Jäätävän hyvä kirja

Kirjoitin Rosamund Luptonin esikoisteoksesta Sisar tässä blogikirjoituksessa. Sisar oli erittäin hyvä kirja, ja sitä lukiessa tuli mieleen, että Luptonia pitäisi ehkä lukea hänen omalla kielellään – englanniksi. Niinpä kun runsas viikko sitten lauantaina kaipasin mukaansatempaavaa, takuuvarmaa kirjaa ja löysin Luptonin uudet kirjat suomennettuina Elisa Kirjasta, päätinkin tsekata iBooksin tarjonnan ja sieltä ostin Luptonin uusimman opuksen The Quality of Silence (Gummerus: Hiljaisuuteen hävinneet).

Rosamund Lupton: The Quality of SilenceThe Quality of Silence kertoo brittinaisen Yasminin ja hänen 10-vuotiaan kuuron tyttären Rubyn matkasta läpi jäätävän hyisen Alaskan. Fairbanksissä Alaskan viranomaiset kertovat heille, että Yasminin mies Matt on kuollut Anaktue-nimisessä kylässä tapahtuneessa räjähdysmäisessä tulipalossa, mutta Yasmin uskoo, että Matt on yhä elossa. Koska viranomaiset ovat lakanneet etsimästä Mattia, Yasmin lähtee tyttärensä kanssa vaaralliselle matkalle.

Samalla tavoin kuin Sisar-kirjassa, myös tässä jännitys hiipii pikkuhiljaa. Pointti ei ole nopeissa juonenkäänteissä, vaan virityksessä, kerronnassa ja yksityiskohdissa. Luptonin kirjat ovat pikemminkin romaaneja, joissa sattuu vain olemaan jännitysjuoni. Hän kertoo paljon, paljon enemmän kuin pelkän trillerin. Jos lukija odottaa sähäkkää toimintaa jokaisella sivulla, tämä kirja ei ole häntä varten, mutta jos haluaa uppoutua kirjailijan tarjoilemaan jylhänupeaan maailmaan, todella tuntea sen luissaan ja ytimissään, The Quality of Silence kannattaa lukea.

Kirjan keskiöön nousee äidin ja tyttären suhde, Alaskan hyytävänkaru talvi ja luonto sekä kuuron tytön hiljainen maailma. Tarinaa viedään eteenpäin Rubyn, Yasminin ja parin muunkin henkilön näkökulmasta, mutta kirjan ainoa ”I” (minä) on Ruby, fiksu ja urhea 10-vuotias, jonka kautta lukijalle avautuu ovi kuuron ihmisen maailmaan. Lukija joutuu miettimään, millaista on elää kuurona kuulevien joukossa ja miten kuuron on koko ajan taisteltava, jotta tulisi huomatuksi kuulevien maailmassa. Ja kuinka kaunista ja vivahteikasta viittomakieli on, sekä jälleen kerran: miten Internet tarjoaa tasavertaisen kohtaamispaikan suu-kieltä ja viittomakieltä käyttäville. Facebookissa, Twitterissä, blogeissa, sähköpostitse jne. olemme kaikki lähestulkoon samalla viivalla.

Alaskan jäätävä talvi on yksi kirjan päähenkilöistä. Se on armoton ja anteeksiantamaton. Ihmisen keinot suojautua talvimyrskyltä ovat hyvin vajavaiset. Lupton kuvaa Alaskan talvea niin uskottavasti, että olin aivan varma, että hän oli itse matkannut Dalton Highwayn päästä päähän talvisaikaan, mutta ilmeisesti näin ei ole tapahtunut, vaan hän on tehnyt perusteellisen taustatyön kirjaa varten. Kirjan kuvaus hyytävästä talvesta tuo väistämättä mieleen Hinterlandin The Long Dark -pelin, jonka kehittely on vielä sandbox-vaiheessa, mutta siinä pääsee kokeilemaan, miten itse pystyisi selviytymään ankarissa talviolosuhteissa.

IBooks-e-kirjan ylivoimaisuus paperikirjaan verrattuna tuli tässä esiin parissakin asiassa. Kaivoin iPadin Safari-selaimeen Dalton Highwayn kartan ja saatoin kätevästi seurata siitä äidin ja tyttären matkaa kirjaa lukiessani. Koska lämpötilat olivat kirjassa fahrenheiteina, saatoin nopeasti tsekata netistä, mitä ne olivat celsiuksena. Jos eteen tuli vieras sana, saatoin tökätä sitä ja katsoa määritelmän, joka kertoi, mitä sana tarkoitti, tai esim. eläimestä kyseen ollen tökätä Etsi verkosta -linkkiä, jolloin selaimeen pamahti hakutulokset ja myös kuvia kyseisestä eläimestä, niin että heti kuvasta näin, mistä eläimestä oli kyse. Myös inuiittikielen sanoja löytyi kuukkeloimalla. Koska kaikki tieto oli sormen ulottuvilla, itse lukeminen ei häiriintynyt lainkaan, vaikka tein välillä näitä hakuja.

Rakastan kirjailijoita, jotka tarjoilevat lukijalle perinpohjaista, sisäistettyä tietoa jostakin asiasta fiktion muodossa, ja juuri sellaisen paketin Rosamund Lupton tarjoaa lukijalle tässä hienossa kirjassa.

Mainokset

Elokuvia espanjan kielellä

Syksyn pimenevät ja viilenevät illat houkuttelevat käpertymään sohvannurkkaan lukemaan tai katsomaan vaikkapa elokuvia. Suomen TV ei elokuvan katsojia tällä hetkellä hemmottele (uusintoja ja uusintojen uusintoja), joten liikkuvia kuvia on etsittävä muualta.

La Voz DormidaAlicanten-reissulla tuli pyörähdettyä El Corte Inglésin tavaratalossa kerran jos toisenkin. Viimeisenä päivänä levyosastolta tarttui käteen kaksi elokuvaa. Toisen – englanninkielisen – katsoin jo aiemmin, mutta menneellä viikolla päätin treenata espanjaa, ja niinpä yhtenä iltana katsoin palkitun espanjalaisen elokuvan La voz dormida (Nukkuva ääni). Elokuva kertoo kahdesta sisaresta ja heidän elämästään Espanjan sisällissodan jälkeisenä aikana, jolloin ihmishengellä ei juurikaan ollut arvoa. Elokuva on kaikessa realistisuudessaan julma, mutta vaikeassa ajassa sisaret pystyvät säilyttämään ihmisyytensä, rakkautensa ja arvonsa. Julman koneiston kourissa näistä nuorista naisista kasvaa voimakkaita ja rohkeita; heitä ei julmuuksilla pystytä lannistamaan. Kaksituntinen leffa piti otteessaan lopputeksteihin asti. Ja vielä ylikin, sillä unissa elokuvan teemat toistuivat, vaikka kuvat niissä olivatkin muuttuneet nykyaikaan sopiviksi.

Seuraavana iltana taas etsiskelin jotain katseltavaa, ja Espanjan TV:n Facebook- feedistä löytyi mainos illan elokuvasta La llave de Sarah (Sarahin avain). Elokuvan lähetysaika oli kuitenkin liian myöhäinen. Hakiessani tietoa elokuvasta Internetin valtateiltä löysin saman elokuvan myös YouTubesta, vieläpä espanjaksi dubattuna. Kristin Scott Thomasin tähdittämä elokuva on alkuperältään ranskalainen (Elle s’appelait Sarah). Elokuva kertoo kahta tarinaa rinnakkain: toisaalta Sarah-tyttösen kohtalosta miehitetyssä Ranskassa toisen maailmansodan aikana ja toisaalta toimittaja-Juliasta, joka vuonna 2009 alkaa tutkia, mitä Sarahille oikein tapahtui. Samalla elokuva kertoo myös Julian yksityiselämästä ja avio-ongelmista. Elokuvassa liikutaan Ranskan maaseudulla ja Pariisissa, piipahdetaan New Yorkissa ja Italiassakin. Ihan mielenkiintoinen elokuva, joskin lopussa käsikirjoitus lopsahti jonkin verran, kun haluttiin kertoa, miten Julian elämä lutviutui jatkossa. Elokuvaan marssitettiin loppuminuuteilla hiukan turha sivuhenkilö, jonka edesottamuksia katsojalle tarjoiltiin vähän niin kuin jälkiruokana, jota ei hyvän päivällisen jälkeen enää kaivannut. No, saatiinhan sillä tavalla tarinaan pieni lisäulottuvuus, mutta ilmankin olisi tullut toimeen.

Perjantai-iltana surffailin – telkkari surffilautana – Espanjan TV:n sivuille ja yritin sitä kautta katsoa elokuvan Vicente Ferrerin elämästä. Sain käynnistettyä elokuvan www-sivuilta ja laatukin oli erinomainen, mutta jonkin ajan kuluttua ruutuun ilmestyi lappu, että muisti on loppu. En kuitenkaan halunnut siirtyä tabletin ääreen, missä rtve:n elokuvat pyörivät yleensä moitteetta, joten surffasin YouTubeen, ja löytyihän se elokuva sieltäkin. Vicente Ferrer on tositarina jesuiittapapista, joka lähti Intiaan auttamaan köyhiä ja hätää kärsiviä ihmisiä uhmaten omaa jesuiittaorganisaatiota, intialaisia byrokraatteja ja paikallista väestöäkin, jos niikseen tuli. Ferrer erosi jesuiitoista ja meni naimisiin avustajansa amerikkalaisen toimittajan Anna Perryn kanssa. Yhdessä he perustivat säätiön ja jatkoivat köyhien auttamista erityisesti kuivuudesta ja köyhyydestä kärsivällä Anantapurin alueella. Elokuva kertoo siitä, kuinka yhdenkin, eipäs kuin kahdenkin ihmisen tekemisillä on merkitystä. Nämä kaksi ihmistä pystyivät muuttamaan lopulta miljoonan ihmisen elämää. Ensin luotiin elämälle mahdollisuus etsimällä vesisuoni, mikäli oikein ymmärsin, 12 metrin syvyydestä. Ainakin se kaivaus oli valtava, ja sen aikaan saamiseen vaadittiin koko kylän panos. Kaikki olivat kantamassa hiekkaa pois kaivauksesta. Kun elämän perusedellytykset olivat kutakuinkin kunnossa, vuoroon tuli lasten koulunkäynti, ja myös aikuisten opettaminen lukemaan. Ja vastatuulesta huolimatta sairaalakin saatiin rakennettua. Vicente Ferrer kuoli 2009, mutta hänen vaimonsa ja poikansa jatkavat edelleen samaa työtä; ja elokuvan lopussa kuvattiinkin ihan oikeaa sairaalaa ja oikeita ihmisiä. Pienenä lisämausteena niille, jotka ovat seuranneet Alcántaran perheen vaiheita Francon aikana ja Francon jälkeen (Cuéntame cómo pasó), elokuvan päätähdet ovat tuttuja tästä TV-sarjasta.

Elokuvaviikko on nyt takanapäin, ja penisilliinikuurin loppuminen myös yhden pillerin päässä. Kuurin ansiosta olenkin saanut nauttia joka yö pitkistä, monipolvisista juoniunista, todellisista draamaelokuvista. Ehkäpä uusi viikko tuo elokuvien tilalle kirjat. Ainakin torstain espanjantunnilla tulemme varmaankin keskustelemaan suomalaisesta kirjallisuudesta ja kirjastoista: Finlandia, el país que ama los libros (Suomi, maa joka rakastaa kirjoja). 😀

 

PS. Niin, mikäkö oli se toinen DVD, jonka ostin Alicantesta? No, se oli indie-tieteisklassikko The Man From Earth, mainio pläjäys sekin.

Yx juttu kielest

Tällä viikolla käsittelemme espanjantunnilla mielenkiintoista artikkelia siitä, vaikuttaako whatsapp- ja SMS-viestittely lasten ja nuorten oikeinkirjoitustaitoon. Jos lapset kirjoittelevat ja lukevat päivät pitkät huolimatonta kieltä, jossa kirjaimia korvaavat numerot ja lyhenteet tai vokaalit loistavat poissaolollaan, niin miten se vaikuttaa pitkällä tähtäimellä kirjoitustaitoon? Tämä aihe varmaan puhuttelee vanhempia ja opettajia monissa maissa tällä hetkellä. Joskin monet vanhemmat eivät selviä oikeinkirjoituksesta itsekään ja yrittävät kaiken lisäksi epätoivoisesti matkia nuorten tekstaamista (onnistumatta oikein siinäkään), kuten hauska keskustelu Demin verkkosivulla kertoo.

Artikkelissa kerrotaan muun muassa ranskalaisten tekemästä tutkimuksesta, jossa 19 lasta sai puhelimet käyttöönsä vuoden ajaksi. Nämä 11-12-vuotiaat lapset eivät olleet aikaisemmin käyttäneet kännykkää (mikä sinänsä on ihme!). Puhelimissa oli estetty online-sanakirjan ja ennakoivan tekstinsyötön käyttö, joten lapset olivat kielen suhteen ihan omillaan. Vuoden ajan he viestittelivät sydämensä kyllyydestä eli yhteensä 4542 viestiä, jotka sitten analysoitiin. Ja yllätys yllätys, lasten oikeinkirjoituksessa ei ollut tuona aikana tapahtunut minkäänlaista huononemista. Tästä innostuneena tutkijat tekivät reippaita johtopäätöksiä, kuten että puhelimella viestittely voisi olla koulussa oppimisen liittolainen, koska mitään vaaraa ei ole, että viestien kieli vaikuttaisi negatiivisesti oikeinkirjoitukseen. ”Kyllä lapset ja nuoret osaavat erottaa tilanteet toisistaan, milloin voi kirjoittaa whatsapp-kieltä ja milloin täytyy kirjoittaa korrektisti,” tuntui olevan tutkijoiden viesti. Näin varmaan jossain määrin onkin. Vain kapinoidakseen joku whatsappaa kouluaineessa.

SMS-kielen käyttäminen onkin varmasti monella tapaa kapinointia, niin kuin artikkeli väittää. Lapset ja nuoret haluavat tehdä pesäeroa vanhempiinsa ja edelliseen sukupolveen yleensäkin, halutaan luoda jotain ihan omaa, joka poikkeaa entisestä. Eivätkö muksut ole aina tehneet näin? Ennen kännyköitä ja internetiä läheteltiin paperilappusia, joissa oli kryptistä kieltä, outoja sanoja ja kuvioita sekä lyhenteitä, joita vain kaverit osasivat lukea. Jos lappu joutui vieraisiin käsiin, ei siitä ollut haittaa. Erona nykyiseen ”salakieleen” näitä menneiden aikojen kieliä käytettiin vain lyhyitä aikoja eikä edes päivittäin. Toiston aiheuttamaa voimistavaa vaikutusta ei tullut.

Juuri tuo toisto tässä asiassa hiukan huolestuttaa ja kallistaa oman mielipiteeni pois puhelinviestejä ihannoivien tutkijoiden hehkutuksesta. On helpompi olla samaa mieltä niiden tutkijoiden kanssa, jotka painottavat visuaalisen toiston vaikutusta. Jos päivittäin lukee ja kirjoittaa pitkiä aikoja virheellistä tekstiä, niin pakkohan sen on jollain tavalla vaikuttaa nuoreen ihmiseen, jonka oikeinkirjoitustaito on vasta muovautumassa. Ja jos vaikka kielellisesti lahjakkaat lapset onnistuisivatkin luovimaan whatsapp-karikkojen ohi vahingoittumatta, niin miten käy niiden lasten, joiden kielelliset valmiudet ovat heikommat ja jotka eivät oma-aloitteisesti lue kirjoja, joista saisi vastalääkettä viestittelykielelle?

On selvää, että eri oikopolut kielessä vaikuttavat eri tavoin. Väittäisin, että mitä kauempana erikoiskieli on oikeinkirjoituksesta, sitä vähemmän sillä on haitallisia vaikutuksia. Kirjainten korvaaminen numeroilla, kirjainyhdistelmien korvaaminen yhdellä kirjaimella (Onx Viljoo näkyny?) ja vokaaliton teksti eivät varsinaisesti hämärrä oikeinkirjoitusta, ne ovat enemmänkin sukua salakielelle. Mutta espanjankielisissä maissa on ihan syytäkin olla hiukan huolestunut siitä, kun nuoriso systemaattisesti jättää h-kirjaimet kirjoittamatta ja painomerkit pois sekä korvaa v:n b:llä (molemmat kirjaimet lausutaan samalla tavalla). Silloin liikutaan niin lähellä oikeinkirjoitusta, että raja pakostakin hämärtyy. H-kirjaintahan ei espanjan kielessä lausuta, joten vasta koulussa lapsi oppii ne sanat, joihin se ääntymätön h täytyy kirjoittaa. Sanat echo ja hecho tarkoittavat eri asiaa (ovat eri verbien – echar ja hacer – eri muotoja), vaikka ne lausutaankin samalla tavalla. Tällaisia virheitä ei edes tekstinkäsittelyohjelman oikoluku osaa korjata, vaan ne täytyy tietää itse. Hyvä ohjelma osaa kuitenkin auttaa useimpien painomerkkien sijoittamisessa oikeille paikoilleen, jos kirjoittaja osaa riittävästi kieltä arvatakseen, mistä se punainen ryppyviiva sanan alla voisi johtua. Mutta jos sana on oikeasti olemassa ”tilden” kanssa ja ilman sitä ja tarkoittaa eri asioita, silloin kirjoittaja voi olla pahassakin pulassa, koska ei saa viestiään perille. Tai viestin lukija voi joutua ihan väärään paikkaan, jos ei tiedä sanojen eroa. Tässä Real Academia Españolan Ortografía-twiitistä poimimani hauska esimerkki:
Bebés y mamás gratis. = Vauvat ja äidit ilmaiseksi.
Bebes y mamas gratis. = Juomat ja nisät ilmaiseksi.

Siinä voi ravintolan henkilökunta hiukan ihmetellä, kun sisään astelee ”vääränlaisia” asiakkaita. 🙂

Tähän on pakko lisätä yksi sivuraide. Suomen kielessä on ollut kautta aikojen ongelmana ”loppuhenkosten” kirjoittaminen. ”Annappa se kirja… Niimpä siinä sitten kävi… Minullekkin tuli ikävä sinua.” Kun sanoissa kerran kuuluvat nämä kirjaimet – ainakin puolittain – niin kirjoitetaanpa ne sinne. Tässä ei kuitenkaan ole tapahtunut muutosta viime aikoina suuntaan eikä toiseen. Nämä kirjoitusvirheet ovat klassikkoja suomen kielessä; ne varmaan häviävät vasta siinä vaiheessa, kun suomen kieli häviää.

Mutta asiaan palatakseni: ehkä ei ole syytä liialliseen huoleen. Kaikella on aikansa. Jo nyt on nähtävissä, kuinka 20 vuotta hymiöitä käyttäneet netin pioneerit ja konkarit ovat hylänneet nämä graafisen internetin ”hieroglyfit” vanhanaikaisina ja lapsellisina. So last season joissakin piireissä. Niinpä whatsapp-kielikin elää aikansa ja sitten sen syrjäyttää jokin toinen; viimeistään silloin, kun nyt whatsappaavan porukan omat lapset alkavat kapinoida vanhempiaan vastaan. Silloin voi peräti imperiumi tehdä vastaiskun ja kirjakielestä tulla Se juttu. Kävi miten kävi, kieli elää koko ajan, muuttuu ja luo nahkaansa; jokainen sukupolvi tuo siihen oman peukalonjälkensä. En minäkään kirjoita niin kuin isovanhempani kirjoittivat (luulenpa, että kirjoitan paremmin, vaikka teen virheitä – tahallisia ja tahattomia). Ja käytän hymiöitä silloin kun haluan – vaikka ne olisivat poissa muodista. 😉

Puhelinviestittely

Kirja ilman lukijaa ei lennä (pesästä)

Mikä on lukijan tehtävä? Odottaako vain, että kirjailija kippaa juonen, henkilöt ja sanat lautaselle eteen, ja alkaa sitten nakerrella sitä kuin pitkää karkkinauhaa edeten ensimmäisestä kirjaimesta viimeiseen pisteeseen asti? Nauttia tekstistä tai olla nauttimatta? Vai saako lukijalla olla aktiivinen osa lukemistilanteessa?

Näitä asioita mietin, kun luin jokin aika sitten Isabel Allenden Henkien taloa. Jostain tuntemattomasta syystä Allenden kirjat olivat jääneet minulta lukematta, vaikka hänen nimensä toki oli tuttu. Kun sitten espanjankurssilla meille tuli läksyksi pätkä Allenden kirjasta El país inventado, päätin, että tämä aukko yleissivistyksessä täytyy nyt paikata. Oli luonnollista aloittaa paikkaus Allenden esikoisteoksesta. Hetken mietin, luenko kirjan espanjaksi, mutta juuri sillä hetkellä oli suuri tarve – suorastaan nälkä – suomen kieleen, joten päädyin suomennokseen. Opiskelutoverini sen sijaan tarttui rohkeasti kirjan espanjankieliseen versioon La casa de los espíritus.

Henkien talo kertoo Trueban perheen tarinan kaikkine yksityiskohtineen. Ja juuri tuo tekstin täysinäisyys sai minut miettimään lukijan tehtävää. Kirjan teksti on niin täyttä, että jo muutamien kymmenien sivujen jälkeen tuli ähky olo. Yksityiskohdissa sinänsä ei ole mitään huonoa, päinvastoin, Allenden kieli on rikasta, detaljit mehukkaita, ihmiset jännittäviä värikkäine piirteineen. Mutta yksityiskohtia on liikaa, ne vyöryvät lukijan päälle kuin hyökyaalto. Oli pakko pitää joitakin päiviä taukoa lukemisessa ja alkaa uudestaan, puskea päin aaltoa ja lopulta nostaa lukunopeutta, etten jäänyt aallon hukuttamaksi. Omalle mielikuvitukselle ei jäänyt mitään tilaa, Allende tarjoili lukijalle kaiken valmiina, jokaisen pienen yksityiskohdan. Kun kirja oli loppuun luettu, se ei jatkanut elämää mielikuvissani, en kehitellyt tarinalle jatkoa. Myöskään kirjaa lukiessa ei tullut mieleen Entä jos? -kysymyksiä. Kirjan teksti oli niin täyttä, että lukijana saatoin olla vain vastaanottava osapuoli. Kun rivien välissä ei ole ilmaa, ei lukija voi rakennella omia majojaan, pesiään ja leikkejään rivien väliin. Kirjasta muistaa vain sen, mitä siinä tapahtui, ei sitä, mitä itse ajatteli tai tunsi. Kun oikeastaan pitäisi muistaa se, mitä ei koskaan tapahtunut (erittäin luovasti Carlos Ruiz Zafónia mukaillakseni).

On selvää, että lukijoita on monenlaisia. Ja samakin lukija tarvitsee erilaisia kirjoja eri elämäntilanteissa. Opiskelutoverilleni Henkien talo on ollut hyvin erilainen lukukokemus. Päinvastoin kuin minulla, hänen kohdallaan Allenden teksti on todella imuttanut, minkä ansiosta hän on jaksanut ihailtavasti lukea tätä tiheästi painettua, reippaasti yli 400-sivuista kirjaa espanjaksi. Mutta minua näin täysi teksti – vaikka onkin erittäin hyvää – väsyttää, sen lukemisesta tulee urakka, josta täytyy suoriutua. Kaipaan tekstiin ilmaa ja tilaa tehdä omia huoneita, majoja, jopa taloja, kaipaan ja tarvitsen sitä, että saan olla mukana kirjoittajan kanssa rakentamassa kirjan maailmaa. Sellainen kirja virkistää, saa unohtamaan arjen huolet, antaa taas yhden uuden elämän lisää. En halua olla vain kaatopaikka, jonka ammottavaan suuhun kipataan kuorma, vaan tahdon olla osallisena kirjan tekemisessä, sillä ilman lukijaa kirja on lintu ilman siipiä takertuneena pesän reunaan.

Kirjailijoille mietittäväksi:
Haluatteko, että lukija on vain passiivinen vastaanottaja? Vai uskallatteko kutsua lukijan mukaan leikkiin, luoda tekstiin tilaa sellaisille leikeille, joista ette ehkä mitään tiedä?

Lopuksi:
Tutustumiseni Isabel Allenden kirjallisuuteen ei toki lopu tähän. Allende on mielenkiintoinen ja fiksu ihminen, johon haluan tutustua paremmin. Kun kevät tästä ehtii pitemmällä, tartun hänen uusimpaan kirjaansa El juego de Ripper. Siinä eletään jo nykypäivää ja aihekin on moderni – kuin minua varten tehty: roolipeli Internetissä. Tämän kirjan aion lukea espanjaksi ja e-kirjana. 🙂

Lukemisen monet kasvot

On olemassa monenlaisia tapoja lukea. Jotkut silmäävät tekstiä nopeasti ja muistavat pääpiirteet. Toiset lukevat tekstin aina ensin nopeasti läpi, hahmottavat rakenteen ja pääpiirteet ja lukevat sen jälkeen uudestaan painaen mieleen yksityiskohdat. Jotkut lukevat hitaasti sana sanalta maistellen mielessään lauseita ja kielen kiemuroita, palaavat takaisin edelliselle sivulle ja jatkavat taas. Jotkut lukevat romaanejakin kynän ja paperin kanssa ja kirjoittelevat ylös henkilöverkostoja ja tapahtumia muistin tueksi.

Joillekin tekstin ymmärtäminen tuottaa vaikeuksia, jos pää- ja sivulauseiden välistä puuttuvat tekstiä rytmittävät pilkut. Toiset eivät muista lainkaan, miten oppivat lukemaan; se kävi niin luonnollisesti. Minä taas muistan sen hyvinkin selvänä ahaa-elämyksenä. Muistan hyvin myös sen, miten vaikeaa lukemaan opetteleminen oli.

Jotkut tekstit ovat kielellisesti niin hankalia tai rampoja, että nopeakin lukija kompuroi sen rakenteissa eikä ole varma, ymmärsikö tekstin oikein. Jotkut tekstit taas soljuvat eteenpäin kepeästi, melkein huomaamatta, ja ennen kuin lukija oikein tajuaakaan, hän on jo noussut kielen aallonharjalle ja surffaa huikeaa vauhtia (lukijan flow!).

Carl Heinrich: Praktisk lärobok i tyska språket

Carl Heinrich: Praktisk lärobok i tyska språket

Perinteisen paperilta lukemisen rinnalle on 15-20 vuoden aikana elämäämme pikkuhiljaa ujuttautunut sähköinen lukeminen, joka tuo ihan uudenlaisia haasteita. Ei riitä, että osaa lukea, vaan täytyy opetella myös viitekehykset, jotta ymmärtää, mitä lukee, miten siihen tulee suhtautua ja miten vastata. Jokainen, joka käyttää nettiä työkseen tai vapaa-ajalla, on joutunut opettelemaan nämä uudet aakkoset. Aikuiset usein kantapään kautta – yritysten ja erehdysten kivikkoista polkua kompastellen. Lapset ovat olleet sikäli paremmassa asemassa, että he oppivat sähköiset aakkoset silloin, kun oppiminen on vielä nopeaa ja hyvinkin intuitiivistä.

Nettiviattomien uusi sukupolvi
Tämän kevään aikana pankit ovat ajaneet alas laskujenmaksupäätteitään. Ne, jotka ovat käyneet maksamassa laskunsa niiden avulla, ovat joutuneet etsimään uusia keinoja tähän. Tämä on aiheuttanut sen, että nyt on syntymässä ja osittain jo syntynytkin aivan uusi nettiviattomien sukupolvi. Se koostuu aikuisista, yleensä ikäluokkaan 50+ kuuluvista ihmisistä, jotka eivät enää ole työelämässä tai eivät työssään tarvitse tietokonetta eivätkä nettiyhteyttä. Heille Internet on täysin tuntematon. Siis täysin. Heiltä puuttuu nettilukutaito. He ovat niitä, jotka nyt klikkailevat kaikkea, mitä kuka tahansa kehottaa klikkaamaan, ja vastaavat viattomina keskustelupalstoilla venäjänkielisiin roskapostiviesteihin. Huvittavaa ehkä? Pikemminkin todella, todella pelottavaa, sillä he ovat täysin nettihaiden ja -piraijoiden armoilla eivätkä osaa suojata itseään. Ymmärtäjiä heillä on vähän, sillä nettikäyttäytymisensä perusteella he vaikuttavat tyhmiltä. Samalla lailla tyhmiltä kuin jos ummikkosuomalainen joutuisi äkkiä keskelle Amazonin viidakossa sijaitsevaa kylää, jonka tavoista ja kielestä on kuullut vain jotain ylimalkaisia juttuja.

Kärsivällisyyttä, jookos
Sellaisen, joka on käyttänyt nettiä jo vuosikausia, on vaikea palauttaa mieleen kaikkia niitä töppäilyjä, joita on tullut vuosien saatossa tehneeksi. Kuinka monta kertaa saikaan viattomaan kysymykseensä vastauksena RTFM (Read The Fucking Manual) tai jotain muuta yhtä rakentavaa. Vaikka omia alkuaskeleitaan netissä on vaikea enää muistaa, toivon, että kokeneilta netinkäyttäjiltä löytyisi kärsivällisyyttä näiden untuvikkojen kanssa. Jos ei jaksa tai osaa neuvoa heitä netin turuilla ja toreilla, niin silloin voisi vain kulkea ohi ilman että sylkee heidän päälleen. Omalla paremmuudellaan voi loistaa muullakin tavoin. Toivoisin, että mahdollisimman monilta löytyisi se 10-15 minuuttia aikaa, joka yhden neuvon antamiseen menee. Se ei ole paljon, ja jälkeenpäin on hyvä mieli, kun on voinut estää yhtä untuvikkoa joutumasta yhden nettihain hampaisiin.

Vapaana kuin lintu Internetissä

Vielä 15 vuotta sitten Internet oli aika pieni paikka. Tarjontaa oli toki jo moneen makuun, mutta enimmäkseen aika kului surffaillen sivulta toiselle ja etsien uusia mielenkiintoisia asioita hitaalla yhteydellä, joka töksäytti näytölle liiankin usein viestin The server could be down or busy.

Nykyään monet ovat jämähtäneet tuttuihin nettikuvioihin. Tsekataan Facebook ja lukaistaan tutut blogit (mieluiten RSS-syötteiden avulla), selataan tietyt keskustelupalstat, luetaan tuttu verkkolehti, tehdään nettiostoksia aina samassa webshopissa, pelataan samaa peliä tutulla pelisivustolla, katsotaan kavereiden lähettämät YouTube-linkit ja Areenasta ohjelmat, joita ei ole ehtinyt katsoa TV:stä. Vapaamuotoisesti ajelehtivaan ”surhvoomiseen” ei jää enää aikaa, koska ”täytyy tsekata”-paikkoja on niin paljon.

Luulin kadottaneeni kokonaan taidon liikkua vapaasti netissä, mutta sitten unhoon painunut kyky löytyi yllättävää kautta. Espanjan kieltä opiskellessa ja varsinkin Plan-kummitytölleni espanjaksi kirjoittaessani eteen on tullut usein tilanne, ettei oppi- ja sanakirjoista löydy vastausta, millainen fraasi jossain tietyssä kohdassa tekstiä olisi oikein. Niinpä olen lähtenyt googlailemaan fraaseja ja katsomaan, millaisia tuloksia haut kaivavat esiin netin pohjattomasta tietolaarista. Suoraa ja selvää vastausta pulmaani olen harvoin saanut, vaikka olenkin törmännyt sattumalta moniin espanjankielisiin sanoihin (ja sanontoihin), joista paksulla sanakirjallani ei ole aavistustakaan. (Esimerkiksi sanalla bitácora ei ole tekemistä Pythagoraan lauseen kanssa, vaan se tarkoittaa blogia… ja paria muutakin asiaa.) Etsiessäni jotain fraasia olen surffaillut yhdelle sivulle, sieltä jotain linkkiä eteenpäin ja sieltä taas eteenpäin mielenkiintoisten asioiden perässä. Aallonharjalta toiselle löytöretkeillen ja täysin unohtaen, mitä alun alkaen olin hakemassa. Monia jännittäviä sivuja, tarinoita ja ihmisiä on noussut näytölleni netin syövereistä. Löytämisenilo on ollut lähes yhtä suuri kuin 15 vuotta sitten.

Olen oppinut myös yhden asian. Laitan löytämiäni jänniä sivuja enää hyvin harvoin kirjanmerkkeihin (tosin listani on jo nyt kilometrin mittainen eikä siitä mitään enää löydäkään). En kuormita itseäni uusilla ”täytyy tsekata”-paikoilla, jotta minulla olisi edelleen tilaa ja ennen kaikkea aikaa löytää uusia asioita. Sillä aikaahan tähän touhuun menee. Siksi teen sitä vain viikonloppuisin. Viime viikolla espanjanopettajamme kysyi, kuinka monta tuntia käytämme viikossa espanjan opiskeluun. Mietin ankarasti, mutten osannut vastata, sillä missä menee preteriti-taivutusten päähänpänttäämisen ja espanjankielisillä sivuilla surffaamisen raja. Onko sarjakuvan lukeminen espanjaksi vakavaa opiskelua vai huvia? Entä bitácorien lukeminen? Tarvitaanko tällaista rajaa?

 

Piedra que corre sí que coge moho

Piedra que corre sí que coge moho - blogi netissä

Suosittelen jokaiselle, että silloin tällöin kannattaa mielen virkistykseksi surffailla netissä täysin päämäärättömästi ja ilman mitään tavoitteita. Netti on pullollaan ihmeellisiä ja hauskoja asioita. (Tänään olen lukenut erään Perusta kotoisin olevan naisen blogia ja nauraa hykerrellyt. Bloggaaja on naimisissa suomalaisen kanssa ja kirjoittaa tosi hauskasti mm. miltä jotkut nimet kuulostavat tai mitä ne tarkoittavat eri kielissä.)