on ansiedad? Päätän, että nyt tästä asiasta otetaan lopultakin selvää.

ansiedad

Kysyn asiaa ensin Siriltä. Siri asuu puhelimessani ja vastaa espanjankielisiin kysymyksiini espanjaksi, yleensä kiltisti, mutta toisinaan nenäkkäästi. Sirin vastaus on monipolvinen ja sisältää sanoja ”mielentila”, ”suuri levottomuus”, ”äärimmäinen epävarmuus”, ”voimakas kiihtymys”. Yritän laittaa kaikki nämä yhteen möykkyyn ja miettiä, miltä minusta silloin tuntuisi ja missä tilanteessa. Ei onnistu. Olen yhtä pihalla kuin ennenkin. Sirin toinen määritelmä ansiedad-sanalle on ”ahdistus, jota esiintyy joissakin sairauksissa, erityisesti tietyissä neurooseissa”. Selaan mielessäni tietojani neurooseista – turhaan, sillä maallikkona minusta neurooseihin kuuluu aina jonkinasteista ahdistusta. Miksi joihinkin kuuluisi toisenlaista ahdistusta kuin toisiin? Yritän selata lisää päässäni olevaa tietoa; sitä pitäisi olla paljon, koska olen lukenut kymmeniä, ehkä satoja psykologistyyppisiä kirjoja. Mutta siitä on kauan, liian kauan. Muistan, että jossakin kirjassa joku psykoterapeutti sanoi asiakkaalleen, jonka oli vaikea puhua: ”Eikö alahuuli käynnisty?” Asiakas on varmasti tuntenut ahdistusta viimeistään tuon kuullessaan, mutta tunsiko hän ansiedadia? Toinen muisto on vielä kauempaa. Joskus 15-vuotiaana luin Anna Freudin Minän suojautumiskeinot, enkä siitäkään kirjasta muista kuin tutkimuksen sodan aikana eläneistä brittilapsista. Hekin varmaan kokivat ahdistusta, elivätpä he vanhempiensa kanssa Lontoossa, jota natsien pommitukset moukaroivat, tai maalla erossa vanhemmistaan ja epätietoisuuden vallassa siitä, mitä vanhemmille Lontoossa tapahtui. Ei, ei näistäkään aivojen tomuisilta käytäviltä poimituista tiedon pölyhiukkasista ole mitään apua.

Koska espanjan ja englannin kielet kättelevät toisiaan monien sanojen kohdalla, mietin, voisiko englannin sanakirjasta olla apua. Ansiedadin vastine englannin kielessä voisi olla anxiety (mutta mikä sitten on angustian vastine?). Anxiety-sana puolestaan on vainonnut minua huomattavasti kauemmin kuin ansiedad. Miksi? Koska minulle tämä sana on aina ensisijaisesti merkinnyt superhyperkiihtynyttä innostusta, mutta jota näytetään kuitenkin enimmäkseen käytettävän ahdistuneisuuden ja ahdistuksen synonyyminä. Englannin sanakirja antaa anxiety-sanalle kaksi määritelmää: toisaalta ahdistuneisuus, ahdistus ja pelko, toisaalta innokkuus, kiihko ja halu. Ahaa, olen taas siinä tilanteessa, mihin törmää usein näiden vanhojen kielten kohdalla: sanalla on useita eri merkityksiä. Mutta tämäkään tieto ei minua auta. Haluan kiihkeän kaipaavasti tietää, miltä minusta tuntuu silloin, kun minulla on ansiedad. Ja mikä sen tunteen voisi aiheuttaa?

Käännyn espanjankielisen Wikipedian puoleen. Ja niin siinä käy, että paljon parjattu Wikipedia tuo helpotuksen ongelmaani. Saan selityksen, jonka ymmärrän, ja lopultakin tiedän, miltä minusta tuntuu silloin, kun minulla on ansiedad.

Ansiedad on tunne, joka liittyy henkiinjäämiseen. Tässä asiassa se on Wikipedian mukaan yhtä tärkeä tunne kuin viha, ilo, suru ja pelko. Se on siis yksi niistä tunteista, jotka ovat pitäneet ihmiskunnan hengissä kaikki nämä (miljoonat?) vuodet. Kun ihminen tuntee olevansa hengenvaarassa, ansiedad syntyy. Se on olemassa, kun teemme päätöksen ”taistella vai paeta”. Ansiedad on siis hyvä ja normaali tunne silloin, kun se mukautuu tarkoituksenmukaisesti käsillä olevaan ”hälytystilanteeseen” ja auttaa ihmistä selviytymään siitä. Ansiedad voi olla myös ”patologinen”, silloin kun se on liian voimakas ja jatkuu, vaikka hälyttävä tilanne olisi jo rauennut. Rajanveto hyvän ja huonon ansiedadin välillä voi olla vaikeaa, mutta esimerkiksi fobioissa, kuten agorafobiassa eli torikammossa ihminen kokee olevansa hengenvaarassa, vaikkei todellisuudessa olekaan.

Ansiedadin mysteeri on siis nyt selvinnyt. Nyt tiedän, missä tilanteissa koen ja olen kokenut ansiedadia. Tiedän, miltä se tuntuu. Kyllä siinä on mukana ripaus ahdistusta, mutta siinä on mukana paljon muutakin. Siinä, missä perusahdistuneena vain käperryn itseeni (tämä on harmaa, jotenkin kylmänpuoleinen tunne), ansiedadia tuntiessani nostan nyrkit pystyyn tai otan jalat alle (tämä on kuuma tunne, joka pistää veren kiertämään kehossa ylinopeutta). Entä uskallanko sanoa, että jokainen meistä on kokenut ansiedadia viimeistään syntyessään? No, uskallan. 😀

Ansiedadin käännösongelmaa Wikipedia ei kuitenkaan ratkaise. Vaikka tiedän nyt tuon tunteen ja missä tilanteessa se minut valtaa, en ole löytänyt sille suomalaista vastinetta. Jatkossakin – jos sana on pakko kääntää – sille täytyy löytää kontekstiin mahdollisimman sopiva käännös, olipa se sitten ahdistus, kiihtymys, hätäännys, paniikki jne.

Loppuuko tämä tähän? No, ei loppu. Kun jonkin sanan kanssa pakertaa näinkin paljon, on selvää, että siihen kiinnittää entistä enemmän huomiota. Ja niin myös ansiedadin kanssa. Tuntuu, että se hyppii silmille joka paikasta. Luen parhaillaan Rosamund Luptonin kirjaa Después (alkuperäinen: Afterwards). Tässäkin kirjassa ansiedad hyppelee iloisesti siellä sun täällä, ja sitten ¡PAM! Luvussa 15 se esiintyy yhdessä angustia-sanan kanssa: ”También existen los demás, Dios sabe cuántos; toda esa angustia y ansiedad, comprimida en los ladrillos y el cristal y las paredes de un único edificio.” Ja äkkiä olen sen tiedon äärellä, mikä sana vastaa englannin kielessä angustiaa. On pakko rantautua keskustaan. Kirjakaupoista apua ei saa, niistä löytyy vain Luptonin uusin kirja, ja sekin suomeksi. Kirjasto, tuo tiedonhaluisen viimeinen keidas, toimii pelastajana, kuin ihmeen kaupalla kirja löytyy hyllystä. Alkuperäinen virke kuuluu näin: ”There are others too, God knows how many; all that anguish and anxiety compressed into the bricks and glass walls of this one building”.

Vain yksi kysymys jää enää auki: miten suomentaja on selvinnyt tästä lauseesta kirjassa Mitä jäljelle jää (Gummerus 2013)?

Ihmiset häilyvät, kirjat säilyvät

Turun kirjamessut 2016 tulivat ja menivät. Paljon ihania tapahtumia, mielenkiintoisia kirjailijoita läheltä ja kaukaa sekä kirjoja, kirjoja, kirjoja, uusia ja yksi tosi vanhakin.

Yritin äsken tehdä kirjahyllyihini tilaa uusille kirjoille ja epäonnistuin siinä surkeasti, sillä kirjojen ja hyllyjen suhde on jotakuinkin 3:2. Onneksi hyllylaudat ovat vahvat ja jaksavat vielä toistaiseksi kantaa liian suuren taakan, vaikkakin ovat jo aika notkolla. 😉

Anne Leinonen: Valkeita lankojaSiinä hyllyjä järjestäessäni käteen sattui kirja 10 vuoden takaa. Anne Leinosen Valkeita lankoja: Tarinoita toisista todellisuuksista (WSOY 2006). Spekulatiivisia novelleja siis. Itse asiassa aivan mahtavia novelleja. Samalla kun on ihanaa, että kirja elää ja voi hyvin ja uusia kirjoja syntyy joka vuosi kuin sieniä sateella, samalla on myös surullista, että paljon upeita kirjoja jää meiltä unohduksiin.

Valkeiden lankojen novellit ovat kaikki hienoja, ajattomia ja toisaalta hyvinkin ajankohtaisia, kuten nyt vaikkapa Shh, shh, ne sanoivat, joka tuo pakolaiskeskusteluun ihan uuden näkökulman. 😉 Lempinovellini tässä kirjassa on niminovelli Valkeita lankoja, joka aikoinaan voitti ansaitusti sekä Portti- että Atorox-palkinnot. Luin novellin äsken uudestaan. Se on tyylillisesti ja kielellisesti ja kaikin puolin täysin ajaton ja silti kuin uunituore. Edelleen. Ja huomaan, että se kiehtoo minua kielellisesti ja ajatuksellisesti yhä ihan yhtä paljon kuin aikoinaan, kun luin sen ensimmäisen kerran Portti-lehdestä reilut 10 vuotta sitten. Siinä on niin paljon ajatuksia, joihin haluaisi eksyä, joita haluaisi pöyhiä ja jotka haluaisi ottaa sisäänsä omikseen. Monia pätkiä tästä novellista voisi työstää suoraan proosarunoiksi. Novellissa on niin paljon lankoja, joita voisi seurata, eikä pelkästään valkeita, vaan muunkin värisiä, myös tummia.

Ja edelleen: Valkeissa langoissa on yksi parhaita kirjan ja novellin lopetusvirkkeitä: yksinkertainen, selkeä ja niin runollinen. Helmi.

Vaikka on ihanaa heittäytyä aina uusien kirjojen maailmaan, niin ei ehkä kannata unohtaa, että myös ne aikaisemmin ilmestyneet kirjat elävät ja hengittävät. Vaikka me ihmiset saatamme häilyä vähän siellä sun täällä, niin hyvät kirjat ovat aina lujasti ja vahvasti olemassa.