Viivamaalarissa kaikki valot päällä!

Anne Leinonen: ViivamaalariKun Leinosen Anne väläytti joulun alla, että häneltä oli tulossa uusi kirja nimeltä Viivamaalari, ryntäsin heti nettiin etsimään, mistä ennättäisin saada kirjan jouluksi. Pettymys oli suuri, kun tajusin, että kirja ilmestyisi vasta joulun jälkeen. Näin jälkikäteen ajateltuna Viivamaalari olisi ollut juuri mitä mainioin luettava joulunpyhien aikaan. Mutta koska se ei onnistunut, piti järjestää itselle toinen joulu maaliskuulle.

Oikeina joulunpyhinä – ja pitkälti vielä niiden jälkeenkin – sen sijaan kahlasin läpi Sofi Oksasen kirjan Kun kyyhkyset katosivat; siksi tässä artikkelissa vertailen näitä kahta kirjaa keskenään, vaikkei näin erilaisia kirjoja pitäisi oikeastaan verrata toisiinsa. Mutta toisaalta, lukija odottaa kirjasta kuin kirjasta tiettyjä yleispäteviä asioita.

Juoni

Juonen rakentaminen romaanin kokoiseen tarinaan ei ole ihan yksinkertainen asia. Juonen pitäisi olla sellainen, että lukijan mielenkiinto ja lukuvireys säilyvät koko ajan. Juoni ei saisi olla liian hidas eikä liian nopea. Hitaita ja nopeita kohtia kirjassa toki saa olla. Välillä on hyvä pysähtyä katsomaan ympärilleen ja vetää rauhassa henkeä, ja välillä on ihan hyvä pistää juoksuksi. Romaanin pituisessa tarinassa tapahtumien tasapainoinen rytmi on a ja o. Viivamaalarissa rytmi on kohdallaan. Se houkutteli ja kannusti jatkamaan lukemista, ei tehnyt mieli harppoa eikä toisaalta palata takaisinpäin liiallisen vauhdin hengästyttämänä. Oksasen kyyhkyt-kirjassa sen sijaan jouduin monta kertaa miettimään, minne hemmettiin kirjailija oli oikein eksynyt. EVVK! Toki historialliset faktat olivat varmasti oikein, mutta kaunokirjallisuus ei ole sitä varten, että kirjailija briljeeraa historiallisella tietämyksellään. Oksasen kirjaa lukiessa tuli monta kertaa mieleen kysymys, missä editoija on luurannut (lomalla?). Leinosen Viivamaalarissa editoija sen sijaan oli paiskinut hommia; teksti ja juoni pysyivät paketissa koko romaanin ajan, ja tästä seikasta jaksan lukijana olla aina yhtä kiitollinen.

Viivamaalarissa juoni paisui myös eteenpäin mennessään. Alussa kaikki näytti muuten ihan tavalliselta, kadonnutta vaahteraa lukuun ottamatta. Tavallinen nainen, vähän syrjäytynyt juo kahvia parvekkeellaan. Voisi olla kuka tahansa meistä. Sitten ”tavallisen” tarinan joukkoon tippuu hieman outoja sanoja: työarpajaiset, työresurssitoimisto… Ne eivät kuulu meidän maailmaamme, lukija höristää korviaan. Missä maailmassa kirjan nainen elää? Pikkuhiljaa maailmaa raotetaan lukijalle päähenkilön silmin. Päähenkilökin joutuu katsomaan maailmaansa uusista näkökulmista. Kaikki ei ole sitä, miltä se ensisilmäyksellä vaikuttaa, miksi päähenkilö on sen kuvitellut. Maailma muuttuu koko ajan kummallisemmaksi, mutta logiikka säilyy. Juonen ”sivulauseissa” olin näkevinäni kevyen kohteliaat kumarrukset Babylon 5:n, Matrixin ja ehkäpä Stephen Kinginkin suuntaan. Ei häirinnyt, päinvastoin. 🙂 Ei myöskään häirinnyt se, että kirjassa oli eräänä PÄÄaiheena asia, josta itsekin olen kirjoittanut pari novellia (se nyt vaan on niin hyvä aihe, että siitä voi kirjoittaa monesta eri näkökulmasta).

Henkilöt

Oksasen kirjassa Kun kyyhkyset katosivat oli puuduttavasti harhailevan juonen lisäksi ongelmana henkilöt. He eivät olleet kiinnostavia, heissä ei ollut oikein mitään, mistä pitää – joitakin sivuhenkilöitä lukuun ottamatta. Oikeastaan minulle oli ihan samantekevää, mitä heille tapahtui. Heissä ei ollut sellaista tarttumapintaa, että heidän kohtalonsa olisi kiinnostanut. Ja loppuratkaisussa, yhden päähenkilön kohdalla tuntui peräti siltä, ettei Oksastakaan kiinnostanut hänen kohtalonsa.

Viivamaalarissa sen sijaan kannoin huolta päähenkilön kohtalosta. Hän ei ole mikään suuri sankarihahmo, vaan tavallinen tallaaja – no, ei ehkä loppujen lopuksi niin tavallinen 😉 – joka yrittää luovia yhteiskunnan sallimissa rajoissa ja ymmärtää, mitä on tapahtumassa, miksi joku maalaa viivaa pitkin katuja, miksi kaikki ei olekaan ihan niin kuin on annettu ymmärtää. Ja hän kasvaa kirjan myötä ihmisenä, passiivisesta aktiiviseksi. Hänessä on juuri tuota tavallisen ihmisen karismaa; hänen tilanteeseensa – niin outo kuin se onkin – on helppo eläytyä, koska hänessä on riittävästi tarttumapintaa.

Loppusanat

Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat oli siis suuri pettymys. Myönnän, että yhtenä syynä oli se, että odotin siltä samaa kristallinkirkasta verbaalista ja ajattelullista älykkyyttä kuin Puhdistuksessa oli. Puhdistus kolahti minuun aikoinaan oikein kovastikin ja pidän sitä yhä mielettömän upeana kirjana.

Anne Leinosen Viivamaalari on loistava esimerkki siitä, miksi scifiä kannattaa lukea. Hyvä scifi haastaa lukijan tanssiin, josta ei pidä kieltäytyä, sillä se vie huikeisiin sfääreihin – oikeasti! Kun suljin Viivamaalarin viimeisen sivun, olo oli kuin olisin sukeltanut raikkaaseen veteen ja pulpahtanut pinnalle. Olin virkistynyt, olin energinen, kävelin kymmenen senttiä lattian yläpuolella ja katselin ympärilleni uusin silmin: elämä ja tavalliset arkiasiat olivat äkkiä äärettömän mielenkiintoisia. Voin hetken ajan tuntea, kuinka maapallo lentää halki pimeän avaruuden kaikki valot päällä ja minä olen kyydissä mukana.

PS. Viivamaalarin kannesta: kyllä se on niin, että lila on scifi-väri numero yksi!

PPS. Oikeasti on surullista, että hyvien kirjojen lukemiseen menee vähemmän aikaa kuin tylsien läpikahlaamiseen. Eikö sen pitäisi olla juuri päinvastoin!

PPPS. Anne Leinosen haastattelu Aamu-TV:ssä nähtävissä Areenalla.

Mainokset