Pyhimys livahti taivaaseen

Puolitoista vuotta sitten istuin linja-autossa matkalla Málagasta Granadaan. Olimme matkustaneet ystävän kanssa koko yön: ensin bussilla Turusta Helsinkiin ja sitten Helsingistä lentäen Málagaan, jonne saavuimme aamulla. Yli vuorokauden valvominen painoi kropassa ja mielessä. Katselimme minibussin ikkunasta Andalusian rinteillä aaltoilevia loputtomia oliivipuupeltoja ja jutustelimme väsyneesti niitä näitä. En muista, mistä keskustelimme juuri sillä hetkellä, kun lyhytsulku iski minuun ja sanoin kaverille: Nyt tuli lyhytsulku, en muista, mitä mun piti sanoa. Ystävä totesi siihen lakonisesti: Espanjaksi se sanotaan Se me ha ido el santo al cielo. Pohdiskelimme hetken, mitä tuo sanonta oikein tarkoittaa, että pyhimys on mennyt minulta taivaaseen. Ihmettelin ääneen sanonnan rakennetta, että miksi se on sellainen (”se me”), ja ystävä kaivoi väsyneiden, mutta aina yhtä ihmeellisten aivojensa takalokerosta selityksen, että refleksiiviverbin kanssa datiivipronominilla voidaan ilmaista tilannetta, jossa henkilölle tapahtuva asia on vahinko, tahdosta riippumaton eikä henkilö itse ei ole siitä vastuussa… tai ei halua ottaa siitä vastuuta. 😉

Kävimme läpi muita tutumpia esimerkkejä:
Se me ha roto el vaso. (Minulta meni juomalasi rikki. Parempaa suomea: Juomalasi meni rikki.)
Se me han olvidado las llaves en casa. (Avaimet unohtuivat kotiin.)
Se me ha quemado la papilla de avena. (Kaurapuuro pääsi palamaan pohjaan.)

Puhuja ei ota vastuuta siitä vahingosta, mitä hänelle on tapahtunut, vaan tällä ilmaisulla kertoo, että ikävä tapaus sattui hänelle ihan vahingossa.

”Haitan datiivi” on hyvin yleinen rakenne espanjan kielessä ja tulee vastaan tuon tuostakin kirjojen sivuilla. Aina sen nähdessäni en toki muista bussimatkaa Etelä-Espanjassa, mutta joskus kyllä, ja eilen Andalusia tupsahti mieleen, kun luin espanjan kotiläksyä, Almudena Grandesin lyhyttä fiktiivistä tarinaa Unos ojos verdes. Sen sijaan muistan varmaan ikuisesti, missä, milloin ja millä lauseella (¡pyhimys-lauseella!) olen painanut tämän rakenteen mieleeni.

Andalusia-tarina jatkuu vielä niin, että pari päivää myöhemmin Granadassa istuimme espanjan oppitunnilla, opettaja oli selittämässä jotain, vaikeni äkkiä hämmentyneen näköisenä ja sanoi naurahtaen: Ay, se me ha ido el santo al cielo. 😀

Se me ha ido el santo al cielo

Lyhytsulku-merkityksen lisäksi hauskaa pyhimys-sanontaa voi käyttää myös tilanteessa, jossa on unohtanut tehdä jotain, mitä olisi pitänyt.
– Kun kävit kaupassa, muistitko ostaa niitä omenoita?
– Ay, se me ha ido el santo al cielo.

Mistä tällainen sanonta on sitten tullut espanjan kieleen? Internetin syväkurkku (fuente) kertoo, että sanonta on syntynyt tilanteessa, jossa jumalanpalvelusta pitävä pappi viittasi saarnatessaan johonkin pyhimykseen ja unohti äkkiä kyseisen pyhimyksen nimen. Päästäkseen pälkähästä pappi tokaisi Se me ha ido el santo al cielo (vaikka pyhimykset eivät taivaaseen normaalisti menekään) tarkoittaen, ettei pyhimys pysynyt hänen luonaan saarnan loppuun asti, vaan häippäsi kesken kaiken hänen mielestään.

Meidän kesken

Joitakin vuosia sitten Espanjaa kohtasi syvä lama. Ihmisiä jäi työttömäksi, monet menettivät kotinsa, jotkut joutuivat kadulle, toisissa perheissä kolme sukupolvea eli isovanhempien pienillä eläketuloilla näiden pikkaraisissa asunnoissa. Laman keskellä syksyllä 2013 Espanjan televisiossa alkoi pyöriä jokaisena arkipäivänä Toñi Morenon juontama tosi-TV-sarja Entre todos, jossa kerättiin rahaa hädässä oleville. Sarjassa esiteltiin jonkin ihmisen tai perheen hädänalainen tilanne, ja sen jälkeen katsojat saivat lahjoittaa rahaa tälle ihmiselle ja myös soittaa studioon ja rupatella hetken aikaa sympaattisen Morenon kanssa. Rahaa kerättiin esimerkiksi, että perhe sai sairaalle lapselle kuntoutusta, nuori sai rahaa perustaakseen pienen yrityksen ja voidakseen elättää vanhempansa ja sisaruksena. Joku sai rahaa välttämättömään remonttiin, ettei olisi joutunut kadulle. Tarvittava summa – isompi tai pienempi – oli aina tarkoin määrätty ja laskettu; siihen pyrittiin ja se myös saavutettiin varmaankin aina, mikäli muistan oikein.

Seurasin suorana lähetettävää sarjaa usein; se tuli sopivasti alkuiltana päivällisen aikaan. Sanomattakin on selvää, että ohjelma oli liikuttava. Silmät kostuivat niin Morenolla kuin ruudun tälläkin puolella. Aina ohjelman alussa pelotti, että jos ihmiset eivät lahjoittaisikaan rahaa sillä kertaa, mutta se oli turha pelko. Lahjoittajia löytyi aina, ja monet heistä itsekin elivät tosi vaikeissa elämäntilanteissa, työttömänä ja sairaana, ja pyytelivät jopa anteeksi, kun eivät voineet lahjoittaa enempää kuin 50 euroa.

Almudena Grandesin kirja Los besos en el pan (Tusquets Editores 2015) kertoo fiktiivisesti tuosta lama-ajasta Espanjassa. Kirjassa on pieniä tarinoita madridilaisessa kaupunginosassa asuvista ihmisistä, joiden elämät kietoutuvat toisiinsa monin tavoin. On kolmen sukupolven perheitä, on yksinäisiä, pareja, on nuoria ja vanhempia, on maahanmuuttajia ja eri ammattien harjoittajia. Lama kouraisee näitäkin ihmisiä armottomasti. Palkkoja alennetaan, yrittäjät menettävät asiakkaitaan, koska ihmisillä ei ole enää varaa käydä esimerkiksi kampaajalla. Perhe menettää kotinsa, kun ei pysty lyhentämään velkojaan, ja asuu vallatussa talossa. Terveyskeskus uhataan lopettaa. Lapsilla on nälkä.

Lama tuo ihmisten elämään kaikkea ikävää, ja kirja voisi olla hyvinkin synkkä ja ankea, mutta eipäs se sitä olekaan. Kaikkien vastoinkäymisten keskellä kirjassa pilkottaa valonsäkeitä. Ihmiset eivät suostu luopumaan unelmistaan, vaan alkavat taistella eri tavoin. Opettaja tuo ruokaa nälkäisille oppilaille, isoäiti laittaa joulukuusen jo syksyllä ilahduttaakseen perhettään, kampaaja kerää ruokaa, jota lahjoittaa niille, joilla sitä ei ole. Kielitaidotonta maahanmuuttajaperhettä yritetään auttaa. Lapsille järjestetään ruokailu kesäloman ajaksi paikalliseen baariin. Terveysaseman puolesta järjestetään mielenosoitus.

Samalla tavalla kuin Entre todos -ohjelmasta myös tästä kirjasta jäi loppujen lopuksi hyvä mieli. Vaikka ihmiset kärvistelivät omassa elämässään ja lama potki heitä päähän, suurin osa heistä ei lannistunut ja säilytti inhimillisyytensä ja omista vaikeuksistaan huolimatta auttoi muita. Kirjassa on niin paljon henkilöitä, että siinä meni hiukan jo pyörälle päästään, mutta joitakin herkullisia ihmisiä jäi mieleen, niin kuin videopelejä menestyksekkäästi pelaava isoäiti.

Loppusanat:
Los besos en el pan -kirjaa ei ole valitettavasti suomennettu, mutta kirjastosta löysin tämän espanjankielisen alkuperäisteoksen. Almudena Grandes on tuottelias kirjailija, joka kirjoittaa myös kolumneja ja artikkeleja lehtiin. Entre todos -sarjasta kirjoitin tässä artikkelissa syksyllä 2013.