Meidän kesken

Joitakin vuosia sitten Espanjaa kohtasi syvä lama. Ihmisiä jäi työttömäksi, monet menettivät kotinsa, jotkut joutuivat kadulle, toisissa perheissä kolme sukupolvea eli isovanhempien pienillä eläketuloilla näiden pikkaraisissa asunnoissa. Laman keskellä syksyllä 2013 Espanjan televisiossa alkoi pyöriä jokaisena arkipäivänä Toñi Morenon juontama tosi-TV-sarja Entre todos, jossa kerättiin rahaa hädässä oleville. Sarjassa esiteltiin jonkin ihmisen tai perheen hädänalainen tilanne, ja sen jälkeen katsojat saivat lahjoittaa rahaa tälle ihmiselle ja myös soittaa studioon ja rupatella hetken aikaa sympaattisen Morenon kanssa. Rahaa kerättiin esimerkiksi, että perhe sai sairaalle lapselle kuntoutusta, nuori sai rahaa perustaakseen pienen yrityksen ja voidakseen elättää vanhempansa ja sisaruksena. Joku sai rahaa välttämättömään remonttiin, ettei olisi joutunut kadulle. Tarvittava summa – isompi tai pienempi – oli aina tarkoin määrätty ja laskettu; siihen pyrittiin ja se myös saavutettiin varmaankin aina, mikäli muistan oikein.

Seurasin suorana lähetettävää sarjaa usein; se tuli sopivasti alkuiltana päivällisen aikaan. Sanomattakin on selvää, että ohjelma oli liikuttava. Silmät kostuivat niin Morenolla kuin ruudun tälläkin puolella. Aina ohjelman alussa pelotti, että jos ihmiset eivät lahjoittaisikaan rahaa sillä kertaa, mutta se oli turha pelko. Lahjoittajia löytyi aina, ja monet heistä itsekin elivät tosi vaikeissa elämäntilanteissa, työttömänä ja sairaana, ja pyytelivät jopa anteeksi, kun eivät voineet lahjoittaa enempää kuin 50 euroa.

Almudena Grandesin kirja Los besos en el pan (Tusquets Editores 2015) kertoo fiktiivisesti tuosta lama-ajasta Espanjassa. Kirjassa on pieniä tarinoita madridilaisessa kaupunginosassa asuvista ihmisistä, joiden elämät kietoutuvat toisiinsa monin tavoin. On kolmen sukupolven perheitä, on yksinäisiä, pareja, on nuoria ja vanhempia, on maahanmuuttajia ja eri ammattien harjoittajia. Lama kouraisee näitäkin ihmisiä armottomasti. Palkkoja alennetaan, yrittäjät menettävät asiakkaitaan, koska ihmisillä ei ole enää varaa käydä esimerkiksi kampaajalla. Perhe menettää kotinsa, kun ei pysty lyhentämään velkojaan, ja asuu vallatussa talossa. Terveyskeskus uhataan lopettaa. Lapsilla on nälkä.

Lama tuo ihmisten elämään kaikkea ikävää, ja kirja voisi olla hyvinkin synkkä ja ankea, mutta eipäs se sitä olekaan. Kaikkien vastoinkäymisten keskellä kirjassa pilkottaa valonsäikeitä. Ihmiset eivät suostu luopumaan unelmistaan, vaan alkavat taistella eri tavoin. Opettaja tuo ruokaa nälkäisille oppilaille, isoäiti laittaa joulukuusen jo syksyllä ilahduttaakseen perhettään, kampaaja kerää ruokaa, jota lahjoittaa niille, joilla sitä ei ole. Kielitaidotonta maahanmuuttajaperhettä yritetään auttaa. Lapsille järjestetään ruokailu kesäloman ajaksi paikalliseen baariin. Terveysaseman puolesta järjestetään mielenosoitus.

Samalla tavalla kuin Entre todos -ohjelmasta myös tästä kirjasta jäi loppujen lopuksi hyvä mieli. Vaikka ihmiset kärvistelivät omassa elämässään ja lama potki heitä päähän, suurin osa heistä ei lannistunut ja säilytti inhimillisyytensä ja omista vaikeuksistaan huolimatta auttoi muita. Kirjassa on niin paljon henkilöitä, että siinä meni hiukan jo pyörälle päästään, mutta joitakin herkullisia ihmisiä jäi mieleen, niin kuin videopelejä menestyksekkäästi pelaava isoäiti.

Loppusanat:
Los besos en el pan -kirjaa ei ole valitettavasti suomennettu, mutta kirjastosta löysin tämän espanjankielisen alkuperäisteoksen. Almudena Grandes on tuottelias kirjailija, joka kirjoittaa myös kolumneja ja artikkeleja lehtiin. Entre todos -sarjasta kirjoitin tässä artikkelissa syksyllä 2013.

La otra mirada toiseen kauteen

Koska blogiini on tullut hakuja espanjalaisen TV-sarjan La otra miradan 2. kaudesta, niin bloggaan tästä lyhyesti.

La otra mirada on aloittanut Espanjan TV:ssä toisen kautensa, ja ensimmäiset jaksot on jo nähty. Sarjan lähetysaika Espanjan TV:ssä on maanantaisin klo 22.30 sikäläistä aikaa, eli Suomen aikaa klo 23.30, tosi myöhään siis, mutta jaksot on nähtävissä RTVE:n sivuilla ja mobiilisovelluksissa sen jälkeen, kun ne on esitetty televisiossa. Jaksoihin saa päälle espanjankielisen tekstityksen, mikä auttanee puhutun ymmärtämistä. 🙂

Laitoin kyselyn YLElle, milloin La otra miradan 2. kausi olisi tulossa Suomen televisioon, mutta vastausta ei ole kuulunut.

La otra miradan 2. kausi jatkuu tilanteesta, jossa 1. kauden viimeisestä jaksosta on kulunut viisi kuukautta. Sarjaan tulee toiselle kaudelle uusia ihmisiä: yksi opettajiin ja yksi oppilaisiin. Yksi opettaja, eli Ángela, ei esiinny ainakaan toisen kauden alkujaksoissa. Muuta en paljasta juonikuvioista, mutta tarjolla näyttää olevan taas monenlaista kiemuraa sekä tapahtumissa että tunteissa ja pohdiskeltavaa myös kotikatsomoihin mm. eriarvoisuudesta ja siitä, saammeko olla sitä, mitä olemme, vai täytyykö meidän aina mukautua toisten odotuksiin ja kaikenmaailman sosiaalisiin sovinnaisuuksiin.

Toivotaan, että YLE ostaa sarjan 2. kauden ja saa tekstityksen kuntoon syksyksi. 🙂

Olen kirjoittanut La otra miradasta aikaisemmin tällä sivulla.

Kuvakaappaus La otra mirada -sarjasta

Voimaannuttava TV-sarja La otra mirada

Runsaat kolme viikkoa sitten katsoin Espanjan televisiosta ensimmäisen jakson sarjasta nimeltä La otra mirada. Miten löysin tämän sarjan? Eräässä espanjan kielen keskusteluryhmässä Facebookissa sarjaa suositteli yksi ryhmän moderaattoreista. Kun kukaan isosta ryhmästä ei kommentoinut, tämä italialainen nainen muistutti meitä uudestaan, että tätä sarjaa ei todellakaan kannata jättää väliin. Vaikka tällaiselle scifi-tytölle historialliset sarjat jäävät hiukan mukavuusalueen ulkopuolelle, päätin katsoa sarjasta ainakin ensimmäisen jakson, jos en muusta syystä, niin sitten kielen takia. Se olikin sitten menoa, hurahdin sarjan maailmaan ja tunnelmaan, näyttelijöihin, koko pakettiin.

Jaksoja katsoessani mietin, pitäisikö lähettää YLElle ehdotus, että hommaisivat sarjan myös Suomen televisioon. Ei tarvitse miettiä enää. La otra mirada alkaa YLE Teemalla keskiviikkona 7.11.2018 (uusinnat lauantaipäivisin). Loistavaa! Kerron tässä jutussa yleisiä asioita sarjasta, en paljasta yksityiskohtaisia juonikuvioita.

La otra miradan oppilaat: Candela, Roberta, María Jesús, Margarita, Flavia ja Macarena

Sarja kertoo sevillalaisesta tyttökoulusta 1920-luvun alussa. Pääosat on miehit… eipäs, kun naisitettu: sarja seuraa neljän opettajan ja kuuden oppilaan elämää sisäoppilaitoksessa. Vaikka espanjalainen yhteiskunta tuohon aikaan oli täysin miesvaltainen, tässä sarjassa miehet ovat sivuosissa, joko tukemassa naisten päätöksiä tai vastustamassa niitä. Oppilaat tulevat pääsääntöisesti varakkaista, konservatiivisista perheistä, ja heidän vanhemmillaan on luultavasti tyttöjen varalle suunnitteilla vain hyvä avioliitto, mutta koulussa opetus otetaan tosissaan. Toki tytöille opetetaan, miten astiat asetetaan juhlakattauksessa ja miten naisen tulee istua selkä suorana. Mutta tämän lisäksi heille opetetaan kaikkea muuta, biologiasta taiteisiin. Koulun nuori johtaja Manuela ja uusi opettaja Teresa haastavat tytöt myös ajattelemaan omilla aivoilla, kyseenalaistamaan yleisinä pidettyjä totuuksia ja ennakkokäsityksiä, myös omiaan. Tytöille opetetaan metoo-hengessä, että ”no es no” eikä mies omista naista, edes vaimoaan.

La otra mirada: Candela opiskelee, Luisa opettaa.

Sydänsuruja on niin oppilailla kuin opettajilla; jokainen pyrkii tekemään niin hyviä ja oikeilta tuntuvia ratkaisuja kuin mahdollista. Tehdään virheitä, korjataan niitä, tehdään kipeitä päätöksiä, yritetään luoda itselle tilaa hengittää ja elää miesten hallitsemassa maailmassa. Tyttöjen välillä on keskinäisiä kähinöitä, kuinkas muuten, kun kerran asutaan ja eletään yhdessä 24/7. Opettajilla on mielipide-eroja siitä, mihin suuntaan koulua ja opetusta pitäisi viedä.

Mutta se, mikä tässä sarjassa tuntuu niin hyvältä, on positiivinen energia, yhteishenki ja ystävyys. Kun oppilas tarvitsee tukea, koko opettajakunta unohtaa mielipide-erot ja puolustaa häntä. Ketään ei jätetä. Opettajat yrittävät suojella tyttöjä myös ”turhilta” kärsimyksiltä. He käyvät keskusteluja oppilaiden kanssa tuntien ulkopuolella. Koulussa on aidon välittämisen ilmapiiri, joka tuntuu katsojastakin tosi hyvältä, vaikka elämän kipeät kolhut koskettavat kaikkia jollain tavalla ja joskus itkettää katsojaakin.

Toinen hyvä asia on se, että hahmot kasvavat. Näin ollen tietty henkilö ei aina jankkaa samoja mielipiteitään, mitä hänellä on sarjan alussa, vaan tässä sarjassa näkee, miten aikuisetkin ihmiset voivat muuttua ja kyseenalaistaa omia aikaisempia mielipiteitään, joustaa, jos ei muuta. Kehitys kulkee vääjäämättä eteenpäin suljetussa sisäoppilaitoksessakin.

La otra mirada: Roberta opettajien (Ángela ja Manuela sekä Teresa ja Luisa) keskellä.

Espanjanopiskelijoille La otra mirada tarjoaa mukavaa harjoitusta. Monet näyttelijöistä puhuvat yllättävänkin selkeästi. Osa toki puhuu vahvaa Andalusian murretta nimenomaan lausumisen tasolla, ja tämä on aika haasteellista, mutta niistäkin hetkistä selviää tekstityksen avulla. Myös YLE mahdollistaa sen, että sarjaa voi seurata espanjankielisen tekstityksenkin kanssa, jolloin ohjelman hyöty opiskelijalle tuplaantuu. Mutta jos haluaa vain nauttia sarjasta, niin suomenkieliset tekstit reilusti käyttöön!

Tätä kirjoittaessani olen katsonut 1. tuotantokaudesta 11 jaksoa ja kaksi on vielä katsomatta. Ehdin nähdä ne ennen keskiviikkoa. Mutta kyllä, aion seurata sarjaa myös Teemalta ja nauttia isosta ruudusta (iPadin tuijottelun sijaan) ja siitä, että kun tiedän juonen, voin keskittyä enemmän näyttelijöiden työskentelyyn ja – tietenkin puheen kuuntelemiseen.

Eipä sitten muuta kuin popcornit paukkumaan keskiviikkoiltana (tai lauantaipäivänä) ja koko perheen voimalla katsomaan La otra miradaa. Erityisesti haastan äidit ja tyttäret katsomaan yhdessä tätä sarjaa. Voisinpa itsekin katsoa La otra miradaa äidin kanssa! Olisi syntynyt tosi mielenkiintoisia keskusteluja. 🙂


Kuvat ovat ruutukaappauksia iPadin näytöltä.

Ovia ja ikkunoita Todellisuuteen

Tämän aamun Turun Sanomista (14.7.2018) luin mielenkiintoisen uutisen: tutkijat ovat paikallistaneet kummitushiukkasen eli kosmisen neutriinon synnyinpaikan 3,7 miljardin valovuoden päässä tapahtuneeseen blasaariin eli mustan aukon röyhtäykseen. Neutriino on erittäin pieni, lähes kaiken lävistävä alkeishiukkanen. Lävitsemme kulkee miljardeja neutriinoja joka sekunti. Kyseinen hiukkanen oli kuitenkin tullut kauempaa. Korkeaenergisen neutriinon kotipaikan tunnistaminen avaa uusia ikkunoita maailmankaikkeuteen ja sen ymmärtämiseen, sanovat tutkijat.

Tänä viikonloppuna järjestetään Turussa Finncon 2018 -tapahtuma science fictionin ja fantasian ystäville. Tarjolla on monenmoista kirjoihin, kirjoittamiseen ja fanitoimintaan liittyvää ohjelmaa, ilmaista vieläpä. Scifi- ja fantasiakirjallisuus tarjoaa aina avoimia ikkunoita ja ovia toisiin todellisuuksiin ja maailmoihin kuin myös monipuolista syväluotausta ihmiseen ja ihmisenä olemiseen.

Eilen katsoin viimeisen osan eteläkorealaisesta fantasiasarjasta W – todellisuuden tuolla puolella, joka kaikessa ”lapsellisuudessaan” tarjosi mielenkiintoisia ajatuksenpoikasia ja juoniviritelmiä toisenlaiseen todellisuuteen. Toki pelkästään aasialainen kulttuuri, jännittävä kieli ja kauniit kirjaimet tuntuvat eurooppalaisesta oudolta ulottuvuudelta ja vieraalta todellisuudelta. Sarja on nähtävissä Yle Areenassa syksyyn asti. W tarjoaa jännittäviä käänteitä kaikille katsojille, mutta erityisesti fiktion kirjoittajat saattavat saada sarjasta sähköiskun kaltaisia sykäyksiä. Tässä selkeästi nuorille suunnatussa sarjassa nimittäin todellisuudet menevät lomittain ja sekaisin. Päähenkilö on nuori naislääkäri Oh Yeon-joo, jonka isä piirtää suosittua sarjakuvaa W. Isä huomaa, että hänen sarjakuvamaailmansa on alkanut käyttäytyä oudosti, ja yrittää laittaa pisteen sille surmaamalla sarjakuvan päähenkilön Kang Chulin. Mutta käykin niin, että tytär tempautuu sarjakuvamaailmaan ja käyttäytyy lääkärin tavoin eli pelastaa Kang Chulin hengen. Tästä alkavat monipolviset juonikuviot ja Yeon-joon ja Kang Chulin rakkaustarina.

Vauhdikkaiden tapahtumien lomassa W:ssä pohditaan myös kirjoittajan vastuuta luomistaan henkilöistä, kun Kang Chul tulee penäämään luojaltaan vastauksia mm. kysymykseen, millä oikeudella tarinan luoja aiheuttaa fiktiivisille henkilöille niin paljon tuskaa ”vain juonen tähden”. Sarjakuvapiirtäjä ei osaa vastata tähän ja saa huomata kauhukseen, että hänen luomansa hahmot alkavat viedä juonta omaan suuntaansa ja muuttavat sarjakuvan tapahtumia ja omaa elämäänsä.

W-sarja saattaa kuulostaa hyvinkin ”fantastiselta”, ja sitähän se tietenkin on. Mutta kirjoittajat ovat kautta ajan sivun huomanneet, että heidän fiktiiviset henkilöhahmonsa heräävät henkiin kirjoitusprosessin aikana. Jo Mika Waltari kirjoitti vuonna 1949 tästä aiheesta kirjan Neljä päivänlaskua (hyvä kirja, suosittelen, ja voisin lukea sen itsekin uudestaan). Kirjoittaja voi luoda juonen ja henkilöt hyvinkin tarkasti etukäteen, ennen kirjoittamiseen ryhtymistä, mutta kirjoittaessaan huomaa, kuinka henkilöt alkavat käyttäytyä kurittomasti ja tehdä omia juttujaan. Kirjoittajien keskusteluissa useinkin tuskaillaan sitä, kun hahmot eivät pysy ruodussa ja ottavat ohjat. Siinä ei sitten enää tiedä, viekö paimen pässiä vai pässi paimenta (ja kumpi on kumpi).

Fiktiiviset henkilöt tulevat usein – parhaassa tapauksessa – eläviksi myös lukijalle. Aikoinaan kuuluin kirjoittajaryhmään, jossa lähiluimme toistemme tekstejä, ja monesti keskustelimme henkilöhahmoista kuin oikeista ihmisistä ja tarinan tapahtumista, kuin ne olisivat oikeasti tapahtuneet. Henkilöhahmot jäivät myös elämään keskuuteemme, ja niistä saatettiin keskustella vielä senkin jälkeen kun itse teksti oli jo hyvinkin menneen talven lumia. Paras kiitos kirjoittajataipaleellani (kauan sitten) oli varmaankin, kun kuulin äitini kertovan ystävälleen yhden novellini tapahtumaa niin kuin se olisi oikeasti tapahtunut jollekin hänen tutulleen. Mistään dementiasta ei äidin kohdalla ollut kyse, vaan hän oli eläytynyt novellin surulliseen kohtaukseen sen verran voimakkaasti, että siitä oli tullut totta hänelle. Aika pian saman keskustelun aikana hän toki muisti, mistä oli lukenut tuon tapauksen. 😉

Intensiivisen kirjoitusprosessin aikana todellisuuksilla on taipumusta sekoittua… ainakin kirjoittajan mielessä. Kauhutarinat eivät ole minun juttuni, sillä varsinkin selittämätöntä tai psykologista kauhua sisältävät tarinat menevät oitis yli kauhunsietokynnykseni, joka on todella matala muutenkin. Joitakin vuosia sitten kuitenkin kirjoittelin espanjaksi pientä ”kauhutarinaa”, jossa halusin harjoitella verbien eri aikamuotoja. Tarinan erittäin vaatimaton kauhu hyppäsi kevyesti kauhukynnykseni yli, ja minun oli pakko pitää muutamien viikkojen kirjoitustauko sekä nukkua pari yötä valot päällä. Kauhu ei todellakaan ole minun juttuni!

Harvoin tulemme ajatelleeksi, että arkielämässä käyttämämme kieli on myös eräänlaista fiktiota. Kieli muodostaa toisen todellisuuden sen rinnalle, lomaan, missä elämme. Kieli on käsitteitä ja sopimuksia siitä, miten yritämme kuvata ja ymmärtää Todellisuutta. Olemme sopineet, että tietyn käyttötarkoituksen omaava huonekalu on nimeltään pöytä. Mutta sana ”pöytä” on vain käsite. Elämme niin sisällä kielessä, että sitä on vaikea erottaa erilleen Todellisuudesta. Mutta Todellisuus ei tarvitse kieltä. Zen-meditaatiota harrastavat tietävät, ettei Todellisuus häviä minnekään, vaikka hetken aikaa olisikin ajattelematta, ilman sanoja ja mielessä vallitsisi sanaton hiljaisuus.

Scifiä ja fantasiaa pidetään usein utopistisena huuhaana, koska ne eivät kuulemma ole ”realistisia”. Mutta tulemmeko ajatelleeksi, että elämme koko ajan useissa todellisuuksissa? On kielen todellisuus, ja kullakin oman mielen (psykologian) todellisuus: se koostuu mm. kaikista kuvitelmistamme siitä, mitä olemme ja millainen maailma on. On todellisuus, jonka saamme aistiemme välityksellä, on toisten ihmisten mielten todellisuus jne. Ja sitten on se Todellisuus, joka on paljon enemmän, mitä ikinä pystymme kuvittelemaan, käsittelemään ja mittaamaan kömpelöillä laitteillamme. Monet eläimet ja kasvit aistivat ja ”tietävät” Todellisuudesta asioita, joista meillä ei ole hajuakaan. Eivätkö siis scifi ja fantasia ole fiktiivisen kirjoittamisen muotoja, jotka yrittävät kurkottaa kauemmas ja nähdä enemmän Todellisuudesta, kun taas ns. realistinen fiktio pysyy turvallisessa hiekkalaatikossa uskaltamatta mennä leikkimään hiekkalaatikon ulkopuolelle? No, tässä yhteydessä on pakko tunnustaa, että luen kaikenlaisia fiktiivisiä kirjoja, laidasta laitaan, pois sulkien elämäkerrat (jotka ovat niin epätodellisia 😀 ).

W-sarjaa katsoessa tuli myös mieleen, kenen sarjakuvassa me olemme hahmoja. Ja olemmeko kurittomia kauhukakaroita pyrkimässä hiekkalaatikon ulkopuolelle vai toteutammeko orjallisesti piirtäjän luomia juonikuvioita? 😉

Minäkö tässä kirjoitan vai Oh Haen-joo? 😀

Scifimusiikkia Turun konserttitalossa

Pitkään vitkuttelin, ostanko lipun scifikonserttiin We Come In Peace. Halusin kyllä, mutta yksin konserttiin menemisessä on aina korkea kynnys ylitettävänä. Kun lopulta – lokakuun 21. päivänä – surffailin katsomaan, löytyykö lippua enää perjantain 2.12. konserttiin, jotakuinkin kaikki liput oli jo myyty – tietenkin. Mutta yksi ainokainen vapaa paikka keskellä alapermannon toiseksi viimeistä riviä hohti pinkkinä harmaiden pisteiden joukossa, ja minun oli pakko ajatella – en voinut muuta – että tuo paikka oli jätetty minulle.

we-come-in-peace-konsertti

Päivää ennen konserttia sain sähköpostitse viestin, jossa toivotettiin tervetulleeksi konserttiin ja annettiin vinkki, että konserttiin voi tulla pukeutuneena vaikkapa lempihahmokseen. No, niitähän olisi minulla ollut monta. Hahmopukeutuminen jäi tältä erää, mutta kulmakarvat toki olivat jo valmiiksi yhtä tuuheat kuin Babylon 5:n Susan Ivanovalla. 😉

Susan Ivanova: ”No boom today. Boom tomorrow. There’s always a boom tomorrow.”

Etukäteen mietin, millainen konserttiyleisö mahtaisi olla ja olisiko monikin pukeutunut joksikin peli- tai scifihahmoksi. No, scifipukuja ei kauheasti näkynyt, mikä sinänsä oli harmi, mutta yläaulassa odotti tuttu näky. Tardishan se siellä jökötti. Yritin bongata Dr. Whota yleisön joukosta, muttei sattunut silmään yhtäkään hänen olomuodoistaan, joten en voinut pummata kyytiä kotiin… tai johonkin toiseen galaksiin drinkille tai toiseen aikaan. 😉 Yleisössä tuntui olevan kaikenikäisiä, lapsista eläkeläisiin, mutta suurin osa oli nuoria aikuisia. Ei mikään yllätys. 🙂

Konsertin juonsi Orvar Säfström englanniksi, ja hän kyllä oli mukana luomassa aitoa scifiyhteisön tunnelmaa. Hän kertoili soitettavista kappaleista, niiden taustoista ja syntyajoista hauskasti ja mielenkiintoisesti. Juontojen ansiosta nekin, joille scifi ei ole kovin tuttua, saivat varmasti juonesta kiinni.

Pääosassa tietenkin olivat Turun filharmoninen orkesteri kapellimestari Atso Almilan johdolla, orkesterin omat solistit, thereminiä soittanut Kristofer Eng ja itse musiikki. Turun Sanomien nihkeä kriitikko arvosteli konsertin musiikkivalintoja ja kappaleiden esittämistä. Hän olisi halunnut kuulla konsertissa omia suosikkejaan. Kukapa ei. Itsekin olisin kuunnellut hyvin mielelläni musiikkia Babylon 5:sta ja vaikkapa Stargatestä, mutta kaikki scifimusiikki ei vain mahdu samaan konserttiin. Konsertissa kuultiin musiikkia scifielokuvista ja -sarjoista, jotka ovat varmasti useimmille tuttuja, sellaiset kuin Alien, The Thing, Battlestar Galactica, Avatar, Star Trek ja Star Wars. TS:n kriitikon kanssa olen samaa mieltä siinä, että jytinää olisi saanut olla hieman vähemmän. 😉 Konsertin ensimmäisissä kappaleissa mentiin niillä rajoilla, laitanko korvatulpat pehmentämään vaikutusta, mutta sitten soitantaan tuli malttia, ja Halo-videopelin musiikki soi jo tosi kauniisti ja haikeasti ja sai kylmät väreet kulkemaan päälaelta varpaisiin. (Miksi kaunis musiikki aiheuttaa tällaista toisinaan?) Halo olikin minulle täysin uusi tuttavuus, en ole pelannut tätä peliä.

Konsertin minua koskettavin kappale oli Avatar-elokuvasta, kohdasta jossa ihmiset tulevat hävittämään navien kotipuun. Orkesteri vangitsi hienosti navien järkytyksen, hädän ja musertavan surun, tunteet jotka valtasivat myös minut kuunnellessani esitystä.

Konsertin jännittävimmät kappaleet olivat ne, joissa Kristofer Eng soitti thereminiä. Onko olemassa scifimpää soitinta kuin theremin? Engin theremin näytti radiolta, jossa on antenni pystyssä. Ja sitä soitetaan liikuttelemalla käsiä ilmassa, hyvin pienin elein, itse soitinta ei kosketeta. Ihan huippua! Thereministä saa scifitunnelmaan ja -musiikkiin todella sopivaa soitantaa ja ääntä.

Tämä oli minulle ensimmäinen Turun filharmonikkojen konsertti pitkän tauon jälkeen ja (minulle) myös ensimmäinen TFO:n konsertti, jossa yleisö nousi seisomaan peräti kaksi kertaa osoittamaan suosiotaan orkesterille. Scififanit kiittivät sydämensä pohjasta. 🙂 Samalla nähtiin myös, mikä mahtava joukkohenki scifiporukoilla on: kolme loppuunmyytyä konserttia peräkkäisinä iltoina ja koululaiskonsertit siihen päälle.

Kannatti siis kavuta sen korkean kynnyksen yli tähän pitkän syksyn kohokohtaan. Konsertin jälkeen jäin miettimään, että kevätkaudella saattaisin piipahtaa myös kuuntelemassa, kun TFO soittaa klassista musiikkia. Korkean kynnyksen myytti kun on nyt murrettu; ja scifihän sen tietenkin teki.  🙂

Luettuja kirjoja lyhyesti: Järvelä, Läckberg ja Nupponen

Tässä muutama kirja, jotka olen lukenut kesän aikana.

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta (e-kirja, Tammi 2015), Tyttö ja seinä (e-kirja, Tammi 2016)

Jarvela-Tytto-ja-rotta-ja-seinaJärvelän Metro-sarjan ensimmäisestä osasta Tyttö ja pommi kirjoitin täällä. Nämä kirjat ovat jatkoa sarjalle. Siinä, missä Tyttö ja pommi toimi ihan omana erillisenä kirjana, seuraavat osat ovat selkeästi jatkoja ja tarvitsevat alleen ykkösosan. Sarja kannattaa siis ehdottomasti lukea oikeassa järjestyksessä.

Kostaminen ei varsinaisesti ole minun juttuni, mutta Järvelän tyyli on sen verran vauhdikasta ja eteenpäinmenevää, että kirjat imaisevat vastustamattomasti mukaansa. Päähenkilö on varsinainen supertyttö, joka ponnahtaa vastoinkäymisistä kuin kumipallo ja tultuaan pahasti hakatuksikin selviää hetikohta fyysisesti raskaasta tilanteesta vammoitta. Vähän niin kuin James Bondin ja Lisbeth Salanderin välimuoto. Mitään kauhean syvällistä en jatko-osista löytänyt, mutta tavattoman viihdyttävää lukemista nämä kirjat ovat. Joka kaipaa jännitystä, toimintaa, menoa ja meininkiä, viihtyy taatusti tämän kirjasarjan äärellä. Erityispisteitä kirjat saavat siitä, että päähenkilö, nuori nainen, ei alistu uhriksi eikä kuvia kumartele, vaan muuttaa maailmaa omalla tyylillään ja periksiantamattomuudellaan. Hänen keinonsa ovat vähintäänkin kyseenalaisia, mutta annettakoon anteeksi, kun vastassa on pahiksia, jotka ansaitsevatkin opetuksen.

Camilla Läckberg: Majakanvartija (äänikirja, Gummerus 2013)

Ennen tätä kirjaa en ollut Läckbergin kirjoja lukenut. Ja jos ollaan kirjaimellisia, niin tätäkään kirjaa en itse lukenut, vaan sen luki minulle Outi Vuoriranta. Läckbergin kirjojen miljööseen ja päähenkilöihin olen kuitenkin tutustunut aiemmin TV:n ruotsalaisdekkareiden kautta, mutta niiden kovassa joukossa Läckbergin filmatisoinnit jäivät jotenkin pliisuiksi. Siksi Majakanvartija-kirja yllätti positiivisesti.

Tämän kirjan perusteella Läckberg liittyy monen muun nykyisen naisdekkaristin joukkoon. Myös hän rikkoo romaanin ja dekkarin rajoja. Tärkeintä ei olekaan jännitysjuoni, vaan ihmiskohtalot, ihmisten mielen sisällöt. Kirja on myös synkempi kuin perinteiset viihdedekkarit. Kirjassa menee parikin tarinaa rinta rinnan, ja menneen ja nykyisyyden yhdistäminen tuo tarinaan uutta ulottuvuutta, mikä lähentää kirjaa romaaneihin päin, pois puhtaasta dekkarista. Vaikka dekkarijuonen arvaakin nopeasti, kirjassa on niin paljon muuta, että mielenkiinto säilyy loppuun asti. Kiitos myös lukijalle, jonka ääni oli sopivan neutraali ja sopivan ilmeikäs, niin että kirjaa oli tosi miellyttävä kuunnella. Äänikirjoissa lukijalla on tärkeä osa.

Erityispisteitä tämä kirja saa spekulatiivisesta elementistä, joka dekkareissa on harvinaista. Toki spekulatiivisen elementin voisi tässä myös latistaa psykologisoimalla sen (mielen hajoaminen), mutta Läckberg jättää asian auki – lukijan päätettäväksi. Minulle tuli kuitenkin selvä tunne, että Läckberg itse kallistui spekulatiiviseen tulkintaan. Niin kuin minäkin. Ehdottomasti. 🙂

Tätä kirjaa kuunnellessa tuli yksi ylimääräinen ruumis. En malttanut lopettaa kirjan kuuntelemista vessassakaan, ja niinpä puhelin plumpsahti vessanpönttöön ja kuoli. Onneksi saatoin kuunnella kirjan loppuun iPadillä; melkein kolmen viikon odotus olisi ollut liian pitkä. 😉

Anni Nupponen: Joen jumala (novelleja, Osuuskumma 2014, 2. painos)

Nupponen kuuluu eittämättä tämän ajan lahjakkaimpiin suomalaisen spekulatiivisen fiktion kirjoittajiin. Hänen tarinoissaan yhdistyvät outo maailma, mielenkiintoiset henkilöt/olennot ja syvälle luotaavat teemat. Ehkä juuri tuo viimeksi mainittu nostaa hänen tarinansa esiin muiden spekkiskertomusten joukosta. Nupponen pohtii ikiaikaisia, ihmistä alati kiehtovia asioita, sellaisia kuin elämän tarkoitus, kuolema, muuttuminen, muutos ja erilaisuus, muutaman mainitakseni. Hän käyttää taitavasti hyväkseen spekulatiivista fiktiota käsitellessään näitä aiheita ja teemoja.

Kokoelman päänovelliksi on nostettu Joen jumala, joka onkin intensiivinen ja jännittävä , erittäin vahva tarina Milka-tytön muodonmuutoksesta. No, varmaan tässä tarinassa on nähtävissä klonkkumaisia piirteitä (en tiedä, oliko tämä kirjoittajan oma tarkoitus), mutta kirjan kannen kuva viittaa minusta häiritsevästi Klonkkuun, vaikka synkistä goottityylisistä kuvista pidänkin. Joen jumala on siitä mielenkiintoinen novelli, että sen saattaisi jopa tulkita psykologisesti: nuoren naisen mielen hajoaminen. Kun tätä tulkintaa sekä spekulatiivista pitää rinnakkain novellia lukiessa, tarina avautuu huikeasti syvyyssuuntaan. Itse toki luen spekulatiivista kirjaimellisesti: jos päähenkilö näkee peikon, niin totta kai siellä sellainen sitten roikkuu äidin selässä.

Myös kokoelman muut novellit ovat hyvin vahvoja, ihon alle meneviä, mielikuvitusta kiehtovia. Pidin oikeastaan kaikista, mikä taitaa olla aika harvinaista novellikokoelmien kohdalla. Nämä novellit ovat myös sellaisia, että ne voi lukea moneen kertaan. Esimerkiksi Maailman pienin on novelli, jonka luen varmaan piakkoin uudestaan.

Jos jotain yhteistä teemaa kaikille novelleille haluaa etsiä, niin ehkäpä se voisi olla muuttuminen, muutos, sillä jollain tavalla kirjan kaikki päähenkilöt… öö… pääolennot… öö… pääosassa olevat kokevat muutoksen, pienen tai suuren, nopeamman tai hitaamman, yhden tai useampia.

Nupponen kirjoittaa rytmisesti kaunista kieltä, jossa lukijan on hyvä ja turvallista matkustaa, vaikka tarinoiden maailmat olisivat kuinka kummallisia tahansa. Lauseiden joukosta löytyy sellaisia helmiä, jotka seuraavat pitkään mukana. ”Miten galaksit itkevät” oli lause, joka seurasi minua monta päivää. Tuntui lohdulliselta ajatella, että galaksitkin itkevät.

Elokuvia espanjan kielellä

Syksyn pimenevät ja viilenevät illat houkuttelevat käpertymään sohvannurkkaan lukemaan tai katsomaan vaikkapa elokuvia. Suomen TV ei elokuvan katsojia tällä hetkellä hemmottele (uusintoja ja uusintojen uusintoja), joten liikkuvia kuvia on etsittävä muualta.

La Voz DormidaAlicanten-reissulla tuli pyörähdettyä El Corte Inglésin tavaratalossa kerran jos toisenkin. Viimeisenä päivänä levyosastolta tarttui käteen kaksi elokuvaa. Toisen – englanninkielisen – katsoin jo aiemmin, mutta menneellä viikolla päätin treenata espanjaa, ja niinpä yhtenä iltana katsoin palkitun espanjalaisen elokuvan La voz dormida (Nukkuva ääni). Elokuva kertoo kahdesta sisaresta ja heidän elämästään Espanjan sisällissodan jälkeisenä aikana, jolloin ihmishengellä ei juurikaan ollut arvoa. Elokuva on kaikessa realistisuudessaan julma, mutta vaikeassa ajassa sisaret pystyvät säilyttämään ihmisyytensä, rakkautensa ja arvonsa. Julman koneiston kourissa näistä nuorista naisista kasvaa voimakkaita ja rohkeita; heitä ei julmuuksilla pystytä lannistamaan. Kaksituntinen leffa piti otteessaan lopputeksteihin asti. Ja vielä ylikin, sillä unissa elokuvan teemat toistuivat, vaikka kuvat niissä olivatkin muuttuneet nykyaikaan sopiviksi.

Seuraavana iltana taas etsiskelin jotain katseltavaa, ja Espanjan TV:n Facebook- feedistä löytyi mainos illan elokuvasta La llave de Sarah (Sarahin avain). Elokuvan lähetysaika oli kuitenkin liian myöhäinen. Hakiessani tietoa elokuvasta Internetin valtateiltä löysin saman elokuvan myös YouTubesta, vieläpä espanjaksi dubattuna. Kristin Scott Thomasin tähdittämä elokuva on alkuperältään ranskalainen (Elle s’appelait Sarah). Elokuva kertoo kahta tarinaa rinnakkain: toisaalta Sarah-tyttösen kohtalosta miehitetyssä Ranskassa toisen maailmansodan aikana ja toisaalta toimittaja-Juliasta, joka vuonna 2009 alkaa tutkia, mitä Sarahille oikein tapahtui. Samalla elokuva kertoo myös Julian yksityiselämästä ja avio-ongelmista. Elokuvassa liikutaan Ranskan maaseudulla ja Pariisissa, piipahdetaan New Yorkissa ja Italiassakin. Ihan mielenkiintoinen elokuva, joskin lopussa käsikirjoitus lopsahti jonkin verran, kun haluttiin kertoa, miten Julian elämä lutviutui jatkossa. Elokuvaan marssitettiin loppuminuuteilla hiukan turha sivuhenkilö, jonka edesottamuksia katsojalle tarjoiltiin vähän niin kuin jälkiruokana, jota ei hyvän päivällisen jälkeen enää kaivannut. No, saatiinhan sillä tavalla tarinaan pieni lisäulottuvuus, mutta ilmankin olisi tullut toimeen.

Perjantai-iltana surffailin – telkkari surffilautana – Espanjan TV:n sivuille ja yritin sitä kautta katsoa elokuvan Vicente Ferrerin elämästä. Sain käynnistettyä elokuvan www-sivuilta ja laatukin oli erinomainen, mutta jonkin ajan kuluttua ruutuun ilmestyi lappu, että muisti on loppu. En kuitenkaan halunnut siirtyä tabletin ääreen, missä rtve:n elokuvat pyörivät yleensä moitteetta, joten surffasin YouTubeen, ja löytyihän se elokuva sieltäkin. Vicente Ferrer on tositarina jesuiittapapista, joka lähti Intiaan auttamaan köyhiä ja hätää kärsiviä ihmisiä uhmaten omaa jesuiittaorganisaatiota, intialaisia byrokraatteja ja paikallista väestöäkin, jos niikseen tuli. Ferrer erosi jesuiitoista ja meni naimisiin avustajansa amerikkalaisen toimittajan Anna Perryn kanssa. Yhdessä he perustivat säätiön ja jatkoivat köyhien auttamista erityisesti kuivuudesta ja köyhyydestä kärsivällä Anantapurin alueella. Elokuva kertoo siitä, kuinka yhdenkin, eipäs kuin kahdenkin ihmisen tekemisillä on merkitystä. Nämä kaksi ihmistä pystyivät muuttamaan lopulta miljoonan ihmisen elämää. Ensin luotiin elämälle mahdollisuus etsimällä vesisuoni, mikäli oikein ymmärsin, 12 metrin syvyydestä. Ainakin se kaivaus oli valtava, ja sen aikaan saamiseen vaadittiin koko kylän panos. Kaikki olivat kantamassa hiekkaa pois kaivauksesta. Kun elämän perusedellytykset olivat kutakuinkin kunnossa, vuoroon tuli lasten koulunkäynti, ja myös aikuisten opettaminen lukemaan. Ja vastatuulesta huolimatta sairaalakin saatiin rakennettua. Vicente Ferrer kuoli 2009, mutta hänen vaimonsa ja poikansa jatkavat edelleen samaa työtä; ja elokuvan lopussa kuvattiinkin ihan oikeaa sairaalaa ja oikeita ihmisiä. Pienenä lisämausteena niille, jotka ovat seuranneet Alcántaran perheen vaiheita Francon aikana ja Francon jälkeen (Cuéntame cómo pasó), elokuvan päätähdet ovat tuttuja tästä TV-sarjasta.

Elokuvaviikko on nyt takanapäin, ja penisilliinikuurin loppuminen myös yhden pillerin päässä. Kuurin ansiosta olenkin saanut nauttia joka yö pitkistä, monipolvisista juoniunista, todellisista draamaelokuvista. Ehkäpä uusi viikko tuo elokuvien tilalle kirjat. Ainakin torstain espanjantunnilla tulemme varmaankin keskustelemaan suomalaisesta kirjallisuudesta ja kirjastoista: Finlandia, el país que ama los libros (Suomi, maa joka rakastaa kirjoja). 😀

 

PS. Niin, mikäkö oli se toinen DVD, jonka ostin Alicantesta? No, se oli indie-tieteisklassikko The Man From Earth, mainio pläjäys sekin.