Australialais-irlantilainen Strangerland on hieman outo elokuva, tai ainakin päähenkilö Catherine on mutkikas henkilö, jonka psyykkeen on vaikea saada tarttumakohtia. Jotain mystistä ui koko ajan pinnan alla, pinnan tuntumassa, ei vain Catherinen vaan muidenkin perheenjäsenten nahkojen sisällä, ja koko elokuvassa, joka pitää katsojan pihdeissään loppuun asti (lähes kaksi tuntia).
Koska elokuvakin on jännän outo, siitä sopinee kirjoittaa myös outo arvostelu, joka ei ole edes arvostelu. 😀 Teksti sisältää joitakin juonipaljastuksia.
Strangerland (2015)
Ohjaaja: Kim Farrant
Pääosissa: Nicole Kidman, Joseph Fiennes, Hugo Weaving
Yöllä hiekka on mustaa.
Kun aurinko ryömii maailman takaa ja raapii hiekan vereslihalle, karahtaen hiekka löytää oman värinsä, punaisen. Auringon selän takaa tulee tuuli, joka sytyttää hiekan tuleen.
Hiekan liekit täyttävät maailman: poltettua oranssia, tiilenpunaista. Ihmiset ja talot uppoavat kuumaan, kuivaan sumuun. Voi nähdä vain auton pyöreät etuvalot, keltaiset, kun se ajaa hitaasti ohi koskettamatta ketään, liukuu ulos tästä maailmasta. Kyydissään kukkaan puhjennut.
Mies etsii kadonneita lapsiaan. Nainen etsii tytärtään ja poikaansa. Mies etsii naista, joka istuu hänen vieressään, niin syvällä, ettei häntä voi löytää. Ellei hän tule ulos. Mutta ovia on vaikea löytää, löydettyjä avata, lukittuja murtaa, jos ei tiedä, missä on. Nainen erehtyy ovista. Rae ei ole hänen ovensa, vaikka olisi Smith tai Elrond. Eikä mies. Ovet ovat lähempänä, ihossa, tai vieläkin lähempänä.
Nainen etsii lapsiaan, mutta ensin hänen on kadotettava se, joka luulee olevansa, ja löydettävä itsensä. Hän ei ole tämä tytär. Lopulta nainen puristuu näkymättömän seinän läpi, se riipii häneltä vaatteet, ja hän tulee näkyviin kaikille muille, paitsi itselleen. Mies löytää naisen, mutta nainen ei.
Mies on löytänyt pojan aavikolta. Hiekan tuli on sammunut ja aurinko nuollut poikaa tulikielellään. Poika ei puhu, ei ole mitään sanottavaa. Ei ole sellaisia kysymyksiä, joihin voisi vastata tyynesti. Tytärtä mies ei voi löytää, koska hän sekoittaa tämän naiseen.
Nainen ja mies eivät ymmärrä, ettei tytär ole kenenkään kuva tai kopio, vaan oma itsensä. Tytär, itsensä oma, etääntyy yhä lähemmäs itseään. On jo kulkenut pitemmän tien kuin vanhempansa.
Kun poika vihdoin puhuu, nainen ja mies alkavat räpytellä silmiään auki. Vielä ne ovat täynnä kuumaa, punaista hiekkaa.
Sanoja, sanoja 