Meri ja tunteet

Perjantain kaupunkireissulla piipahdin Turun taidemuseossa. Halusin nähdä Nuutti Koskisen videon Talk About Society. En ollut halunnut tietää videosta etukäteen mitään, jotta minulla olisi mahdollisimman vähän ennakkokäsityksiä ja -luuloja. Koska video pyörii Pimiössä nonstoppina, hyppäsin kyytiin keskeltä. Isolle screenille heijastui mustavalkoista rauhallista maisemaa. Olin pimeässä huoneessa yksin, sitten paikalle tuli ensin yksi nainen, sitten kaksi ja hetken päästä koululaisryhmä. Keskittyminen vaikeutui, kun yksi nainen kyseli toiselta: Herättääkö tämä sussa mitä tunteita? Ja halusi kommentoida koko ajan videota. Joillekin hiljaa oleminen, edes pienen hetken, voi olla ahdistavaa. Viereeni istahtanut nuorimies ei jaksanut keskittyä videoon, vaan vilkuili koko ajan kavereitaan, jotka olivat levittäytyneet ympäri huonetta.

Koululaisryhmä otti ja lähti yhtä nopeasti kuin oli pelmahtanut paikalle. Puhelias nainen kävi katsomassa esitteestä, kuinka pitkä video oli, ja todettuaan, että 17 minuuttia, hän ja ystävätär, joka ei ollut halunnut jakaa tunteitaan muulle yleisölle, päättivät yksimielisesti poistua paikalta. Katsoin videon loppuun ensiksi saapuneen naisen kanssa, joka lähti, kun video loppui.

Koska minulla oli aikaa, päätin katsoa videon alusta alkaen. Se kannatti ja palkitsi moninkertaisesti. Istuin siis ypöyksin, hiirenhiljaa pilkkopimeässä huoneessa seuraavat 17 minuuttia, ja huh huh! Sarjassa elokuvat ja videot Talk About Society on ehdottomasti järisyttävin ja mieleenpainuvin filmi, mitä olen pitkiin aikoihin nähnyt (ja olen sentään nähnyt Bohemian Rhapsodyn ja uusiseelantilaisen Mustan ratsun). Puheliaan naisen kysymykseen tunteista, olisin voinut vastata: Kyllä! Tunteet ja mielikuvat nousivat pintaan, velloivat ja läikkyivät yli. Jännitys, pelko, paniikki, kuolema, luopuminen, periksiantaminen, antautuminen, rauha, hiljaisuus, elämä, sopeutuminen, sulautuminen, seesteisyys, eheytyminen, toivo…

Videon toteutus on henkeäsalpaava, ei voi muuta kuin ihailla Koskisen taitoa ja draamantajua. En kerro kuitenkaan yksityiskohtia, koska video on nähtävillä Turun taidemuseossa tämän kuun 19. päivään asti. Parempi, ettei videosta tiedä etukäteen paljoakaan, silloin – näin uskon – vaikutus on järeämpi ja kuvat vyöryvät katsojan mieleen vahvemmin, kun niihin ei osaa varautua. Videon yhteiskunnallisen analysoinnin jätän suosiolla viisaammille; minulle video oli ennen kaikkea hyvin henkilökohtainen, esteettinen – ja fyysinenkin – kokemus. Mustavalkoiset, upeat kuvat ovat jääneet verkkokalvolleni eivätkä sieltä hevin poistu.

Vielä siis ehtii videon nähdä Pimiössä viikon ajan. Suosittelen kaikille, paitsi niille, jotka pelkäävät vettä ja merta. Heille tämä voi olla liian sykähdyttävä. Muille sanoisin: kun astutte Pimiöön, antautukaa videon kuljetettavaksi! Heittäytykää!


Nuutti Koskinen: Talk About Society
Turun taidemuseo, Pimiö 5.4.–19.5.2019


Taas yksi museokäynti museokortilla. 😀

Korp(p)i ja juhannusruusu

Museokortti on siitä mukava kapistus, että sen avulla voi käydä katsomassa saman näyttelyn monta kertaa tarvitsematta maksaa joka kerrasta. Voi myös käydä katsomassa vaikkapa vain yhtä maalausta, joka on kiehtonut tai jäänyt vaivaamaan mieltä.

Pelkästään yhtä maalausta en lähtenyt katsomaan aurinkoisena lauantaipäivänä, kun suuntasin kohti Turun taidemuseota toistamiseen parin viikon sisällä. Tarkoitus oli myös mennä kuuntelemaan Samuel Singlerin luentoa kasvojentunnistusteknologioista ja yksityisyydensuojasta. Mutta ennen luennon alkua oli sopivasti aikaa, ja niinpä kiipesin taidemuseon toiseen kerrokseen, minkä saleihin levittäytyy tällä hetkellä kokoelmanäyttely Neljä elementtiä. Lähes sadan teoksen joukossa on paljon mielenkiintoisia ja mieleenpainuvia teoksia, mutta minulla oli mielessä yksi ainoa, jonka halusin nähdä uudestaan näinkin pian.

Kati Immonen: Juhannusruusu (sarjasta Korpi vastaan puutarha)

Kati Immosen Juhannusruusu löytyy Maa-salista. Vaikuttava maalaus kuuluu sarjaan Korpi vastaan puutarha. Kun ensimmäisen kerran näin tämän teoksen, luin nimilapun huolimattomasti, ja niinpä maalaus on tallennettu aivojeni arkistoon nimellä Korppi ja juhannusruusu. 😀

Juhannusruusu on varmasti monen suomalaisen mielestä yksi ihanimpia kukkia. Sen kauniinherkkä vaaleus koskettaa. Immosen maalauksessa juhannusruusu pirskahtelee ja singahtelee häikäisevän valkoisena tummaa taustaa, korpea vasten. Se on kuin pieni, iloinen lapsi, jota eivät maailman murheet vielä paina, eikä synkistä. Tumma korpi seisoo juhannusruusun takana synkkänä kuin aikuisten maailma.

Immosen maalaus antaa mahdollisuuden erilaisiin tulkintoihin. Valkoisena räiskähtelevä toivo synkkyyttä ja pessimismiä vastaan. Toivo elää, valo voittaa pimeyden! Synkimmässäkin tilanteessa on aina läsnä ripaus toivoa.

Toisaalta puutarhan juhannusruusua voidaan pitää ihmisen kädenjälkenä ja korpea luonnontilana, joka oli olemassa jo, ennen kuin ihminen alkoi muuttaa luontoa. Korpi on häviämässä taistelun, sillä ihmisen ”puutarhat” levittäytyvät kaikkialle. Metsää kaadetaan surutta ja korpea valjastetaan hyötykäyttöön, elämyspuistoiksi ja virkistysalueiksi. Korpi onkin se hyvä, mitä pitäisi suojella, mikä pitäisi osata nähdä kauniina ja ainutlaatuisena, ja juhannusruusu on se röyhkimys, joka levittäytyy yhä laajemmalle, röyhistelee etualalla, sinkoaa kipinöitään joka puolelle ja polttaa korven hiiltyneeksi puiden hautausmaaksi.

Mutta voisivatko korpi ja juhannusruusu elää rinnakkain? Olisiko mahdollista nähdä kauneutta ja uljautta kaatuneessa puussa, sammaleen läikittämässä kivessä, kuuta ulvovassa sudessa, marjoja popsivassa karhussa? Ja samanaikaisesti oman puutarhan perennapenkissä, parvekelaatikon orvokeissa, vuosikymmenestä toiseen sinnittelevässä fiikuksessa? Olisiko mahdollista kokea samankaltaista iloa, kun katsoo villiä ja kasvatettua, ja nähdä molemmat arvokkaina, naapureina, ystävinä?

Immosen teoksessa valo ja varjo ovat yhtä aikaa läsnä – toisiaan tukien, toisistaan voimaa saaden, toisissaan kiinni. Ilman valoa ei ole varjoa, ilman surua ei ole iloa. Ihan niin kuin Aleksis Kiven runoissa tai elokuvassa Inside out – mielen sopukoissa.

PS. Niin, se korppi. Kyllä minä senkin tästä maalauksesta löysin, mutta en kerro mistä. Jokainen löytäköön omat lintunsa (ja siipensä!) ihan itse. 😉

Viattomuuden loppu

”Onko ananas pelottava?” pohti kaksi nuorta vierailijaa Hannaleena Heiskan näyttelyssä Turun taidemuseossa ja tuli siihen johtopäätökseen, että taulussa oleva ananas oli kyllä pelottava. Kuvantunnistusohjelmaa Heiskan ananas olisi varmaan pystynyt huijaamaan, niin kuin samassa salissa olevat kasvokuvatkin, jotka olivat ananasta hieman pelottavamman ja vaarallisemman näköisiä niin nuorten kuin vähän vanhempienkin katsojien mielestä. Kasvokuvat, niin kuin ananaskin, oli naamioitu erikokoisilla ja -värisillä ympyröillä. Joissakin tauluissa silmät katsoivat katsojaa mustan ympyrän sisältä. Vihamielisesti? Uhmakkaasti? Ilkikurisesti?

Kuvia katsellessa jäin miettimään, miten pitkälle olisin itse valmis menemään huijatakseni kasvojentunnistusohjelmaa. Tai missä menee sietokykyni raja sitten, kun nämä ohjelmat levittäytyvät kaupallisiin tarkoituksiin? Miltä tuntuisi, jos kauppakeskuksessa kävellessäni kamera skannaisi naamatauluni systeemiin ja ohi kulkiessani mainostaulut alkaisivat huudella minulle ryppyvoidetarjouksia ja vitamiinipilleriuutuuksia? Systeemi yhdistäisi naamani aikaisempiin ostoksiini ja käynteihini ja tekisi minusta asiakasprofiilin. Harmittaisiko tämä minua niin, että maalaisin kasvoilleni symmetrisiä kuvioita ja rullasin hiukseni tötteröille, jotta minua ei tunnistettaisi? Yleistyisivätkö tällaiset kasvomaalaukset kasvojentunnistusohjelmien yleistyessä? Vai tyytyisinkö vetämään hupun kasvojeni peitoksi? Tai välittäisinkö edes; onhan K- ja S-kauppaketjuilla minusta ja ostotottumuksistani jo nyt valtavat määrät dataa (ja silti henkilökohtaiset tarjoukset eivät edelleenkään osu kohdalleen kuin vahingossa 😀 ).

Camouflage-kuvia katsellessa toivoin, että ennen kasvojentunnistusohjelmien yleistymistä ne paranisivat huomattavasti tämän hetkisistä versioista, jotteivät ne sekoittaisi tuiki tavallisen näköistä naamatauluani jonkun taparikollisen pärstään.

Hannaleena Heiska, Camouflage-ananas

Jos Camouflage-sali toi hajanaisia mielleyhtymiä Minority Report -elokuvaan, niin näyttelyn viimeisessä salissa oltiin keskellä vuoden 1982 Blade Runner -elokuvaa. Seiniltä ei meitä kuitenkaan tuijottanut Harrison Fordin tutut kasvot, vaan replikantit Rachael ja Roy. Blade Runner sijoittuu marraskuiseen Los Angelesiin vuonna 2019. Ankean näköinen paikka, jossa aina sataa (!). Sadetta olin näkevinäni myös Heiskan maalauksissa. Replikantit taas ovat ihmisen kaltaisia, bio- ja geeniteknologialla luotuja androideja, joiden elinikä on ohjelmoitu neljäksi vuodeksi. Niillä ei ole lapsuuden muistoja eikä tunteita. Muuten he menevät täydestä ihmisenä.

Taidemuseon esitteissä ja mainoksissa on Rachael-replikantin kalpean vangitsevat kasvot. Katse ajautuu yhä uudestaan ja uudestaan silmiin, joiden kauniin sininen väri valuu poskille. Kun näin tämän maalauksen ensimmäisen kerran, en tiennyt mitään sen yhteyksistä Blade Runneriin. Sitä katsellessa tuli vain mieleen sanapari ”viattomuuden loppu”. Kun ihminen menettää sinisilmäisyytensä ja alkaa nähdä ympärillä ja itsessään myös tummia ja murrettuja värejä, hän itkee sinisilmäisyyden pois itsestään. Myös elokuvassa Rachael menettää viattomuutensa: hän on luullut olevansa ihminen, eläneensä ihmiselämän pituisesti, ja sitten hän saa tietää olevansa replikantti, johon on vain istutettu yhden ihmisen lapsuudenmuistoja, harha, että hänellä olisi menneisyys. Kun Rachael saa tietää, etteivät muistot kuulu hänelle, hän itkee. Voiko itkeä ilman tunteita? Voiko tunteita istuttaa replikanttiin? Harrison Fordin näyttelemä Deckard näyttää niin uskovan. Hän haluaisi, että Rachael alkaisi rakastaa häntä. Entä, olisiko androidi, johon on syötetty tunteita, enemmän ihminen kuin empatiaan kykenemätön psykopaatti-ihminen?

Tekevätkö juuri muistot ja tunteet meistä ihmisiä? Mitä muistot oikeastaan ovat? Vain koettuja, nopeasti ohimeneviä hetkiä, jotka katoavat ajan virtaan kuin kyyneleet sateeseen? Replikantti-Royn sanoin: ”All those moments will be lost in time, like tears in rain.”

Hannaleena Heiska, Rachael #2


Hannaleena Heiskan näyttely Turun taidemuseossa 8.2.–19.5.2019 (Kannattaa tsekata!) 😀


 

Visuaalisia asioita

Tällä viikolla puolalalaisen Krzysztof Kieślowskin (1941-1996) Kolme väriä -elokuvasarja poistui Yle Areenasta. Huomasin tämän viime tipassa ja katsoin elokuvat kahtena peräkkäisenä iltana: Sinisen tiistai-iltana, Valkoisen ja Punaisen keskiviikkona. Arvelin, että olin nähnyt ne ennenkin, mutta varma en ollut. Jotenkin kaikkien juonet tuntuivat vierailta, mutta jotkin yksityiskohdat sen sijaan olivat hyvinkin tuttuja. Muistin esimerkiksi kumaraisen vanhuksen, joka jokaisessa elokuvassa yritti vaivalloisesti työntää tyhjää pulloa lasinkeräyssäiliön hänelle liian korkealla olevasta aukosta sisään. Samoin Punaisen loppukohtaus tuntui hyvinkin tutulta. Ja Sinisen päätähden Juliette Binochen ohimenevä ilmestyminen Valkoisessa. Myös matkalaukussa matkustus tuntui joten tutulta. Mutta edelleenkään en ole ihan varma, olenko nähnyt nämä elokuvat aiemmin vaiko vain katkelmia esimerkiksi jossain elokuva-arviossa.

Kolmessa värissä kerronnan visuaalisuus ja intensiteetti pitävät katsojan tiukasti otteessaan. Minuun kolahtivat eniten Sininen ja Punainen, joista jälkimmäinen ehkäpä kaikkein eniten. Sinisessä viipyilevät lähikuvat tuntuivat joissakin kohdin hieman liian alleviivaavilta, mutta Punaisessa visuaaliset maalailut ja pysähtymiset virittivät tunnelmaa entistä intensiivisemmäksi. Huomasin pidättäväni hengitystä ja jännittäväni vatsalihaksia lähes kaikissa kohtauksissa, joissa päähenkilö Valentine ja eläkkeellä oleva tuomari keskustelivat elämän peruskysymyksistä. Irène Jacob ja Jean-Louis Trintignant virittivät viulun kielet niin kireälle, että soi, ja kunnolla. Valkoinen jäi minulle näistä elokuvista vieraimmaksi, vaikka siinä esiintyikin sivuosassa (Mikolaj) sympaattinen Janusz Gajos.

Punaisessa tepsutteli myös kaksi koiraa (ja koiranpentuja). Vaikka Kieślowski kuljetti aika hyvin koiriakin mukana elokuvassa, niin loppukohtauksessa jäi epäselväksi, mitä sille karvaisemmalle tassuttelijalle tapahtui. Hukkuiko se? Minun elokuvassani koira olisi ollut omistajansa sylissä ja siten pelastuneiden joukossa. Niin siinä olisi pitänyt käydä, koska kerran kaikki muutkin – myös Sinisen ja Valkoisen päähenkilöt – pelastuivat Punaisessa ja ilmeisesti saivat myös toisensa. Tämä olikin oikeastaan ainoa miinusmerkki näille kolmelle elokuvalle.

Samoina päivinä – tiistaina ja keskiviikkona – selailin myös espanjalaisen Chema Madozin (1958–) valokuvia. Pinterest on lähettänyt päivittäisissä sähköposteissaan minulle ihan kiitettävän säännöllisesti Madozin valokuvia, luultavasti koska olen ollut siellä kiinnostunut Minor Whiten mustavalkoisista valokuvista. Pinterest sai lopulta selkävoiton, ja päätin tutustua tarkemmin Madoziin. Katselin valokuvia hänen kotisivuillaan ja mietin, millaisia Photoshop-tekniikoita hän mahtaa käyttääkään jännittävissä kuvissaan. Katsoin myös yhden YouTube-haastattelun, joka oli tehty Madozin työhuoneessa. Suuni loksahti auki, kun tajusin, ettei Madoz ollut tehnyt outoja kuviaan kuvankäsittelyssä, vaan kyseessä oli ihan oikeat esineet, kuvauksia varten tehdyt. Vau, ihan oikeasti!

Madozin valokuvat ovat hyvin selkeitä, rauhallisia ja asetelmallisia. Hänen kuvilleen on ominaista pehmeä valo, usein hieman seepiaan taipuva, ja jokaisessa kuvassa on jokin oivallus, jotain, mikä laittaa katsojan näkemään jonkin tutun esineen tai asian uudesta näkövinkkelistä. Kuvat ovat mahdottoman kutkuttavia, mielikuvitusta herätteleviä, ahaa-oivalluksia tarjoilevia; niistä ei tahdo saada tarpeekseen sitten millään. Samaan aikaan ne piristävät ja rauhoittavat. Ja oman kodin esineitä alkaa katsella uudella tavalla. Vaikka Madozin kuvat saavat monesti hymyn huulille, niin katsojien naurattaminen ei ole hänen päämääränsä. Kuvia on siis syytä katsoa myös niiden tarjoamien tarinoiden ja syvempien ajatusten kautta, eikä jäädä lepäämään sen ensimmäisen – ilmiselvän – oivalluksen sohvalle.

Elokuvien ja valokuvien jälkeen torstaita vasten yöllä näin sitten unia. En suoranaisia viittauksia Kieślowskin elokuviin tai Madozin valokuviin, mutta selvästi ne olivat vaikuttaneet unien syviin teemoihin, intensiteettiin ja visuaalisuuteen. Unet olivat viipyilevämpiä, ”kuvaukseltaan” rauhallisempia, pohdiskelevampia ja – uskallanko sanoa – taiteellisempia normiuniini verrattuna. Mielenkiintoista, miten nopeasti ja voimakkaasti tällaiset elokuvat ja valokuvat voivat vaikuttaa omaan unenkerrontaan. Kannattaa kokeilla! 😀

Heijastuksia

Joitakin vuosia sitten valokuvasin äidinisänäidin Eva Mehtosen (o.s. Ståhlberg) kaksi maalausta ja yhden lyijykynäpiirroksen sähköiseen muotoon. Tehtävä osoittautui yllättävän vaikeaksi. Koska halusin värien tulevan oikein esiin, halusin kuvaustilanteeseen luonnonvalon, mikä käytännössä tarkoitti ikkunoista tulevaa valoa. Aloin etsiä asunnosta paikkaa, jossa valoa olisi riittävästi. Sellaisia löytyi, mutta koska kaksi taulua oli lasitettu, lasin pintaan tuli ikäviä heijastumia ikkunoista ja huonekaluista. Ja aina näin myös itseni taulussa: siellä seisoin kamera kädessä punaisessa… valkoisessa… mustassa puserossa.

Lukuisten kokeilujen jälkeen sain rakennettua keittiöön pikkuisen studion, jonne tuli luonnonvalo ikkunasta, mutta ikkunan edessä oleva valkoinen rullaverho esti heijastukset. Taulut seisoivat vuoronperään kirjoista tekemälläni alustalla keittiötuolin päällä ja katsoivat tyhjää, valkoista seinää. Kamera seisoi valkoisen pakastimen päällä, ja itse kuvaus tapahtui ajastimella, jotta sain eliminoitua itsenikin pois heijastuksia heittämästä. Photoshopilla täytyi sitten jälkikäteen syvätä kuvista taustat pois, ja muistaakseni nelikulmaisissa tauluissa piti vielä korjata perspektiiviäkin. Mutta ikävät heijastukset sain poistettua jo kuvaustilanteessa.

Monesti taidenäyttelyissä minua häiritsee suunnattomasti kohdevaloista ja ikkunoista tulevat heijastukset lasitettujen taideteosten pinnassa. Usein on tosi hankalaa jopa löytää sellaista paikkaa, mistä voisi tarkastella tauluja, kun heijastukset tuntuvat syövän tauluista kaiken pois tai tunkevat tauluihin kaikkea siihen kuulumatonta. Niissä tilanteissa huomaan aina kiukuttelevani hiljaa mielessäni, mikseivät näytteilleasettajat ole kiinnittäneet asiaan huomiota. Miksei isoja ikkunoita ole peitetty valkoisilla liinoilla? Miksi spottivalot on asetettu niin, että valot kimpoavat taulujen lasipintaan? Eikö muka ole keksitty kattoon asennettavaa valopaneelitasoa, josta valo tulisi mattana ja tasaisena? Tai jotain? No, totta kai tiedän, että näytteilleasettajat ovat ajatelleet valoja ja jatkuvasti taistelevat niiden kanssa. Milloin valoa on liikaa, milloin liian vähän, milloin se tulee väärästä suunnasta ja milloin se muuttaa ja vääristää värejä.

Viikko takaperin olin Ars Novassa Tiina Pyykkisen näyttelyssä, joka oli silloin viimeistä päivää esillä. Pyykkinen itse oli vetämässä yleisökierrosta. Minulta meni hetken aikaa tajuta, että Pyykkisen maalauksia katsellessa täytyi mennä pintaa syvemmälle, ihan konkreettisesti. Kiiltäväpintaisille tauluille heijastuimme me katsojat, vastapäisellä seinällä olevat maalaukset, spottivalot ja koko huone. Kaikki tämä oli osa taideteosta. Taulut eivät olleet tasoja, vaan niihin avautui huoneita ja käytäviä, joissa ihmiset kuljeksivat, tulivat, pysähtyivät ja jatkoivat taas matkaa. Tai seisoivat rivissä kuin ihmismuuri. Pohdimme muun muassa, miltä seinänkokoinen taulu olisi näyttänyt, jos me olisimme tummien vaatteiden sijasta pukeutuneet valkoisiin kaapuihin.

Tiina Pyykkisen maalaus Ars Novan näyttelyssä

Mieleen pupsahti vanha tarina*, jossa ihminen maalasi taulun. Kun taulu oli valmis, hän taputti käsiään ja astui tauluun. Me näyttelyssä olijat myös astuimme tauluihin ja samalla saimme konkreettisesti huomata, kuinka havainnontekijä aina vaikuttaa itse havaintoon. Havaintomme ovat aina sidoksissa meihin itseemme eivätkä koskaan voi olla ainoa totuus. Kaksi ihmistä katsoo samaa maalausta, toinen näkee vihreän värin liilana, toinen sinisenä. Kumpi on oikeassa? Kumpikin ja ei kumpikaan! Kenties vihreä värikin on jotain ihan muuta.

Jos kukaan ei näe maalausta, voiko se silloin olla taidetta? Vai onko se vain pinta, jolla on maalia? Jos kukaan ei koskaan näe (eikä siis ole arvottamassa) Mona-Lisaa, onko se siltikin arvokas taideteos, vaiko vain maalattua kangasta? Jos kukaan ei näkisi värejä, olisivatko värit silti olemassa vai olisivatko ne jotain muuta? Tarvittaisiinko niitä? Aistittaisiinko ne jollain toisella tavalla, esimerkiksi musiikkina, kuten jotkut synesteetikot aistivat?

Jos mennään uudestaan zeniin (tarina maalaukseen astuvasta ihmisestä saattaa olla zen-tarina), yhdessä kōanissa kysytään: jos puu kaatuu metsässä eikä kukaan ole sitä kuulemassa, kuuluuko silti ääni? Länsimaissa ihmiset vastaavat tähän usein hätäisesti: totta kai kuuluu, koska ääniaallothan siitä lähtevät joka tapauksessa. Mutta kysymystä pitäisi ehkä tarkastella toiselta kantilta. Onko kuuleminen sittenkin jotain, mikä tapahtuu vain päämme sisällä? Ja ääniaallot ovat sitten ihan eri juttu; me vain satumme aistimaan ne ”kuulemalla”?

Kun havainnoimme maailmaa ympärillämme, ovatko havaintomme itse asiassa vain oman pääkoppamme sisällä, meitä itseämme? Ja todellisuus ympärillämme ihan jotain muuta, jonka voisi aistia ja kokea ihan eri tavallakin. Tai voiko ylipäätään vetää rajaa meidän ja ympärillämme olevan maailman väliin? 😉

———-
* Tarina on luultavasti kiinalainen. Olen lukenut sen joskus 80-luvulla, enkä muista mistä. Mutta luulisin, että se on yksi zen-buddhalaisuuteen kuuluvia tarinoita. Yritin etsiskellä tarinaa netistä, mutta eipä osunut nyt haarukkaani.

Osa Tiina Pyykkisen maalausta Ars Novan näyttelyssä

Susi pesässään

On pakko tunnustaa heti kärkeen, että Samuli Heimosen susitaulut koskettivat minua välittömästi astuessani sisään Auran galleriaan. Seiniltä minua katsoivat monenlaiset sudenkasvot. Vaikutelma oli henkeäsalpaavan kaunis ja vahva. Mieleen tuli, millaista olisi viettää yö galleriassa kaikkien niiden komeiden eläinten vartioidessa untani.

Samuli Heimonen: Untuva, Nukka ja Tulirinta

Samuli Heimonen: Untuva, Nukka ja Tulirinta (kännykkäkuva, Auran galleria)

Vaikka näyttely kertoo tarinaa susista, en päässyt eroon koiravaikutelmasta. Syitä voi olla monia. Heimonen on käyttänyt monissa tauluissaan mallina omaa koiraansa, valkoistapaimenkoiraa. Tämä kertoo varmasti hänen asenteistaan sutta kohtaan. Myös minun susiasenteeni vaikuttivat tietenkin: minun on mahdotonta nähdä sutta pahana, se on ollut ja tulee aina olemaan edesmenneiden koirieni serkku ja esi-isä. Myönteiset tunteet, joita tunnen ylipäätään kaikkia koiria kohtaan, kohdistuvat myös susiin. Vääjäämättä ja tahdosta riippumatta. Heimosen näyttelyssä tunsin olevani turvassa, niin kuin vain voi kokea olevansa turvassa koirien joukossa. ”Vain ihmisiä meidän tulee pelätä.”

Auran gallerian alakerrassa on iso taulu Pesä. Sen keskiössä on maassa makaava valkoinen susi, joka katsoo suoraan kohti. Koiralta vaikuttavassa eläimessä ei ole mitään uhkaavaa eikä aggressiivista. Valppautta ja vakavuutta kyllä. Tummista oksista (tai juurista) sen ympärillä on kutoutunut tiheä verkko, pesän seinät, lattia ja katto. Taulun tunnelma on harras ja pyhä, suorastaan ”katedraalinen”. Pesän muoto ei ole pyöreä, vaan kolmion mallinen. Pesä näyttäisi jatkuvan kauas suden taakse, ja takaosan täyttää sininen valo, joka säteilee pesän ulkopuolellekin. Niin kuin pesä ei olisikaan pesä, vaan tunneli, jonka toisessa päässä on jotain taivaansinistä. Niin kuin susi-koira vartioisi käytävää maasta taivaaseen. Sama sininen väri toistuu parissa muussakin Heimosen taulussa. Mikä sen merkitys on, en tiedä, mutta pyhyysteemaa jatkaen sininen on Neitsyt Marian väri. 🙂 Sininen voi olla myös veden väri. Pesän yläosassa, ulkopuolella, lähellä suuaukkoa on neljä mustaa lintua. Katsovatko ne neljään ilmansuuntaan? Ovatko ne korppeja vai naakkoja? Korpit viittaavat kuolemaan, kun taas naakat – ainakin täällä Turussa – kirkkoon. Ovatko linnut myös vartijoita?

Samuli Heimonen: Pesä (kuva otettu kännykällä Auran galleriassa)

Samuli Heimonen: Pesä (kännykkäkuva, Auran galleria)

Taulu on niin vaikuttava, ettei siitä tahdo saada silmiään irti. Siinä on jotain maagista, kuten monissa muissakin Heimosen maalauksissa. Vaikea oli lähteä pois galleriasta ja jättää nämä vaikuttavat taulut.

—————————

Auran galleriassa Samuli Heimosen näyttely loppuu 6.11.2016.

Taidetta täällä ja taidetta siellä

Jos eilinen ilta sujui pokémoneja metsästäessä, niin tämä päivä on kulunut taiteen parissa – niin fyysisesti kuin virtuaalisestikin.

Taidetta täällä – fyysisesti

Aamupäivällä pyörän nokka kääntyi tutusti kohti Wäinö Aaltosen museota, jossa on menossa kesänäyttely Mansikkapaikka. Tämä kokoelmanäyttely käsittää eri taiteilijoiden teoksia itsensä Wäinö Aaltosen maalauksista uusimpiin kokoelmahankintoihin. Esillä on siis maalauksia, valokuvia, installaatioita, veistoksia ja grafiikkaa – laidasta laitaan. Kaksi viikkoa sitten kävin näyttelyn läpi opastuksen kera ja tänään menin sinne kännykän kanssa. Näyttelyyn on nimittäin linkitetty Spotify- ja YouTube-soittolistoja, joita voi kuunnella teoksia katsoessaan. Koko näyttelylle on oma soittolista, ja sitten myös joka salille omansa. Lippuluukun ihminen suositteli kuuntelemaan salien soittolistoja, ja niin tein.

Soittolistat saa ladattua todella kätevästi QR-koodinlukijalla, joten sellainen ohjelma kannattaa ladata kännykkään jo kotona. Itselläni oli valmiina myös Spotify-ohjelma, joten ei kun menoksi. QR-koodi löytyi aina salin molemmista päistä. Näyttelyssä ei ollut paljon ihmisiä, jotka olisivat häirinneet, mutta musiikin kuuntelu sulki kyllä tehokkaasti ulkopuolisen maailman ja taiteen kokemisesta tuli jotenkin intiimimpi tilanne. Kun tulin uuteen saliin, vaihdoin soittolistan sen salin musiikkiin ja kaikki sujui helposti, kunnes juuri ”hartaimmassa” salissa korviin kajahti tuo tuttu ärsyttävä naisääni: ”Jos haluat kuunnella musiikkia ilman mainoksia 30 minuuttia, katso tämä lyhyt video…” Plääh! Spotify iski tajuntaan miehen mentävän aukon. 😀 Tässä vaiheessa nappasin napit korvista ja kuuntelin salissa soivaa musiikkia. 😉

WA-museo-7-2016

Tällainen musiikin linkittäminen taideteoksiin ei ole yhtään hassumpi idea, ja jos sellaista ei ole tarjolla, niin ainahan voi kuunnella jotain omaan mielentilaan sopivaa musiikkia, kun on taidenäyttelyssä. Mansikkapaikkaa myös suosittelen, kannattaa käydä tsekkaamassa tämä näyttely, joka päättyy 21.8.

Taidetta siellä – virtuaalisesti

Tämän päivän taidepläjäys ei jäänyt pelkästään Wäiskin museon tarjontaan, vaan päätin piipahtaa myös virtuaalimaailma Second Lifessä. Sähköpostiin oli tipahtanut tämä videolinkki, ja ajattelin, että voisin käydä vilkaisemassa näitä teoksia ”luonnossa” 😀 nooh, ainakin virtuaaliluonnossa.

Yritin siis hakua käyttäen löytää tuon näyttelyn, en löytänyt, vaan jouduin ennestäänkin tuttuun paikkaan, upeaan Rose Theatreen, jonka taidenäyttelyissä olen toisinaan käynyt. Rose Theatressa oli kuitenkin menossa näyttelyiden vaihto, joten päätin etsiä tavoittelemaani näyttelyä videon tekijän Miky Oyenin kautta. Mikyn SL-profiilista löysin hänen paikkansa ja teleporttasin itseni sinne. Oyenin Museé Art Nouveau on yhtä upea paikka kuin Rose Theatrekin, ja siellä on tauluja ja veistoksia salikaupalla. Hänen mielenkiintonsa kohdistuu vanhojen mestareiden teoksiin. Seiniä koristavat Edgar Degasin, Gustav Klimtin, Alphonse Muchan ja Henri de Toulouse-Lautrecin värikylläiset maalaukset. Ja löytyipä sieltä yksi sali uudempaakin. Taustalla soi klassista pianomusiikkia, joka sopii maalauksiin ja paikkaan todella hyvin.

SL-Alfonso-Mucha

Alfonso Muchan tauluja ihailemassa Second Lifen Museé Art Nouveaussa

YouTubessa näkemiäni maalauksia en kuitenkaan löytänyt, ja kun harhailin rakennuksesta toiseen, paikan isäntä ja videon tekijä Miky Oyen varmaan huomasi hoprehtimiseni ja otti minuun yhteyttä privaattichatillä. Niinpä sitten kyselin, mistä löytäisin videon näyttelyn, ja Miky pahoitteli, että tuo Pariisin näyttely on nyt poissa ja sen tilalla Henri de Toulouse-Lautrecin näyttely. Ystävällisesti hän antoi minulle maamerkin Pariisiin, missä etsimäni näyttely oli ollut, ja niinpä päätin piipahtaa Pariisissakin samalla reissulla. Siellä kiertelin Toulouse-Lautrecin näyttelyn, ja sen jälkeen kävelin hiukan Eiffel-tornin alla ja sen lähitienoilla.

Taiteen merkeissä meni siis mukavasti heinäkuun viimeinen lauantai. 🙂