Kun opiskelukaveri vuosia sitten mietti viiden vuoden espanjankurssin kertaamista heti sen päätyttyä, viisas espanjanopettajamme neuvoi: ”Älä kertaa samaa kurssia. Valitse jokin uusi kurssi, jossa on eri kirja ja eri tehtävät.” Palaan tähän myöhemmin tässä kirjoituksessa.
Jokainen vapaaehtoisesti kieliä opiskeleva joutuu miettimään opiskelun aikana, jopa useampaan kertaan, kuinka pitkälle ja syvälle on valmis sukeltamaan vieraaseen kieleen. Omalla kohdallani olen pohtinut espanjan opiskelua monen monta kertaa näiden vuosien varrella. Kun aloitin espanjan opiskelun noin yhdeksän vuotta sitten, tässä kielessä oli menossa buumi. Kansalaisopistoissa espanjan peruskursseja alkoi useita, ja silti opiskelupaikasta joutui lähes tappelemaan. Lähdin opiskelemaan espanjaa ystävän ehdotuksesta. En ollut erityisemmin kiinnostunut tästä kielestä; tuolloin minua veti puoleensa enemmän portugalin kieli – käytyäni samana vuonna Madeiralla. Myös virtuaalimaailma Second Lifessä alkoi samoihin aikoihin esperantokurssi, joka kiinnosti tekniikan takia: miten voi opiskella kieltä virtuaalimaailmassa? Päätöksen tekeminen oli vaikeaa, ja kerran sitten chättäilin Second Lifessä yhden suomalaisen kanssa. Kerroin hänelle, etten tiedä, kumpaa alkaisin opiskella: esperantoa vai espanjaa. Muistan tämän suomalaismiehen vastauksen yhä kristallinkirkkaasti: ”Totta kai espanjaa! Sehän on elävä kieli!”
Loppujen lopuksi kävin kyllä ensimmäisellä esperantotunnillakin, mutta huomasin heti, ettei tuo ryhmä ollut minua varten. Yksi opiskelijoista dominoi ryhmää siihen malliin, että minulta lopahti into heti kättelyssä. Second Lifen tarjoama tekniikka kyllä pelittäisi ihan hyvin kielten opiskelussakin.
Lähdin siis opiskelemaan espanjaa tässä reaalimaailmassa ”katsotaan nyt yksi vuosi” -ajatuksella. Annoin itselleni mahdollisuuden lopettaa vuoden jälkeen. Ensimmäiset opiskeluviikot olin kai lähinnä shokissa. Siitä oli tosi kauan, kun viimeksi olin opiskellut kieliä systemaattisesti, ”ulkopuolisen johdolla”. Tarkemmin sanottuna joskus (ehkä) 80-luvulla, jolloin opiskelin ranskaa neljän TV-radiokurssin verran. Opiskelurytmin löytäminen ei ollut ihan yksinkertaista. Onneksi oli ystävä mukana, jolta sain huumorin höystämää tukea. ”Eihän tämä nyt niin vakavaa ole.” Eikä ollutkaan… eikä ole. Ensimmäisen syyslukukauden aikana innostuin kielenopiskelusta. Sanottakoon tässä, että kieli olisi tuolloin voinut olla varmaan mikä tahansa. Hauskinta oli opiskelu rennossa porukassa, pelejä pelaten. Kokemus oli hyvin erilainen, kuin mitä muistin koulusta. Opettaja oli kannustava, reipas ja suhtautui meihin kuin aikuisiin (!). Tunneissa oli draivia.
Pikkuhiljaa hurahdin täysin opiskeluun ja sitä mukaa myös itse kieleen, espanjaan. Lukioaikoinani olin ollut saksafriikki; rakastin silloin saksan kielen loogisuutta ja ”matemaattisuutta”. Nyt edessäni oli kieli, joka oli hyvin erilainen, sellainen taiteellisempi ja boheemimpi, vähän niin kuin Picasson, Dalín ja Mirón maalaukset. Ajattelin, että tuollainen sopi minulle nyt paremmin, sillä eletty elämä oli muuttanut myös minua. Kun opiskelurytmi oli löytynyt, minuun iski ahneus. En ymmärtänyt, miksi etenimme niin hitaasti. Vauhtia! Kaikki minulle nyt heti! Olin ihan hirveän kärsimätön, koska halusin saada tämän hauskan, aurinkoisen kielen kokonaan haltuuni. Mieluummin tänään kuin huomenna.
Espanjan opiskelussa on tiettyjä kohtia, jotka koettelevat opiskelijaa erityisesti. Vapaaehtoisesti espanjaa opiskelevien suurimmat kompastuskivet ovat yleensä preteriti ja subjunktiivi. Osa omasta vuosikurssistani opiskeli preteritiin asti ja totesi, että tämä oli tässä. Osalle subjunktiivi oli se muuri, jonka yli ei ollut enää intoa kavuta. Samaan aikaan alkaneet Qué tal -kurssit kutistuivat viidessä vuodessa yhteen luokkaan, siihen porukkaan, joka päätti kääntää viimeisenkin kortin tästä kielestä. Tai niinhän me luulimme.
Mutta kompastuskiviä on toki muitakin. Omalla kohdallani olen päätynyt miettimään opiskelun mielekkyyttä vähintään joka kesä, jolloin voi henkäistä, katsoa taaksepäin ja tulevaisuuteen. Olen kompuroinut näiden vuosien aikana monissa pienemmissäkin kielioppiasioissa. Ollut turhautunut ja halunnut heittää pyyhkeen kehään useammin kuin kymmenen kertaa, miettinyt opiskeltavan kielen vaihtamista tai siirtymistä vaikkapa matematiikkaan. Kun edistysaskeleet lyhenevät, niitä ei näe, eikä jaksa olla kärsivällinen, kun tulee tasankovaiheita, jolloin ei tapahdu mitään kehitystä, tai päinvastoin: opitutkin asiat tuntuvat unohtuvan valonnopeudella.
Motivaatio on ollut kateissa senkin vuoksi, että Espanjassa – tai ulkomailla yleensä – tulee käytyä niin harvoin. Vähemmälläkin espanjantaidolla pärjää turistimatkoilla ihan hyvin. Miksi siis opiskella lisää? Voisiko oman vapaa-ajan käyttää muulla tavoin?
Vaikeiden vaiheiden yli olen päässyt usein sen avulla, että opiskelukaverit ja opettaja ovat niin kivoja ja innostavia. Olen halunnut tavata näitä ihmisiä ja höpötellä puolentoista tunnin ajan ajankohtaisista asioista espanjaksi. Vaikka omat taidot – tai niiden puute – ovat turhauttaneet, niin espanjantunnit ovat aina piristäneet ja antaneet uutta ajattelemisen aihetta. Silloin kun itse on hieman alavireinen, toisten innostus vääntää matalaakin mielialakäyrää väistämättä ylöspäin.
Mutta on toinenkin asia, joka auttaa jatkamaan eteenpäin, ja se on ilo uusien asioiden löytämisestä. Tällä en tarkoita uusia sanoja enkä edes sanontoja, jotka sinällään ovat piristäviä, kielen suolaa ja mausteita. Löytämisenilo minulla keskittyy ennen kaikkea kielioppiin. Qué tal -kurssin jälkeen olen ollut hieman hämmentynyt ja tuuliajolla, kun keskustelukurssillamme ei juurikaan käydä läpi kielioppia. Viime joulukuussa, kun kurssimme oli joulutauolla, ravistin itseni hereille ja laitoin sähköpostia yhdelle yliopiston opettajalle. Kerroin hänelle, että poljen paikoillani espanjan opiskelussa ja haluaisin löytää hyvän kieliopin, joka ei heti jää pieneksi. Mitä kielioppia luetaan yliopistossa? Sain vastauksen ja erilaisia ehdotuksia kahdessa tunnissa! Lainasin ensin kirjastosta ja sitten ostin sen parhaan suomenkielisen espanjan kieliopin, eli Taina Hämäläisen. Sitä selaillessa olen tajunnut, ettei Qué tal -kurssin viides vuosi suinkaan ole se viimeinen kortti tässä kielessä, vaan että niitä kortteja riittää minulle loppuelämäkseni.
Kyllä minä jatkuvasti pohdin, onko järkeä käyttää näinkin paljon aikaa yhden kielen opiskeluun. Mutta sitten heittäydyn sohvannurkkaan, otan käteeni ”Taina Hämäläisen”, avaan sen summittaisesti ja unohdan kaiken muun. Kielioppi rulettaa! Tai asetun keittiönpöydän ääreen ja alan tutkia kaverin lähettämään täydennystehtävää: preteriti vai imperfekti, tuleeko tähän subjunktiivi vai indikatiivi? On kuin täyttäisi ristisanatehtävää, mutta paljon mielenkiintoisempaa.
Hauskaa on ollut huomata, että on olemassa muitakin, jotka ovat hurahtaneet kielioppiin. Suurin osa opiskelukavereista jakaa tämän ilon kanssani. Saa rakastaa kielioppia olematta hikari!
Palataan tämän tekstin alkuun. Miksi kielen kertaus pitäisi tehdä uutta kirjaa käyttäen? No, minä vastaisin, että löytämisenilon vuoksi. Mikä on puuduttavampaa kuin kerrata kieltä samoista kirjoista, joita on tankannut jo useita vuosia? Tosi tylsää. Tai miksi pitäisi ylipäätään jäädä kertaamaan jotain jo kerran opittua. Se on kuin juoksuhautojen kaivamista ja poteroihin jämähtämistä paniikissa, että unohtaa vanhoja asioita. Kynnet ja hampaat siinä rikkoutuvat säpäleiksi, kun yrittää pitää väkipakolla kiinni vanhoista jutuista. Totta kai opittuja asioita unohtaa, mutta tänä kesänä olen tajunnut, että paras tapa muistaa on opetella uutta, sillä uutta opetellessa kertaa vanhaakin siinä sivussa – huomaamattaan, uudelta suunnalta. Uusi tieto etsii aina vanhoja rakenteita, omaa lokeroaan jo valmiissa järjestelmässä. Uutta opetellessa joutuu koko ajan järjestelemään vanhaa tietoa, ja vanha tieto syvenee, kun sitä katsoo uudesta näkövinkkelistä. Samalla huomaa, kuinka pitkälle kielen opiskelussa on kulkenut: pääsääntöjen moottoriteiltä hiekkaisille sivuteille, missä ei koskaan voi tietää, mitä seuraavan mutkan takaa paljastuu.
Eipä sitten muuta kuin uutta usvaa putkeen ja katseen suunta kauas. 😀
Sanoja, sanoja 