Visuaalisia asioita

Tällä viikolla puolalalaisen Krzysztof Kieślowskin (1941-1996) Kolme väriä -elokuvasarja poistui Yle Areenasta. Huomasin tämän viime tipassa ja katsoin elokuvat kahtena peräkkäisenä iltana: Sinisen tiistai-iltana, Valkoisen ja Punaisen keskiviikkona. Arvelin, että olin nähnyt ne ennenkin, mutta varma en ollut. Jotenkin kaikkien juonet tuntuivat vierailta, mutta jotkin yksityiskohdat sen sijaan olivat hyvinkin tuttuja. Muistin esimerkiksi kumaraisen vanhuksen, joka jokaisessa elokuvassa yritti vaivalloisesti työntää tyhjää pulloa lasinkeräyssäiliön hänelle liian korkealla olevasta aukosta sisään. Samoin Punaisen loppukohtaus tuntui hyvinkin tutulta. Ja Sinisen päätähden Juliette Binochen ohimenevä ilmestyminen Valkoisessa. Myös matkalaukussa matkustus tuntui joten tutulta. Mutta edelleenkään en ole ihan varma, olenko nähnyt nämä elokuvat aiemmin vaiko vain katkelmia esimerkiksi jossain elokuva-arviossa.

Kolmessa värissä kerronnan visuaalisuus ja intensiteetti pitävät katsojan tiukasti otteessaan. Minuun kolahtivat eniten Sininen ja Punainen, joista jälkimmäinen ehkäpä kaikkein eniten. Sinisessä viipyilevät lähikuvat tuntuivat joissakin kohdin hieman liian alleviivaavilta, mutta Punaisessa visuaaliset maalailut ja pysähtymiset virittivät tunnelmaa entistä intensiivisemmäksi. Huomasin pidättäväni hengitystä ja jännittäväni vatsalihaksia lähes kaikissa kohtauksissa, joissa päähenkilö Valentine ja eläkkeellä oleva tuomari keskustelivat elämän peruskysymyksistä. Irène Jacob ja Jean-Louis Trintignant virittivät viulun kielet niin kireälle, että soi, ja kunnolla. Valkoinen jäi minulle näistä elokuvista vieraimmaksi, vaikka siinä esiintyikin sivuosassa (Mikolaj) sympaattinen Janusz Gajos.

Punaisessa tepsutteli myös kaksi koiraa (ja koiranpentuja). Vaikka Kieślowski kuljetti aika hyvin koiriakin mukana elokuvassa, niin loppukohtauksessa jäi epäselväksi, mitä sille karvaisemmalle tassuttelijalle tapahtui. Hukkuiko se? Minun elokuvassani koira olisi ollut omistajansa sylissä ja siten pelastuneiden joukossa. Niin siinä olisi pitänyt käydä, koska kerran kaikki muutkin – myös Sinisen ja Valkoisen päähenkilöt – pelastuivat Punaisessa ja ilmeisesti saivat myös toisensa. Tämä olikin oikeastaan ainoa miinusmerkki näille kolmelle elokuvalle.

Samoina päivinä – tiistaina ja keskiviikkona – selailin myös espanjalaisen Chema Madozin (1958–) valokuvia. Pinterest on lähettänyt päivittäisissä sähköposteissaan minulle ihan kiitettävän säännöllisesti Madozin valokuvia, luultavasti koska olen ollut siellä kiinnostunut Minor Whiten mustavalkoisista valokuvista. Pinterest sai lopulta selkävoiton, ja päätin tutustua tarkemmin Madoziin. Katselin valokuvia hänen kotisivuillaan ja mietin, millaisia Photoshop-tekniikoita hän mahtaa käyttääkään jännittävissä kuvissaan. Katsoin myös yhden YouTube-haastattelun, joka oli tehty Madozin työhuoneessa. Suuni loksahti auki, kun tajusin, ettei Madoz ollut tehnyt outoja kuviaan kuvankäsittelyssä, vaan kyseessä oli ihan oikeat esineet, kuvauksia varten tehdyt. Vau, ihan oikeasti!

Madozin valokuvat ovat hyvin selkeitä, rauhallisia ja asetelmallisia. Hänen kuvilleen on ominaista pehmeä valo, usein hieman seepiaan taipuva, ja jokaisessa kuvassa on jokin oivallus, jotain, mikä laittaa katsojan näkemään jonkin tutun esineen tai asian uudesta näkövinkkelistä. Kuvat ovat mahdottoman kutkuttavia, mielikuvitusta herätteleviä, ahaa-oivalluksia tarjoilevia; niistä ei tahdo saada tarpeekseen sitten millään. Samaan aikaan ne piristävät ja rauhoittavat. Ja oman kodin esineitä alkaa katsella uudella tavalla. Vaikka Madozin kuvat saavat monesti hymyn huulille, niin katsojien naurattaminen ei ole hänen päämääränsä. Kuvia on siis syytä katsoa myös niiden tarjoamien tarinoiden ja syvempien ajatusten kautta, eikä jäädä lepäämään sen ensimmäisen – ilmiselvän – oivalluksen sohvalle.

Elokuvien ja valokuvien jälkeen torstaita vasten yöllä näin sitten unia. En suoranaisia viittauksia Kieślowskin elokuviin tai Madozin valokuviin, mutta selvästi ne olivat vaikuttaneet unien syviin teemoihin, intensiteettiin ja visuaalisuuteen. Unet olivat viipyilevämpiä, ”kuvaukseltaan” rauhallisempia, pohdiskelevampia ja – uskallanko sanoa – taiteellisempia normiuniini verrattuna. Mielenkiintoista, miten nopeasti ja voimakkaasti tällaiset elokuvat ja valokuvat voivat vaikuttaa omaan unenkerrontaan. Kannattaa kokeilla! 😀

Mainokset

The Shape of Water – mykkä prinsessa

Tätä kirjoittaessani sataa pitkästä aikaa (ihanaa!) toivottavasti hellekauden päätteeksi, joten sopii oikein hyvin kirjoittaa muutamia ajatuksia fantasiaan taipuvasta ”vesielokuvasta”. Teksti sisältää vähäisiä spoilereita elokuvan juoneen.

Guillermo del Toron viimeisin elokuva The Shape of Water on ollut katsomislistallani jo jonkin aikaa. Eilen sitten sain raivattua sopivan tilan iltaan tätä elokuvaa varten. The Shape of Water (2017) voitti tänä vuonna kolme Oscaria: paras elokuva, paras ohjaus ja paras musiikki. Oscareiden saaminen on meksikolaiselle del Torolle tuttua puuhaa, sillä myös hänen elokuvansa El Laberinto del fauno (englanniksi Pan’s Labyrinth, suomeksi Faunin labyrintti) kahmaisi aikoinaan kolme Oscaria. Myös Hellboy-elokuva (2004) on Guillermo del Toron ohjaama.

The Shape of Water kertoo mykästä Elisa Espositosta (Sally Hawkins), joka tekee yövuoroa siivoojana valtion salaisessa tutkimuskeskuksessa. Hän viettää hyvin rajoittunutta elämää, johon kuuluu työ ja kaksi ystävää: työtoveri Zelda ja naapuri Giles, jonka kanssa hän viettää suurimman osan vapaa-ajastaan televisiota katsellen. Eletään kylmän sodan aikaa, vuotta 1962.

Kun tutkimuslaitokseen tuodaan outo kalaihminen (Doug Jones), Elisan elämä muuttuu. Hän tuntee vastustamatonta vetoa tuohon ihmeelliseen olentoon, jota pidetään kahlittuna ja kohdellaan julmasti pelkkänä tutkimuskohteena. Pikkuhiljaa ja salaa Elisa voittaa kalaihmisen luottamuksen ja opettaa tälle muutamia viittomakielen sanojakin.

Elokuvan nimi viitannee kaikkiin niihin muotoihin, mitä vedellä elokuvassa on. Vesi on Elisan ja Zeldan pesuaine, ja he käyttävätkin sitä siivotessaan runsaskätisesti (vastoin nykyohjeita 😀 ). Vesi on Elisalle myös nautinnonlähde: joka päivä ennen työhönlähtöä hän viettää hetken ammeessa masturboiden, samaan aikaan kun kanamunat kiehuvat keitinvedessä hellalla. Sadepisaroita linja-auton ikkunassa. Vesi on tietenkin kalaihmisen luonnollinen ympäristö, ja elokuvan lopussa rankkasade kastelee niin hyvät kuin pahatkin.

The Shape of Waterin kuvallinen anti on myös kaikessa ankeudessaan, vanhanaikaisuudessa (kuuskytluku!) ja kuluneisuudessa jotenkin kaunis. Paljon murrettuja vihreitä, harmaita ja ruskeita sävyjä, vaatimattomia vaatteita, kuluneita kaapinovia, vanhanaikaisia huonekaluja. Monesta kohtauksesta olisi saanut tunnelmallisen valokuvan, kuten vaikkapa vain Elisasta kävelemässä käytävää pitkin ruskea paperinen eväspussi kädessään. Myös musiikki näyttelee tässä elokuvassa tärkeää osaa tunnelmanluojana.

Science fictionissa ja fantasiassa kahden eri lajin rakkaussuhde ei ole mikään uusi asia. Olenpa tainnut itsekin kirjoittaa aiheesta novellin. 🙂 Tuomalla tarinaan olennon eri lajista voidaan tutkia ja kuvata ihmisten suhtautumista vieraaseen. Samat suhtautumistavat meissä tulevat esiin, kun kohtaamme erilaisia ja eri tavoin ajattelevia lajitovereitamme. Ensimmäiset reaktiot ja tunteet: väärinymmärtäminen, torjuminen, pelon synnyttämä viha, arvon kieltäminen? Paitsi silloin jos ihminen on utelias uudelle tai tunnistaa vieraassakin jotain yhteistä, itselle tuttua, samaa. Jo pelkästään siksi, että joudumme pohtimaan omaa suhtautumista vieraaseen ja kohtaamaan tunteemme, tämänkaltaiset elokuvat ovat tärkeitä.

Lajien välisen rakkauden lisäksi The Shape of Water kertoo kauniisti myös ystävyydestä, toisaalta Elisan ja Zeldan ja toisaalta Elisan ja Gilesin. Ihmisten ei tarvitse olla samanlaisia ollakseen hyviä ystäviä, joihin voi luottaa ja jotka auttavat oudoissakin projekteissa ja suojaavat selustan. Niin paljon näkee nykyjään sarjoja ja elokuvia, jossa juonitellaan ja puukotetaan ystäviäkin selkään, että tällainen ystävyyden kuvaus melkein nostaa vedet silmiin.

Ensimmäinen saderintama meni ohi. Seuraavaa odotellessa voi lukea vaikkapa hyvää kirjaa tai katsoa elokuvaa. 🙂