Heijastuksia

Joitakin vuosia sitten valokuvasin äidinisänäidin Eva Mehtosen (o.s. Ståhlberg) kaksi maalausta ja yhden lyijykynäpiirroksen sähköiseen muotoon. Tehtävä osoittautui yllättävän vaikeaksi. Koska halusin värien tulevan oikein esiin, halusin kuvaustilanteeseen luonnonvalon, mikä käytännössä tarkoitti ikkunoista tulevaa valoa. Aloin etsiä asunnosta paikkaa, jossa valoa olisi riittävästi. Sellaisia löytyi, mutta koska kaksi taulua oli lasitettu, lasin pintaan tuli ikäviä heijastumia ikkunoista ja huonekaluista. Ja aina näin myös itseni taulussa: siellä seisoin kamera kädessä punaisessa… valkoisessa… mustassa puserossa.

Lukuisten kokeilujen jälkeen sain rakennettua keittiöön pikkuisen studion, jonne tuli luonnonvalo ikkunasta, mutta ikkunan edessä oleva valkoinen rullaverho esti heijastukset. Taulut seisoivat vuoronperään kirjoista tekemälläni alustalla keittiötuolin päällä ja katsoivat tyhjää, valkoista seinää. Kamera seisoi valkoisen pakastimen päällä, ja itse kuvaus tapahtui ajastimella, jotta sain eliminoitua itsenikin pois heijastuksia heittämästä. Photoshopilla täytyi sitten jälkikäteen syvätä kuvista taustat pois, ja muistaakseni nelikulmaisissa tauluissa piti vielä korjata perspektiiviäkin. Mutta ikävät heijastukset sain poistettua jo kuvaustilanteessa.

Monesti taidenäyttelyissä minua häiritsee suunnattomasti kohdevaloista ja ikkunoista tulevat heijastukset lasitettujen taideteosten pinnassa. Usein on tosi hankalaa jopa löytää sellaista paikkaa, mistä voisi tarkastella tauluja, kun heijastukset tuntuvat syövän tauluista kaiken pois tai tunkevat tauluihin kaikkea siihen kuulumatonta. Niissä tilanteissa huomaan aina kiukuttelevani hiljaa mielessäni, mikseivät näytteilleasettajat ole kiinnittäneet asiaan huomiota. Miksei isoja ikkunoita ole peitetty valkoisilla liinoilla? Miksi spottivalot on asetettu niin, että valot kimpoavat taulujen lasipintaan? Eikö muka ole keksitty kattoon asennettavaa valopaneelitasoa, josta valo tulisi mattana ja tasaisena? Tai jotain? No, totta kai tiedän, että näytteilleasettajat ovat ajatelleet valoja ja jatkuvasti taistelevat niiden kanssa. Milloin valoa on liikaa, milloin liian vähän, milloin se tulee väärästä suunnasta ja milloin se muuttaa ja vääristää värejä.

Viikko takaperin olin Ars Novassa Tiina Pyykkisen näyttelyssä, joka oli silloin viimeistä päivää esillä. Pyykkinen itse oli vetämässä yleisökierrosta. Minulta meni hetken aikaa tajuta, että Pyykkisen maalauksia katsellessa täytyi mennä pintaa syvemmälle, ihan konkreettisesti. Kiiltäväpintaisille tauluille heijastuimme me katsojat, vastapäisellä seinällä olevat maalaukset, spottivalot ja koko huone. Kaikki tämä oli osa taideteosta. Taulut eivät olleet tasoja, vaan niihin avautui huoneita ja käytäviä, joissa ihmiset kuljeksivat, tulivat, pysähtyivät ja jatkoivat taas matkaa. Tai seisoivat rivissä kuin ihmismuuri. Pohdimme muun muassa, miltä seinänkokoinen taulu olisi näyttänyt, jos me olisimme tummien vaatteiden sijasta pukeutuneet valkoisiin kaapuihin.

Tiina Pyykkisen maalaus Ars Novan näyttelyssä

Mieleen pupsahti vanha tarina*, jossa ihminen maalasi taulun. Kun taulu oli valmis, hän taputti käsiään ja astui tauluun. Me näyttelyssä olijat myös astuimme tauluihin ja samalla saimme konkreettisesti huomata, kuinka havainnontekijä aina vaikuttaa itse havaintoon. Havaintomme ovat aina sidoksissa meihin itseemme eivätkä koskaan voi olla ainoa totuus. Kaksi ihmistä katsoo samaa maalausta, toinen näkee vihreän värin liilana, toinen sinisenä. Kumpi on oikeassa? Kumpikin ja ei kumpikaan! Kenties vihreä värikin on jotain ihan muuta.

Jos kukaan ei näe maalausta, voiko se silloin olla taidetta? Vai onko se vain pinta, jolla on maalia? Jos kukaan ei koskaan näe (eikä siis ole arvottamassa) Mona-Lisaa, onko se siltikin arvokas taideteos, vaiko vain maalattua kangasta? Jos kukaan ei näkisi värejä, olisivatko värit silti olemassa vai olisivatko ne jotain muuta? Tarvittaisiinko niitä? Aistittaisiinko ne jollain toisella tavalla, esimerkiksi musiikkina, kuten jotkut synesteetikot aistivat?

Jos mennään uudestaan zeniin (tarina maalaukseen astuvasta ihmisestä saattaa olla zen-tarina), yhdessä kōanissa kysytään: jos puu kaatuu metsässä eikä kukaan ole sitä kuulemassa, kuuluuko silti ääni? Länsimaissa ihmiset vastaavat tähän usein hätäisesti: totta kai kuuluu, koska ääniaallothan siitä lähtevät joka tapauksessa. Mutta kysymystä pitäisi ehkä tarkastella toiselta kantilta. Onko kuuleminen sittenkin jotain, mikä tapahtuu vain päämme sisällä? Ja ääniaallot ovat sitten ihan eri juttu; me vain satumme aistimaan ne ”kuulemalla”?

Kun havainnoimme maailmaa ympärillämme, ovatko havaintomme itse asiassa vain oman pääkoppamme sisällä, meitä itseämme? Ja todellisuus ympärillämme ihan jotain muuta, jonka voisi aistia ja kokea ihan eri tavallakin. Tai voiko ylipäätään vetää rajaa meidän ja ympärillämme olevan maailman väliin? 😉

———-
* Tarina on luultavasti kiinalainen. Olen lukenut sen joskus 80-luvulla, enkä muista mistä. Mutta luulisin, että se on yksi zen-buddhalaisuuteen kuuluvia tarinoita. Yritin etsiskellä tarinaa netistä, mutta eipä osunut nyt haarukkaani.

Osa Tiina Pyykkisen maalausta Ars Novan näyttelyssä

Mainokset

Susi pesässään

On pakko tunnustaa heti kärkeen, että Samuli Heimosen susitaulut koskettivat minua välittömästi astuessani sisään Auran galleriaan. Seiniltä minua katsoivat monenlaiset sudenkasvot. Vaikutelma oli henkeäsalpaavan kaunis ja vahva. Mieleen tuli, millaista olisi viettää yö galleriassa kaikkien niiden komeiden eläinten vartioidessa untani.

Samuli Heimonen: Untuva, Nukka ja Tulirinta

Samuli Heimonen: Untuva, Nukka ja Tulirinta (kännykkäkuva, Auran galleria)

Vaikka näyttely kertoo tarinaa susista, en päässyt eroon koiravaikutelmasta. Syitä voi olla monia. Heimonen on käyttänyt monissa tauluissaan mallina omaa koiraansa, valkoistapaimenkoiraa. Tämä kertoo varmasti hänen asenteistaan sutta kohtaan. Myös minun susiasenteeni vaikuttivat tietenkin: minun on mahdotonta nähdä sutta pahana, se on ollut ja tulee aina olemaan edesmenneiden koirieni serkku ja esi-isä. Myönteiset tunteet, joita tunnen ylipäätään kaikkia koiria kohtaan, kohdistuvat myös susiin. Vääjäämättä ja tahdosta riippumatta. Heimosen näyttelyssä tunsin olevani turvassa, niin kuin vain voi kokea olevansa turvassa koirien joukossa. ”Vain ihmisiä meidän tulee pelätä.”

Auran gallerian alakerrassa on iso taulu Pesä. Sen keskiössä on maassa makaava valkoinen susi, joka katsoo suoraan kohti. Koiralta vaikuttavassa eläimessä ei ole mitään uhkaavaa eikä aggressiivista. Valppautta ja vakavuutta kyllä. Tummista oksista (tai juurista) sen ympärillä on kutoutunut tiheä verkko, pesän seinät, lattia ja katto. Taulun tunnelma on harras ja pyhä, suorastaan ”katedraalinen”. Pesän muoto ei ole pyöreä, vaan kolmion mallinen. Pesä näyttäisi jatkuvan kauas suden taakse, ja takaosan täyttää sininen valo, joka säteilee pesän ulkopuolellekin. Niin kuin pesä ei olisikaan pesä, vaan tunneli, jonka toisessa päässä on jotain taivaansinistä. Niin kuin susi-koira vartioisi käytävää maasta taivaaseen. Sama sininen väri toistuu parissa muussakin Heimosen taulussa. Mikä sen merkitys on, en tiedä, mutta pyhyysteemaa jatkaen sininen on Neitsyt Marian väri. 🙂 Sininen voi olla myös veden väri. Pesän yläosassa, ulkopuolella, lähellä suuaukkoa on neljä mustaa lintua. Katsovatko ne neljään ilmansuuntaan? Ovatko ne korppeja vai naakkoja? Korpit viittaavat kuolemaan, kun taas naakat – ainakin täällä Turussa – kirkkoon. Ovatko linnut myös vartijoita?

Samuli Heimonen: Pesä (kuva otettu kännykällä Auran galleriassa)

Samuli Heimonen: Pesä (kännykkäkuva, Auran galleria)

Taulu on niin vaikuttava, ettei siitä tahdo saada silmiään irti. Siinä on jotain maagista, kuten monissa muissakin Heimosen maalauksissa. Vaikea oli lähteä pois galleriasta ja jättää nämä vaikuttavat taulut.

—————————

Auran galleriassa Samuli Heimosen näyttely loppuu 6.11.2016.

Taidetta täällä ja taidetta siellä

Jos eilinen ilta sujui pokémoneja metsästäessä, niin tämä päivä on kulunut taiteen parissa – niin fyysisesti kuin virtuaalisestikin.

Taidetta täällä – fyysisesti

Aamupäivällä pyörän nokka kääntyi tutusti kohti Wäinö Aaltosen museota, jossa on menossa kesänäyttely Mansikkapaikka. Tämä kokoelmanäyttely käsittää eri taiteilijoiden teoksia itsensä Wäinö Aaltosen maalauksista uusimpiin kokoelmahankintoihin. Esillä on siis maalauksia, valokuvia, installaatioita, veistoksia ja grafiikkaa – laidasta laitaan. Kaksi viikkoa sitten kävin näyttelyn läpi opastuksen kera ja tänään menin sinne kännykän kanssa. Näyttelyyn on nimittäin linkitetty Spotify- ja YouTube-soittolistoja, joita voi kuunnella teoksia katsoessaan. Koko näyttelylle on oma soittolista, ja sitten myös joka salille omansa. Lippuluukun ihminen suositteli kuuntelemaan salien soittolistoja, ja niin tein.

Soittolistat saa ladattua todella kätevästi QR-koodinlukijalla, joten sellainen ohjelma kannattaa ladata kännykkään jo kotona. Itselläni oli valmiina myös Spotify-ohjelma, joten ei kun menoksi. QR-koodi löytyi aina salin molemmista päistä. Näyttelyssä ei ollut paljon ihmisiä, jotka olisivat häirinneet, mutta musiikin kuuntelu sulki kyllä tehokkaasti ulkopuolisen maailman ja taiteen kokemisesta tuli jotenkin intiimimpi tilanne. Kun tulin uuteen saliin, vaihdoin soittolistan sen salin musiikkiin ja kaikki sujui helposti, kunnes juuri ”hartaimmassa” salissa korviin kajahti tuo tuttu ärsyttävä naisääni: ”Jos haluat kuunnella musiikkia ilman mainoksia 30 minuuttia, katso tämä lyhyt video…” Plääh! Spotify iski tajuntaan miehen mentävän aukon. 😀 Tässä vaiheessa nappasin napit korvista ja kuuntelin salissa soivaa musiikkia. 😉

WA-museo-7-2016

Tällainen musiikin linkittäminen taideteoksiin ei ole yhtään hassumpi idea, ja jos sellaista ei ole tarjolla, niin ainahan voi kuunnella jotain omaan mielentilaan sopivaa musiikkia, kun on taidenäyttelyssä. Mansikkapaikkaa myös suosittelen, kannattaa käydä tsekkaamassa tämä näyttely, joka päättyy 21.8.

Taidetta siellä – virtuaalisesti

Tämän päivän taidepläjäys ei jäänyt pelkästään Wäiskin museon tarjontaan, vaan päätin piipahtaa myös virtuaalimaailma Second Lifessä. Sähköpostiin oli tipahtanut tämä videolinkki, ja ajattelin, että voisin käydä vilkaisemassa näitä teoksia ”luonnossa” 😀 nooh, ainakin virtuaaliluonnossa.

Yritin siis hakua käyttäen löytää tuon näyttelyn, en löytänyt, vaan jouduin ennestäänkin tuttuun paikkaan, upeaan Rose Theatreen, jonka taidenäyttelyissä olen toisinaan käynyt. Rose Theatressa oli kuitenkin menossa näyttelyiden vaihto, joten päätin etsiä tavoittelemaani näyttelyä videon tekijän Miky Oyenin kautta. Mikyn SL-profiilista löysin hänen paikkansa ja teleporttasin itseni sinne. Oyenin Museé Art Nouveau on yhtä upea paikka kuin Rose Theatrekin, ja siellä on tauluja ja veistoksia salikaupalla. Hänen mielenkiintonsa kohdistuu vanhojen mestareiden teoksiin. Seiniä koristavat Edgar Degasin, Gustav Klimtin, Alphonse Muchan ja Henri de Toulouse-Lautrecin värikylläiset maalaukset. Ja löytyipä sieltä yksi sali uudempaakin. Taustalla soi klassista pianomusiikkia, joka sopii maalauksiin ja paikkaan todella hyvin.

SL-Alfonso-Mucha

Alfonso Muchan tauluja ihailemassa Second Lifen Museé Art Nouveaussa

YouTubessa näkemiäni maalauksia en kuitenkaan löytänyt, ja kun harhailin rakennuksesta toiseen, paikan isäntä ja videon tekijä Miky Oyen varmaan huomasi hoprehtimiseni ja otti minuun yhteyttä privaattichatillä. Niinpä sitten kyselin, mistä löytäisin videon näyttelyn, ja Miky pahoitteli, että tuo Pariisin näyttely on nyt poissa ja sen tilalla Henri de Toulouse-Lautrecin näyttely. Ystävällisesti hän antoi minulle maamerkin Pariisiin, missä etsimäni näyttely oli ollut, ja niinpä päätin piipahtaa Pariisissakin samalla reissulla. Siellä kiertelin Toulouse-Lautrecin näyttelyn, ja sen jälkeen kävelin hiukan Eiffel-tornin alla ja sen lähitienoilla.

Taiteen merkeissä meni siis mukavasti heinäkuun viimeinen lauantai. 🙂

Kaksi kärpästä yhdellä museokäynnillä

Mitä tarvitaan, että turkulaisen saa lähtemään johonkin oman kaupungin museoon. No, ensinnäkin museokortti on hyvä kannustin. Ja ikävystynyt, hieman yksinäinen olotila voi toimia joskus kuin potkuna istumalihaksiin. Ei siihen näköjään sitten sen kummempaa tarvita. 😉

Sateentihkuinen, harmaa pääsiäislauantai sopi hyvin tarkoitukseen, kun päätin karistaa kodin bittipölyt harteilta ja singahtaa Aboa Vetus & Ars Novan kiertoradalle. Tähtäimessä oli osua sinne opaskierron alkuun. Tuskinpa siellä kovin paljoa väkeä olisi. Eivätkö kaikki ole pääsiäisenä matkoilla tai mökillä? Jo Itäisellä Rantakadulla tämä ajatus näytti menevän jotakuinkin pieleen: porukkaa lappoi tasaista tahtia museon ovesta, ja sisällä vallitsi varsinainen hälinä ja pölinä ja ruoantuoksu kätteli heti ensimetreillä ärsyttävän houkuttelevasti. Kassalle oli jo pienoinen jononpoikanenkin. Kiilauduin kahden perheen muodostaman ryhmän perään, jossa ihmiset puhuivat kotoisasti suomea, englantia ja espanjaa, eniten tuota jälkimmäistä. Hih!

Opaskierros alkoi museon historiallisesta osasta, ja siellä vaaleanpunahiuksiselta oppaalta pääsi ”oho”, kun hän totesi kierrokselle tulleiden ihmisten määrän. Hän oli arvellut, ettei pääsiäisenä tulisi paljonkaan porukkaa paikalle. Toisin kävi; olisiko ollut peräti kolmisenkymmentä. Oli kaikenikäisiä ihmisiä ja vieläpä yksi avustajakoirakin, kermanvaalea rauhallinen labradori, joka myös kuunteli tarkkaavaisesti, sen jälkeen kun oli nuuhkaissut opasta ja todennut, että tällä oli kissa kotona.

Opas osasi mainiosti elävöittää kivisiä raunioita ja herätti ne henkiin mielenkiintoisilla tarinoilla ja hauskoilla yksityiskohdilla. Ehdottomasti kierroksesta sai enemmän irti oppaan kanssa kuin jos olisin lähtenyt kiertämään raunioita yksin. Suosittelen siis opaskierrosta, vaikka museossa olisi käynyt ennenkin. Oman lisänsä kierrokseen toivat tietenkin ihmiset. Espanjalaisen perheen teini-ikäinen tytär simultaanitulkkasi hiljaisella äänellä muille perheenjäsenille oppaan juttujen pääpiirteet. Niinpä sain kuunnella samaan hintaan myös espanjankielisen selostuksen aina, kun satuin seisomaan heidän lähellään. Ei voi muuta kuin nostaa hattua tytölle, joka ymmärsi suomen kieltä niin hyvin, että pystyi kääntämään ja tiivistämään kieltä lennosta. Perheen isä ehdotti vähän joka paikkaa keittiöksi, mutta tytär joutui tuottamaan pettymyksen isälleen, kunnes sitten löytyi vihdoin ja viimein kellarikeittiön paikka. 😉 Myös lapset toivat kierrokseen oman hauskan lisänsä. Oppaan lapsille suunnattuihin kysymyksiin saimme kuulla kursailemattoman suorasukaisia vastauksia. Nyt siis tiesimme, missä perheessä oli ollut täitä (no, aika monessa lapsiperheessä varmaan) ja missä perheessa nukuttiin alasti (ei kai harvinaista tämäkään).

Jos oli museokierroksella ollut jo hiukan tungosta, niin nukkekotinäyttelyn kierrokselle porukkaa liittyi mukaan vähintäänkin toinen mokoma, joten kaikkia pikkukoteja ei päässyt kauheasti tsiigailemaan. Onneksi oppaan ääni oli kantava ja kuului hyvin toiseenkin huoneeseen tiiviin ihmismassan yli. Myös nukkekodeista saimme kuulla jännittäviä yksityiskohtia. Esimerkiksi miksi yhdessä nukkekodissa oli kampi? No, sitä veivaamalla hissi nousee. 😉

Puolentoista tunnin kierroksen jälkeen ei ollut enää paukkuja sulattaa mitään lisää, joten Ars Novan 2. kerrokseen täytyy mennä toiste, kun kuparinen tämän museon kohdalla on nyt vihdoin ja viimein rikottu. Juu, tämä oli ensimmäinen kerta, kun vierailin tässä museossa, sijaitsee varmaan liian lähellä kotia. 😉  Ja ensimmäinen kerta myös kun sain vinguttaa upouutta museokorttia. Vanha, pahvinen kortti meni vanhaksi viikko takaperin, eikä se edes olisi kelvannut Aboa Vetukseen. Myös nukkekotinäyttelyssä pitäisi ehtiä piipahtaa uudestaan silloin, kun siellä ei ole ruuhkaa. Voisi ottaa muutaman valokuvankin.

Niin, ikävystynyt olotila häipyi tuossa hälisevässä porukassa hyvinkin äkkiä. Vasta kotona huomasin, että silmätipat olivat kuivuessaan muodostaneet vasemman silmän ripsiin hämähäkinseitin näköisen virityksen. No, tämä ”meikki” sopi oikein hyvin museokäynnille. 😀

Abo Vetus & Ars Nova 2016

Alkemia-näyttelyssä kaksi kertaa

Muutama viikko sitten piipahdin Wäinö Aaltosen museossa katsomassa Saara Ekströmin Alkemia-näyttelyn, joka koostuu valokuvista, videoista ja installaatioista. Näyttely on levittäytynyt kaikkiin museon ”huoneisiin”, joissa vaeltaessaan katsojan ympäröi kiiretön rauhallisuus. Kyseisenä lauantaipäivänä museossa oli vain vähän ihmisiä, ja niinpä hämärissä huoneissa vallitsi suorastaan suggestiivinen ja meditatiivinen tunnelma, joka tarttui ja valtasi katsojan kokonaan. Kaikki kiire ja hermostuneisuus kaikkosi, ja olo oli kuin uudestisyntyneellä. Ulos tullessa mielessä oli, että tuonne täytyy päästä uudestaan.

Tänään sunnuntain päiväkävely suuntautui kuin suuntautuikin Alkemia-näyttelyyn toistamiseen. Tiedossa oli, että Saara Ekström tulisi itse kertomaan teoksistaan ja työskentelytavoistaan. Tilanne oli ihan erilainen kuin ensimmäisellä kerralla. Museo kihisi ja kuhisi kaikenkokoista ja -ikäistä väkeä. Lapsia vaelsi isona laumana ohjaajien johtamana, ja Ekströmin esitystä kuulemaan oli tullut iso joukko taiteenharrastajia. Luvassa oli siis jotain ihan muuta kuin rauhaa.

Ekströmin taide toimii ja puhuttelee loistavasti ihan sellaisenaan, ilman selityksiä ja taustatietoa, mutta kun taiteilija itse avasi teoksiaan kertoen niiden taustoista samoin kuin omista ajatuksistaan yleensäkin, tuntui kuin kokonaan uusi, ihmeellinen maailma olisi auennut katsojalle. Valokuvia ja videoita katsoi (ja kuunteli!) ihan toisesta näkökulmasta, kun tiesi, miten ne oli tehty. Että valkoiset vettä täynnä olevat astiat olivat (kuin) uurnia ja niihin tippuva punainen väri verta. Että asetelmallisissa Stillleben-kuvissa oli värimaailma lopultakin syntynyt lähes spontaanisti. Että Inventory-lehden sai katsoja napata mukaansa suoraan taideteoksesta (hih!). Että mystinen scifi-kasvi, joka vangitsi minut pitkäksi aikaa ensimmäisellä katselukerralla, on ihan oikeastikin varsinainen scifi-kasvi eli ihmeellinen jerikonruusu, josta tehty video oli toteutettu time lapse -tekniikalla. Ja niin edelleen.

Tunnin kierros taiteilijan seurassa hujahti niin nopeasti, etteivät jalatkaan ehtineet väsyä. Entä jälkikäteen… oliko rauhallinen olo? Vielä mitä! Aivoissa säkenöi ja sihisi kaikki se tieto ja ne taideteokset, varpusten tsirpitys ja pöllön rävähtämätön katse. Paljon ideoita pulpahteli myös omiin tuleviin valokuva- ja videokokeiluihin.

Entä vieläkö pitäisi mennä näyttelyyn kolmannen kerran? No, varmaan pitää, kyllä! Sillä yhteen videoteokseen on tulossa vielä musiikkia. Sekin täytyy kokea. Onneksi on tullut hankittua museokortti! 🙂

Saara Ekströmin Pöllö-videosta kännykällä ottamani kuva (rajattu).

Saara Ekströmin Pöllö-videosta kännykällä ottamani kuva (rajattu).

 

Jouluhässäkästä flow-tilaan

Modern Psykologi 8/2016Viimeinen lauantai ennen joulua viekoitteli minut kaupungille seuraamaan jouluhässäkkää. Pienet ostokset tehtyäni käveleskelin ilman päämäärää ihmisiä katsellen, ja jalat veivät tuttua polkua Akateemiseen kirjakauppaan kirjapinojen sokkeloihin ja lopulta lehtihyllyille. Silmään osui montakin lehteä, mutta yksi tarttui käteen: Modern Psykologi 8/2015. Kansi toki oli kauniin värikäs, mutta se mikä sai minut ostamaan lehden, oli kannessa komeasti seisova teksti Så får du flow, ja sen alla pienellä Hitta det kreativa flytet med Míhály Csíkszentmihályi.

Kotona, kun päällimmäiset asiat oli tehty, käperryin lehden kanssa sängylle. Ja aloin lukea artikkelia tuosta 81-vuotiaasta sympaattisen oloisesta psykologian professorista, jolla on niin ääreest vaikea sukunimi ja joka tunnetaan ”piireissä” lempinimellä Mr Flow himself. Alkujaan unkarilainen, mutta 22-vuotiaasta asti Jenkeissä asunut Csíkszentmihályi tekee siis yhä proffan hommia Los Angelesissa korkeasta iästään huolimatta.

Flow

Csíkszentmihályi oli 12-vuotias, kun hän ensimmäisen kerran tuli tietoiseksi siitä, kuinka tyydyttävä ja täysin ”uppouttava” tila flow voi olla. Elettiin toisen maailmansodan loppuaikoja 1945, Csíkszentmihályi perheineen oli internointileirillä Italiassa, koska hänen diplomaatti-isänsä epäiltiin sympatisoivan Italian fasistihallitusta. Csíkszentmihályi oli pelaamassa shakkia ja oli niin uppoutunut peliin, ettei huomannut, kuinka pommit putoilivat ympärillä.

Flow on siis tila, jossa ihminen uppoutuu tekemiseensä niin syvästi, että aika pysähtyy, tai paremminkin: aikaa ei enää ole. Ihminen elää sitä, mitä tekee. Hän ei ajattele, mitä hän tekee, ei analysoi eikä tarkkaile itseään eikä omia tunteitaan. Hänen tietoisuutensa sulaa yhteen tekemisen kanssa. Kirjoittajat puhuvat monesti flowsta, silloin kun teksti pulppuaa itsestä ulos vaivattomasti ja tarinan osaset sekä juoni vain loksahtelevat kohdalleen. Uskon esimerkiksi, että Mika Waltarin ja Georges Simenonin kaltaiset kirjailijat pääsivät flowhun helpommin kuin kirjailijat keskinmäärin.

Mutta flow-tilaan voi päästä muutenkin kuin kirjoittamalla tai tekemällä muuta taidetta. Kuka tahansa itse asiassa voi saavuttaa flown, ei tarvitse olla taiteilija. Flow-tila voi ilmaantua, kun istuu konsertissa tai katsoo elokuvaa, urheillessa, tehdessä tutkimusta tai pelatessa tietokonepeliä. Itse olen kokenut flown kirjoittamistilanteen lisäksi muun muassa konsertissa tai muuten musiikkia kuunnellessa, taidenäyttelyssä, lukiessa, työssä (monta kertaa!) ja urheillessa. Urheiluväki käyttää tilasta ilmausta ”being in the zone”. Harrastin aikoinaan lentopalloa ihan huvin vuoksi, ja kerran koko porukka verkon kummallakin puolella meni yhtä aikaa flow-tilaan. Aivan uskomaton kokemus, jonka muistan vielä nyt vuosikymmenien jälkeen, vaikka kaikki muut pelimme olen unohtanut täysin.

Csíkszentmihályi kertoo Modern Psykologi -lehden haastattelussa, että lapset kokevat ennen kouluikää flown useinkin, ja tähän on helppo yhtyä, kun seuraa lasta, joka uppoutuu omaan leikkiinsä niin täysin, että unohtaa kaiken muun ympärillään. Mutta koulunkäynti, jossa lapsen pitää istua hiljaa kuuntelemassa ”valmista”, pikkuhiljaa tekee flown meille vaikeammin saavutettavaksi.

Flow on avain luovuuteen ja innovaatioon. Parhaat ideat usein syntyvät flowssa. Mutta miten flown voi sitten houkutella esiin? Mitään takuuvarmoja ohjeita Csíkszentmihályi ei haastattelussa anna, päinvastoin hän sanoo, että flown aikaansaaminen voi olla vaikeaa, mutta se on täysin mahdollista ”om du låter dig involveras”…  miten tuon nyt kääntäisi… kun annat itsesi antautua, osallistua, joutua mukaan… Flow-tilan edellytyksenä on kuitenkin ponnistelu, vaivan näkeminen ja keskittyminen. Viimeinen asia voi tuottaa meille somessa eläville nykyihmisille vaikeuksia. Meillä on koko ajan moniajo päällä, kännykkä piippailee saapuneita viestejä, täytyy käydä kuikuilemassa Facebookissa, mitä kaverit kirjoittavat, tai raportoitava omia tekemisiä. Niinpä keskittymisemme pirstoutuu päivän mittaan useita kertoja. Csíkszentmihályi itse elää samanlaista elämää, ihmiset jopa soittelevat hänelle öisin ja pyytävät neuvoja.  Niinpä hän ottaa vaimonsa kanssa joka vuosi kolmen kuukauden irtioton ja viettää sen ajan mökillä poissa maailman hässäkästä. Csíkszentmihályi kehottaa jokaista myös miettimään omia flow-hetkiään, milloin ja missä ne syntyivät, ja näin luomaan itselle sellaisia tilanteita, joissa flowhun meneminen on helpompaa. Oppilaitaan Csíkszentmihályi yrittää auttaa löytämään oman flownsa. Hän muun muassa luetuttaa tässä tarkoituksessa heillä Leo Tolstoin lyhytromaanin Ivan Iljitšin kuolema.

Artikkelin luettuani lähdin tietysti heti kuukkeloimaan positiivista psykologiaa, jonka käsitteisiin flowkin kuuluu. Positiivinen psykologia terminä kuulostaa meidän synkkyyteen taipuvaisten suomalaisten korvissa amerikkalaiselta huuhaalta, mutta hankittuani hiukan lisää tietoa ajattelin: Tässä on kyllä jotain ideaa! Ensin löysin tämän suomalaisen sivun.  Ja tällä sivulla oli linkki Ted.comin sivuilla olevaan videoon, jossa Dr. Martin Seligman kertoo hauskasti ja mukaansatempaavasti positiivisesta psykologiasta ja mihin flow siinä sijoittuu. Videossa on suomenkielinen tekstitys ja suosittelen lämpimästi sen katsomista.

———-
Tämäkin teksti on kirjoitettu flown voimalla. Vieläkin posket punoittaa innostuksesta. 🙂

———

20.12.2015 Lisään vielä yhden linkin tähän: Míhály Csíkszentmihályi kertoo flowsta Ted.comissa (ei suomenkielistä tekstitystä).

Videoteos Bambin maisemista

Marraskuun viimeisenä lauantaina lähdin synkkyyttä ja myrskyä pakoon Turun taidemuseoon. Tarkoitus oli katsastaa uudet näyttelyt, erityisesti hollantilaisten Persijn Broersenin ja Margit Lukácsin videoteos Mastering Bambi, joka perustuu vuonna 1942 ensi-iltansa saaneeseen Walt Disneyn klassikkoanimaatio Bambiin. Broersen ja Lukács poimivat teokseensa valikoidut kohtaukset kyseisestä elokuvasta, mutta poistivat kaikki eläimet. Jäljelle jäi vain luonto ja kamera-ajot.

Video pyörii nonstoppina ja koko seinän suuruisena taidemuseon Pimiössä. Iso huone on nimensä mukaisesti pimeä, vain videoteoksen tuottaman valon varassa. Jos sattuu tulemaan Pimiöön silloin, kun videon maisema on tummanpuhuva, joutuu hiukan etsimään istumapenkkiä.

Olin liikkeellä sen verran aikaisin, että muut vierailijat tutkivat vielä alakerrassa olevaa Nils Dardelin näyttelyä, joten sain istuskella Pimiössä ypöyksin. Alkuun meinasikin iskeä pakokauhu, sillä videoteokseen kuuluva musiikki pauhasi ihan liian kovaa ja oli työntää minut ulos koko huoneesta. Huoneen nurkissa sijaitsevat pikkukaiuttimet olivat ihan liian vaatimattomat sellaiseen volyymiin, ja varsinkin korkeat naisäänet särähtivät korviin ja raastivat hermoja. Oli koko ajan sellainen olo, että musiikki oli huitaisten heitetty videoteokseen. Vasta kotona luin, miten sen olivat Bambi-elokuvasta rekonstruoineet ja muokanneet Berend Dubbe and Gwendolyn Thomas varta vasten tätä videota varten. Ja kotona kun kuunteli musiikkia oikealla äänenvoimakkuudella, se kuulosti ihan hyvältä ja videoon sopivalta jopa iPadin ja iMacin peruskaiuttimista.

(Normaalikuuloisen täytyy näköjään kantaa kukkarossaan korvatulppia myös silloin, kun menee taidenäyttelyihin; elokuvissa ja konserteissahan korvatulpat ovat olleet vakiokamaa jo kauan.)

Musiikki oli niin rasittavaa, että sen torjumiseen meni energiaa ja alussa oli vaikea keskittyä kuvapuoleen. Mutta jossain vaiheessa kuvat onnistuivat työntämään musiikkia riittävästi pois katsojan päältä.

Maisema Bambi-elokuvasta

Mastering Bambin kohtaukset ovat ehkä alkuperäisen animaation tummasävyisimpiä, lukuun ottamatta valkoista talviosuutta. Goottimaisemiin tykästyneelle nämä tummanharmaat, sinertävän sävyiset kuvat ovat toki mannaa. Kun lystikkäät ja suloiset piirroseläimet eivät hyppele ja peuhaa videossa, huomaa, miten dramaattisia Bambi-elokuvan maisemat oikeastaan ovatkaan. Ja itse asiassa hiukan pelottaviakin. Musiikilla vielä alleviivataan pelottavuutta. Kieltämättä pari kertaa säpsähdin siinä pimeässä yksin, irrallaan muusta maailmasta istuessani. 🙂

Videofilmin tarkkuus hieman kärsii, kun se heijastetaan niinkin isolle seinälle, ja kaipasin lisäterävyyttä, sellaista jota voi nähdä videossa, kun sitä katsoo vaikkapa iPadin näytöltä. Mutta iso seinä tuo kuvan todella lähelle eikä mahdollista pakenemista (ellei sulje silmiä). Pieneltä näytöltä puuttuu syvyyden ja 3D:n vaikutelma, joka Pimiössä tuntuu suorastaan fyysisenä, vähän samalla tavoin View-Masterissa, jolla katsottiin lapsena Disneyn kuvia (laite oli mummulassa ja meidän kersojen keskuudessa todella himoittu aparaatti).

Muutamat kamera-ajot tuntuvat mielipuolisilta ja liian nopeilta, koska alkuperäisessä elokuvassahan kamera seuraa liikkuvia ja leikkiviä eläinhahmoja, jotka nyt puuttuvat kokonaan. Muutamat kohtaukset taas vetävät katsojan mukaan liikkeeseen, jonka tuntee konkreettisesti vatsanpohjassa ja joka saattaa aiheuttaa huimausta, jos sellaiseen on taipumusta. Matkapahoinvointiin taipuvaisen on hyvä sulkea silloin silmänsä. Yhdessä kohdassa tuli hiukan huono vointi, joka meni kyllä ohi heti. Mutta video on tosiaan niin voimallinen, että aiheuttaa myös puhtaasti fyysisiä tuntemuksia.

Videoteos olisi kiva katsoa uudestaan, siten että sen voisi aloittaa alusta, siitä mistä se oikeastikin alkaa. Ja musiikin volyymi käännettynä oikealle voimakkuudelle, hiljaisemmaksi! Kunnon äänentoistolaitteita ei varmaan uskalla edes toivoa näinä leikkausten ja vyönkiristämisen aikoina, mutta mieleen kyllä tuli, kuinka huikeaa olisi, että näyttelyssä vieraileva voisi ottaa yhteyden videoesityksen ääniraitaan omalla älypuhelimellaan ja kuunnella musiikkia omien kuulokkeiden kautta, sillä voimakkuudella, mikä olisi itselle sopivin. Kun äänentoisto olisi hyvä, taide-elämyskin olisi ihan toista luokkaa.

—————

Tähän artikkeliin liittyviä linkkejä:
Mastering Bambi YouTubessa (taiteilijoiden lyhyt haastattelu ja jonkin matkaa itse videotakin)
Broersenin ja Lukácsin kotisivut
Bambi-elokuva 1942 YouTubessa (sieltä löytyy myös muitakin vaihtoehtoja)