Ystävämme verbit

Espanjan kielessä on suomeen verrattuna yksi ylimääräinen mennyt aikamuoto: preteriti (espanjaksi el pretérito indefinido tai el indefinido). Se on imperfektin epäidenttinen kaksoisveli. Preteriti on harrastajaopiskelijoille usein se kompastuskivi, joka tuiskauttaa opiskeluinnostuksen rähmälleen. Preteritin perussääntö ei ole mitenkään vaikea, itse asiassa hyvinkin looginen. Mutta luun kurkkuun työntää, että perussäännön lisäksi monet tavalliset verbit taipuvat preteritissä ihan merkillisen epäsäännöllisesti ja toisaalta joidenkin verbien merkitys muuttuu sen mukaan, onko se imperfektissä vai preteritissä.

Kirjoittajan kannalta preteriti on tärkeä aikamuoto, sillä se vie juonta eteenpäin. Se on RÄPS. Imperfekti: ”Oli synkkä ja syksyinen yö. Tuhkapilvet makasivat raskaana yksinäisen talon päällä.”  Preteriti: ”Musta varjo juoksi pihaan, loikki portaat ylös ja koputti terävästi oveen.”  Olisi mielenkiintoista tietää, miten espanjankielinen kuulee nyanssieron imperfektin ja preteritin välillä. Suomalainen korva ei kuule tässä mitään. Tämä on niitä sääntöjä, jotka täytyy vain opetella ulkoa järjen kanssa.

Espanjan kieli on suhteellisen helppo kieli, paitsi verbiensä osalta. Niiden muistamiseksi on vaikea edes keksiä mitään muistisääntöjä. Tulee sellainen olo, että espanjankielisten täytyy todella rakastaa verbejään, koska ovat antaneet niiden kasvaa ja kehittyä näin vallattomasti.

Oikeastaan meidän suomalaisten pitäisi hyvinkin ymmärtää espanjankielisiä, sillä myös suomen kieli, varsinkin itäiset murteet, rakastavat verbejä. Niillä pystytään kertomaan tekemisen lisäksi paljon sellaistakin, mihin muutoin tarvittaisiin liuta adjektiiveja ja kourallinen kuvailuja. Verbiin voi muun muassa liittää liikkeen lisäksi äänen: jokin pörähti ohi, jokin lepatteli ohitseni, jokin suhahti ohi ja jokin surahti ohi.  Verbillä voi ilmaista, millainen liike on. ”Hän meni pihan poikki.” on melko mitäänsanomaton ilmaus, mutta voihan sanoa myös: hän maleksi pihan poikki, hän hyppeli pihan poikki, hän lampsi pihan poikki, hän harppoi pihan poikki tai savolaisittain hän kötkytteli pihan poikki (= käveli hermostuneesti).

Savolaisen äidin perintönä minulla on aivan erityinen suhde verbeihin. Niillä voi kuvailla ihmisiä ja tarvittaessa niitä saa keksiä lisää. Erityisesti rakastan tätä epätavallista rakennetta: ”Piippolan emäntä tulla lengertelee mäkeä alas.”  ja ”Taas tuo naapuri mennä viuhtoo kauppaan.”  Näissä näkee jo hyvinkin visuaalisesti, millaista se emännän kävely on (taitaa olla hiukkasen ylipainoakin ja nivelet polvissa huonossa kunnossa) tai millaista vauhtia naapuri aina pitää.

Kahden vuoden kansalaisopisto-opiskelun jälkeen emme vielä ehtineet preteritiin asti. Se odottaa meitä heti ensimmäiseksi syksyllä, kun kurssit taas alkavat. Toivottavasti opiskelutoverit eivät anna preteritin itseään kauhistuttaa, vaan tulevat taas innolla mukaan. Sillä verbithän ovat ystäviämme; niillä tätä maailmaa liikutellaan. Ei siis vänötetä, vaan hymyssäsuin taivutellaan preteritissä vaikkapa
querer-verbiä (haluta, rakastaa): quise… quisiste… quiso… quisimos… quisisteis… quisieron…

Mainokset