Scifimusiikkia Turun konserttitalossa

Pitkään vitkuttelin, ostanko lipun scifikonserttiin We Come In Peace. Halusin kyllä, mutta yksin konserttiin menemisessä on aina korkea kynnys ylitettävänä. Kun lopulta – lokakuun 21. päivänä – surffailin katsomaan, löytyykö lippua enää perjantain 2.12. konserttiin, jotakuinkin kaikki liput oli jo myyty – tietenkin. Mutta yksi ainokainen vapaa paikka keskellä alapermannon toiseksi viimeistä riviä hohti pinkkinä harmaiden pisteiden joukossa, ja minun oli pakko ajatella – en voinut muuta – että tuo paikka oli jätetty minulle.

we-come-in-peace-konsertti

Päivää ennen konserttia sain sähköpostitse viestin, jossa toivotettiin tervetulleeksi konserttiin ja annettiin vinkki, että konserttiin voi tulla pukeutuneena vaikkapa lempihahmokseen. No, niitähän olisi minulla ollut monta. Hahmopukeutuminen jäi tältä erää, mutta kulmakarvat toki olivat jo valmiiksi yhtä tuuheat kuin Babylon 5:n Susan Ivanovalla. 😉

Susan Ivanova: ”No boom today. Boom tomorrow. There’s always a boom tomorrow.”

Etukäteen mietin, millainen konserttiyleisö mahtaisi olla ja olisiko monikin pukeutunut joksikin peli- tai scifihahmoksi. No, scifipukuja ei kauheasti näkynyt, mikä sinänsä oli harmi, mutta yläaulassa odotti tuttu näky. Tardishan se siellä jökötti. Yritin bongata Dr. Whota yleisön joukosta, muttei sattunut silmään yhtäkään hänen olomuodoistaan, joten en voinut pummata kyytiä kotiin… tai johonkin toiseen galaksiin drinkille tai toiseen aikaan. 😉 Yleisössä tuntui olevan kaikenikäisiä, lapsista eläkeläisiin, mutta suurin osa oli nuoria aikuisia. Ei mikään yllätys. 🙂

Konsertin juonsi Orvar Säfström englanniksi, ja hän kyllä oli mukana luomassa aitoa scifiyhteisön tunnelmaa. Hän kertoili soitettavista kappaleista, niiden taustoista ja syntyajoista hauskasti ja mielenkiintoisesti. Juontojen ansiosta nekin, joille scifi ei ole kovin tuttua, saivat varmasti juonesta kiinni.

Pääosassa tietenkin olivat Turun filharmoninen orkesteri kapellimestari Atso Almilan johdolla, orkesterin omat solistit, thereminiä soittanut Kristofer Eng ja itse musiikki. Turun Sanomien nihkeä kriitikko arvosteli konsertin musiikkivalintoja ja kappaleiden esittämistä. Hän olisi halunnut kuulla konsertissa omia suosikkejaan. Kukapa ei. Itsekin olisin kuunnellut hyvin mielelläni musiikkia Babylon 5:sta ja vaikkapa Stargatestä, mutta kaikki scifimusiikki ei vain mahdu samaan konserttiin. Konsertissa kuultiin musiikkia scifielokuvista ja -sarjoista, jotka ovat varmasti useimmille tuttuja, sellaiset kuin Alien, The Thing, Battlestar Galactica, Avatar, Star Trek ja Star Wars. TS:n kriitikon kanssa olen samaa mieltä siinä, että jytinää olisi saanut olla hieman vähemmän. 😉 Konsertin ensimmäisissä kappaleissa mentiin niillä rajoilla, laitanko korvatulpat pehmentämään vaikutusta, mutta sitten soitantaan tuli malttia, ja Halo-videopelin musiikki soi jo tosi kauniisti ja haikeasti ja sai kylmät väreet kulkemaan päälaelta varpaisiin. (Miksi kaunis musiikki aiheuttaa tällaista toisinaan?) Halo olikin minulle täysin uusi tuttavuus, en ole pelannut tätä peliä.

Konsertin minua koskettavin kappale oli Avatar-elokuvasta, kohdasta jossa ihmiset tulevat hävittämään navien kotipuun. Orkesteri vangitsi hienosti navien järkytyksen, hädän ja musertavan surun, tunteet jotka valtasivat myös minut kuunnellessani esitystä.

Konsertin jännittävimmät kappaleet olivat ne, joissa Kristofer Eng soitti thereminiä. Onko olemassa scifimpää soitinta kuin theremin? Engin theremin näytti radiolta, jossa on antenni pystyssä. Ja sitä soitetaan liikuttelemalla käsiä ilmassa, hyvin pienin elein, itse soitinta ei kosketeta. Ihan huippua! Thereministä saa scifitunnelmaan ja -musiikkiin todella sopivaa soitantaa ja ääntä.

Tämä oli minulle ensimmäinen Turun filharmonikkojen konsertti pitkän tauon jälkeen ja (minulle) myös ensimmäinen TFO:n konsertti, jossa yleisö nousi seisomaan peräti kaksi kertaa osoittamaan suosiotaan orkesterille. Scififanit kiittivät sydämensä pohjasta. 🙂 Samalla nähtiin myös, mikä mahtava joukkohenki scifiporukoilla on: kolme loppuunmyytyä konserttia peräkkäisinä iltoina ja koululaiskonsertit siihen päälle.

Kannatti siis kavuta sen korkean kynnyksen yli tähän pitkän syksyn kohokohtaan. Konsertin jälkeen jäin miettimään, että kevätkaudella saattaisin piipahtaa myös kuuntelemassa, kun TFO soittaa klassista musiikkia. Korkean kynnyksen myytti kun on nyt murrettu; ja scifihän sen tietenkin teki.  🙂

Mainokset

Luettuja kirjoja lyhyesti: Järvelä, Läckberg ja Nupponen

Tässä muutama kirja, jotka olen lukenut kesän aikana.

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta (e-kirja, Tammi 2015), Tyttö ja seinä (e-kirja, Tammi 2016)

Jarvela-Tytto-ja-rotta-ja-seinaJärvelän Metro-sarjan ensimmäisestä osasta Tyttö ja pommi kirjoitin täällä. Nämä kirjat ovat jatkoa sarjalle. Siinä, missä Tyttö ja pommi toimi ihan omana erillisenä kirjana, seuraavat osat ovat selkeästi jatkoja ja tarvitsevat alleen ykkösosan. Sarja kannattaa siis ehdottomasti lukea oikeassa järjestyksessä.

Kostaminen ei varsinaisesti ole minun juttuni, mutta Järvelän tyyli on sen verran vauhdikasta ja eteenpäinmenevää, että kirjat imaisevat vastustamattomasti mukaansa. Päähenkilö on varsinainen supertyttö, joka ponnahtaa vastoinkäymisistä kuin kumipallo ja tultuaan pahasti hakatuksikin selviää hetikohta fyysisesti raskaasta tilanteesta vammoitta. Vähän niin kuin James Bondin ja Lisbeth Salanderin välimuoto. Mitään kauhean syvällistä en jatko-osista löytänyt, mutta tavattoman viihdyttävää lukemista nämä kirjat ovat. Joka kaipaa jännitystä, toimintaa, menoa ja meininkiä, viihtyy taatusti tämän kirjasarjan äärellä. Erityispisteitä kirjat saavat siitä, että päähenkilö, nuori nainen, ei alistu uhriksi eikä kuvia kumartele, vaan muuttaa maailmaa omalla tyylillään ja periksiantamattomuudellaan. Hänen keinonsa ovat vähintäänkin kyseenalaisia, mutta annettakoon anteeksi, kun vastassa on pahiksia, jotka ansaitsevatkin opetuksen.

Camilla Läckberg: Majakanvartija (äänikirja, Gummerus 2013)

Ennen tätä kirjaa en ollut Läckbergin kirjoja lukenut. Ja jos ollaan kirjaimellisia, niin tätäkään kirjaa en itse lukenut, vaan sen luki minulle Outi Vuoriranta. Läckbergin kirjojen miljööseen ja päähenkilöihin olen kuitenkin tutustunut aiemmin TV:n ruotsalaisdekkareiden kautta, mutta niiden kovassa joukossa Läckbergin filmatisoinnit jäivät jotenkin pliisuiksi. Siksi Majakanvartija-kirja yllätti positiivisesti.

Tämän kirjan perusteella Läckberg liittyy monen muun nykyisen naisdekkaristin joukkoon. Myös hän rikkoo romaanin ja dekkarin rajoja. Tärkeintä ei olekaan jännitysjuoni, vaan ihmiskohtalot, ihmisten mielen sisällöt. Kirja on myös synkempi kuin perinteiset viihdedekkarit. Kirjassa menee parikin tarinaa rinta rinnan, ja menneen ja nykyisyyden yhdistäminen tuo tarinaan uutta ulottuvuutta, mikä lähentää kirjaa romaaneihin päin, pois puhtaasta dekkarista. Vaikka dekkarijuonen arvaakin nopeasti, kirjassa on niin paljon muuta, että mielenkiinto säilyy loppuun asti. Kiitos myös lukijalle, jonka ääni oli sopivan neutraali ja sopivan ilmeikäs, niin että kirjaa oli tosi miellyttävä kuunnella. Äänikirjoissa lukijalla on tärkeä osa.

Erityispisteitä tämä kirja saa spekulatiivisesta elementistä, joka dekkareissa on harvinaista. Toki spekulatiivisen elementin voisi tässä myös latistaa psykologisoimalla sen (mielen hajoaminen), mutta Läckberg jättää asian auki – lukijan päätettäväksi. Minulle tuli kuitenkin selvä tunne, että Läckberg itse kallistui spekulatiiviseen tulkintaan. Niin kuin minäkin. Ehdottomasti. 🙂

Tätä kirjaa kuunnellessa tuli yksi ylimääräinen ruumis. En malttanut lopettaa kirjan kuuntelemista vessassakaan, ja niinpä puhelin plumpsahti vessanpönttöön ja kuoli. Onneksi saatoin kuunnella kirjan loppuun iPadillä; melkein kolmen viikon odotus olisi ollut liian pitkä. 😉

Anni Nupponen: Joen jumala (novelleja, Osuuskumma 2014, 2. painos)

Nupponen kuuluu eittämättä tämän ajan lahjakkaimpiin suomalaisen spekulatiivisen fiktion kirjoittajiin. Hänen tarinoissaan yhdistyvät outo maailma, mielenkiintoiset henkilöt/olennot ja syvälle luotaavat teemat. Ehkä juuri tuo viimeksi mainittu nostaa hänen tarinansa esiin muiden spekkiskertomusten joukosta. Nupponen pohtii ikiaikaisia, ihmistä alati kiehtovia asioita, sellaisia kuin elämän tarkoitus, kuolema, muuttuminen, muutos ja erilaisuus, muutaman mainitakseni. Hän käyttää taitavasti hyväkseen spekulatiivista fiktiota käsitellessään näitä aiheita ja teemoja.

Kokoelman päänovelliksi on nostettu Joen jumala, joka onkin intensiivinen ja jännittävä , erittäin vahva tarina Milka-tytön muodonmuutoksesta. No, varmaan tässä tarinassa on nähtävissä klonkkumaisia piirteitä (en tiedä, oliko tämä kirjoittajan oma tarkoitus), mutta kirjan kannen kuva viittaa minusta häiritsevästi Klonkkuun, vaikka synkistä goottityylisistä kuvista pidänkin. Joen jumala on siitä mielenkiintoinen novelli, että sen saattaisi jopa tulkita psykologisesti: nuoren naisen mielen hajoaminen. Kun tätä tulkintaa sekä spekulatiivista pitää rinnakkain novellia lukiessa, tarina avautuu huikeasti syvyyssuuntaan. Itse toki luen spekulatiivista kirjaimellisesti: jos päähenkilö näkee peikon, niin totta kai siellä sellainen sitten roikkuu äidin selässä.

Myös kokoelman muut novellit ovat hyvin vahvoja, ihon alle meneviä, mielikuvitusta kiehtovia. Pidin oikeastaan kaikista, mikä taitaa olla aika harvinaista novellikokoelmien kohdalla. Nämä novellit ovat myös sellaisia, että ne voi lukea moneen kertaan. Esimerkiksi Maailman pienin on novelli, jonka luen varmaan piakkoin uudestaan.

Jos jotain yhteistä teemaa kaikille novelleille haluaa etsiä, niin ehkäpä se voisi olla muuttuminen, muutos, sillä jollain tavalla kirjan kaikki päähenkilöt… öö… pääolennot… öö… pääosassa olevat kokevat muutoksen, pienen tai suuren, nopeamman tai hitaamman, yhden tai useampia.

Nupponen kirjoittaa rytmisesti kaunista kieltä, jossa lukijan on hyvä ja turvallista matkustaa, vaikka tarinoiden maailmat olisivat kuinka kummallisia tahansa. Lauseiden joukosta löytyy sellaisia helmiä, jotka seuraavat pitkään mukana. ”Miten galaksit itkevät” oli lause, joka seurasi minua monta päivää. Tuntui lohdulliselta ajatella, että galaksitkin itkevät.

Elokuvia espanjan kielellä

Syksyn pimenevät ja viilenevät illat houkuttelevat käpertymään sohvannurkkaan lukemaan tai katsomaan vaikkapa elokuvia. Suomen TV ei elokuvan katsojia tällä hetkellä hemmottele (uusintoja ja uusintojen uusintoja), joten liikkuvia kuvia on etsittävä muualta.

La Voz DormidaAlicanten-reissulla tuli pyörähdettyä El Corte Inglésin tavaratalossa kerran jos toisenkin. Viimeisenä päivänä levyosastolta tarttui käteen kaksi elokuvaa. Toisen – englanninkielisen – katsoin jo aiemmin, mutta menneellä viikolla päätin treenata espanjaa, ja niinpä yhtenä iltana katsoin palkitun espanjalaisen elokuvan La voz dormida (Nukkuva ääni). Elokuva kertoo kahdesta sisaresta ja heidän elämästään Espanjan sisällissodan jälkeisenä aikana, jolloin ihmishengellä ei juurikaan ollut arvoa. Elokuva on kaikessa realistisuudessaan julma, mutta vaikeassa ajassa sisaret pystyvät säilyttämään ihmisyytensä, rakkautensa ja arvonsa. Julman koneiston kourissa näistä nuorista naisista kasvaa voimakkaita ja rohkeita; heitä ei julmuuksilla pystytä lannistamaan. Kaksituntinen leffa piti otteessaan lopputeksteihin asti. Ja vielä ylikin, sillä unissa elokuvan teemat toistuivat, vaikka kuvat niissä olivatkin muuttuneet nykyaikaan sopiviksi.

Seuraavana iltana taas etsiskelin jotain katseltavaa, ja Espanjan TV:n Facebook- feedistä löytyi mainos illan elokuvasta La llave de Sarah (Sarahin avain). Elokuvan lähetysaika oli kuitenkin liian myöhäinen. Hakiessani tietoa elokuvasta Internetin valtateiltä löysin saman elokuvan myös YouTubesta, vieläpä espanjaksi dubattuna. Kristin Scott Thomasin tähdittämä elokuva on alkuperältään ranskalainen (Elle s’appelait Sarah). Elokuva kertoo kahta tarinaa rinnakkain: toisaalta Sarah-tyttösen kohtalosta miehitetyssä Ranskassa toisen maailmansodan aikana ja toisaalta toimittaja-Juliasta, joka vuonna 2009 alkaa tutkia, mitä Sarahille oikein tapahtui. Samalla elokuva kertoo myös Julian yksityiselämästä ja avio-ongelmista. Elokuvassa liikutaan Ranskan maaseudulla ja Pariisissa, piipahdetaan New Yorkissa ja Italiassakin. Ihan mielenkiintoinen elokuva, joskin lopussa käsikirjoitus lopsahti jonkin verran, kun haluttiin kertoa, miten Julian elämä lutviutui jatkossa. Elokuvaan marssitettiin loppuminuuteilla hiukan turha sivuhenkilö, jonka edesottamuksia katsojalle tarjoiltiin vähän niin kuin jälkiruokana, jota ei hyvän päivällisen jälkeen enää kaivannut. No, saatiinhan sillä tavalla tarinaan pieni lisäulottuvuus, mutta ilmankin olisi tullut toimeen.

Perjantai-iltana surffailin – telkkari surffilautana – Espanjan TV:n sivuille ja yritin sitä kautta katsoa elokuvan Vicente Ferrerin elämästä. Sain käynnistettyä elokuvan www-sivuilta ja laatukin oli erinomainen, mutta jonkin ajan kuluttua ruutuun ilmestyi lappu, että muisti on loppu. En kuitenkaan halunnut siirtyä tabletin ääreen, missä rtve:n elokuvat pyörivät yleensä moitteetta, joten surffasin YouTubeen, ja löytyihän se elokuva sieltäkin. Vicente Ferrer on tositarina jesuiittapapista, joka lähti Intiaan auttamaan köyhiä ja hätää kärsiviä ihmisiä uhmaten omaa jesuiittaorganisaatiota, intialaisia byrokraatteja ja paikallista väestöäkin, jos niikseen tuli. Ferrer erosi jesuiitoista ja meni naimisiin avustajansa amerikkalaisen toimittajan Anna Perryn kanssa. Yhdessä he perustivat säätiön ja jatkoivat köyhien auttamista erityisesti kuivuudesta ja köyhyydestä kärsivällä Anantapurin alueella. Elokuva kertoo siitä, kuinka yhdenkin, eipäs kuin kahdenkin ihmisen tekemisillä on merkitystä. Nämä kaksi ihmistä pystyivät muuttamaan lopulta miljoonan ihmisen elämää. Ensin luotiin elämälle mahdollisuus etsimällä vesisuoni, mikäli oikein ymmärsin, 12 metrin syvyydestä. Ainakin se kaivaus oli valtava, ja sen aikaan saamiseen vaadittiin koko kylän panos. Kaikki olivat kantamassa hiekkaa pois kaivauksesta. Kun elämän perusedellytykset olivat kutakuinkin kunnossa, vuoroon tuli lasten koulunkäynti, ja myös aikuisten opettaminen lukemaan. Ja vastatuulesta huolimatta sairaalakin saatiin rakennettua. Vicente Ferrer kuoli 2009, mutta hänen vaimonsa ja poikansa jatkavat edelleen samaa työtä; ja elokuvan lopussa kuvattiinkin ihan oikeaa sairaalaa ja oikeita ihmisiä. Pienenä lisämausteena niille, jotka ovat seuranneet Alcántaran perheen vaiheita Francon aikana ja Francon jälkeen (Cuéntame cómo pasó), elokuvan päätähdet ovat tuttuja tästä TV-sarjasta.

Elokuvaviikko on nyt takanapäin, ja penisilliinikuurin loppuminen myös yhden pillerin päässä. Kuurin ansiosta olenkin saanut nauttia joka yö pitkistä, monipolvisista juoniunista, todellisista draamaelokuvista. Ehkäpä uusi viikko tuo elokuvien tilalle kirjat. Ainakin torstain espanjantunnilla tulemme varmaankin keskustelemaan suomalaisesta kirjallisuudesta ja kirjastoista: Finlandia, el país que ama los libros (Suomi, maa joka rakastaa kirjoja). 😀

 

PS. Niin, mikäkö oli se toinen DVD, jonka ostin Alicantesta? No, se oli indie-tieteisklassikko The Man From Earth, mainio pläjäys sekin.

Doctor Whot pääni sisällä (fanifiktio)

Tänä aamuna uni loppui ennen kuutta. Pääni sisällä käytiin keskustelua. Kun tarkemmin höristin sisäisiä korviani, niin siellä keskusteli kaksi Doctor Whota, nimittäin 21. ja 57. Ohessa katkelma, jonka onnistuin rupattelusta kirjoittamaan muistiin. Muu keskustelu levisi pitkin avaruutta.

———

Doctor 21: Which of the doctors are you?
Doctor 57: The 57th. The Witch Doctor.
Doctor 21: There’s no such Doctor.
Doctor 57: He will be. I will be. You’ll see.
Doctor 21: I really don’t.
Doctor 57: Oh, sorry. You are right.
Doctor 21: Are you laughing at me?
Doctor 57: No, no. Just smiling loudly and friendly… Oh sorry, it wasn’t me. It’s the screwdriver.
Doctor 21: Smiling loudly?
Doctor 57: No. Laughing. Doctor 38 told a hilarious joke and the screwdriver is still laughing. I keep on forgetting that all the time.
Doctor 21: (praying) Master of all Time Lords, spare me my future!
Master: There’s nothing I can do. My hands are tied. By the way, the 45th did it. And the joke was hilarious, I have to admit.
Doctor 21: What was the joke?
Master: Can’t remember that, but it still makes me smile.

———

(Keskusteluun lienee syynä eilisiltainen vauhdikas Doctor Whon 50-vuotisspesiaali. Toim. huom.)

Tardis

Välitämmehän me toisistamme!

Tämä teksti ei liity kirjoittamiseen eikä kirjoihin, ei toisiin maailmoihin eikä outoihin alieneihin. Tämä kertoo ihmisestä, inhimillisyydestä, välittämisestä ja auttamisesta. Tämä on niitä artikkeleita, jotka on vain ihan pakko kirjoittaa.

—————————

Espanjan televisiossa pyörii tosi-TV-sarja nimeltä Entre todos, joka koskettaa ja jonka sanomalla olisi paljon annettavaa koto-Suomessakin. Se on siitä harvinainen tosi-TV, ettei siinä juonitella eikä kieroilla, ei olla ilkeitä, ei puhuta pahaa selän takana eikä yritetä kampittaa toisia rahapotin saamiseksi.

Entre todos -sarjan formaatti on hyvin yksinkertainen. On ihmisiä jotka tarvitsevat apua ja ihmisiä jotka haluavat auttaa. Ohjelma toimii paikkana, jossa nämä kaksi ryhmää voivat kohdata. Niin apua tarvitsevat kuin sitä antavat ovat ihan tavallisia ihmisiä.

Ohjelma esittelee apua tarvitsevan elämäntilanteen, miksi hän ja hänen perheensä tarvitsevat apua ja mitä apua. Apua tarvitaan hyvin konkreettisiin asioihin, kuten rahaa vammaisen lapsen fysioterapiaan tai hoitosänkyyn, jotta isoäitiä voitaisiin hoitaa kotona. Tai pienen yrityksen perustamiseen, että voisi elättää perheensä. Tai yksinkertaisesti rahaa ruokaan lapsille. Kun avun tarvitsijan tilanne on näytetty, apua tarjoavat voivat soittaa studioon suorassa lähetyksessä. Sympaattinen juontaja Toñi Moreno kyselee hiukan soittajan omasta elämäntilanteesta ja kysyy sitten: Miten voit auttaa? Ja studioyleisö riemuitsee yhtä raikuvasti, olipa lahjoitus 50 tai 5000 euroa. Avuntarvitsija seuraa ohjelmaa toisesta studiosta ja saa tilaisuuden kiittää antajaa heti. He voivat vaihtaa keskenään muutaman sanankin. Monet auttajat sanovat avuntarvitsijalle kannustavia sanoja, jotka ovat yhtä tärkeitä kuin raha-apu.

Ohjelmaa viedään eteenpäin espanjalaisella temperamentilla, puhutaan paljon ja nopeasti 🙂 huumori silmäkulmassa, nauretaan eikä kyyneleiltäkään vältytä, sillä onhan se koskettavaa, että täysin vieras ihminen toiselta puolelta maata välittää näin paljon. Ja monet lahjoittavat vähästään, kun näkevät, että toisella on akuutimpi hätä. Katsojankin silmä kostuu, kun 88-vuotias María lahjoittaa pienestä eläkkeestään 35 euroa joka kuukausi puolen vuoden ajan.

Entre todos -sarjaan jää helposti koukkuun. Ohjelma tuo esiin ihmisten hyvät puolet, sitä katsoessa tulee iloinen olo. Vaikka joka kerta pelkään, ettei soittoja tulekaan, niin aina niitä tulee. Ohjelmassa luotetaan siihen, että auttamisenhalu kuuluu ihmisen perusominaisuuksiin: kun näemme, että joku tarvitsee apua, auttaminen tulee selkärangasta. Entre todos -sarjan sanoma on, että ihmiset välittävät toisistaan ihan oikeasti. Miten se voisi näkyä arjessa? Miten oppisimme huomaamaan avun tarpeen ympärillämme ja ojentamaan auttavan käden niin kuin se olisi maailman luonnollisin asia? Sillä sitähän se on, eikö?

—————————-

Sarjaa voi seurata Suomessakin. Jos oma antenni ei rtve:n lähetyksiä lähetä, niin esim. iPadille on olemassa rtve:n ilmainen sovellus. Ohjelma tulee rtve:n kanavalla 1 maanantaista perjantaihin klo 17.15-19.15 Suomen aikaan.

Elämän kokoista draamaa

West Wing - Kaksi katedraalia

Martin Sheen - West Wing, Kaksi katedraalia

Näyttelijä Martin Sheen ja James Lipton totesivat aikoinaan jälkim­mäisen luotsaamassa TV-sarjassa Inside the Actors Studio, että West Wing -sarjan 2. tuotantokauden päätösjakso Two Cathedrals oli yksi parhaimmista jaksoista amerikka­laisen television historissa. Vaikka Sheenillä oli tuossa oma lehmä ojassa – näyttelihän hän West Wingissä presidentti Bartletia eli yhtä keskei­simmistä rooleista – on helppo tode­ta, että myös Suomen TV:n historias­sa Kaksi katedraalia on yksi vaikutta­vim­mista jaksoista. Sen kanssa riti­rinnan parhaimman titte­listä kamp­pai­lee mm. Babylon 5:n 3. tuo­tan­tokauden lopettava Z’ha’dum-jakso, jossa Sheridan hyppää syvyyteen.

Väittäisin, että scifissä ja fantasiassa on helpompi luoda ns. Suuri Jakso kuin realismiin pitäytyvässä, vaikkei se helppoa ole milloinkaan. Niissä kuitenkin ihmisille, olennoille ja maailmoille voi luoda spektaakkelimaiset puitteet ja päätähuimaavat  juonikuviot ihan eri tavalla kuin arkitodellisuuteen pitäytyvissä sarjoissa. En siis jaksa lakata ihmettelemästä, miten niinkin tylsästä asiasta kuin politiikasta on West Wingin isä ja käsikirjoittaja Aaron Sorkin saanut luotua uskomattoman uhkeaa ja dynaamista draamaa, jossa liikutaan tunneskaalan molemmissa päissä yhtä luontevasti.

Suuren, käänteentekevän ja koskettavan TV-jakson täytyy täyttää tietyt perusedellytykset.

1) Koko sarjan täytyy olla niin hyvä, että katsoja asettautuu katsomaan sitä uteliaana ja virkeänä. Ajantapposarjoissa ei Suuria Jaksoja nähdä. Sarjan täytyy olla sen verran pitkä, että katsoja on päässyt tarinaan sisään, henkilöt ja heidän edesottamuksensa ovat tärkeitä; katsoja haluaa tietää, mitä henkilöille tapahtuu.

2) Ennen Suurta Jaksoa sarjan juonta ja tapahtumia on täytynyt kehitellä ja kasvattaa aikaisemmissa jaksoissa. Sävyjä on niissä jo hieman tummennettu, tunnelmaa tihennetty. On luotu katsojalle odotusta.

3) Suuren Jakson käännekohta vaikuttaa kaikkiin sarjan päähenkilöihin ja heidän tulevaisuuteensa, ei vain primus motoriin. Parasta olisi, ettei katsoja tiedä, mitä tulee tapahtumaan, mihin suuntaan ja miten tapahtumat etenevät. Yllätykset – pienetkin – lisäävät jännitystä, tihentävät tunnelmaa, kasvattavat odotusta. Suuressa Jaksossa saa olla myös paatosta, elämän kokoisia tunteita. Katsojalla saa nousta pala kurkkuun, pulssi tihentyä ja iho kihemöidä kananlihalla. Vaikuttavuutta tehostetaan myös muilla keinoilla, kuten musiikilla, ja pääteemaa tukevilla asioilla, draamallisilla metaforilla.

Miten West Wingin Kaksi katedraalia täyttää edellä mainittuja edellytyksiä?

1) Sarja on hyvin tehty. Aaron Sorkinin käsikirjoitus on kultakynästä lähtenyttä. Ne, jotka West Wingiin tykästyivät, eivät ole seuranneet sarjaa puolella korvalla, vaan keskittyen. Ahmien jopa. Tapahtumat ovat dynaamisia, tarina on täyttä draamaa myös muissa jaksoissa. Henkilöt kaikkine ominaisuuksineen, luonteenpiirteineen, vikoineen ja hölmöilyineenkin ovat hyvin todellisia, lihaa ja verta. Sarjan aikana he tulevat tutuiksi kuin ystävät.

2) Käännöskohtaan on luotu odotuksia edellisissä jaksoissa, joissa alaiset ovat saaneet kuulla presidentin sairastavan MS-tautia ja salanneen sen siis myös äänestäjiltä. Kukaan ei tiedä, miten tämä tieto vaikuttaa siihen, lähteekö presidentti yrittämään seuraavalle kaudelle tai kannattaako hänen edes tehdä sitä. Miten se vaikuttaa alaisiin? Mitkä ovat juridiset toimenpiteet? Miten kaikki vaikuttaa loppukauteen? Sitten keskellä tätä kaoottista tilannetta – juuri edellisessä jaksossa – presidentin sihteeri kuolee auto-onnettomuudessa. Presidentti on tuntenut Mrs. Landinghamin opiskeluajoistaan asti ja on pitänyt tätä melkeinpä isona siskona. Tummat sävyt valtaavat alaa yhä enemmän.

3) Kaksi katedraalia -jaksossa Valkoisen talon henkilökunta tekee näennäisesti töitä niin kuin ennenkin. Katsojan huomio kiinnittyy asujen tummuuteen, surupukuihin, ja myös vakaviin, surullisiin ilmeisiin. Valmistaudutaan kahteen raskaaseen asiaan: Mrs. Landinghamin hautajaisiin ja presidentin TV-haastatteluun ja sen jälkeiseen lehdistötilaisuuteen. Samaan aikaan presidentti Bartlet käy yksin sisäistä kamppailua. Hän muistaa tilanteita, kun hän kohtasi Mrs. Landinghamin ensimmäisiä kertoja ja kävi tämän kanssa teräviä keskusteluja. Alusta asti Mrs. Landingham näki Bartletissa jotain erityistä eikä päästänyt tätä vähällä. Hautajaisten jälkeen syvästi katolilainen presidentti uskonkriisissään kyseenalaistaa Jumalan oikeudenmukaisuuden vaikuttavassa kohtauksessa, joka on kuvattu National Cathedralissa, Washington D.C:ssä. Bartlet on katkera Jumalalle, joka ei ole estänyt kaikkia niitä turhia kuolemia ja väkivaltaisia tilanteita, jotka ovat tapahtuneet hänen kaudellaan. ”You get Hoynes”, hän tuhahtaa lopuksi Jumalalle, ja katsoja ymmärtää, että Bartlet on heittämässä pyyhkeen kehään ja luopumassa toisesta kaudesta. Myöhemmin omassa työhuoneessaan presidentti käy toisen yksinpuhelun Mrs. Landinghamin ”haamun” kanssa. Tällöin hän muistaa, miksi aikoinaan lähti mukaan presidenttikilpaan, kuinka paljon on vielä tekemättä; asiat palaavat taas oikeisiin mittasuhteisiin Bartletin pään sisällä (kohtaus YouTubessa). Kun Mrs. Landingham sulkee oven viimeisen kerran, tulevat ensimmäiset sävelet Dire Straitsin biisistä Brothers In Arms, joka on pelkästään musiikkinakin vaikuttava. Se soi koko loppuosan ajan, ja samanaikaisesti vuodenaikaan nähden epätyypillinen trooppinen myrsky kurittaa Washingtonia ja koko itärannikkoa. Matkalla lehdistötilaisuuteen, jossa Bartlet on kertova, jatkaako uudelle kaudelle vai ei, hän antaa sateen kastella itsensä. Koko loppuosa onkin kuvattu tunteella: Bring it on!

Kyllä, millä mittapuulla tahansa mitattuna Kaksi katedraalia on yksi vaikuttavimmista TV-jaksoista, jonka jaksaa katsoa uudestaan ja uudestaan. Siitä oli monta vuotta, kun olin nähnyt jakson viimeksi. Tässä välissä omassa elämässäni oli ehtinyt tapahtua paljon asioita, jotka ovat muuttaneet minua, mutta Kaksi katedraalia kosketti edelleen yhtä paljon kuin vuosia sitten. Koskettaa.

Kirjoittajalle tämä TV-jakso on myös oiva oppitunti siitä, kuinka draamaa rakennetaan ja kehitetään, kuinka jännitettä pidetään yllä. Kuinka tehdään elämän kokoista ja näköistä fiktiota.

I rest my case.

HAH HAH HAA, kun naurattaa… tai sitten ei

Komedian tekeminen on vaikeaa, ja vielä vaikeampaa on hyvän komedian tekeminen. Tämän sai taas huomata, kun YLE1 marssitti kesäkatsottavaksi uuden espanjalaisen sarjan Naapureina Madridissa (Aquí no hay quien viva). Toki sarjalla on isot saappaat täytettävänä, mutta kovin, kovin kauas Serranojen edesottamuksista uusi sarja näyttää parin ensimmäisen jakson perusteella jäävän.

Hyvä komedia  on valon ja varjon tanssi.

Hyvän komedian piirteitä on valon ja varjon vuorottelu. Ilman varjoa ei valokaan tule kaikessa loistossaan esille. Tarvitaan tummia sävyjä vaaleiden vastapainoksi. Tämän tiesi jo Aleksis Kivi, ja sen tiesi myös Serranojen käsikirjoittajat, jotka laittoivat katsojan nauramaan ja itkemään yhdessä Diegon, Santin, Fitin ja kumppaneiden kanssa. Sarjassa mentiin naimisiin, saatiin lapsia, sairastuttiin, kuoltiin, rakastuttiin, petettiin ja tultiin jätetyksi. Kun sattui, se näytettiin, eikä kipeitäkään tunteita lakaistu nopeasti pois seuraavan kohtauksen tieltä, vaikka vauhtia sarjasta ei puuttunut. Näyttelijät saivat näytellä tunneskaalaa laidasta laitaan.

Naapureina Madridissa on unohtanut varjot… ja tunteet. Vauhti on vieläkin hurjempi kuin Serranoissa, ja koko ajan tykitetään katsojaa hahahaa-vitseillä. Helmiäkin joukossa on, mutta kun vitsejä ja sähellystä tauotta vyöryy 50-55 minuuttia katsojan niskaan, tulee pakosta halu sulkea silmät ja korvat ja kirkua: ¡Demasiado ruido!

Jotain on käsikirjoittajalla mennyt pahasti pieleen, jos henkilöiden kohtalot eivät kosketa katsojaa ja hänelle on ihan sama, mitä näille tapahtuu. Naapureina Madridissa -sarjan henkilöt eivät toki ole vielä millään lailla ehtineet kasvaa katsojan mielessä kokonaisiksi ihmisiksi. Mutta jos meno jatkuu tällaisena, mahtavatko koskaan ehtiäkään? Ei ole mikään helppo nakki näyttelijälle näytellä uskottavasti, jos käsikirjoitus rajaa mahdollisuudet vain karikatyyriin. Sellaisessa osassa pärjääminen vaatii jo tosi vankkaa ammattitaitoa. Parin jakson perusteella voi sanoa, että vanhat, kokeneet rouvat pelittävät uudessa sarjassa paljon paremmin kuin nuoremmat, joista suurin osa näyttää otetun sarjaan lähinnä ulkonäkönsä perusteella. Ja saappaat, jotka heidän pitäisi täyttää, ovat aivan liian suuret.

Jos vertaa näyttelijäkaartia Serranoihin, niin on pakko kiinnittää huomiota, että uudesta sarjasta puuttuvat kokeneet ja taitavat keski-ikäiset näyttelijät, sellaiset, jotka taas pitivät Serranoja pystyssä ja liikkeessä. Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa Serranojen Lucía Gómezia näytellyt Belén Rueda, jonka taidoista saa hyvän kuvan Alejandro Amenábarin hienossa elokuvassa Meri sisälläni (Mar adentro).

Miksi ilkeilyä pidetään huumorina?

Täytyy tunnustaa, että olen tilannekomiikan ja oivaltavan huumorin ystävä. En oikein jaksa ymmärtää, mitä hauskaa on siinä, että käsikirjoittajat laittavat henkilöt olemaan ilkeitä toisilleen. Ja sitten sille pitäisi nauraa. Naapureina Madridissa ihmiset ilkeilevät toisilleen; sarjan koko huumori-ilmasto näyttää perustuvan tälle. Serranoissa se perustui tilanteille, väärinkäsityksille, luonteenpiirteille jne. eli hyvin samantapaisille asioille kuin arkielämässäkin. Vitsejä ei yleensä alleviivattu; katsoja sai nauraa, jos nauratti.

Tätä kirjoittaessa tuli taas Serranoja ikävä. Nyyh. Aika näyttää, miten käy Naapureina Madridissa -sarjalle. Espanjankielinen wiki hehkuttaa sarjaa gran éxitoksi. Jos YLE näyttää kaikki 90 jaksoa, saamme nähdä, saavuttaako uusi sarja Suomessakin Serranojen kaltaisen suuren menestyksen. Vai jääkö se vain espanjaa opiskelevien kielenharjoitteluksi. Siitäkin huolimatta, että uudesta sarjasta on tehty erinäinen määrä muitakin versioita (Argentiina, Chile, Columbia, Italia, Kreikka…), siihen pätee vielä tällä hetkellä  sanonta: Mucho ruido y pocas nueces (paljon melua tyhjästä).